torstai 6. elokuuta 2015

Teatterikesä 2015: Jorma Uotinen ja Kimmo Pohjonen

Sain esityksiin lehdistöliput.

(Ei, eivät sentään samassa konsertissa, vaikka se varmasti olisi järisyttävä elämys.)

Chanson ei ole ykkössuosikkini musiikkityyleistä, mutta yhdistettynä Jorma Uotiseen siinä on omanlaistaan viehätystä. Peruutuspaikkoja kytänneestä jonosta päätellen moni muukin piti yhdistelmää kiehtovana. Sous le Ciel de Paris - Pariisin taivaan alla olikin tunnelmoiva, viehättävä ja juuri sopivan taiteellinen lauluilta keskiviikoksi, ja ohjelmateltta oli sille täydellinen ympäristö.

Uotinen on ennemmin esiintyjä kuin varsinainen laulaja, mutta yllättävän hyvin laulukin sujui. Hänellä on varsin kaunis ja persoonallinen matala ääni, joka sopii hyvin chansoneihin. Ranskaa osaamattomalle ääntämyskin meni täydestä ja vei tehokkaasti Uotisen nuoruusvuosien Pariisiin. Olen siitä outo, että ranska ei minusta ole kaunis kieli, mutta luo se usein oman tunnelmansa musiikkiin. Kyllähän Keskustorin nupukivet jalkojeni alla muuttuivat tunnin ajaksi pariisilaisbulevardiksi ja muovituolini siroksi kahvilan pöydäksi. Pidin myös välispiikeistä, jossa Uotinen tiivisti suomeksi seuraavan laulun sanat, vieläpä runollisesti ja hauskasti. Esiintyminen oli varsin fyysistä ja dramaattista, mikä täydensi kokonaisuuden. Myös kolmihenkinen bändi oli erinomainen, etenkin pianisti Jari Hakkarainen. Helena Plathan soitti selloa ja Jari Ikkelä huolehti siitä pakollisesta ranskalaisesta haitarisäestyksestä.

***

Torstai-illan haitarinsoitto oli aivan toisesta ääripäästä, vaikka fyysinen meno tässäkin konsertissa oli. En ole ikinä ollut yhtä hikisessä haitarikonsertissa! Haitarista ei minulle ensimmäisenä tule mieleen kovin jännittävä musiikki, mutta Kimmo Pohjosen alkuvoimainen, luihin vyöryvä rytmi on hieman toista maata. Soitin on ilmeisesti itse tuunattu, ja se soi kuin demoni olisi muuttanut sen sisälle mellastamaan. Rummuissa noitui tytär Saana Pohjonen. Tyylilaji vaihteli hevihköstä kansanmusiikkiviitteisiin ja dadaismiin, ja hanuristi itse heilui lavalla kuin muinainen poppamies henkiä manaten. Aika ja paikka katosivat, ja keikan loppupuolella olin jo jokseenkin varma, että teltan tummansininen katto oli muuttunut yötaivaaksi ja sen kulumareiät kirkkaiksi tähdiksi. Pian ympäröivästä aarnimetsästä hyppelehtisi joukko hilpeitä hiisiä ja muutama vuorenpeikkokin jyrähtäisi sanasen.

Lopulta Pohjoset sentään palauttivat meidät Keskustorille, mutta oli se melkoinen show.

Ei kommentteja: