sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Paluu Oopperan kummitukseen

Näin lauantaina Oopperan kummituksen toisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Ilokseni esityksessä oli lähes täysin eri miehitys kuin ensi-illassa, joten olen nyt tainnut nähdä lähes kaikki näyttelijävaihtoehdot lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Jos ensi-iltamiehitys ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia suuria tunteita, niin se ei ainakaan ollut ongelma kakkosmiehityksen kanssa. Tuntui miltei kuin olisin katsonut täysin eri ohjausta. Olen iloinen, että hahmot olivat aivan omanlaisiaan tulkintoja ja hyvinkin persoonallisia ihan valideilla tavoilla, mutta Christinenä en olisi alkujaankaan lähtenyt kummankaan miehen matkaan.

Raoul (Olli Tuovinen) oli aggressiivinen, itsekeskeinen kusipää, joka karjui uhkaavasti Madame Girylle ja piti Christineä samaan tapaan itsestäänselvyytenä kuin Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Gaston pitää Belleä. Raoul ei koko tarinan aikana tuntunut kuuntelevan, mitä Christine yritti hänelle sanoa, vaan paasasi omasta rakkaudestaan, itsestään ja oikeudestaan Christineen. Huvittavat sankarimaneerit ja "minä olen tässä, joten olet turvassa" -henkisyys etoivat sen verran, etten yhtään ihmettele, että hänen piti lähes kiskoa Christine pois Phantomin luolasta.

Ilkka Hämäläisen Phantom taas muistutti vanhaa likaista hippisetää, jolta on vuosikymmenten kellarielon saatossa unohtunut, että tyhmien tyyppien murhaaminen tekee hallaa muillekin ihmissuhteille. Näin Hämäläisen aikoinaan viidesti Luigi Luchenina Turun kaupunginteatterin Elisabethissa, ja nyt minulta kesti jonkin aikaa päästä yli siitä tunteesta, että tässä on Lucheni naamioituneena. Olin myös huomaavivani Phantomissa piirteitä Turun Kuolemasta. Molemmilla oli hieman koiranpentumaisen miellyttämishaluinen suhtautuminen neitoon ja aivan täysin väärät keinot hurmata kohde. Kuolema vei Elisabethin pikkulapsen ja vaikutti rehellisen hämmentyneeltä siitä, että Elisabeth ei ilahtunutkaan asiasta ja rapsuttanut häntä hyväksyvästi korvan takaa. Phantom taas ilmeisesti uskoi että nyt kävi flaksi, esitteli Christinelle punasatiinisen sänkynsä ja pöllämystyi sitten, kun neito innostumisen sijaan pyörtyi kauhusta. Minulta meni ensi-illassa ohi, miksi Christine Music of the Nightin lopussa pyörtyy, mutta ilmeisesti Phantomin sängyn näkeminen tosiaan aiheutti sen. Hieman erikoinen käänne, mutta kieltämättä olisin itsekin aika järkyttynyt Phantomin kaltaisen tyypin yllättävästä ehdottelusta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Lopussa minulla oli ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni sellainen olo, että olisin Christinenä siinä tilanteessa mieluummin valinnut Phantomin kuin Raoulin. Ei tosin siksi, että Phantom olisi erityisen mukava, vaan siksi että vipsahtanut kellarihippikin vaikutti sympaattisemmalta vaihtoehdolta kuin Raoul. Mitä nyt muutama murha sinne tai tänne.

Molemmat miehet osasivat kyllä laulaa roolinsa läpi ihan ok:sti, etenkin Tuovinen. Hämäläisellä tuntui olevan vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mutta matalat osuudet kuulostivat juuri sopivan syviltä minun makuuni.

Hanna-Liina Võsa Christinenä oli asianmukaisen ahdistunut ja panikoiva herrojen huomiosta. Pidin Sofie Asplundin äänestä enemmän, mutta Võsan roolitulkinta tuntui mietitymmältä. Christine tuntui varsinkin loppupuolella epäilevän mielenterveyttään ja haluavan vain päästä pois koko Pariisista ja oopperasta.

Tämän trion Point of No Return oli aivan erilainen kuin toisella miehityksellä, joka tuntui sijoittavan kohtauksen kokonaan Christinen pään sisään. Asplundin Christine tuntui käyvän laulun dialogia tietoisesti Phantomin kanssa, setvivän omia ajatuksiaan ja lopulta valitsevan Phantomin. Vasta Phantomin yllättäen laulama All I Ask of You -melodia havahdutti Christinen kylmään todellisuuteen, ja ele, joka oli alkanut posken hyväilynä, vaihtui lennossa naamion repäisyksi pois kasvoilta. Võsan Christine taas yritti kauhuissaan elehtiä ja pyytää apua aitiossa istuvalta Raoulilta, joka vaikutti katsovan oopperaa aivan tyynenä huomaamatta, että Piangi on vaihtunut eri mieheksi ja että hänen morsionsa lähes huutaa apua lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Carlotta (Kaisa Ranta) oli aivan loistava. Hillittömät diivamaiset elkeet, kursailemattoman itsekeskeinen asenne ja taistelunhalu aseman puolesta sopivat hahmolle mainiosti. Il Mutossa Carlotta kirjaimellisesti kääri hihojaan ja valmistautui taistelemaan kohtauksen loppuun hampaat irvessä, kunnes rupikonnaäänet pakottivat hänet lavalta. Myös korrepetiittori Monsieur Reyerillä (Arto Hosio) oli erityisen hauskoja hetkiä.

Lavasteet toimivat kauempaa katsoen paremmin, mutta esimerkiksi nimibiisi ja oopperatalon katto näyttivät upeilta myös vitosriviltä. Läheltä huomasi myös paljon lisää yksityiskohtia mm. ensemblen touhuissa. Suosikkini tässä taisi olla miestanssija, joka Buquet'n ruumiin nähtyään hoippui verhoihin oksentamaan.

4 kommenttia:

Maiski / Nuotin vierestä kirjoitti...

Tosi kiinnostavaa ja pohdiskelevaa luettevaa! En ole itse koskaan nähnyt kyseistä musikaalia ja odotan kyllä helmikuuta TODELLA paljon. Mutta ihmettelen samaa - miksi nuo viikset?

http://www.lily.fi/blogit/nuotin-vieresta

Laura kirjoitti...

Maiski: Tämä taisi eksyä väärään postaukseen, mutta kyllä, viikset hämmentävät. Ehkä Vihma ei saanut tai voinut ajella niitä pois niin kauan kuin Billy Elliot jatkuu. :-P

helmi kirjoitti...

Olin itse eilen katsomassa tämän kauan odotetun oopperan tällä miehityksellä. Luin molemmat arvostelusi ja aloin haaveilla että saisin keväälle liput, jotta näkisin myös toiset näyttelijät.
Hauska huomata että ajatuksesi vastasivat omiani; Raoul oli täysi ääliö ja kummitusta en olisi paremmin voinut kuvailla kun sinä teit :D Mutta etenkin Raoul Olli Tuovisen esittämänä aiheutti minussa vieroksuntaa. Tarinaan sopii mielestäni paremmin että Raoul on nuori, herkkä ja rakastunut eikä voi taata Christinelle sitä isällistä turvaa mitä Phantom tarjoaa, kuin että hän on vanhemman oloinen mahtaileva kusipää... Luulen että Tero Harjunniemen Raoul olisi enemmän mieleeni. Nyt tuli sellainen vaikutelma että kaksi vanhempaa miestä taistelevat nuoresta neidosta, jonka ei, kuten sanoit, kannattaisi valita kumpaakaan... :D
Rakastin Hanna-Liina Võsan Christinea, hänen äänensä oli mielestäni juuri sopiva. Olisi mielenkiintoista kuulla myös Asplund, jos pidit häntä vielä parempana!

Laura kirjoitti...

Helmi: Kiitos kommentistasi! Kannattaa tosiaan yrittää nähdä molemmat miehitykset, jos se vain onnistuu. Itsekin tekisi mieleni nähdä enskarimiehitys uudelleen, koska varsinkin heidän tulkintansa ovat todennäköisesti kehittyneet siitä kun minä heidät näin. Ensi-illassa oli ehkä pientä kauhujännitystä ilmassa. :-)