One Night in Theatre: Jekyll & Hyde

Sain esitykseen lehdistölipun.

Minulla on ristiriitainen suhde Jekyll & Hyde -musikaaliin. Se on mielestäni yksi Frank Wildhornin parhaista sävellyksistä ja tarinan perusidea on kiehtova: tiedemies luo vahingossa itsestään läpimädän alter egon, joka ryhtyy toteuttamaan niitä salaisia haluja ja himoja, joita tiedemies itse ei koskaan uskaltaisi. Toisaalta käsikirjoitus on usein tylsä ja aukkoinen, Leslie Bricussen lyriikat kaipaavat rutkasti parantelua, naishahmot jäävät usein ohuiksi, ja mitäänsanomattomia balladeja ja Facaden kertauksia tuppaa olemaan liikaa. Rakkaudella paasatut Wildhornin musikaalien parannusideat ovat kaveripiirini kahvipöytäkeskustelujen vakiotavaraa. Monessa musikaalissa olisi valtavasti potentiaalia, jos niihin vain tarttuisi oikealla otteella, ja on aina kiinnostavaa nähdä teatterien yritykset. MTV:n kultakaudella ideoimme kokonaisen Pimp My Wildhorn -tositeeveeohjelman, jossa joukkueet tuunaisivat Wildhornin musikaaleista niiden ansaitsemia mestariteoksia. (Jos toteutatte idean niin vaadimme osamme tuotoista!)

Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hydesta korjaa monia ongelmia ja lisää muutaman omansa, mutta kokonaisuus jää minun mittapuullani reippaasti plussan puolelle. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että J&H:n enskaria edeltävinä kahtena päivänä olin nähnyt kaksi muuta musikaaliensi-iltaa kahdessa muussa kaupungissa ja tehnyt pari kiireistä työpäivää, joten aloin olla hieman tillintallin ja musikaalitiloissa. Vaikka jokunen yksityiskohta ärsytti, leijuin pääosin tyytyväisissä fiiliksissä läpi koko esityksen.

Aloitetaan niistä huonoista puolista: Tylsähkö versio käsikirjoituksesta. Tavanomaisen hidas alku, kiitos sinänsä kyllä hyvin toteutetun Johtokunnan kokouksen. Kaikki ne perhanan Facaden repriset (joskin ohjaaja Anssi Valtonen on selvästi yrittänyt saada niihin ideaa, merkitystä ja jännitystä, mistä pisteet). Ajoittain hieman horjuvat laulusuoritukset. Vähän hassu ja mitäänsanomaton muutosprosessi Jekyllin ja Hyden välillä (joskin olen nähnyt hassumpiakin, ja toteutus on kuulemma sujuvoitunut sitten ensi-illan). Mielikuvituksettomat murhametodit ja yleinen goottiromanttisen kauhun puute. Lucyn järjetön nukkumaanmeno kun pitäisi paeta. Turhankin dramaattiseksi tehty loppukohtaus.

Ex-teatterinjohtaja Kari Arffmanin suomenkielinen teksti ottaa melko paljon vapauksia eikä juuri piittaa riimeistä, mutta Turun pakonomaisen ja sisällöllisesti huonon melkein-riimittelyn jälkeen ratkaisu on ihan virkistävä. Vapauksien ottaminen enimmäkseen toimii ja laulut kuulostavat yllättävänkin luontevilta. Teksti ei vieläkään ole mitään suurta neroutta, mutta sentään sitä kuuntelee ilman isompaa tuskaa. Pidin alkuperäisen kirjan pohjalta lisätystä dialogista, joka tuntuu sitovan kohtauksia yhteen loogisemmaksi jatkumoksi ja tuovan vähän lisää lihaa tarinan ympärille. Dialogi tosin on vähän eri paria musikaalin oman tekstin kanssa, mutta eiköhän sen esittäminen siitä luontevoidu. Lasse Hirven johtamat muusikot saavat paljon irti varsinkin Wildhornin menevämmistä kappaleista.

Marjatta Kuivaston lavastus on jälleen kerran upea. Steampunk- ja urban exploration -viitteet sopivat tarinaan ja tuovat epookkiin raikkaan henkäyksen modernia rappiota. Voisin viettää hyvän tovin tutkien Jekyllin sekaista kirjastoa lähempää, ja labra muistuttaa mukavasti jonkin vanhan sairaalan kellaria. Fanitan aivan suhteettoman paljon rikkinäistä tuulettimenhihnaa, joka nitkutti ja vingahteli omia aikojaan labran katonrajan ilmastointiaukossa. Ääni loi kokonaisen tulvan mielikuvia kellarilaboratoriosta, sen ääni- ja tuoksumaailmasta ja tunnelmasta. Ohjauksessa kauhuaspektit vähän piilottelivat, mutta visuaalisuus piti huolen, että musikaalissa oli edes jonkin verran gothic horror -tunnelmaa. Kuolemantanssi-kuvitus sairaalassa oli saada minut kyynelehtimään onnesta, ja Lontoo on karmean kaunis. Merja Levon puvustus on sekin kaunista rock- ja steampunk-henkistä melkein-epookkia, ja varsinkin Emman, Lucyn ja Lukin vaatteet voisin epäröimättä omia garderobiini. Henry Jekyll eroaa ulkoasultaan muista yhteiskuntaluokkansa miehistä: meikit, ketjut ja vyöt sekä buutsit korostavat hänen omalaatuisuuttaan tummaan pukuun puetun herramassan keskellä.

Henri Halkola nimiroolissa vakuutti minut, vaikka pientä enskaripidättelyä oli vielä ilmassa. Sympaattinen rokkiäijä-Jekyll on vähän kakaramaisen leikkisä ja lienee jo lapsena saanut poikamaisia päähänpistoja, jotka eivät aina pääty kovin hyvin. Edward Hyden voisi ehkä lukea yhdeksi tällaisista päähänpistoista. Halkolan lauluääni horjahteli vähän vaikeimmissa kohdissa, mutta roolin biisit ovat sitä vaikeustasoa että voin vielä antaa sen anteeksi. Dangerous Game on ohjaukseltaan ja intensiteetiltään kirkkaasti kuumin näkemäni, ja Lucyn kohtalo kylmää eleettömyydessään. Toisaalta kohtaukset morsio Emman kanssa ovat liikuttavan lämpimiä.

Valoilla ja vaatteilla korostetut muutokset Jekyllin ja Hyden välillä jäävät jotenkin epämääräisiksi, ja itse muuttuminen muistutti lähinnä epilepsiakohtausta. Pidin Halkolan kehonkielen muutoksista ja ärjymmästä äänestä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta jokin hydemainen kipinä jäi vielä puuttumaan. Jekyllin ja Hyden duetto jätti epäselväksi, kuka milloinkin on äänessä, mitä kohtauksessa oikeastaan lopulta tapahtuu ja kuinka Hydelle käy. Toivon kohtausten vielä hioutuvan matkan varrella. En ole varma, pidänkö lähtökohtaisesti siluettiprojisoinneista (Tuukka Toijanniemi) ja Hyden viittapossesta, mutta ainakin ne ovat erilainen lähestymistapa ja toteutettu ajatuksella. Muutama viitanheilutuskohta oli erittäin vaikuttava, samoin omaa elämäänsä elävä varjo-Hyde.

Valtosen ohjaus ansaitsee rispektit etenkin siitä, kuinka Emmasta ja Lucysta on pienillä jutuilla saatu ihan vakavasti otettavat ihmiset, joilla oli elämää myös Jekyllin perään huokailun ulkopuolella. Naishahmoista on muutenkin saatu irti huomattavasti tavallista enemmän. Varsinkin ilotyttöihin liittyvän fantasian ja todellisuuden ristiriita näkyy kiehtovasti läpi ohjauksen. Bring on the Men ei ensinnäkään ollut millään tasolla vaivaannuttava, mutta sen lisäksi ohjaus korostaa biisin sanojen ristiriitaa ilotytön arjen suhteen ja alleviivaa todella hyvin sanojen miehistä seksifantasiamaisuutta. Lucyn tanssiessa reippaana pöydällä tekohimokas virne kasvoillaan baarin asiakkaat ahdistelevat tyttöensemblea, naispuolinen parittaja vahtii ruoskan kanssa ja koko surullinen todellisuus myllertää ilottelevan biisin taustalla. Parittaja Lukki (Maija Andersson) vaanii muutenkin nurkissa kuin sadistinen yrityspomo ja on varastaa show'n aina lavalla ollessaan. Lucyn ja Nellien duetto Girls of the Night olisi sopinut tähän ohjaukseen paremmin kuin hyvin, joten on sääli ettei sitä ole mukana. Lucylla ja Emmalla oli ensimmäisessä Facadessa ainakin yksi merkityksekäs katseidenkohtaaminen, mikä on rutkasti enemmän interaktiota kuin muissa näkemissäni produktioissa. Tervehdin sitä riemulla.

En juuri pidä Maria Lundin lauluäänestä ja -tyylistä, mutta näyttelijänä hän yllätti positiivisesti. Tämä Lucy ei ole siitä stereotyyppisimmästä päästä langenneita enkeleitä. Lucyn alaluokkaisuus, haavoittuvuus ja huumorintaju tulevat hyvin esille, eikä hän toisaalta ole mikään raamatullinen, korostetun enkelimäinen tyttönen ahdingossa. Lucy on selviytyjä raadollisessa todellisuudessa, mutta hänellä on tyttömäisen haaveilevakin puoli. Pidin valtavasti siitä, että Lucy jää Jekyllin toimistossa tutkimaan salaa kirjoja (!) ja pihistää muistoksi sulkakynän. Sitä taas en ymmärtänyt, miksi Lucy tuntee vetoa Hydeen, kun mies lähinnä pahoinpitelee häntä. Ilmeisesti Lund on jossain sanonut Lucyn tietävän, että Hyde on todellisuudessa Jekyll, ja toivovan nimenomaan hetkiä Jekyllin kanssa, mutta se ei ainakaan vielä ensi-illassa tullut oikein esille. Analogia väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävästä ihmisestä "koska se on pohjimmiltaan ihana ihminen ja ne hyvät hetket saavat unohtamaan huonot" piipahti kyllä mielessäni, ja nyt taustatiedoilla varustettuna idea toimisi hyvin.

Saara Jokiahon Emma Carew puolestaan on suloinen mutta voimakastahtoinen ja älykäs nuori nainen, joka ei liikoja välitä yhteiskunnan hänenlaiselleen säätyläisneidolle tarkoittamasta muotista. Totesimme Siirin kanssa ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä, että tällä Emmalla todennäköisesti olisi yksi Lontoon ensimmäisistä autoista, ja produktion Emma vaikuttaakin juuri siltä, että järkyttyneiden herrasvarpaiden yli huristelu ei tuottaisi hänelle mitään ongelmia. Emma ja Henry ovat molemmat oman tiensä kulkijoita ja sopivat huumorintajuiltaankin hyvin yhteen, minkä lisäksi he ovat lavalla hirveän soma pari. Once Upon a Dream on aina ärsyttänyt minua lauluna ja kohtauksena, mutta kerrankin siihen oli ladattu kunnolla merkityksiä ja koskettavuutta, kun Emma kirjaimellisesti auttoi Jekylliä pääsemään hetkeksi irti Hydesta. Se ja loppukohtaus nostattivat minussa melkoiset niiskahdukset.

Jekyllin vanha lakimiesystävä Utterson (Hannu Lintukoski) on Jyväskylässä aivan ihana pidättyväinen brittimies, joka ystävänsä vanavedessä joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle kerran jos toisenkin. Laulukykyjä ei ihan hirveästi ole, mutta ei se mitään, koska puhe luonnistuu ja Utterson on niin lutunen, että hänelle voi antaa anteeksi enemmänkin. Jatkuva hienoisen huolestunut ja avuton ilme, pettämättömät herrasmiehen tavat, aivan ihana taustakohtaus Nellien (Anne-Mari Alaspää) kanssa ja kertaluontoinen käämienpalo voittivat minut täysin puolelleen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta tehdä Uttersonista musikaalin kertoja, mutta ainakin se on kiva kunnianosoitus Stevensonin pienoisromaanille.

Itse asiassa proggiksessa on kolme lutusta herrasmiestä. Jekyllin vanha palvelija Poole (Hannu Hiltunen) on mainio vanhanajan miespalvelija-hovimestari-moraalinpuolustaja, joka vartioi isäntänsä etuja kuin ärhäkkä lammaskoira. En muuten juuri kokenut raivon tunteita Hyden vuoksi, mutta kun Hyde ärjyi Poolelle, se tuntui pahemmalta kuin kaikki murhat yhteensä. Sama tunne nousi uudelleen, kun Hyde tönäisi Sir Danvers Carew'ta. Ei saa loukata pappoja!

Kuten edeltä näkee, Anssi Valtosen ohjaus herätti minussa ajatuksia ja pohdintaa, ja se on musikaalilta aina hyvin tehty. Käytettyyn kässäriversioon (niitä on liikkeellä todella monta) nähden musikaalista on saatu irti enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Ensemblessa on energiaa kuin pienessä kylässä ja Murhat ja Facadet tulevat asenteella. Ulkoasu on nätti kuin karkki, goottiromanttinen steampunk-karkki. Näyttelijät näyttelevät ja laulavat hyvin ja ovat muodollisesti päteviä. Ylimääräistä romantiikkaa ja herkkyyttä on yritetty karsia ja korvata se tarinankerronnalla. Lyhyesti: tykkäsin.

17 syyskuuta 2015

Jekyll & Hyde - Jyväskylä 2015

2 kommenttia: