lauantai 12. syyskuuta 2015

Desirée – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Desirée Pieni yösoitto (A Little Night Music) on kaunis aikuisten satu, jonka pinnan alta paljastuu teräviä särmiä. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende (1955). Lakimies Fredrik Egermanilla on nuori kaunis vaimo, papiksi opiskeleva poika, eloisa palveluskunta ja vaivihkaisia parisuhdehuolia. Kun nuoruudenheila, näyttelijätär Desirée Armfeldt osuu lähistölle, vanha suola alkaa janottaa ja Egerman perheineen päätyy keskelle rakkaussuhdesirkusta, jossa yhdellä jos toisellakin on syrjähyppyjä, kaipuunkohteita ja rakkaudennälkää. Sotku huipentuu kohtalokkaisiin viikonloppukutsuihin Desiréen äidin maaseutukartanossa.

Jos pitäisi kehittää avainsanalista Desiréestä ja tästä arviosta, se olisi jotakuinkin tällainen:
runsas, värikäs, hattara, Barbie, rakkaus, seksi, kaksimielisyys, yksimielisyys, Juice Leskinen, tekstuaalinen rätinä, viikonloppu maalla, valssi, synti, Shakespeare, miehiä ilman paitaa, Veeti Kallio ilman paitaa, filosofiset heitot, mainio mummi, alusvaatteet, kesäyö


Lavastus (Hannu Lindholm) on upean runsas. Ensimmäisessä näytöksessä nukketalomainen talokaruselli suo hyvät puitteet salonkien, makuuhuoneiden ja teatterien vaihtuvalle kavalkadille. Satumaiset valaistukset luovat lisätunnelmaa, ja siten esimerkiksi nuoren rouva Egermanin makuuhuone on barbienpinkki ja hempeä, kun taas Desiréen väriteema on voimakas ja syvä. Toisessa näytöksessä Madame Armfeldtin kartanon puisto, sokkeloinen pensasaita, vehreät puut ja elokuunsininen yötaivas tuudittavat täydelliseen kesäyön unen tunnelmaan. Puoliksi odotin Shakespearen keijujen hiipivän esiin suihkulähteen ympäriltä, mutta sentään puskista putkahteli vain kuolevaista herrasväkeä ja heidän palvelijoitaan. Pensasaidan suomaa suojaa hyödynnettiinkin tehokkaasti. Rakastavaiset setvivät sotkujaan, rakastuivat, erosivat, karkasivat, hakivat lohtua, ja palveluskunta vietteli toisiaan ja seurasi hihitellen isäntäväen säätöä. Palvelijoilla rakkausasiat sujuivat rennosti, mutta herrasväen lemmensuhteet aiheuttivat draamaa ja paniikkia osallisissaan.

Puvustus (Tarja Lapintie) on sekin överin leikittelevä, värikylläinen ja fantasiavaikutteinen. Hajoilin herrojen Egerman pastellisävyisille frakeille, joista tuli elävästi 1980-luku mieleen. Muutamissa kohtauksissa heiluttiin valkeissa (alus)vaatteissa, mikä yhdessä unenomaisen valaistuksen (Eero Auvinen) kanssa toi vastapainoa muun puvustuksen runsaudelle. Pitsit, röyhelöt, laahukset ja hattaraiset värisävyt olivat kuin aikuisten prinsessaleikki, ja kieltämättä pastellifrakeissakin oli jotain Ken-nuken tyylistä. Desirée Armfeldtin tähdittämät näytelmänpätkät oli puvustettu asiaankuuluvan dramaattisesti ja barokkihenkisesti, joskin puvustajan kieli on tainnut olla poskessa.

Kesäyön taikaa. © Kari Sunnari / TTT

Stephen Sondheimin säveltämä musiikki on kauttaaltaan valssia, tuota wieniläisseurapiirien paheksuttua ja syntistä muotitanssia, jossa tanssijoiden vartalot saattoivat jopa koskettaa toisiaan. Desiréessä valssin tahtiin edetään rahtusen pidemmällekin fyysisessä kontaktissa, joten syntiä on tiedossa runsain mitoin. Keinahtelevat kappaleet eivät ole heppoisia musikaalihittejä vaan mutkikkaita, kauniita kudelmia, jotka pistävät laulajat (ja kääntäjän) koville. Joukossa on silti muutama hittibiisi, jotka jäävät päähän kuin tauti: monien tuntema upea Send in the Clowns sekä ensimmäisen näytöksen lopettava joukkokohtaus Viikonloppu maalla. Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, että kun kuulen minkä tahansa melodianpätkän A Little Night Musicista, päässäni alkaa soida Viikonloppu maalla. Musikaaliguru Eeva Kontu kapellimestaroi 11-henkistä orkesteria, jossa on jäseniä mm. Tampereen filharmoniasta. Lopputulos kuulostaa kauniilta, harvinaisen ammattimaiselta ja paljon suuremmalta kuin onkaan.

Juice Leskisen suomennos on herkullinen sekoitus herkkää filosofiaa ja suoraa puhetta, herraskaisia pikkutuhmuuksia ja eksistentiaalista kriisiä. Olin sitten Vampyyrien tanssin (2011) ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kuunnella hyvää musikaalisuomennosta, mutta Juice muistutti kerralla, kuinka mitäänsanomattomia musikaalit usein ovat suomeksi. Mikä tunne yhtäkkiä kuunnella tekstiä, joka herättää ajatuksia! Johon voi ja haluaa keskittyä! Joka ei herätä minussa myötähäpeää tai toivetta unohtaa osaavani suomen kieltä! Jossa on sisältöä, ja vieläpä kieliopillisesti oikein ilmaistuna! Aivoni heräsivät turtumuksestaan ja rätisivät tekstuaalisessa ekstaasissa!

Liian usein musikaalin suomentaa muun työnsä ohessa joku ohjaaja tai kapellimestari ja lopputuloksena on rytmisesti ja/tai sisällöllisesti vähän sinne päin oleva teksti, jonka ainoa tarkoitus on tarjota näyttelijöille jotain laulettavaa ja pitää yleisö suunnilleen kärryillä tapahtumista. Usein tuntuu kuin katsojan ei edes oletettaisi todella kuuntelevan, mitä musikaalissa lauletaan, ja suomennosten yleistason huomioiden hänen ei usein kannatakaan. Toki monissa musikaaleissa myös alkuteksti on diipadaapaa, mutta onneksi Juicen tapainen kääntäjänkoulutuksen saanut tekstiammattilainen ehti kääntää edes pari kunnon musikaalitekstiä. (Ja kun musikaalissa yhtäkkiä on alkutekstille uskollisesti sisältöä, kriitikon pasmat menevät aivan sekaisin ja hän syyttää suomentajaa liian raskaasta tekstistä. Hauskintahan tuossa on, että Juice on todennäköisesti joutunut jättämään valtavasti sisältöä ja sivumerkityksiä pois, koska kaikki ei vain ole mahtunut mukaan toisella kielellä.)

Äitipuoli, poikapuoli ja uhka. © Kari Sunnari / TTT

Siiri muuten sanoi tuon äskeisen vähän napakammin, suosittelen lukemaan. Palatkaamme nyt Pieneen yösoittoon.

Miehitys on harvinaisen onnistunut. Lavalla ei ole heikkoa lenkkiä, vaan kaikki kuoroa myöten osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia. Koreografi Virve Varjos kertoi lehdistötilaisuudessa lisänneensä musikaaliin aiempaa enemmän tanssia, mutta varsinaisia tanssikohtauksia ei juuri ole, vaan varsinkin kuorolle on tanssiaskelia sujauteltu sinne ja tänne kohtausten lomaan. Lopputulos on yhtenäinen ja tyylikäs, ja tanssi vaikuttaa ihan luonnolliselta tavalta liikkua tässä hämmentävässä kesäöisessä hattaramaassa. Pidän muutenkin siitä, miten ohjaaja Miika Muranen käyttää seitsenhenkistä kuoroa: he ovat jatkuvasti läsnä palveluskuntana, näyttelijäseurueena, sivustakatsojina ja kommentoijina, he laulavat ja tanssivat, he piikittelevät ja luovat tunnelmaa.

Petra Karjalainen on herkkis mutta tiikerimäinen Desirée Armfeldt. Pidin etenkin hänen koomikonkyvyistään, ja toisaalta Send in the Clowns nosti ihon kananlihalle. Veeti Kalliota tatuointeineen ei ensimmäisenä ajattelisi Fredrik Egermanin tapaiseksi 1900-luvun alun kunnialliseksi lakimieheksi, mutta kontrasti toimii yllättävän hyvin. Kallio on symppis keski-iän kriisistä kärsivä perheenisä ja selviää lauluistaankin kunnialla. Ei vastaa minun miesmakuani, mutta lihaksikas ja nallekarhumainen Kallio lavalla ilman paitaa tuntui vetoavan moneen yleisössä istuneeseen estetiikanystävään. Desirée ja Fredrik ovat ympäröivästä saippuaoopperasta huolimatta yllättävän maanläheinen ja suorasukainen pari.

© Kari Sunnari / TTT

Teinivaimo Anne Egerman (Anna-Elisa Hannula) on ilkikurinen mutta viaton prinsessa avioliiton satulinnassa. Tytön kujeilua katsoessa täytyy hieman ihmetellä, miten hän ja Fredrik ovat päätyneet naimisiin, mutta kaipa toinen on kaivannut turvaa ja toinen nuoruutta. Avioliitto vaikuttaa asetelmaltaan järkiavioliitolta, mutta kovasti kaksikko näyttää hullaantuneen toisiinsa silleen söpön teinisti. Kikatteleva rouva on ajoittain turhankin ylilyödyn lapsellinen, mutta vakavammissa kohtauksissa Hannula loistaa. Reaktiot aina Desiréen ollessa paikalla ovat mainioita.

Nuoriherra Henrik Egerman (Severi Saarinen) on kuin potkittu koiranpentu. Papiksi lukeva ressukka joutuu kaikkien ylikävelemäksi ja nauramaksi, mutta kun Henrik lopulta sisuuntuu, sitä on ilo katsella. Fanitin etenkin sellonkäyttöä ja Henrikin mainiosti toteutettua osuutta Viikonlopussa maalla. Emmi Kaislakari Henrikiä (ja muutamaa muutakin) kiusoittelevana palvelustyttö Petrana pääsee kunnolla irti toisessa näytöksessä, kun avioliitto ja parisuhde saavat soololaulussa täyslaidallisen kritiikkiä.

© Kari Sunnari / TTT

Tuukka Huttuseen tutustuin ja ihastuin jo Mustalaisruhtinattaren kreivi Zupánina, eikä tulinen rakuuna Malcolm häivennä vaikutusta lainkaan. Huttusen koomikonkyvyt ja fyysinen heittäytyminen rooliin viihdyttävät melkoisesti. Sari Havas rakuunan vaimona jää toisessa näytöksessä vähän juonenkuljetuskeinon asemaan, mutta ensimmäisen näytöksen Pieni kuolema -kappale ja kohtaukset Anne Egermanin kanssa pysäyttävät ajattelemaan.

Tuire Salenius on Desiréen äitinä juuri niin herkullisen sarkastisen kettuileva kuin olin toivonutkin Vanhan naisen vierailun perusteella. Rooli on kuin tehty hänelle. Vain aivan viimeinen hänen kohtauksistaan oli vähän kömpelön oloinen, mutta kyse saattoi myös olla ensi-illan pakollisista tökkimisistä (joita muutoin oli koko porukalla harvinaisen vähän). Ronja Alatalo on hänkin ihan herttainen Desiréen tytär ja hauska aisapari mummilleen.

En ala eritellä tässä kuoron edesottamuksia, niin mainioita kuin ne ovatkin, mutta nimiä en kehtaa jättää mainitsematta. Kaikki kunnia siis näyttelijä-laulaja-tanssijoille Kristiina Hakovirta, Johanna Kalmari, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Anna Pukkila, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström sekä lutuselle Juha-Matti Koskelalle (kartanon hovimestari).

© Kari Sunnari / TTT

Desirée Pieni yösoitto tuo Tampereelle tuulahduksen eskapistista arjen välttelyä, fantasiaa, romantiikkaa ja naurua. Teatteriin mennessään ei kuitenkaan ole pakko jättää aivoja narikkaan ellei nimenomaisesti tahdo, sillä musikaali tarjoilee myös paljon ajattelemisen aihetta alkaen elämän tarkoituksesta. En yleensä välitä rakkaustarinoista, mutta Desiréessä yhdistyvät operetin unelmankepeä höttöisyys ja toisaalta terävät havainnot ihmisluonnosta sekä ripaus minulle sopivaa sarkasmia ja kyynisyyttä. Kun paketti vielä on toteutettu erittäin kunnianhimoisesti, laadukkaasti ja rakkaudella, niin eihän musikaalia voi kuin ihailla.

Ei kommentteja: