tiistai 26. marraskuuta 2013

Rocky Horror Show – Turun kaupunginteatteri 2013

Aivan aluksi ylistän Turun kaupunginteatterin ohjelmistopolitiikkaa: talon tuontimusikaalit ovat olleet erinomaisen kiinnostavia ja tuoreita valintoja. Myös Rocky Horror Show on varmasti ollut riski, mutta arvostan suuresti sitä, että teatteri ottaa näitä riskejä kuten RHS, Elisabeth, Kesäyön hymyilyä ja Jekyll & Hyde. Kaikesta päätellen se on kannattanut, ja jos ajatellaan kaupunginteattereita, Turussa on ollut minusta keskimäärin ehdottomasti kiinnostavin musikaalikattaus. Toivottavasti sama linja jatkuu teatteritalon remontin jälkeenkin. Resursseja selkeästi on, ja olisi sääli haaskata niitä samoihin ikuisiin Sound of Music -tuotantoihin kuin monessa muussa teatteritalossa.

Kuva © Nana Simelius / Turun kt

Visuaalisesti Rocky Horror Show on näyttävä ja mukavan hullutteleva. Lavastuksen (Jani Uljas) vinkeät yksityiskohdat kuten pakastearkku-Cadillac ja Barbie-häkki viehättivät minua suuresti, ja punaisessa väliverhossa oli ihana vanhan varieteeteatterin tunnelma. Etenkin tanssijoiden puvustus (Tuomas Lampinen) oli mielikuvituksellinen ja hauskan anarkistisen oloinen, ja Janetin pinkki Barbie-look loi mukavaa kontrastia niihin. Vasemman kätensä antanut, Magentan viitta ja Rockyn Borat-henkinen paljettiuikkari jäivät erityisesti mieleen. Pidin myös koreografiasta (Russell Adamson), ja nuoria tanssijoita oli ilo katsella.

Näyttelijävalinnat olivat minusta pääosin onnistuneita. Ei yhtään nappivalintaa, mutta ainakin kaikki osasivat laulaa ja tanssia ja sopivat rooleihinsa ulkoisestikin. Esimerkiksi upea Kirsi Tarvainen Magentana on melko omintakeinen ratkaisu, mutta kaikessa hämmentävyydessään Tarvaisen puumanaishenkinen Magenta kiehtoi minua. Riff Raff on lempihahmoni, ja Miska Kaukonen onnistui olemaan jotenkin sympaattisen pimeä roolissa. Teki mieli antaa hali. Severi Saarisen lutunen Rocky taisi kyllä korjata potin, hilpeää heittäytymistä ja muodollista pätevyyttä oli luultavasti eniten koko porukasta.


Ja sitten se ikävämpi osuus. Ensimmäinen iso ongelma Turussa on huutosakin ja sen myötä yleisön välihuutojen puute. Valtaosa musikaalin vitseistä menettää valtaosan hauskuudestaan, kun mukana ei ole yleisön kommentteja. Osa vitseistä lakkaa aivan täysin toimimasta. Urpo- ja hutsu-huudot eivät auta tässä pitkälle, vaikka esitykseni yleisö niitä innokkaasti huutelikin. Satunnaisella pamahduksella ei ole mitään pointtia, jos joku ei karjaise lavalla lausuttuun "Mikä se oli?" -kysymykseen vastaukseksi "Immenkalvo puhkesi!". Rocky Horror Show'ssa interaktiivisuus on aika lailla koko homman pointti, joten esityksen tekeminen ilman sitä tuntuu järjettömältä. Muistelen teatterin hakeneen keväällä huutosakkilaisia, mutta jos heitä ei ilmaantunut, niin täytyisi sinne jotain porukkaa laittaa huutelemaan rivouksia, vaikka sitten henkilökuntaa. Harmittaa edelleen, että omat hoksottimeni toimivat liian hitaasti, jotta olisin tajunnut hihkaista masentuneelle Frankille katsomon pimeydestä "Hymyileminen saa kivekseni kasvamaan!".

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Ylipäätään Marika Vapaavuoren ohjauksesta jäi puuttumaan riehakas överiys, eroottisuus ja absurdius, joita ilman musikaalista putoaa pohja. RHS on esimerkiksi viimeinen musikaali, jossa odottaisin näkeväni loppubiisin laulamisen sievästi rivissä kasvot yleisöön päin. Olisivat edes maanneet rivissä selällään! Ohjauksessa oli kyllä hauskoja yksityiskohtia kuten Riff Raff elvyttämässä Frankia, mutta niiden ulkopuolella tarina eteni melko yllätyksettömästi ja kokonaisuus jäi laimeaksi. Tuntui että näyttelijät yrittivät liikaa näyttää, kuinka tosi outoja heidän hahmonsa nyt ovatkaan sen sijaan, että olisivat vain olleet outoja.

Kuva © Robert Seger / Turun kt
Koreografia ja pari kässäriin kuuluvaa seksikohtausta olivat eroottisinta mitä lavalla näkyi, mutta esimerkiksi paljasta pintaa ja todellista irrottelua olisi saanut olla paljon, paljon enemmän. Vaikka lavalla vilkkui korsetteja ja pvc:tä, puvustus oli peittävämpää kuin 50-luvun kokouimapuvut, eikä vaikutelma ollut kovin rohkea. Jos elokuvaversio 40 vuotta sitten onnistui olemaan villi ja vapaa ja kähmimään ja näyttämään tissit, kuinka Suomessa 2010-luvulla ei ole mitään vilahtelun vaaraa? Kaikki haudattu peittojen, hipsterien (sen housumallin siis) ja ihonvärisen trikoon alle. Kuin olisi syönyt purkkaa papereineen. Joskus tuntuu, että suomalaisissa näytelmissä käytetään jokainen liikenevä tilaisuus juoksennella lavalla munasillaan, mutta tässä tapauksessa johonkuhun oli iskenyt uskonpuute. Toisaalta alastomuus ei yleensä ole eroottista, joten kenties kansamme suhtautuu alastomuuteen avoimesti ja hautaa samalla seksikkyyden jonnekin mielensä perukoille. Tai teatterissa tehdään niin. Tai siellä kuvitellaan yleisön tekevän niin. Joka tapauksessa munastaan borateissa kuoriutuva Rocky oli tervetullut härskiyden tuulahdus keskelle muuten siveää menoa.

Toinen ongelma oli, ikävä sanoa, Sami Saikkonen Frank N. Furterina. Ymmärrän miksi hänet on valittu rooliin, koska hän osaa laulaa ja tanssia ja näyttää hyvältä korsetissa, mutten ole ikänäni nähnyt missään yhtä huonoa näyttelijää. Homma onneksi toimii jotenkuten niin kauan kun Frank laulaa ja hänellä on jokin show esitettävänään, minkä vuoksi pidin Frankin monologien tuomisesta esimerkiksi stand upin maailmaan tai terapeutin sohvalle. Dialogit ja yksittäiset repliikit sen sijaan olivat niin latteita, ettei se ollut enää edes kaurismäkeläisen hauskaa. Olisi kiinnostavaa nähdä, olisiko koko esityksen kokonaisvaikutelma parempi Lari Halmeen ollessa Frankina.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Myös musiikin sovitus (Ismo Laakso) oli jokseenkin omituinen: pidin muutamasta jazzahtavasta kohdasta, mutta joskus biisien tunnistaminen oli suorastaan vaikeaa eivätkä musiikki ja teksti oikein osuneet yhteen. Tilannetta ei parantanut Moog Konttisen suomennos, jota on Marika Vapaavuoren mukaan muokattu ja modernisoitu produktiota varten, koska suuri osa alkuperäisistä viittauksista ei sanoisi valtaosalle yleisöä yhtään mitään. Verrattuna Seinäjoen levytykseen vuodelta 1995 teksti onkin melko erilainen. Suomennoksen laulettavuus ja riimit olivat turkulaisten prosessissa kärsineet kovia, eikä sisältökään varsinaisesti tehnyt vaikutusta. Elleivät korvani pettäneet, niin esimerkiksi I'm Going Home -kappaleesta puuttui kokonaan korttipeliviittaus, mikä taas teki korttien sirottelusta katsomoon täysin tarpeetonta. En lopulta kovinkaan paljon harmitellut sitä, että sanoista ei saanut selvää ja musiikki hautasi ne ajoittain alleen. Joko miksaaja ei oikein ollut tehtäviensä tasalla, salin äänentoisto on pahasti remontin tarpeessa tai istuin akustiikaltaan huonolla paikalla.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Lopussa astelin salista ulos turhautuneena ja ärsyyntyneenä kaikesta siitä potentiaalista ja resursseista, joita tässä oli hassattu. Olisin niin kovin halunnut pitää esityksestä ja nähdä ensimmäistä kertaa lavalla sekopäisen kulttiklassikon. En tiedä, tajuaako musikaalia tuntematon, miksi se on niin suosittu. Koko produktio on näyttävyydestään huolimatta kovin hampaaton ja siloiteltu. Rocky Horror Show'n tarina itsessään ei kanna kovin pitkälle, vaan kulttimaine tulee nimenomaan niistä elementeistä, jotka Turussa ovat jääneet pois.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Ei kommentteja: