Oopperan kummitus – Helsinki 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kansallisoopperan Kummitus on ollut vuoden tapaus jo pitkään. Kevätkauden esitykset myytiin loppuun ensi-iltapäivänä, joten myöhäiset saavat tyytyä vaanimaan peruutuspaikkoja. Ennakkoajatuksiani suomalaisesta produktiosta voi lukea täällä ja täällä.

Tiivistys tunnelmistani:

The Phantom of the Opera Kansallisoopperassa on tyylikäs ja laadukas tuotanto, ja kaikki ennakkopelkoni toteutuksen suhteen haihtuivat ensi-illassa. Ohjaus on sujuva joskin pääosin aika yllätyksetön. Christine ei ole pelkästään neito pulassa, vaan ihan kunnon omatoiminen sankaritar. Ainakin enskarimiehityksessä kaikki kuulostivat hyvältä ja enimmäkseen sopivat rooleihinsa. Kukaan ei laula rallienglannilla. Hieno lavastus on ehkä esityksen isoin tähti, ellei valtaisaa orkesteria ja kuoroa lasketa. Musiikki kuulosti julmetun hyvältä ja sähkökitarat ovat ilokseni edelleen mukana.

Vältän isoimpia spoilereita, mutta jos haluat mennä katsomaan esityksen täysin puhtaalta pöydältä, älä lue pidemmälle. Istuin rivillä 16, joten hienovaraisimmat ilmeet sun muut menivät minulta ohi.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ohjaus

Tiina Puumalainen sanoi lehdistötilaisuudessa kaksi vuotta sitten, että ohjaus on uusi mutta hän ei silti yritä keksiä pyörää uudelleen. Tämä tuntuu olevan Puumalaisen yleinen metodi. Kaikki häneltä näkemäni on ollut perustoimivaa ja tasaisen ok, ja sitten seassa on muutama wau!-kohtaus, joihin selvästi on keskitytty enemmän ja joissa tunnelma lähtee kunnolla lentoon. Oopperan kummitus ei ole poikkeus: ohjaus on enimmäkseen aika yllätyksetön mutta hyvin rullaava. Kaikki toimii moitteettomasti ja sujuvasti, joskaan ei ehkä kovin tajunnanräjäyttävästi tai tunteita mihinkään suuntaan herättävästi. Ehdin jo melkein pettyä, kunnes viimeiset 20-30 minuuttia muistuttivat, että Puumalaisella on myös voimakkaampia näkemyksiä ja tulkintoja. Tämä loppupuolen huipennus nosti pisteitä reilusti.

Yritin katsoessani olla vertailematta standardiversioon. Ilokseni ohjaus kuitenkin fiksaa ne ongelmakohdat ja vaivaannuttavat ratkaisut, joita alkuperäisohjauksessa minusta on. Kummituksen suurieleinen ja alleviivatun taiteellinen urkujensoitto, Megin teennäiset poseeraukset, uhkailu kynttilällä, sähikäisiä muistuttavien tulipallojen heittely ja muu vastaava loistaa poissaolollaan. Kokonaisuus on tyylikäs, esteettinen ja hillitty, etenkin verrattuna 80-luvun överiin ja ylidramaattiseen megamusikaalimeininkiin, josta The Phantom of the Opera on ikoninen esimerkki. Kansallisoopperassakin valloillaan ovat tunteellinen, suuri ja helposti kuunneltava musiikki sekä näyttävä lavastus, mutta vähäeleisempi ohjaus ilman sinne tänne juoksentelua, dramaattista poseerausta ja käsien ojentelua sopii niihin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Alun perin Kansallisooppera mainosti kovasti hakevansa näyttelijöitä ulkomaita myöten, mutta lopulta vain Christinet taisivat tulla Suomen rajojen ulkopuolelta. Musikaali esitetään silti englanniksi, mikä häiritsi minua yllättävän vähän. Useimpien näyttelijöiden ääntäminen on ihan ok, vaikka muutamalla oli hieman "ranskalaista" aksenttia mukana, enkä juuri kiinnittänyt asiaan isompaa huomiota. Kansallisooppera esittää muutenkin usein alkukielellä esityksensä, joten tämä ei oikeastaan poikennut mitenkään normaalista. Tekstitys on ammattimainen ja selventää mukavasti mm. Don Juan -kohtauksen juonen, minkä lisäksi "Diiva ottaa hatkat, sijainen haihtuu ilmaan" -tyyliset heitot koomisissa kohtauksissa toivat lisäväriä menoon.

Visuaalisuus

Teppo Järvisen lavastus on aivan upea. Suosikkejani ovat oopperatalon kellarit ja katto sekä Kummituksen koti. Tyylikäs kultainen, pitsinomainen kattokruunu ansaitsee ikioman kehulauseensa, ja se tulee alas ihan vaikuttavaa vauhtia. Nimibiisin toteutus porrasteemoineen ja pylväikköineen on kaunis ja lavasteiden liike hypnoottista katsottavaa. Samalla lavastus simuloi hyvin Christinen ja Kummituksen laskeutumisen syvälle alas kellareihin. Kummituksen luola taas kävisi trendikkään sisustuslehden kansijuttuun tyylikkäästä goottisisustuksesta. Kynttilät ovat miltei orgaanisesti kasvaneen oloisia, ja urut ovat vaikuttavan kokoiset ja näköiset. (Yritän kynsin hampain olla päästämättä kaikkia englanninkielisiä impressive organ -vitsejä mieleeni pilaamaan tunnelmaa.) Peili uruissa on hauska yksityiskohta: kirkkouruissahan urkuri näkee peilistään, mitä alttarilla tapahtuu, mutta Kummituksen tapauksessa peilillä lienee omaa symboliikkaansa. Pappia sieltä tuskin ainakaan näkyy. Moulin Rouge -henkinen punainen parisänky helmiverhon takana on ehkä vähän tarpeeton ja liioitteleva yksityiskohta, jonka paikalla näkisin ennemmin vaikka punaisen sohvan.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Marjaana Mutasen puvustus on vaihtelevamman tasoinen, mutta siinäkin on hetkensä. Kummituksen pitkä takki, nahkasaappaat ja nahkaiset kynsikkäät sopivat hahmolle ja päivittävät hänet seksikkääksi oman tiensä kulkijaksi, jos rokkaripojista sattuu pitämään. Kiintoisaa nähdä, miten tyyli istuu Ilkka Hämäläiselle. Christinellä on kauniita joskin hieman persoonattomia vaatteita, ja hääpuvun puutteesta olen ihan tyytyväinen. Myös Carlotan omat vaatteet ovat hahmon luonteeseen nähden aika tylsiä ja hillittyjä, ja Raoul taas näyttää epämääräisen brittiläiseltä pikkutakeissaan.

Sisäisoopperoiden (Hannibal, Il Muto, Don Juan Triumphant) ulkoasu puolestaan istuu Kansallisoopperan tyyliin kuin hanska. Ne voisivat kaikki olla talon omia tuotantoja. Hannibalissa on hyvin paljon perinteisen eksoottista Aida-henkeä, ja Il Muto taas ottaa kaiken irti runsaasta barokkityylistä. Don Juan Triumphantista huputettuine kuoroineen tulee mieleen jonkin synkeän Mozartin moderni toteutus. Värimaailma on yllättävänkin hillitty ja maanläheinen ja välttää pahimman kitschin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Naamiaiskohtaus tosin on makuuni turhankin hillitty väreiltään, vaikka puvut hauskoja ovatkin. Seassa on ainakin commedia dell'arten hahmoja ja eri eläimiä (ampiainen!). Kummituksen Punainen kuolema -puku on kerrankin tyylikäs ja todella tuo mieleen Edgar Allan Poen novellin. Tosin yhdistettynä Christinen ja Raoulin Arthur ja Guinevere -pukuteemaan rutto vei ajatukseni hetkeksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin puolelle, mikä hieman pilasi dramaattista vaikutelmaa.

Kummituksen kasvot ovat pressikuvissa aika lievästi rumat, mutta maskia oli korjattu ensi-iltaan mennessä, koska kasvojen epämuodostuma taimikäonkaan näkyi isona taaksekin. Vaikutelma muistuttaa kyllä lähinnä kolmannen asteen palovammaa, joten hätkähdyttävämpikin se saisi olla. Kummituksen naamio näytti ainakin takarivilleni ihan hyvältä.

Osku Heiskasen koreografioista en asiantuntemuksellani oikein osaa sanoa kuin että ne sopivat teokseen, mutta Timo Alhasen valaistus oli näyttävä. Varsinkin aivan lopun valaistus jäi mieleeni, ja lavasteiden tarjoamista synkistä varjoista otettiin kaikki irti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Näyttelijät

Ville Rusasen verrattain nuorella Kummituksella on metallirokkarin habitus ja kaikesta päätellen traumaattinen äitisuhde. Ulkomuoto ja vaatetus toivat epämääräisesti mieleen angstisen Jarkko Aholan tai Tuomas Holopaisen. Vihaa, itkua ja aggressiota purskahtelee hetkittäin ulos, muttei mitenkään ylitsevuotavasti. Christinessä Kummitus tuntuu näkevän jonkinlaisen äidinkorvikkeen jota anelee rakastamaan itseään, enkä oikein onnistunut näkemään erotiikkaa kaksikon välillä, mikä ei varsinaisesti haittaa minua. Inhoan Kummituksen hahmon hoivaviettistä romantisoimista, kun kyseessä kuitenkin on stalkkaava ja väkivaltainen tyyppi jolla on selvästi muitakin ongelmia kuin rakkaudenkaipuu. Julkisissa esiintymisissään Rusasen Kummitus on sarkastinen ja hienostunut. Tuli mieleen jokin Anne Ricen yläluokkainen vampyyri, eikä mielikuvaa suinkaan laimentanut se, että Music of the Night oli visuaalisesti lähellä vampyyrin ja uhrin Totale Finsternis -duettoa Tanz der Vampire -musikaalissa. Christinellä on jopa punaiset saappaat ja valkeat vaatteet kuten Vampyyrien tanssin Sarah'lla.

Rusasella on yllättävän epäoopperamainen ääni roolissa ja laulut sujuvat hyvin, joskin ainakin ensi-illassa vähän kliinisesti. Itse pidän baritoneilla hieman syvemmästä äänenväristä, mutta matalimmat kohdat kuulostivat jo oikein hyvältä. Rusasen ääni ei yllä ihan musiikin enkeli -mittasuhteisiin, mutta pikkuisen lumousta ja hypnoosia niin eiköhän se Christinelle mene läpi.

Sofie Asplund on herttainen ja vahva Christine jolla on kaunis ääni. Budapestin non-replican Christinet ovat vielä vahvempia ja vielä enemmän tarinan keskiössä, mutta tässä Christinessä on enemmän herkkyyttä ja yksinäisyyttä. Pitkästä aikaa muistin, mitä Wishing You Were Somehow Here Again oikeastaan käsittelee: Christinen päätöstä vihdoin irtautua isänsä muistosta ja alkaa elää omaa elämää. Ei vain nätti soolo, vaan hahmon kehityksen käännekohta. Kummituksessakin Christine tuntuu ensisijaisesti tavoittelevan isäänsä ja isän unelmoimaa laulu-uraa, mikä osui hyvin yhteen Kummituksen äitisuhdeongelmien kanssa. Ei ihme, että kaksikon suhde ei oikein toimi. Christine on ilmeisen turhautunut jopa Raouliin, kun mies esittää ideoitaan napata Kummitus. Puumalaisen ohjaus on pienillä jutuilla päivittänyt Christinen 2010-luvun sankarittareksi, joka ei ole mikään passiivinen neito pulassa vaan itsenäinen hahmo, jolla on oma tahto ja voimaa toimia sen mukaisesti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Tero Harjunniemen esittämä Raoul on kiltti, kunnollinen ja vakavamielinen. Todennäköisesti Raoul viihtyy suvun maaseutukartanossa, jossa hän on intohimoisen perehtynyt hevosiin tai moderniin lantunviljelyyn. Vastapainoksi hän sitten tukee arvostettua kulttuurilaitosta. Ei kovin jännittävä tyyppi eikä ehkä kynäpenaalin terävimmästä päästä, mutta turvallinen ja tasainen – vähän kuin isähahmo. Mieleeni tulee jokunen P.G. Wodehousen sivuhenkilö. Harjunniemellä on kaunis tenori ja hän on muodollisestikin pätevä rooliin, mutta hän kuulosti jotenkin vanhemmalta kuin Kummitus, mikä hieman hämmensi.

Tässä ohjauksessa kaikki ovat yllättävän täysjärkisiä. Christinellä on ongelmansa ja Kummituksella on ongelmansa, mutta viiraamista ei alleviivata ylenpalttisesti. Toki Kummitus noin lähtökohtaisesti on vähän erikoinen tyyppi, eikä niitä murhia ihan normaali mies tekisi. Kansallisoopperassa Kummitus voi silti kävellä lavan poikki ilman, että katsojan ensimmäinen ajatus on tyypin olevan seinähullu taiteilija. Käytös on verrattain normaalia, ja tarkemmin ajatellen Garnier'n muu henkilökunta on usein dramaattisemman ja ylireagoivan oloista. En ihmettele, että Christine ei aavista alkuun pahaa.

Herrat André (Juha Riihimäki) ja Firmin (Sauli Tiilikainen) hoitavat oopperan johtamisen kunnialla, huumorilla ja hyvällä laululla, vaikka enemmänkin irrottelua soisin näkeväni. Toinen näytti olevan kovasti balettityttöjen lumoissa, ja hyppelystä päätellen toinen taas halusi itse olla ballerina. Carlotta (Hanna-Leena Haapamäki) ja Piangi (Mika Pohjonen) diivailevat ympäriinsä soveliaan rasittavina, mutta kollegat näyttivät silti pitävän heistä. Prima Donnassa tanssahteli puoli ensemblea laulamassa Carlotan ylistystä ihan ilman ironiaa, joten ilmeisesti Carlotta osaa olla myös mukava. "She's mad!" -repliikistä en pitänyt, koska se tuli tylsän ilkkuvasti, kun vaihtoehtoina olisi vaikka mitä sympatian tai hämmästyksen tunteita, jotka toisivat Carlotan hahmoon moniulotteisuutta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ylipäätään oopperan ensemble ja työntekijät ovat paljon läsnä kohtauksissa, ja oopperatalon arki pyörii koko ajan tapahtumien taustalla. Lavasteita maalataan, tanssijat treenaavat, puolipukeista väkeä rooliasuissa ja ilman hengaa taustalla. Notes-kohtaukset tapahtuvat backstagella, jossa kohdalle sattuneet työntekijät kuuntelevat viimeisimpiä uutisia Kummituksen puuhista, reagoivat kirjeissä esitettyyn kritiikkiin ja juoruavat keskenään. Fanitin esimerkiksi siivoojaa, joka Hannibalin harjoituksissa nojaili sivummalla moppiinsa, eläytyi tyytyväisenä musiikkiin ja lopulta torkahti Carlotan aarian aikana.

Esityksen isoimmat naurut puolestaan herätti ensemblen yleinen sähläys tarinan sisäisoopperoissa, kun yllättäen lavalle joutuneet ballerinat loikkivat eri tahtiin ja näyttelijöitä ja pukijoita eksyi keskelle näyttämön tapahtumia ja yritti päästä huomaamattomasti pois. Muutenkin kyky nauraa itselle ja oopperalle ilmiönä näkyi hyvin. Pönöttävät vanhanaikaiset oopperakohtaukset parodioivat hauskasti stereotypioita, ja johtajien yksinkertainen huumorintaju tulee niissä hyvin esille. Don Juanin moderni ulkoasu ja toteutus luovat vanhoille oopperoille voimakkaan kontrastin, josta voisin kuvitella oopperantuntijoiden saavan paljon irti.

Nick Daviesin johtama Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja tanssijat ovat aivan omiaan tämänkaltaiseen teokseen. Ison orkesterin soittamana musiikki kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ja valtava kuoro tuo voimaa joukkokohtauksiin. Ostaisin ilomielin tästä tuotannosta tehdyn instrumentaalilevyn.

Parin viikon päästä minun pitäisi nähdä toinen miehitys, mitä odotan suurella mielenkiinnolla. Siihen mennessä esitys on toivottavasti kehittynyt entisestään, joskin yrittänen tunkea itseni myös keväällä johonkin näytäntöön.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Suuret tunteet, goottiromantiikka ja musikaalinostalgia elivät ensi-illassa. Oli hauska nähdä yleisön joukossa niin oopperan kantakävijöitä, musikaalifaneja kuin julkkiksiakin, ja reaktioista päätellen katsojat olivat lähtökohdista riippumatta innoissaan. Enkä ihmettele, kyllähän PotO vetoaa. En tiedä, mitä sieniä Andrew Lloyd Webber mahtoi nauttia siihen aikaan kun sävelsi vaikkapa Point of No Returnin, mutta samanlaista suurta dramatiikkaa ei sen jälkeen juuri ole hänen tuotannossaan kuultu. Hienoa, että se vihdoin saatiin Suomeenkin, ja vieläpä ansaitsemanaan isona tuotantona, johon selvästi on panostettu aikaa, rahaa ja rakkautta.

Muoks: Ajatuksiani toisesta miehityksestä täällä.