Sain esitykseen lehdistölipun.
"Rouva Petra Sveinsdóttirilla oli elämässään erikoinen intohimon kohde: kivet. Hänen kivikokoelmastaan muodostui suurin yksityinen mineraalikokoelma maailmassa. Niin suuri, että se päätyi museoksi asti. --- Teatterintekijä Pétur Ármannsson inspiroitui persoonallisesta isomummostaan ja alkoi keräillä paloja yhteisestä menneisyydestä tuodakseen niitä näkyville – aivan kuten Petra kiviä. Syntyi sympaattinen ja valtavan hieno, pieni suuri esitys muistoista, suvun tarinoista, taiteen tekemisestäkin."
(Teatterikesän esittelyteksti)
Petran aluksi näyttelijä Brogan Davison tuli pahoittelemaan, että esitystä ei voi nyt esittää aiotussa muodossa, koska Pétur on lukittautunut hotellihuoneeseensa eikä suostu esiintymään. Onneksi muu työryhmä on valmis auttamaan, ettei yleisön tarvitse lähteä kotiin tyhjin käsin.
Alun hämmennyksen jälkeen esitys alkaa avautua näytelmäksi näytelmän tekemisestä, syntyvaiheista ja elämäkertateatterin etiikasta. Elämänsä aikana pari tonnia kiviä kerännyt mummo on lähtökohta, jonka varaan kaikki rakentuu. Brogan itse yrittää kertoa koskettavaa, rehellistä tarinaa Petrasta materiaalinaan kotivideot ja valokuvat. Kolbeinn Arnbjörnsson korostaa olevansa koulutettu ammattinäyttelijä, haluaa tuoda lavalle luovuutta ja huumoria ja pystyy hätinä pitämään egonsa kurissa. Hjalti Jón Sverrisson on muusikko, joka aina puhumaan päästessään keskittyy omiin näkökulmiinsa ja omaan kokemukseensa. Islantilais-brittiläinen seurue tuo lavalle omalaatuista mutta brittihenkisen kuivaa ja vähäeleistä huumoria, ja onnistuu samalla kuvaamaan teatterinteon koko prosessin sudenkuoppineen ja outoine persoonineen
Toteutus on ajatuksia herättävä, suorapuheinen ja terävän hauska, eikä absurdeiltakaan hetkiltä vältytä. Tarkoituksella koulunäytelmää tai esitelmää muistuttavat kömpelöt piirteet naurattavat, ja ammattinäyttelijän tiedostamaton itserakkaus parodioi mainiosti Suurta Taidetta (TM) tekeviä tyyppejä. Teatterikesän hetkittäisen übertaiteellisuuden lopuksi oli ihan piristävää nähdä sankarin loikkivan lavalle laulamaan islantilaiseksi haltiaksi pukeutuneena "tuomaan uutta näkökulmaa".
Ääneen luetun ohjaajan making of -päiväkirjan kautta tarkastellaan elämäkertateatterin oikeutusta. Ensin into kertoa ihmisen merkittävästä elämästä elää voimakkaana, mutta projektin edetessä mukaan astuu epäilyä. Onko hyväksikäyttöä tehdä toisen ihmisen elämästä taidetta ja esitellä se kaikelle kansalle? Haluanko avata oman suhteeni toiseen ihmiseen kokonaiseksi näytelmäksi? Tekstissä ja ohjaajan anteeksipyyntökirjeessä kritisoitiin ohimennen myös katsojia, jotka olivat tulleet katsomaan näytelmää todellisen henkilön elämästä. Mitä kumman tirkistelijöitä te olette? Odotitteko jotain suurta taidetta tavallisen ihmisen elämästä? Tunkekaa kuulkaa teatteri perseeseenne ja kutsukaa sitä taiteeksi!
Kokonaisuus oli mahdottoman sympaattinen ja herttainen. Metateatteri on välillä vähän kulunut näkökulma, mutta Petra tarttui siihen reippaasti ja liioitellulla rehellisyydellä. Lopussa ohjaajakin saatiin paikalle, mutta odotin lopulta jotenkin enemmän, jonkinlaista huippukohtaa tai välähdystä tai yhtenäistä ajatusta. Nyt esitys vain, no, loppui. Ehkä se toisaalta sopii elämäkertateemaan, koska harvoinpa elämässä draamallinen ajoitus osuu kohdilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti