Matilda – TTT 2021

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Matilda on Tim Minchinin sanoittama ja säveltämä ja Dennis Kellyn käsikirjoittama musikaali, joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1988. Tarina kertoo huippuälykkäästä mutta perheensä syrjimästä pikkutytöstä, joka huomaa itsellään telekineettisiä voimia ja käyttää niitä koulunsa julman rehtorin vastustamiseen. Tampereen Työväen Teatterin uusi tuotanto on Suomen kantaesitys, ja se on ohjannut Samuel Harjanne. 

Hienointa musikaalissa ovat lapset. Matildassa lapsiesiintyjille ei tarvitse antaa mitään puutteita anteeksi vain koska he ovat vielä lapsia, sillä he ovat ihan oikeasti aivan törkeän hyviä näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Nämä lapset eivät ole mitään söpöjä sivuhahmoja vaan silkkaa raivoriemukasta kapinaa aikuisten epäreiluutta vastaan. Ensi-illassa nimiroolissa nähtiin 9-vuotias Villa Murtagh, pikkuinen Matilda, joka täysin suvereenisti hallitsi karismallaan ja esiintymisellään TTT:n Suurta näyttämöä. Lisäksi on mainittava Matildan luokkakaveri Bruce (enskarissa Henry Huttunen), joka johtaa lasten kapinaa siihen malliin, että jos hän olisi Enjolras niin Les Misérablesin kansannousu päättyisi paremmin. Koko lapsiensemble on käsittämättömän kovatasoinen, heillä on ajoitukset kohdallaan, hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja kaikki pelaavat yhteen erinomaisesti. He ovat harjoitelleet puolisentoista vuotta, ja harjoitus on selvästi tuottanut tulosta. Matildan näyttelijöitä ovat Murtaghin lisäksi Alma Järvensivu ja Helinä Puusa, ja lapsiensemblessa on tuplamiehitys.

Matilda Wormwood syntyy perheeseen, joka ei halua eikä ymmärrä häntä. Isä itsepintaisesti sukupuolettaa lapsensa väärin, halveksii tämän harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ja pilkkaa lasta. Äiti ei arvosta lapsensa huippuälykkyyttä vaan keskittyy arvostelemaan konventionaalisesti arvostetun ulkonäön puutetta. Typerä isoveli menee mukaan kiusaamiseen. Matilda oppii pienestä pitäen selviytymään itsekseen ja löytää tarinoista itselleen pakopaikan, todellisen perheen ja tukihenkilöitä. Hän elää kirjainten maailmassa, lukee satuja ja Dostojevskia, kertoo tarinoita kirjaston rouva Phelpsille (ihana Petra Karjalainen) ja onnistuu jotenkin kasvamaan rohkeaksi ja itsevarmaksi lapseksi perheestään huolimatta. Vahvan selviytyjän kuoren alla on kuitenkin rakkautta ja ymmärrystä janoava lapsi, joka häpeää perhettään ja sitkeästi pitää ulkopuolisille yllä rakastavan perheen kulissia.

Villa Murtagh Matildana. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan vanhemmat (Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri) ovat ilkeydessään ja tyhmyydessään pitkälle vietyjä karikatyyrejä, joiden ohjauksessa lienee ajateltu pääasiassa lapsiyleisön naurattamista. Aikuisiin huumori ei välttämättä vetoa, mutta ilman kömpelyyttä, hassuja reaktioita ja ylivietyä fyysistä komiikkaa hahmojen kaameus ja julmuus ehkä tulisi liikaa etualalle. Äiti on ilkeä ja pikkusieluinen bimbo, jonka intohimoja ovat oma ulkonäkö, latinotanssit ja hottis tanssipari Rudolpho (Jack Johansson). Isä on reteästi huijaava autokauppias, joka kompastuu omiin juoniinsa yrittäessään rikastua autonromuilla. Juha-Matti Koskela menee vähän hukkaan Matildan isoveljenä, joka lähinnä hörähtelee televisiolle ja tuijottaa tyhmänä, mutta Koskela on onneksi myös isän understudy.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema puvustus on herkullinen läpileikkaus hahmojen persoonasta. Matildan vanhempien vaatetus on ihastuttavan räikeää ja tyylitöntä (vaikka isän puvut ovatkin aika päheitä), rehtori Trunchbull on naisellisen urheilullinen ja dominoiva, herkkä opettajaneiti Honey taas hillityissä pastelleissa. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävistä kirjain- ja kirjaelementeistä koostuva vinoutunut maailma, jossa mittasuhteet ovat vääristyneet eikä yksikään kulma taida olla suora. Näyttämön tilaa käytetään hyvin ja lavastus on värikäs ja hauska mutta tyylikäs. Matilda on kuin kotonaan kirjainten ja kirjojen hillityn värikkyyden keskellä, kun taas rehtori Trunchbullin tyrannisoima koulu on rakennettu mustan ja harmaan sävyillä, vankilamaisilla kaltereilla ja korkeilla muureilla. Yhdessä Tero Koiviston sujuvien videoprojisointien kanssa koulun yleisilme tuo mieleen Tim Burtonin synkeän kauniit animaatiot.

Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan koulukaverit tulevat rakastavista ja jopa hemmottelevan lapsikeskeisistä kodeista, joista jokaisessa oma lapsi on keskivertoa kypsempi, älykkäämpi ja kauniimpi. Nämä lapset saavat henkisen kylmän suihkun joutuessaan kouluun, jossa rehtori Trunchbullin mielestä lapset ovat kurinpitoa ja rangaistuksia kaipaavia matoja. Matildalle meno tuskin juurikaan eroaa kotioloista. Hänellä ei ole rakastavaa perhettä jonka luo paeta koulupäivän jälkeen, mutta toisaalta hän on tottunut selviämään kiusaavien aikuisten maailmassa, uskaltaa vastustaa heitä ja osaa päihittää heidät oveluudellaan. Hän vastustaa epäreilua kohtelua ja uskoo vakaasti, että oman tarinansa kulkua voi muuttaa. Hän innoittaa muutkin lapset kapinoimaan rehtorin hirmuvaltaa vastaan ensin vaivihkaa erilaisin kepposin ja lopulta avoimesti. Ainakin Villa Murtaghin esittämänä Matilda on älykäs ja vähän pikkuvanha mutta selvästi myös yksinäinen lapsi, jolla on tietty lapselle ominainen logiikka ja vakaa usko siihen, että vääryyksiä voi korjata kunhan vain ryhtyy hommiin. Kunpa edes murunen tästä uskosta jäisi katsojillekin esityksen jälkeen!

Jani Karvisen rehtori Agatha Trunchbull on pysäyttävän suuri persoona. Tajusin vasta jälkikäteen, että Karvinen on sama henkilö, jonka näin viime kesänä pääosassa Törnävän kesäteatterin hervottomassa Something Rotten -musikaalikomediassa. Karvisen Trunchbull on isokokoinen kiero tyranni, joka inhoaa lapsia ja jonka suurin intohimo on moukarinheitto. Hänen rangaistusmetodeihinsa kuuluu kammottava Kirsku, komero jonka sisäpinta on päällystetty nauloilla ja lasinsiruilla ja joissa ei mahdu kuin seisomaan paikoillaan. Trunchbull on täydellinen pahis, läpikotaisin inhottava ja ivallinen ja röyhkeä, mutta Dahlille ominaisesti hän saa lopulta ansionsa mukaan eikä hänestä enää kuulla. Dahlin maailma on melko mustavalkoinen, pahikset todella ovat läpimätiä ja haisevia ja julmuudet julmia, mutta tarinoissa on silmä silmästä -tyyppistä oikeudenmukaisuutta, joka tuottaa tiettyä tyydytyksen tunnetta.

Jossain vaiheessa aloin kyllä vähän ihmetellä, miksi Trunchbullin rooli on kirjoitettu nimenomaan miesnäyttelijälle. Miesmäinen moukarinheittäjänainen ja mies irtotisseissä ja mekossa ovat vitseinä jo vähän ysäriä, vaikka Karvinen sinänsä onkin roolissa hyvä. Jos jo ysärin leffaversiossa Pam Ferris oli loistava Trunchbull, niin musikaalissakin toimisi varsin hyvin joku rotevampi nainen. Yli nelikymppisille naisnäyttelijöille ei ole mitenkään liikaa musikaalirooleja, ja musikaalien tekijöillä on vähän omituinen taipumus kirjoittaa neli-viisikymppisiä isokokoisia naishahmoja miesrooleiksi (mm. tämä ja Hairsprayn rouva Turnblad). Naisnäyttelijätkin voivat olla isoja, hauskoja tai pelottavia, jopa samanaikaisesti! Eikä olympiatason moukarinheittäjän käsittääkseni tarvitse edes olla mikään jättiläinen.

Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda).
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Trunchbullin vastakohta on Matildan luokanopettaja neiti Honey (hyvyyttä ympäristöönsä säteilevä Pihla Pohjolainen), kiltti ja ymmärtäväinen nuori nainen, joka näkee Matildan ainutlaatuisuuden ja yrittää auttaa oppilastaan. Neiti Honey on arka ja alistettu eikä uskalla nousta vastustamaan rehtoria, mutta hän ja Matilda löytävät toisistaan sielunkumppanit ja huomaamattaan rohkaisevat toisiaan puolustautumaan typerää maailmaa vastaan. Neiti Honey on kasvanut vielä alistavammassa ja julmemmassa ympäristössä kuin Matilda eikä hänellä ole Matildan päättäväisyyttä, joten Matilda päättää auttaa häntä korjaamaan hänen lapsuudestaan kumpuavat vääryydet.

Matilda onkin myös tarina siitä, että todellisen perheensä voi ja saa halutessaan valita itse, koska verisiteet eivät välttämättä ole rakkauden ja hyvän lapsuuden tae. Biologiset vanhemmat voivat olla huonot vanhemmat ja sukulainen voi olla huono kasvattaja orvolle. Lapsen ei ole mikään automaattinen pakko rakastaa perhettään yli kaiken tai olla kiitollinen katosta pään päällä, vaikka perhe ei edes menisi samoihin äärimmäisyyksiin kuin Matildan ja neiti Honeyn. Pääasia on, että elämässä on joku välittävä ja turvallinen aikuinen, joka on läsnä ja hyväksi lapselle. Hyvän huoltajan puutteessa opettaja, lähikirjaston henkilökunta, naapuri tai kerhonohjaaja voi olla kullanarvoinen.

Villa Murtagh.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tim Minchinin laulunsanoituksilla on paljon faneja, ja nopeiden ja sanapitoisten laulujen suomentamisen on täytynyt olla melkoinen päänvaiva. Hanna Kailan laulusuomennokset tuntuivat olevan sisällöllisesti ja tyylillisesti onnistuneita ja ne edistivät tarinaa hyvin, mutta niiden laulettavuus ja ymmärrettävyys jättivät toivomisen varaa. Ellei aivan hitaimpia soolokappaleita lasketa, sain lauluissa selvää ehkä joka seitsemännestä sanasta täysin riippumatta siitä, esittikö niitä lapsijoukko vai yksittäinen ammattinäyttelijä. Usein tavuja oli enemmän kuin musiikissa säveliä, joten näyttelijät joutuivat papattamaan sanoja musiikin päälle ja vähän kiusallisesti änkeämään sanoja musiikkiin. Oman osansa saattoivat tehdä suuren katsomon hankala akustiikka, iskuihin nähden väärin painotetut sanat nopeissa lauluissa ja sanojen puuroutuminen ensemblekohtauksissa. Matildan pääsoolo Tuhma jäi laulusuomennoksista mieleen sujuvimpana. Reita Lounatvuoren dialogisuomennokset sen sijaan tavoittivat ainakin Dahlin luovan sanankäytön hyvin. En ole koskaan ymmärtänyt kahden (saati useamman) kääntäjän työskentelyä yhdessä teoksessa, mutta Matildassa suomennos tuntui tavallista yhtenäisemmältä.

Luokan sankari Bruce (Väinö Muje). Kuva: Kari Sunnari / TTT

Teoksena Matilda ei ole kovin vahva. Käsikirjoituksessa on muutamia kohtauksia, jotka keskeyttävät tarinankerronnan ja tuntuvat vähän merkityksettömiltä, kuten herra Wormwoodin sinänsä ihan hauska stand-up toisen puoliskon alussa. Musiikki on minusta perushyvää musikaalimusiikkia, muttei mitään tajunnanräjäyttävän hienoa joka saisi heti hankkimaan levytyksen, mikä tosin tuntuu olevan yleinen ongelmani 2010-luvun hittimusikaaleissa. Ilman rautaisen mahtavaa lapsinäyttelijäkaartia esityksessä ei olisi oikein mitään mikä sitä kannattelisi.

Matildan ja Kinky Bootsin perusteella Samuel Harjanteella näyttääkin olevan hyppysissään taito ottaa dramaturgisesti, juonellisesti ja/tai musiikillisesti melko heikkoja musikaaleja ja saada ne toimimaan ihan silkalla mahtavalla meiningillä ja valovoimaisilla näyttelijöillä. Ohjauksissa ja teoksissa ei tavoitella mitään älyllisyyden ylempiä tasoja, mutta tunteita Harjanne osaa käsitellä ja esittää, ja se toimii tällaisissa musikaaleissa. Tarina ei missään kohdassa jää pahasti junnaamaan paikallaan, ja kaikki toimii saumattomana, perussujuvana kokonaisuutena. Sitä paitsi kaikilla näyttää lavalla olevan niin hauskaa ja kaikki tekevät työnsä niin vastustamattomalla innolla, että lopputuloksena katsojalle jää hyvä fiilis ja kaltaiseni kyynikkokin jammailee mukana. Lopputulos on korkealaatuista ja sujuvaa viihdettä, eikä innostuksen luominen ei ole ohjaajalta mikään pieni saavutus.