Waitress – Lahti 2021

Waitress on 2015 Broadwaylla kantaesitetty popmusikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Sara Bareilles ja käsikirjoittanut Jessie Nelson. Tarina sijoittuu amerikkalaisen pikkukaupungin diner-ravintolaan, jossa kolmekymppinen Jenna työskentelee tarjoilijana ja piirakkaleipurina ja unelmoi paremmasta elämästä. Suomen kantaesityksen Lahden kaupunginteatteriin on ohjannut Ilkka Laasonen.

En harmikseni nähnyt Anni Kajosta Jennan roolissa, mutta minulle aiemmin tuntematon Eleonoora Martikainen osoittautui erinomaiseksi understudyksi. Jenna on kiltti ja symppis naapurintyttö, joka puurtaa pienipalkkaisessa työssä ja joutuu vahinkoraskauden myötä punnitsemaan elämänarvojaan oikein tosissaan. Hänen intohimonsa on erilaisten piirakoiden leipominen ja uusien piirakkareseptien kehittely, jossa hänen taitojaan ylistävät niin ystävät kuin dinerin asiakkaatkin. Jennan isä oli väkivaltainen hänen äitiään kohtaan, ja äiti pakeni väkivaltaa keittiöön ja leipomisen maailmaan. Äitinsä kanssa leiponut tytär peri äidiltään reseptit, intohimon piirakoita kohtaan ja tavan hukuttaa murheet leipomiseen.

Betty, Jenna ja Dawn. Kuva: Aki Loponen

Jennan ihmissuhteet pyörivät dinerin ympärillä ja erityisesti kaksi muuta tarjoilijaa ovat hänen ystäviään. Ushma Olava on herkullisen rempseä ja lämmin Betty, joka on miehensä omaishoitaja ja ystäväporukan vahva tukipylväs. Miila Virtasen esittämä Dawn taas on neuroottinen nörtti, jonka päämääränä on löytää miesystävä, huolimatta siitä että häntä ympäröivät avioliitot eivät ole erityisen onnellisia.

Hahmogalleriaa täydentävät mainio Mikael Saari lutusen ujona gynekologina, Tomi Enbuska Jennaa hyväksikäyttävänä renttuaviomiehenä Earlina, Tuomas Korkia-Aho Dawnin uutena nörttipoikaystävänä Ogiena sekä Mikko Jurkka (dinerin omistaja Joe) ja Mikko Pörhölä (dinerin esimies Cal). Kerrankin musikaalissa miehet ovat niitä karikatyyrimäisiä tyyppejä, jotka tarjoavat Jennan hahmolle ja juonelle mahdollisuuden kehittyä! Koko ensemble tekee tasaisen laadukasta työtä ja kuulostaa hyvältä, ja pidin Sari Loukon moderneista koreografioista. Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Waitressin maanläheisiin laulunsanoihin ja musikaalissa on paljon hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Osa lauluista vähän puuroutui eikä sanoista saanut selvää, mutta tämäntyyppisissä teatterisaleissa tuppaa akustiikka olemaan sen verran ongelmallinen, että on teknisesti mahdotonta saada kaikkea ääntä kuulumaan kaikkialle katsomoon.

Laura Dammertin luoma puvustus on diner-hengessä ihanan fiftarityylistä. Jennan omat arkivaatteet erottuvat ajattomampina ja duunarimiehillä on bändipaitoja ja reisitaskuhousuja, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla silti yhtenäinen ja hahmoilla selvästi omat persoonansa. Pekka Korpiniityn näppärä lavastus liu'uttaa esiin eri tiloja aina asiakasvessasta lääkärinvastaanottoon ja orkesterikorokkeeseen, ja taustalla kaikkea hallitsee dinerin kyltti.

Jenna ja renttu aviomies Earl. Kuva: Aki Loponen

Huomio: tästä eteenpäin juonipaljastuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa.

Tekijöiden naisnäkökulma näkyy piristävästi monissa biiseissä. Musikaaleissa saisi olla enemmänkin lauluja aiheista kuten raskaustestin tekeminen, gynekologin odotushuone tai raskaana oleva nainen, joka ei tunnekaan välitöntä kaikenvoittavaa rakkautta sisällään kasvavaa elämänalkua kohtaan. Pidän siitä, miten moni kappale käsittelee jotakin muuta kuin naisista kertovien musikaalien kestoaihetta rakkautta. Jennalla on unelmia ja hän on lahjakas valitsemallaan alalla, ja hän laulaa arkielämästä pienipalkkaisessa työssä, paremman elämän unelmista, itsereflektiosta ja ystävyydestä.

Ylipäätään pidän siitä, että Waitressissa käsitellään paljon ei-toivotun raskauden herättämiä tunteita äidissä. Kaikki eivät iloitse vauvasta ja osaa heti rakastaa sitä, eivät edes synnytyksen jälkeen. En isommin kannata ei-toivottujen lasten saattamista maailmaan ihan vain koska lapsi kuuluu synnyttää, joten olisin ehkä kaivannut lisää perusteluja sille, että Jenna haluaa pitää lapsen. Kaiken epäröinnin ja epätoivon jälkeen lopun rakkaus ensi silmäyksellä myös tuntuu vähän teennäiseltä onnelliselta lopulta.

Sekin on virkistävää, ettei musikaali ylimoralisoi pettämistä avioliitossa tai rankaise hahmoja siitä esim. kuolemalla. Oikeassa elämässä ihmiset tekevät mokia, kärsivät niiden seurauksia ja voivat myös yrittää hyvittää virheitään. Joskus parisuhteesta ei voi tai halua tai osaa erota, vaikka se ei täytäkään omia tarpeita. Muutenkin musikaalista puuttuu mustavalkoisen saarnaava ja opettavainen pohjavire, joka tällaisissa tarinoissa joskus on. Virheitä toki kannattaa pyrkiä välttämään, mutta itse kukin tulee välillä tehneeksi vähän tyhmästi, ja armollisuus on joskus rakentava tapa suhtautua siihen ja jatkaa eteenpäin.

Jenna ja seksikäs gynekologi. Kuva: Aki Loponen

Käsikirjoituksessa on pari aika isoa juonellista ongelmaa, joiden parempi käsittely näyttämöllä olisi paikallaan. Lahden työryhmällä lienee ollut rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa alkuteokseen, mutta esityksen ohjelmistoon valinneet olisivat ehdottomasti voineet lukea kässärin tarkemmin ennen myönteistä päätöstä.

Jenna ja Earl eivät juuri harrasta seksiä, mutta Jenna tulee vahingossa raskaaksi. Kertoessaan asiasta ystävilleen hän syyttää itseään siitä, että Earl juotti hänet niin känniin, ettei hän tiennyt mitä teki. Asia sivuutetaan sillä, vaikka käytännössä Earl on raiskannut vaimonsa, jonka päätöksentekokyky on ollut reippaasti alentunut, eikä ole edes huolehtinut ehkäisystä. Edes Jennan ystävät eivät reagoi tähän oikein mitenkään. Jenna ei halua lasta, etenkään senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja Earlin kanssa, mutta päättää silti pitää vauvan. Earl on väkivaltainen ja ylikontrolloiva työtön juoppo, joka käyttää Jennaa taloudellisesti hyväkseen, takavarikoi hänen palkkarahansa ja manipuloi häntä uskomaan, ettei hän selviäisi ilman Earlia. Mustasukkainen Earl painostaa Jennan lupaamaan, että vauvasta ei koskaan tule Jennalle yhtä tärkeä ja rakas kuin Earlista. Itkevä Earl vannoo tekevänsä itsemurhan, jos Jenna joskus lakkaa rakastamasta häntä. Raivoava Earl huutaa että Jenna palkitsee silkalla epärehellisyydellä ja kiittämättömyydellä kaiken sen, mitä Earl on Jennan hyväksi tehnyt. Jenna on alistunut, anteeksipyytelevä ja hyvittelevä. Heidän avioliittonsa on klassinen esimerkki fyysisestä ja henkisestä parisuhdeväkivallasta, mutta musikaali kommentoi tilannetta oudon vähän. Earlia käsitellään lähinnä epämiellyttävänä ja ärsyttävänä tyyppinä, jonka tyhmyydellä kerätään naurupisteitä ja joka Jennan pitäisi tajuta jättää. Kun humalainen Earl käy raahaamassa raskaana olevan vaimonsa kotiin dinerista, kaikki Jennan ystävät vain antavat sen tapahtua.

Kun Jenna lopulta synnytyksen jälkeen ilmoittaa päättäväisesti haluavansa eron, Earl toki järkyttyy, suuttuu ja vastustelee mutta lähtee sitten vain alistuneena pois sairaalasta eikä hänestä enää kuulla. En ihan usko, että varsinkaan Earlin tapainen kontrollipakkomielteinen tyyppi luovuttaisi noin vain ja päästäisi vaimonsa lähtemään vauvan kanssa ilman uhkailua, kiristystä ja manipulointia. Nämä ovat niitä parisuhteita, joissa uhri päätyy turvakotiin ja hankkii lähestymiskiellon, ja pahimmillaan jätetty osapuoli yrittää tappaa itsensä, puolisonsa ja lapsensa. 

Jenna, Earl ja koti-idylli. Kuva: Aki Loponen

Jennan pysyminen avioliitossaan niinkin pitkään on sikäli ymmärrettävää, että hänen isänsäkin oli väkivaltainen, ja käsittääkseni tilastollisesti perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset herkästi ajautuvat omissakin parisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Jos ainoa avioliiton malli, jonka Jenna on nähnyt, on ollut väkivaltainen, se helposti normalisoi väkivaltaa osana suhteita. Toivoisin vain, että tarina tosiaan tiedostaisi koko tämän hyväksikäyttökuvion problemaattisuuden jotenkin eikä kuittaisi sitä normaalina osana arkea. Earl ansaitsisi vähintäänkin muutaman Jennan tekemän rikosilmoituksen raiskauksesta ja pahoinpitelystä, tai edes laulun jossa Jenna jotenkin reflektoi vapautumistaan. Koko kuvio jää täysin perinnöstä ja vauvasta iloitsemisen jalkoihin. Aiheesta saisi jo itsessään todella hienon musikaalin, kunhan sitä ei jätettäisi täysin piirakoiden, taloushuolien ja vauva-ahdistuksen taustaksi.

Toinen ongelmallinen juonikuvio liittyy Jennan ystävään Dawniin. Hän päätyy viiden minuutin Tinder-treffeille toisen nörtin Ogien kanssa, mutta Ogie osoittautuu hämäräksi tyypiksi, josta Dawn haluaa äkkiä eroon. Seuraavana päivänä Ogie ilmaantuu Dawnin työpaikalle, uhkuu pakkomielteistä rakkautta ja kirjaimellisesti ilmoittaa, että kävi miten kävi, Dawn ei ikinä pääse hänestä eroon. Kaikki tämä tapahtuu humoristisessa laulussa, joka ei tyylillisesti ihan tavoita tilanteen karmivuutta. Jokainen nainen on kohdannut sen rasittavan tyypin, joka ei ymmärrä sanaa 'ei' vaan luulee, että nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa tai ei näe omaa parastaan. Se ei ole romanttista päämäärätietoisuutta tai hassunherttaista sosiaalista ymmärtämättömyyttä, vaan pahimmillaan todella uhkaavaa. Alkuun nauroin kappaleelle, koska se on hassusti esitetty ja kuvittelin sen käsittelevän ihan vain niitä outoja tyyppejä, joita deittaillessa tulee vastaan. Sanoitukset kuitenkin saivat nopeasti vakavampia sävyjä ja kohtauksesta tuli todella absurdi.

Dawn ja hankala deitti Ogie. Kuva: Aki Loponen

Käsittämättömintä on, että Ogien painostus toimii: monien kieltäytymisten, pakojen ja rautalangasta vääntämisten jälkeen Dawn lopulta toteaa, että oikeastaan Ogie onkin tosi kiva tyyppi, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä. Tosi kivat tyypit vain harvemmin tulevat työpaikallesi ja ilmoittavat, että jos heidän kanssaan ei ala seurustella niin he pesiytyvät rappukäytävääsi vahtimaan jokaista liikettäsi. Ogie on kuin vielä kehittymässä oleva versio Earlista, ja nopea avioliitto on viimeinen asia, mitä sellaisen kanssa harkitsisin. Tällaisen kehystäminen hauskaksi ja söpöksi romanssiksi tuntui todella epämukavalta katsottavalta, ja minua hämmentää se, miten tarina voi vieläpä olla naisen kirjoittama. Onko meidät niin ehdollistettu dominoivan alfauroksen hienouteen, että tällainen menee edelleen läpi? Niin sanotusta raiskauskulttuurista (rape culture) on puhuttu jo vuosikausia, ja Waitressin juonikuviot ovat malliesimerkki uhkaavan käytöksen normalisoinnista ja jopa romantisoinnista. Ymmärtäisin ne jossakin viime vuosisadan klassikkoteoksessa, mutta Waitress ei ole kuin kuusi vuotta vanha.

Vielä hämmentävämpää edeltävä on sen vuoksi, että Waitressia on rapakon takana usein ylistetty feministisenä musikaalina, koska tekijät ovat naisia ja se käsittelee naisen voimautumista. Voimautuminenkin kuitenkin tapahtuu musikaalissa melko amerikkalaisessa kontekstissa, kun taas Suomessa ja Pohjoismaissa rahaa ja yrityksen perivä yh-äiti olisi ollut feminististä ehkä 1960-luvulla. Toki näitä tarinoita harvoin näkee suurten näyttämöiden musikaaleissa, mikä ehkä on tasa-arvonäkökulmasta Waitressille ansio.

Jenna ja Joe. Kuva: Aki Loponen

Lopulta Jennan elämän muuttaa yllätysperintö, jonka hän saa koska on ollut kiltti ärtsylle sedälle, jota kukaan muu tarjoilija ei halua palvella. Vaikka ystävällisyys ja ystävyys sinänsä ovatkin liian harvoin palkittuja piirteitä ihmisessä, niin esimerkiksi kansallisen piirakkakisan voittaminen omalla lahjakkuudella ja elämänmuutos sen myötä olisivat rutkasti enemmän emansipaatiota henkivä loppuratkaisu. Jotenkin äksyilyn sietäminen on vähän laimea saavutus, vaikka jokin palkinto olisikin paikallaan joka kerta, kun asiakaspalvelija on pakotettu olemaan asiallinen hankalalle asiakkaalle. Toisaalta pidän siitä, että perinteisesti feminiinisiksi ja kotoisiksi mielletyt asiat kuten kiltteys, leipominen ja äitiys ovat kerrankin fiktiossa tie parempaan elämään myös yhteiskunnallisesti. Hassusti Joen kuolemaa ei kuitenkaan käsitellä mitenkään eikä Jenna mitenkään pysähdy asian äärelle, vaikka selkeästi he kuitenkin ystävystyivät.

Avioliiton ulkopuolinen seksisuhde on tarinallisesti hauska lähtölaukaus elämänmuutokselle, kun Jenna kohtaa kerrankin elämässään miehen, joka kohtelee häntä arvostaen ja ihmisenä, toisin kuin oma aviomies. (Saattaisin kyllä vaivihkaa hamuilla pippurisuihketta huomatessani, että miespuolinen gynekologini on varannut minulle tarpeettoman tutkimusajan toimistoaikojen ulkopuolella ja olen kahden hänen kanssaan klinikan tiloissa. Oli tyyppi kuinka lutusen näköinen tahansa.) Sekin on virkistävää vaihtelua musikaalien yleisiin juonikuvioihin, että Jenna ja gynekologi eivät ole mikään umpirakastunut unelmapari, joka aikoo elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vaan kaksi ihmistä jotka sattuma (ja himo) tuo yhteen. Tämä pääpari ei räydy saavuttamattoman rakkauden perässä tai uhraa sille henkeään, avioliitto ei ole kaiken täyttymys ja tarinan kantavana voimana on jotain muuta kuin viaton romantiikka. Dawn ja Ogie hoitavat romanttisen puolen sivujuonessaan, mutta heitä ympäröivistä avioliitoista ja Ogien asenteesta voisi päätellä, että homma ei välttämättä pääty ikuiseen onneen. Seksikin on Waitressissa ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä kahden tasavertaisen ihmisen kesken.

Jenna ja elämän piirakat. Kuva: Aki Loponen

Lahden työryhmä ja esiintyjät hoitavat asiansa erittäin mallikkaasti ja esitystä oli siinä mielessä ilo katsoa. Hieman minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo teoksen ristiriitaisuuksista. Yhtäältä musikaali on viihdyttävä ja liikuttavakin tarina onnen tavoittelusta ja duunarin arjesta. Toisaalta se rysäyttää näyttämölle mm. väkivaltaisen avioliiton, pakkomielteisen stalkkerin sekä raiskauksen seurauksena syntyvän lapsen, eikä tarina mitenkään edes tunnusta niiden olemassaoloa saati käsittele niitä. Tarinan universumissa parisuhteet ilmeisesti nyt vain ovat tällaisia. Waitressista saisi kaksi hyvää musikaalia, mutta yhtenä teoksena lopputulos on vähän hämmentävä.