Halpatyövoimaa Suomeen – Ruotsista

Tuttavapiirissäni olemme ihmetelleet, miten ruotsinkielisillä teattereilla on ollut varaa tehdä erityisen pitkiä musikaalieepoksia suurella ensemblellä. Näkemäni Svenska teaternin Kristina från Duvemåla alkoi klo 18.30 ja loppui klo 22.20, ja Åbo svenskan esitti Les Misérablesia miltei alkuperäispituudessaan eli yli kolmetuntisena. Samaan aikaan suomenkielisissä teattereissa katsotaan tarkasti, että esitys on ohi ennen iltakymmentä, koska sen jälkeen koko porukka orkesterimonttua myöten on töissä tuplapalkalla. Olimme jo päätyneet stereotyyppisimpään vaihtoehtoon: suomenruotsalaiset nyt vaan on niin rikkaita, että niillä on varaa kylvettää näyttelijänsäkin rahassa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Teatteritoimittaja Suna Vuori kirjoittaa tämän päivän Hesarissa, että ruotsinkieliset teatterit polkevat palkkoja laivaamalla Suomen lavoille ruotsalaista halpatyövoimaa. Ruotsalainen ohjaaja, professori Georg Malvius on tuonut Turun taideakatemiaan musiikkiteatterikoulutuksen täydennyslinjan, jolla suurin osa opiskelijoista on Vuoren kirjoituksen mukaan ruotsalaisia. Nämä ja monet Ruotsissa opiskelevat tai uraa aloittelevat löytävät sitten tiensä Suomen ruotsinkielisten teatterien lavoille matalapalkkatyövoimana, koska Ruotsissa rooleja ei riitä kaikille.

Suomessa teatterien vakituiseen henkilökuntaan ei juuri koskaan kuulu tarpeeksi näyttelijöitä, joiden osaaminen riittäisi musikaaleissa esiintymiseen, joten pääosa musikaalien esiintyjistä on aina ollut Suomessa vierailijoita – tässä ruotsalaisten teatterien tapauksessa nyt opiskelijoita. Vuoren mukaan Åbo svenskanin Hair-musikaalissa on yksi talon oma näyttelijä ja 20 vierailijaa. Ruotsissa musiikkiteatterikoulutus on Suomea paremmalla tasolla ja päteviä esiintyjiä on runsaasti odottelemassa tilaisuuttaan, joten jopa harjoittelijastatus Suomessa houkuttelee. Vuori on haastatellut Suomen näyttelijäliiton toiminnanjohtajaa, varatuomari Elina Mäntylää, jonka mukaan kuitenkin "vie­rai­li­joi­hin so­vel­le­taan Suo­men ruot­sinkielisis­sä teat­te­reis­sa esi­tys­palk­kio­mal­lin si­jas­ta kuu­kau­si­palk­ka­mal­lia, jol­loin kor­vaus per esi­tys jää lii­ton so­pi­maa ko­ro­tet­tua mu­si­kaa­li­kor­vaus­ta sel­väs­ti pie­nem­mäk­si". Samoin "Näyt­te­li­jä­lii­ton mu­kaan eri­tyi­ses­ti nuor­ten, vail­la näyt­te­li­jän pe­rus­kou­lu­tus­ta ole­vien ja liit­toon kuu­lu­mat­to­mien mu­si­kaa­li­esiin­ty­jien työ­so­pi­muk­siin liit­tyy lait­to­muuk­sia", mikä varmasti pätee suomalaiseen teatterikenttään yleensäkin. Ikäviä yksittäistapauksia on aina.

Erilaisten harrastelijoiden, opiskelijoiden ja muun vähemmän rahaa vaativan väen käyttöä tapahtuu toki suomenkielisissäkin teattereissa. Hesari kertoi 19.8.2012 työhajoittelua koskeneessa reportaasissaan sivumennen, että "esi­mer­kik­si par­hail­laan Alek­san­te­rin teat­te­ris­sa pyö­ri­väs­sä Alad­din-mu­si­kaa­lis­sa yh­del­le­kään työn­te­ki­jäl­le ei mak­se­ta palk­kaa". Aladdinin tehnyt Polar Illusions on uusi, nuorten musikaaliammattilaisten perustama suomalais-ruotsalainen musikaalituottajayhdistys, joka jo kotisivuillaankin ilmoittaa, että "Polar Illusionsin väki tekee työtään rakkaudesta teatteriin sekä silkasta ilosta". Tässä kohtaa täytyykin muistaa, että talkootyöllä toimiva nuori, yksityinen yhdistys on hieman eri asia kuin vanha ja arvostettu laitosteatteri, joka saa valtion tukea.

Puoli-ilmaiset, silkasta esiintymisen ilosta esiintyvät maallikkonäyttelijät ovat puolestaan monen, etenkin pikkupaikkakuntalaisen teatterin elinehto. Muistan nähneeni heitä ainakin Seinäjoen Vampyyrien tanssin ja Kouvolan Rebeccan lauluensemblessä, eivätkä he suinkaan ole Idolsiin haikailevaa nuorisoa vaan esimerkiksi tavallisia keski-ikäisiä, jotka kaipaavat vastapainoa päivätyölleen ja saavat harrastuksestaan vähän korvaustakin. Joukkoon tosin mahtuu varmasti niitäkin, jotka päiväunissaan tulevat löydetyksi päärooliin ja tähteyteen.

Miksi näiden ihmisten – päivätyötään toimistoissa, koululuokissa ja roska-autoissa tekevien innokkaiden teatteriharrastajien – esiintyminen sitten tuntuu vähemmän väärältä kuin opiskelijoiden? Harrastajateattereilla on Suomessa pitkät perinteet jo kesäteatterienkin muodossa, ja ainakin minä näen varsinaiset työharjoittelijat hyvin eri asemassa kuin harrastelijat. Opiskelijat ovat tulevia ammattilaisia ja usein jo varsin ammattitaitoisia musikaaliesiintyjiä, jotka ansaitsisivat paremman palkan leipätyöstään (ja joiden näkemisestä maksan mielelläni enemmän kuin keskivertoharrastelijan). Ryhtymällä halpatyövoimaksi he polkevat oman (tulevan) alansa palkkoja ja tekevät karhunpalveluksen niin itselleen kuin kollegoilleenkin. Ilmiö on yleinen työmarkkinoilla, kuten Hesarinkin reportaasi ilmaisesta työharjoittelusta osoittaa. Kuten Malvius Turun Sanomissa kommentoi, opiskelijoille on varmasti mukavaa päästä tekemään lopputyönsä ammattilaisteatteriin, mutta jos suurin osa musikaalin esiintyjistä on lopputyötään tekeviä opiskelijoita, voiko esitystä enää kutsua varsinaisesti ammattilaisteatteriksi?

Toki ilman pakosta mataliin palkkoihin suostuvia harjoittelijoita tai vain työskentelyn ilosta työskenteleviä Suomessa ei välttämättä nähtäisi näin isoja musikaaliproduktioita. Teatterikentän musikaalisara pelkän Sound of Musicin, My Fair Ladyn ja Cabaret'n varassa kuulostaa lähinnä painajaiselta. Työharjoittelukin on pohjimmiltaan täysin hyväksyttävä, perusteltu ja hyödyllinen asia. Mutta missä vaiheessa homma menee liian likaiseksi ja yleisön, opiskelijoiden ja ammattilaisten pitäisi nousta barrikadeille?

Linkit:
Suna Vuori: Ruotsalaiset polkevat musikaalipalkkoja (HS 30.10.2012)
Turun Sanomat: Turussa aletaan täydennyskouluttaa musiikkiteatterin ammattilaisia (30.3.2011)
Lari Malmberg: Paikan saa harjoittelija (HS 19.8.2012)