Niin kuin taivaassa – TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin musiikillinen kevätnäytelmä Niin kuin taivaassa perustuu ruotsalaiseen Kay Pollackin Oscar-voittajaehdokaselokuvaan Så som i himmelen (2004). Maailmankuulu kapellimestari Daniel Dareus (Janne Kallioniemi) joutuu sairastuttuaan pistämään työnsä jäähylle ja palaamaan hermolomalle lapsuusmaisemiinsa, pieneen ruotsalaiseen maalaiskylään. Superjulkkiksen vastaanotto on peräkylällä ristiriitainen, mutta hiljalleen Dareus löytää itselleen oman kolon. Hieman vastentahtoisesti hän tulee vedetyksi kylän kirkkokuoron johtajaksi ja joutuu suoraan kylän sosiaalisen elämän keskipisteeseen. Kirkkokuoro alkaa saada maallista mainetta, mistä kaikki kylässä eivät pidä. Ulkopuolisena Dareus tulee katalysaattorin tavoin nostaneeksi kylän vaietut kaunat ja rakkaudet pintaan ja aukaisseeksi tulehtuneet ihmissuhdemätäpaiseet. Jälki on rumaa mutta lopputulos puhdistava.

© Kari Sunnari / TTT

Näytelmän henkilöt ovat tuttuja jokaisesta pienestä yhteisöstä, mutta tietystä karikatyyrimäisyydestä huolimatta he tuntuivat eläviltä ja aidoilta. Omaa pientä hiekkalaatikkoaan hallitsemaan tottunut kylän johtohahmo, tässä tapauksessa estoinen kirkkoherra (Tommi Raitolehto). Eloisa, iloinen, ahdistunut papinrouva (Petra Karjalainen). Äänekäs pikkubisnesmies (Pentti Helin), jolle verkostoituminen ja tienaamismahdollisuuksien etsintä ovat yhtä luontevia kuin hengittäminen. Herttainen naapurintyttö Lena (symppis Emmi Kaislakari). Suosikkini taisi olla Suvi-Sini Peltolan ahdasmielinen mutta inhimillinen Siv, epävarma keski-ikäinen joka paheksuu jotakuinkin kaikkea hauskaa ja käy jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. Siv ei silti ole ilkeä vaan herätti minussa lähinnä muumimaista surua ja sääliä: kuinka paljon mukavaa hän menettääkään huolehtiessaan kaiken maineesta, soveliaisuudesta ja sopivuudesta.

Näytelmässä on kaksi hyvin erilaista puolta, joiden yhteen nivominen ei aina oikein onnistu. Toisaalta tarina käsittelee hyvin kaunistelematta erilaisia parisuhdeongelmia, sairauksia, koulukiusaamista, vallanhimoa ja perheväkivaltaa. Pieni yhteisö näkee kaiken sairaan sisällään muttei tee asioille mitään tai puutu vaikkapa väkivaltaan. Kaiken lomassa kulkee Danielin ja naapurintytön jokseenkin epäuskottava rakkaustarina, joka muistuttaa mutkiltaan lähinnä Harlekiiniromaania eikä oikein kipinöi. Laimeaa vaikutelmaa lisää oudon tönkkö ja kliseinen dialogi, jonka perusteella en oikein näe, mikä kaksikkoa toisissaan kiehtoo. Suomennos (Harri Virtanen) olisi ylipäätään kaivannut vielä makustelua. Vuorosanat ovat kankean ja teennäisen kuuloisia eikä kieli kuulosta luontevalta tavallisten ihmisten puheelta.

Lena ja Daniel. <3 © Kari Sunnari / TTT

Teppo Järvisen lavastus on kauniin ilmava ja minimalistinen. Muutama seinä, jotka vuorotellen ovat vanha kalkittu kivikirkko ja juuri oikeanlaisesti kauhtunut puinen seurakuntatalo. Pelottava, muodoton kallion siluetti. Tyhjän kyläkoulun ja pensasaitojen myötä täydentyi kuva pikkukylästä. Paljon on tehty ihan silkoilla valoilla (Eero Auvinen), mm. hieno kirkkoherran ja kyläläisten välisen henkisen kuilun näyttänyt kohtaus. Valoa kohti ja valosta kävelemisellä oli hetkittäin jopa jeesusmainen vaikutus. Lisäksi rakastan Wieniä ja oli tunnelmallista bongailla Riesenrad-maailmanpyörää ja Stephansdomia lavastuksesta. (Se tosin häiritsi suhteettoman paljon, että "Wienin katedraalin" eli Stephansdomin ulkoportaat ovat tärkeässä asemassa vuorosanoissa, mutta ko. kirkossa ei tosiasiassa ole ulkoportaita ollenkaan.)

Maarit Pyökärin ohjaus on perustoimiva ja hauska. Myös musiikki on valittu hyvin, ja naiskuoro Miskantti toi hyvää vahvistusta kyläläisten kirkkokuoroon. Loppukohtauksen kuorobiisi nosti kylmät väreet, ja Eriikka Väliahteen upea soolo Gabriellan laulu taas oli ensimmäisen puoliskon kohokohta.

Kävin viime vuonna katsomassa Niin kuin taivaassa Valkeakoskella, mutta tuotantoja on vaikea verrata keskenään ja pidin molemmista. Tarina ei ehkä ole kovin omaperäinen, mutta sympaattinen esitys jättää pitkäksi aikaa hyvälle mielelle. Periaatteessa inhoan sanaa 'elämänmakuinen', mutta tähän se sopii. Melodramaattinen loppu jätti toisaalta hieman oudon olon: Dareus itse pääsee lopulta verrattain helpolla eikä joudu kohtaamaan sitä maailmaa, johon moni uuden elämän aloittanut kuorolainen joutuu palaamaan. Kuinka näille ihmisille käy? Palaako kaikki lopulta ennalleen, vai kestääkö kapellimestarin jälkeensä jättämä muutoksen aalto paluun arkeen?

Wien, nur du allein... © Kari Sunnari / TTT