maanantai 31. elokuuta 2015

Teatterikesä 2015: Harmony Sisters / A Bebop Story

Sain esityksiin lehdistöliput.

Lauantain teatteriputkeni alkoi Riihimäen teatterin musikaalilla Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret. Harmikseni työasiat estivät minua katsomasta toista näytöstä, joten tämä bloggaus on nyt ensimmäisen puoliskon perusteella kirjoitettu. Paikalla olleet tuttavat kuitenkin kertoivat tason pysyneen samana läpi esityksen.

Etukäteen oletin, että kyseessä on tyypillinen suomalainen jukebox-musikaali, jonka päämäärä on tarjoilla nostalgiaa ja tuttuja lauluja löyhän juonen varjolla ja siten houkutella paikalle mahdollisimman monta bussilastillista mummoja. Yllätyin iloisesti, kun Kolmannen valtakunnan sisaret paljastuikin kunnianhimoisesti ja ajatuksella tehdyksi musikaaliksi. Laulut toki soivat (ja kauniisti soivatkin!), mutta pääosassa oli tarinankerronta. Mummot varmasti tykkäsivät, mutta niin tykkäsin minäkin.

Elina Snicker on kirjoittanut kirpeällä huumorilla maustetun käsikirjoituksen, joka pohjautuu tositapahtumiin mutta ottaa taiteilijan vapauksia. Valtosen sisartrion teini-ikä käydään läpi surkuhupaisana sirkusesityksenä, jota ajan fiktio ja tyttöjen unelmat maustavat. Tarina etenee jouhevasti ensimmäisiin esiintymisiin, suurempaan kuuluisuuteen, sotarintamalle ja sinisilmäiselle kiertueelle Natsi-Saksaan. Yhtäkkiä Harmony Sistersistä on huomaamattaan tullut natsismia markkinoiva edustusyhtye ja osa Hitlerin propagandakoneistoa. Vauhti on miltei kabareemainen, samoin esitystyyli, mutta vakavasti otettavaa sisältöä on runsain mitoin.

Kaikkea maustaa sympaattinen, hieman mustansävyinen ja ironinen huumori, jota syntyy arkisista kommelluksista ja poliittisesta kömpelyydestä. Niinpä tyttöjen ensimmäiset esiintymisasut syntyvät työväentalon ullakon vanhasta kommunistilipusta, ja Saksassa epäonninen Hitler-patsas menettää nenänsä. Mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä traagisempia sävyjä huumori saa.

Ainakin ensimmäinen puolisko jättää vielä avoimeksi, tajuavatko neidit Valtonen, mihin he ovat Saksan-kiertueellaan joutuneet. Ehkä raha ja maine sokeuttavat, ehkä ystävällismielisen valtion toimia ei haluta nähdä, ehkä merkkejä ei vain nähnyt niin hyvin kuin nyt jälkiviisaana. Musikaali käsittelee samalla koko Suomen arkaa suhdetta Saksaan ja Hitleriin.

Vera Valtonen (vaikuttava Petriikka Pohjanheimo) on sisaruksista vanhin, vastuuntuntoisin ja vakain, mutta veikkaisin hänenkin saaneen osansa elämän heittelystä toisessa puoliskossa. Mairea näytelleellä Maija Siljanderilla oli upea tumma ääni ja ihailtava heittäytyminen rooliin. Pia Piltz oli minulle ennestään tuttu Tampereen Teatterin Les Misérablesista, ja hän oli hurmaavan menevä Raija Valtonen, nuorin ja turhamaisin sisarista.

Jonna Kuittisen lavastus oli hyvin yksinkertainen mutta toimiva. Pyörivä häkkyrä keskellä näyttämöä muuntui milloin miksikin rakennukseksi tai autoksi, ja loput hoituivat monipuolisesti käytetyillä paperilakanoilla, pyykkinaruilla ja pienellä rekvisiitalla. Pieni budjetti tunnetusti saa luovuuden kukkimaan, mutta vaikutelma onnistui silti välttämään kotikutoisuuden ja pahvisuuden.

***

Illalla suuntasin katsomaan hollantilaista modernia musiikkiteatteriesitystä nimeltä A Bebop Story (Een Bebop verhaal). Mahdollisesti fiktiivisen Lars Doberman -bändin näyttelijät olivat todella monilahjakkaita, ja kuulin muutamankin katsojan toteavan esityksen jälkeen, että heidän keikalleen menisi ihan mielellään. Jammailu oli tarttuvaa, elekieli ja äänenkäyttö pitkälle harkitun koomista. Puvustus oli niin ihanan överiä että hipsteritkin olisivat siitä kateellisia. Vietin ison osan ajasta ihaillen yhden tyypin punaisia housuja. Kikkailu viihdytti, ja näyttelijän taito matkia oman puheensa kaikua jäi mieleeni.

Esityksen tarina ja merkitys sen sijaan eivät avautuneet minulle. En tunne jazzia tai esityksen inspiroinutta Chet Bakeria kuin nimeltä, joten mahdollinen elämäkerrallisuus jäi pimentoon. Pitkästä aikaa tunsin olevani täysin pihalla siitä, mitä lavalla on meneillään ja miten mikään liittyy mihinkään. Siinä tuli venytettyä äärimmilleen ihmisen taipumus tarinallistaa näkemäänsä ja nähdä siinä logiikkaa. Tuloksena näin jonkinlaisen tutkielman cooliudesta ja noloudesta (nonchalant ja awkward) ja niiden välisestä hienonhienosta rajasta. Myös julkisuus ja julkkiksen tapa esiintyä julkisuudessa kävivät valokeilassa.

Ei kommentteja: