19 marraskuuta 2021

Next to Normal – Svenska Teatern 2021

Sain esitykseen lehdistölipun.

Next to Normal on hyvä musikaali sellaisillekin katsojille, jotka inhoavat musikaalien oletettua ylipirteyttä ja epärealistisuutta, loputtomia modulaatioita ja muita kliseitä. Se kertoo tavallisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka arki pyörii kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin ympärillä. Vuonna 2008 kantaesitetty amerikkalainen musikaali oli aikanaan vallankumouksellisen erilainen ja nosti suosioon pienimuotoisten, muutaman näyttelijän musikaalien alagenren vastapainoksi megamusikaaleille. Suomessa se nähtiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa jo 2010 sekä myöhemmin eri tuotantoina Tampereella ja Vaasassa.

Denny Lekström, David Lindell, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård, Maria Ylipää
Lääkerytmiryhmä, lääkäri ja lääkittävä. Kuva: Cata Portin

En ole koskaan ollut Next to Normalin suuri fani, joten lähdin teatteriin vähän skeptisenä. Svenska teaternin uusi tuotanto kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Ensinnäkin esitys kuulostaa likimain täydelliseltä. Näyttelijöiden laulutaito on poikkeuksetta huippuluokkaa ja kapellimestari Kristian Nyman saa heistä irti hienoja sooloja, duettoja ja tarkasti harkittuja ryhmälaulukohtauksia, joissa jokainen osanen on kohdallaan ja harmoniassa. Samoin seitsenhenkinen orkesteri soi kauniisti, rockisti, herkästi. Kaikesta kuulee, että laulujen esittämiseen on todella panostettu. Andreas Lönnquistin tasapainoinen ja selkeä äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.

Tom Kittin säveltämä musiikki on modernia poprockia ja todella monitasoista, ja siihen musiikin ymmärrykseni loppuukin. Sen verran osaan päätellä, että Next to Normal vaatii vahvaa laulutekniikkaa ja osaamista, ja sitä tässä tuotannossa todellakin on. Voisin kuvitella, että joku musikaaleja yleisesti kammoava musiikintuntijakin saisi kiksejä tästä. Itse osaan vain sanoa, että kaikki kuulosti harvinaisen kauniilta. Olen aina pitänyt muutamia dramaattisempia kohtauksia musiikillisesti vähän turhan kepeän ja hyväntuulisen kuuloisina, mutta oma musiikkimakuni kallistuukin suureellisempaan suuntaan. Nopeammissa kappaleissa on hyvä meininki, kertovat ne sitten ahdistuksesta tai uhasta.

Ei silti, laulamisen lisäksi Maria Ylipää, Alexander Lycke ja kumppanit osaavat toki myös näytellä. Henkilöhahmoissa on nyansseja ja kehitystä (tässäkin olen erittäin paljon eri mieltä Hesarin kriitikon kanssa!). Markus Virta on ohjannut luontevan yksityiskohtaisen ja aidolta tuntuvan, ihmisen kokoisen musikaalin, joka kuitenkin toimii yllättävän hyvin Svenskanin suurellakin näyttämöllä. Välähdyksenomaiset epätodelliset hetket korostavat realismia ja tuovat usein mukanaan mustaa huumoria. Denny Lekström on erinomainen kahtena eri psykiatrina, joiden tietynlainen kasvottomuus ja raivostuttava neutraalius ja tyyneys kuvaavat alaa potilaan näkökulmasta.

Maria Ylipää, David Lindell, Denny Lekström
Äiti, poika ja psykiatri. Kuva: Cata Portin

Brian Yorkeyn alkuteksti on Pulitzer-palkittu, mutta ruotsini ei ole erityisen vahvaa, joten en osaa sanoa, miten hyvin Linnea Sjunnessonin ja Fredrik Fischerin ruotsinkielinen käännös toimii. Ainakin se kuulosti sujuvalta laulettavalta ja herätti yleisössä asianmukaisia reaktioita. Musikaali on liki läpilaulettu ja tahti on välillä nopeaa, joten ruotsia heikommin osaavan kannattaa ladata tekstityssovellus pysyäkseen perässä. Suomenkielinen tekstitys näkyy myös näyttämön yläpuolella. Juoniselostuksen lukeminen etukäteen esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta sisältää juonipaljastusvaaran, joten sitä en välttämättä suosittele.

Parisuhteet eivät ole ykkösjuttuni musikaaleissa, mutta Next to Normalin perhesuhteet ja äidin mielenterveysongelmien vaikutus niihin ovat kiinnostavia. Dianan (Ylipää) kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee perheen arkea ja vaatii kaikkien jatkuvaa huomiota, jolloin muulla perheellä ei jää enää voimia huomioida toisiaan. En tunne kaksisuuntaista mielialahäiriötä tarpeeksi osaakseni sanoa, kuinka hyvin Dianan sairaus diagnoosia vastaa, mutta näyttämöllä se tuntuu painottuvan maniavaiheisiin ja harhoihin. Niissä ongelmana on se, että potilas itse ei välttämättä tunne itseään mitenkään sairaaksi, joten tilanne on raskas nimenomaan hänen läheisilleen. Vaikka Dianalla itsellään onkin maniavaiheessa hyvä olla, hänen läheisillään ei ole, ja lisäksi sairaus voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Tytär Natalie (upea Sannah Nedergård) on äidilleen käytännössä näkymätön äidin traumojen vuoksi, ja äidin sairaus on aina ohittanut tärkeydessä hänen valmistujaisensa ja muut tärkeät nuoruuden merkkipaalut. Natalie ylisuorittaa, pyrkii täydellisyyteen ja oireilee pahasti, mutta kukaan perheessä ei silti huomaa häntä. Vähän pelottavan itsepintainen mutta symppis koulukaveri/poikaystävä Henrik (Pontus Simm) tuo rentoutta Natalien elämään, mutta siinäkin on ongelmansa. Esikoinen Gabriel (David Lindell) on unelmapoika ja epäterve tuki äidilleen. Isä Dan (Lycke) yrittää hampaat irvessä ja loputtoman toivon voimin pitää perheen arkea kasassa, mutta alkaa pahasti uupua vaimonsa sairauden ennakoimattomuuteen. Musikaali onkin tärkeä kuvaus siitä, miten mielenterveyden ongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko lähipiiriin ja pahimmillaan kertautuvat aiheuttaen lisää masennusta ja ahdistusta. Tunteet täytyy kohdata ja käsitellä, ja se olisi myös vastuullinen teko läheisten kannalta. Paikoin Dianan ja Danin tilanne rinnastetaan kohtauksissa Natalien ja Henrikin suhteeseen, ja haluan uskoa että jälkimmäisillä on valoisampi tulevaisuus.

Maria Ylipää, Alexander Lycke, Pontus Simm, Sannah Nedergård
Kahden sukupolven pariskunnat. Kuva: Cata Portin

Musikaalin mielenterveyshoitoja käsittelevissä kohtauksissa on välillä turhankin pelotteleva ja kauhisteleva sävy, jonka ohjaaja Markus Virta onneksi pitää tässä tuotannossa hyvin aisoissa. Esimerkiksi sähköhoitokohtaus on Svenskanissa yllättävänkin asiallisesti toteutettu. Hetkittäin musikaalista tulee kaikesta huolimatta sellainen olo, että kirjoittaja on mielen sairauksien käsittelyssä pyrkinyt dramaattisuuteen realistisuuden kustannuksella. Tarina tuntuu karnevalistisesti maalaavan kaikista hoitomuodoista melko mututuntumalla suhteettoman negatiivisen kuvan. Tunnen esimerkiksi itsekin ihmisiä, jotka ovat viimeisenä vaihtoehtona saaneet sähköhoitoa, ja se on kokemuksena ilmeisesti varsin tylsän draamaton. Eihän se hauskaa ole ja muistiongelmien riski on totta, mutta Diana on todella ääritapaus ja toinen vaihtoehto on usein korkea itsemurhariski. Kyllä, mikään hoitomuoto ei sovi kaikille, lääkityksiä joudutaan säätämään paljon ja pitkän aikaa, lääkkeillä on vaihtelevia sivuvaikutuksia, psykoterapia on usein vuosien prosessi ja välillä kaikki se on turhauttavaa tarpomista vaiheesta toiseen. Potilastarinoita on monenlaisia ja koko homma herättää välillä hyvinkin mustaa huumoria, mutta ulkopuolelta kauhisteleva sävy tuntuu musikaalissa vähän... epäeettiseltä? Ei tässä sentään mitään lobotomiaa tehdä. Joskus vain joutuu valitsemaan kahdesta riskialttiista vaihtoehdosta sen vähemmän hengenvaarallisen riskin. Jossakin määrin teos ehkä tunnistaakin asetelman, koska Diana hermoilee sähköhoitoa ja muistelee näkemäänsä elokuvaa (Yksi lensi yli käenpesän, 1975), josta hänen mielikuvansa ovat peräisin. Samalla tavoin musikaali luo ja toistaa mielikuvia, muttei välttämättä paljoakaan todenmukaisemmin kuin vanha elokuva.

Sairaus voi kaikessa raskaudessaankin olla tuttua ja turvallista, ja sen lääkitseminen tarkoittaa askelta tuntemattomaan. Ihmissuhteisiin sairauden ja lääkitysten kanssa säätäminen tuo vielä omat haasteensa. Kuka ihminen sairauden alla on, vai onko sairaus jo osa persoonaa? Missä menee sairauden ja oman persoonan raja? Muuttaako lääkitys persoonaa vai tuoko se vain persoonasta esiin puolia, jotka aiemmin ovat hautautuneet sairauden alle? Ihmisen luonne kehittyy aikuisiälläkin, mutta mikä on normaalia kehitystä ja mikä sairauden etenemistä tai paranemista tai lääkkeiden sivuvaikutusta? Mikä edes on normaalia? Dan yrittää löytää 18 vuotta aiemmin tapaamansa naisen Dianan oireilun alta, mutta siitä naisesta ei välttämättä ole paljoa enää jäljellä edes aikuistumisen ja vanhemmuuden jäljiltä, saati sitten trauman ja trauman laukaiseman sairauden jälkeen. Dan yrittää tukea, olla hyvä puoliso, elää normaalia elämää ja ymmärtää vaimoaan, mutta loppujen lopuksi hän on turhauttavan yksin. Avioliitossa luvataan tukea toista myötä- ja vastamäessä, mutta kuinka isosta vastamäestä ei enää selvitä, etenkään kun ei saa vastatukea? Englanninkielinen sanonta "älä sytytä itseäsi tuleen lämmittääksesi toista" on hyvä ohjenuora, mutta tilanne harvoin on niin mustavalkoinen. Tilanteet kehittyvät ja muuttuvat hitaasti, vaihe vaiheelta, ja yhtäkkiä sitä saattaa vuosikymmenen jälkeen havahtua olevansakin jo loppuun palanut.

Kuva: Cata Portin

Musikaalissa sivutaan paljon todellisuuden ja kiiltokuvaelämän ristiriitoja, ja se näkyy myös visuaalisuudessa. Erik Salvesenin suunnittelema lavastus on kuin suoraan Instagramin skandinaavisista sisustusblogeista. Kaikki näyttää täydelliseltä ylemmän keskiluokan arjelta, tyylikkäältä mutta rennolta, harmonisilta luonnonläheisiltä värisävyiltä ja juuri oikealla tavalla huolettomasti sohvalle jääneiltä torkkupeitoilta. Koko näyttämö on perheen avaraa ja valoisaa asuntoa, missään ei ole väliseiniä eikä minnekään pääse pakoon perheen tilannetta. Lavastuksen eri tasot muuntuvat näppärästi Tom Kumlinin valosuunnittelulla eri tiloiksi kuten kouluksi, psykiatrin vastaanotoksi ja parkkipaikaksi, mutta valoläikän ympärillä vaanii aina kodin ahdistavuus. Parvekkeen ja sen kautta näkyvän taivaan hyödyntäminen vaivihkaa symboliikassa on sekin mielenkiintoista.

Myös Teemu Muurimäen puvustus tavoittaa lifestyleblogin tyylin täydellisesti: trendikkään ajattomia neuleita, näennäistä rentoutta ja mukavuutta, neutraaleja luonnonsävyjä. Vain tytär Natalie sinisissä hiuksissaan, maihareissaan ja hieman nuhjuisessa rocktyylissään erottuu muusta perheestä. En osaa päättää, onko se Natalien yritystä kapinoida ja irrottautua perheestään vai henkisen erilaisuuden demonstraatio vai molempia. Rakastuin täysin Natalien tanssiaispukuun, joka ei sopisi minulle ollenkaan mutta näyttää Nataliella itkettävän hyvältä ja täydellisen nataliemaiselta.

Maria Ylipää, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård
Vävykokelaalle esitellään perheidylliä. Kuva: Cata Portin

Pidän tarinan lopusta, joka ei ole mikään pakonomainen happy ever after vaan uskottava askel positiiviseen suuntaan, vaihteeksi rauhallisempi ylämäkivaihe sairaudessa ja sen hoidossa. Rakkaus on joskus etäisyyden ottamista, vastuullista itsestä huolehtimista ja voimien keräämistä. Next to Normal on niitä musikaaleja, jotka toisissa katsojissa aiheuttavat parin tunnin katarttisen räkäitkun. Itse aloin niiskuttaa vasta lopussa siinä ensimmäisessä toivonpilkahduksen herättävässä kohdassa, kun 16 vuotta henkisesti poissa ollut äiti vihdoinkin huomioi tyttärensä. Musikaali ei siinä mielessä ole selviytymistarina, että joku kertoisi lehtihaastattelussa selättäneensä vaikeudet, hypänneensä oravanpyörästä ja elävänsä nyt uutta elämää. Se kertoo kuitenkin selviytymisestä vaikeuksienkin keskellä ja askeleista parempaan suuntaan. 

Ei kommentteja: