keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

6000 päätöstä – TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

6000 päätöstä - taiteilijan elämää
Lavalla: Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä ja Tuomas Mattila
Bändi: Annika Granlund, Dóra Lukács

Kuva: Aija Sillanpää

6000 päätöstä on Jemina Sillanpään ja TAMKin musiikkiteatterilinjan opiskelijoiden luoma sympaattisen hauska läpileikkaus Näyttelijästä. Sketsimäisistä musiikkikohtauksista koostuva esitys tarkastelee itseironisesti näyttelijän työtä, perhe-elämää ja arkea eri näkökulmista. Esimerkiksi koe-esiintyminen ja koekuvaus muistuttavat tilanteina siinä määrin muutakin työnhakua, että myös teatteria vähemmän tuntevat todennäköisesti löytävät kohtauksista samastumispintaa. Jännittävässä tilanteessa jäätyminen, itsensä vertailu muihin (jotka luonnollisesti ovat paljon parempia ja ihmeellisempiä), parisuhde ihmisen kanssa joka jättää varjoonsa kaikki läheisensäkin, teennäiset työhyvinvointipäivät, silpputyöläisyys – inhimillisiin tilanteisiin oli helppo hypätä mukaan. Muutaman kohtauksen taiteellinen taso nousi ylitse minun ymmärrysrajani, mutta pääosin nautin, nauroin, jäin ajattelemaan ja löysin myös itseni mainioista hahmoista.

6000 päätöksen perusteella näyttelijä on julkinen eläin, jolle elämä on rooleja ja kohtauksia. ("Oot vaan oma ittes." "Mikä niistä?") Hän elää käsikirjoitusta ja käsikirjoittaa elämää, sekä omaansa että lähimmäistensä. Hän varastaa valokeilan itseensä silloinkin kun ei ole lavalla. Hän imee työhönsä vaikutteita arjestaan ja käyttää enempiä miettimättä hyväkseen niin omiaan kuin läheistenkin tunteita tavoitellessaan realistista tunneilmaisua. Hän on toisaalta kynnet verillä unelmansyrjäänsä tarrautuva pieni ihminen ja toisaalta egoistinen paskiainen. Hän ei malta saati uskalla poistua roolistaan ja lavalta, koska vain siellä hän on joku ja jotakin.

Näyttelijät olivat erinomaisia ja venyivät sujuvasti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Laulun, tanssin, räpin, puheen ja soiton yhdistelmät sulautuivat saumattomiksi kokonaisuuksiksi ja kaikki vaikutti ihailtavan helpolta. Erityisesti arvostin runsasta ja monipuolista puhallinsoitinten käyttöä tunteiden tulkkina, vaikka lavan vieressä odottanut tuuba aluksi vähän hermostuttikin.

Musiikkia esitykseen olivat tehneet työryhmän lisäksi tilaustyönä sellaiset nimet kuin Kerkko Koskinen, Paula Vesala ja Emma Salokoski. Työryhmän sovitukset pitivät erilaisetkin laulut yhtenäisen tyylisinä, vaikka esimerkiksi Koskisen kädenjäljen kyllä tunnisti vaikka ei laululistaa olisi vilkuillutkaan. Muutama biisi kuulosti erehdyttävästi Jason Robert Brownin ihmissuhdetilitysmusikaaleilta. Välillä ihmettelin avecini kanssa, miten jokin laulu liittyi yhtään mihinkään, mutta seuraava kohtaus oli aina helpommin lähestyttävä. Pituutta 2,5-tuntisella esityksellä oli varsinkin toisella puoliskolla rahtunen liikaa ja keskittymiskykyni alkoi hiipua, mutta hauskaa riitti loppuun saakka. Absurdit käänteet kuten monologi Pokémonista pitivät hyvin mielenkiintoa yllä.

Kandee mennä katsomaan näitä tulevaisuuden staroja.

Ei kommentteja: