torstai 10. syyskuuta 2015

Sugar – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin tämän kauden musikaali Sugar – Piukat paikat perustuu Billy Wilderin klassikkoelokuvaan, josta on onnistuneesti muokattu viihdyttävä musiikkinäytelmä. Musiikki on suht yhdentekevää enkä kuuntelisi sitä esityksen ulkopuolella, mutta menevät rytmit täyttävät paikkansa ja tarjoavat hyviä tilaisuuksia laulaa, tanssia ja naurattaa. Käsiohjelman biisilistaa nyt vilkuillessani en edes osaa yhdistää kaikkia kappaleita näkemiini, eikä musiikki jäänyt päähäni soimaan kuin epämääräisenä 1930-luvun rytminä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta biisit kuitenkin istuivat juonenkulkuun ihan hyvin eivätkä vaikuttaneet turhalta täytteeltä. Ralf Nyqvistin johtama bändi svengaa monttunsa uumenissa ja kuulostaa uskottavalta 30-luvun viihdeorkesterilta.
© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Roolivalinnat ovat onnistuneet – ja hyvä niin, koska teos itsessään ei ole niin vahva että seisoisi omillaan ilman karismaattisia näyttelijöitä. Virolaisen Hanna-Liina Võsan (Sugar Kane) aksentti häiritsi aluksi, mutta Sugarilla sattuu onneksi olemaan repliikissäkin mainittu puolalainen äiti, joten aavistuksen ulkomaalaiselta kuulostava puhetyyli selittyi mukavasti sillä. Sugar hahmona on minulle aika yhdentekevä enkä oikein ymmärrä, mitä musikaalin miehet hänessä näkevät (jos ulkonäköä ei lasketa), mutta Võsa on suloinen ja säteilevä ja kuulostaa kauniilta. Loppupuolen yökerhoballadi on hieno esitys.

Risto Korhonen (Jerry alias Daphne) varasti show'n täysin. Daphne ei jäänyt pelkän drag-huumorin varaan vaan oli herkkä ja topakka persoona, kuin Jerryn vapautunut alter ego. Viime lauantain Jekyll&Hyden jälkeen vaikutti siltä, että Jerry vain paljasti itsestään sellaisen puolen, jota miehekäs basisti ei ole tunnistanut itsessään tai kehdannut päästää valloilleen. Mutta kun Daphne kerran on päässyt vapaaksi, häntä ei niin vain vaiennetakaan. Ballerinan siroudella treffeille liihotteleva Daphne oli henkeäsalpaava näky, ja Korhosen hulvaton elekieli ja äänenpainot olisivat naurattaneet naisnäyttelijänkin tekeminä. Korhosen ja Ville Majamaan (viriili joskin symppis Sir Osgood) yhteispeli oli mainiota katsottavaa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Lari Halmeen esittämä Joe ei imeydy Josephinen rooliinsa yhtä vahvasti kuin Jerry, mutta hyvin Halmekin mekkonsa täyttää. Ehkä vahvimmin Joen valeasuista minuun silti vetosi Junior, maailmaa nähnyt öljymiljonääri, joka oli saanut aina kaiken ja turtunut flegmaattiseksi ja surumieliseksi oman tiensä kulkijaksi. Halme on erinomainen koomikko ja sopi Joeksi hyvin.

Sivuhahmoista fanitin eniten Spats Palazzoa (Teemu Korjuslommi), tyylikästä steppaavaa gangsteria, jota Joe ja Jerry pakenevat. Spats ja hänen kuin yhtenä entiteettinä paikalle steppiliukuva gangsteripossensa ottivat lavan hetkessä haltuun liukkaalla liikekielellään. Possesta täytyy erikseen mainita vielä Martti Manninen, jonka olen nähnyt Veriveljissä ja Villikalkkunassa mutta jonka en tiennyt venyvän niin moninaisiin tanssiliikkeisiin ja persoonallisiin ensemblehahmoihin.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Ylipäätään koko ensemble oli tasokas, lennokas ja asiansa osaava. Naisilla oli vähän epäkiitollinen tehtävä esittää lähinnä bimboja muusikoita ja heidän kiukkuista kanaemoaan (Ritva Jalonen), mutta tilaisin hurmaavat Seurapiirien Synkoopit epäröimättä juhlabändiksi. Esimerkiksi Pia Piltzin, Saara Lehtosen ja Sarah Nedergårdin muistan Les Misistä, Annamaria Karhulahden olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin musikaaleissa, ja miehistäkin ainakin Aki Haikonen ja Filip Ohls, tuo musikaalien verraton asiakaspalvelijahahmo, ovat tuttuja. Tasaisen laadukas ensemble, jonka osaamista ei tarvinnut hermoilla.

Lavastuksesta ihailin etenkin taustan vintagehenkisiä pahviautoja ja muita kuvia sekä Floridan hotellia ja rantoja. Puvuista taas voisin epäröimättä hankkia kaappiini Daphnen koko garderobin. Mikko Saastamoisen ja valomestari Raimo Salmen luoma visuaalinen ilme on kaunis ja paikoin kaupunkimaisen karu. Videoprojisointien värisävy tosin sai näyttelijät näyttämään oudon vanhoilta ja väsyneiltä. Sinänsä projisoinnit ja koko elokuvanfilmaus kehystarinana toimivat, koska tarina on sen verran hassu, että yksi etäännyttävä kerros ja fiktiivisyyden korostaminen tekivät sen vakavasti ottamiselle ihan hyvää.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Georg Malviuksen ohjaus on sujuva ja hauska, tuo ripauksen kimalletta arkeen ja viihdyttää onnistuneesti vajaat kolme tuntia, mikä on Sugarin tapaiselta kevyeltä viihdemusikaalilta juuri se mitä katsoja vaatiikin. Mikko Koivusalon suomennos on ihan ok, lauluissa paikoin kömpelö mutta paikkansa täyttävä. Kuten avecini totesi, tarina on kestänyt yllättävän hyvin aikaa eivätkä sukupuolistereotypiat saaneet oloa vaivautuneeksi.

Jos kaipaat laadukasta mutta kepeää irtiottoa arjesta, iloisesti tanssivia sääripareja ja viihdyttävää komediaa, Sugar on erinomainen valinta.

Ei kommentteja: