Piukat paikat Budapestissa ja Tampereella

Muutaman spontaanin ratkaisun kautta päädyin katsomaan Sugar - Piukat paikat -musikaalin marraskuussa kahdesti, ensin Budapestin Magyar Színházissa ja sitten Tampereen Teatterissa, jossa näin puolitoistavuotisen esityssarjan viimeisen näytännön. Jälkimmäisen plussana oli vielä kaksi näyttelijää joita en aiemmin ollut rooleissaan nähnyt, ihanaisen upeat Helena Rängman Sugar Kanen roolissa ja Annamaria Karhulahti orkesterinjohtaja Sweet Suena. Molemmat säteilivät ja pyörittivät katsojien sukkia siihen tahtiin, että heikompaa hirvitti. Rängmanin Sugar-tulkinta oli rahtusen vähemmän bimbo kuin aiemmin näkemälläni Hannaliina Vösalla, ja minun oli helpompi ymmärtää miksi miehet niin hurmaantuivat tästä kauniista mutta jokseenkin aivottomasta neitosesta.

László Méhesin ohjaus osoittautui hyvin erilaiseksi kuin Georg Malviuksen Tampereella. Ensinnäkin esitys oli Budapestissa peräti 45 minuuttia lyhyempi: Sugarilla ja bändin tytöillä oli vähemmän lauluja kuin Tampereella ja tarinankerronta oli jouhevampaa. Toisaalta rauhallinen tahti Tampereella jätti meheville dialogeille ja tilanteiden koomisuudelle kunnolla aikaa. Budapestissakin yleisöllä oli toki hauskaa, mutta samanlaista hallitsematonta vedet silmissä nauramista kuin Tampereella ei esiintynyt. Unkarilaiset olivat selvästi poimineet kakusta vain vetävimmät kappaleet, ja niidenkin funktio, tilanne ja kohta kässärissä oli usein erilainen. Toisaalta ratkaisu oli onnistunut ja napakoitti tarinaa, mutta nimihenkilönä Sugar olisi ansainnut vähän enemmänkin lava-aikaa.

Jerry, Sugar, Joe ja Sue. Kuva: János Kozma.

Sugar (Zsanett Andrádi) itse oli vähemmän bimboblondi ja hahmossa oli yllättävänkin paljon melankoliaa. Kuulin jonkun katsojan valittavan, ettei Sugar muistuttanut juuri ollenkaan Marilyn Monroeta, mutta minusta se oli ihan kiinnostava irtiotto. Jos aitoa Marilyniä ei ole tarjolla, voi olla fiksu vaihtoehto lähteä hakemaan jotakin aivan muuta. Sugarin ensiesiintyminen tapahtuu vasta rautatieasemalla, jonne senhetkinen miesystävä hänet dumppaa ja saa Sugarin laulamaan haikean yksinäisen laulun suhteittensa ainaisesta epäonnistumisesta. Tämäkin Sugar oli kyllä herttainen ja iloinen ilmestys, johon miehet rakastuvat helposti, mutta pohjavire oli traaginen: yksinäinen, herkkä ja naiivihko nainen, joka on jumittunut epämääräiseen duuniin ja tulee jatkuvasti huijatuksi ihmissuhteissaan. Hahmo muistutti minua saman teatterin sinisilmäisestä Sweet Charitystä, jonka positiivisuus on jo alkanut himmetä.

Muuten ohjaus ja sukupuolirooleilla leikkivä huumori olivat Budapestissa melko konservatiivisia. Siinä missä Tampereen Teatteri yllätti huumorin ajattomuudella ja raikkaudella, Magyar Színházissa sukupuolten esittäminen ja tekeminen kalskahtivat vanhojen Suomi-filmien tomuiselta hassuttelulta. Tämä ei sinänsä yllätä, kun on kyse nyky-Unkarista ja julkisrahoitteisesta teatterista. Tämänhetkinen hallitus on pyrkinyt puuttumaan verovaroilla tuettujen teatterien ohjelmistoon, ja se vaatii enemmän tai vähemmän suorasti korostamaan konservatiivisia arvoja ja kotimaisia näytelmäkirjailijoita ulkomaisen hapatuksen kuten Shakespearen sijaan. Musikaalin loppu oli sentään elokuvalle uskollinen, mutta Sir Osgood seisoi sillalla lavan yläpuolella turvallisen välimatkan päässä lavalla olevasta Daphnesta (joka btw repäisee paitansa auki ja paljastaa yläkroppansa Osgoodille), joten kohtauksesta ei tullut samanlaista yhteenpäätymisen fiilistä.

Miljonäärejä! Kuva: János Kozma

Siinä mielessä oli huono juttu, että olin nähnyt Tampereen esityksen pariin kertaan ennen Budapestia, koska Joen ja Jerryn näyttelijät olivat ulkoisesti hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa - mutta päinvastaisissa rooleissa. Niinpä en osannut ajatella sitä pidempää ja miehekkäämpää Daphnena, saati sitten sitä pientä mutta pippurista koomikkoa Josephinena, vaan aivoni yrittivät koko ajan tehdä toisesta toista. Béla Pavletits (Jerry/Daphne) on kyllä sympaattinen koomikko enkä ole nähnyt häneltä vielä huonoa roolisuoritusta. Hän on edelleen paras missään näkemäni Vampyyrien tanssin majatalonisäntä Chagal: hienovireisen ovela ja hauska hahmo, symppis ryökäle josta on vielä nähtävissä miksi Rebecca hänet on aikoinaan nainut. Gábor Csöre saksofonisti Josephinena oli hänkin hauska, joskaan en ihan nähnyt, mihin Sugar hänessä niin kovasti hullaantui.

Kaikkiaan näyttelijät hoitivat osansa hyvin ja yleisöllä oli hauskaa. Manageri Bienstock (Illés Horváth) oli unkarilaisessa versiossa saanut karmean saksalaisen aksentin ja oman pienen viittauksen natsihuumoriinkin, mutta vastapainoksi hän myös löysi Miamista ikioman naismiljonäärin. Sweet Sue (Anna Udvarias) piti bändin tytöt armeijamaisen kurin alaisina ja odotin hänen minä hetkenä hyvänsä kaivavan eläintenkesytysruoskan esiin.

Joulu soikoon!

En periaatteessa ole jouluihminen. Valon ja rauhan juhla on kaunis asia, mutta suhtaudun useimpiin joululauluihin silmiä pyöritellen: tekopirteät rallatukset ovat mielestäni hirveitä ja itkuntiristäjälaulut kuolevista lapsista ne vasta hirveitä ovatkin. Hieman omaksi hämmennyksekseni olenkin löytänyt itseni tänä jouluna peräti kahdesta eri joulukonsertista.

Tampereen Teatterin Joulu soikoon! -konsertti kokoaa lavalle teatterin omia ja vierailevia näyttelijöitä sekä Tampere Pops -orkesterin ja Tampereen musikaalimonttujen ykköskapellimestari Eeva Konnun. Sain teatterilta kutsuvieraslipun ja nimilista vaikutti lupaavalta, joten mekko päälle ja menoksi! Alkuun vilkuilin biisilistaa kevyillä kauhunväristyksillä, mutta minulle tuntemattomat joululaulut paljastuivat kivoiksi ja tuttuihinkin oli tehty kiinnostavat sovitukset.

Solistit: Pia Piltz, Annamaria Karhulahti, Saara Lehtonen, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Anssi Valikainen ja Aliisa Pulkkinen.

Varsinkin Pienen rumpalipojan ja Juice Leskisen Jouluvirren tulkinnat olivat täysiä kymppejä, ja Rumpalipojan instrumentaaliosuuden irkkumusiikkifiilis sai minut peräti nauttimaan ko. kappaleesta. Pia Piltzin Himlen i min famn ja Saara Lehtosen Christmas Lullaby puolestaan vastasivat ihokarvat nostattavasta kauneudesta. Parin kappaleen itämaisvaikutteet ja Värttinä-henkisyys toivat mukavasti eloa klassisten joululaulujen joukkoon. Konsertin alku oli melko perinteinen ja otti itsensä hetkittäin ehkä liiankin vakavasti, kunnes Juicen hilpeä Jouluvirsi tuli ja käänsi tunnelman kerralla huumorin suuntaan. Toisella puoliskolla Tampere Pops -orkesteri päästi boogien valloilleen, tulkinnat muuttuivat rennommiksi ja komiikkaakin esiintyi runsain mitoin.

Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti ja laulun ohella konsertin ohjauksesta vastannut Pia Piltz olivat ehdottomasti illan isoimmat starat. Upeat äänet, tulkinnat ja lavakarismat! Olen nähnyt kaikkia kolmea milloin missäkin musikaalissa ja tykästynyt jokaiseen, eikä konsertti suinkaan vähentänyt fiiliksiäni. Arttu Ratinen ja Ville Majamaa taas hallitsivat humoristisia esityksiä, mitä nyt Annamaria Karhulahti aamutossuineen kävi välillä keräämässä isoimmat aplodit mykistävällä yhden hengen laulutriollaan.

Lavalla oli liki parinkymmenen näyttelijän lisäksi myös 20-henkinen orkesteri Tampere Pops muutamalla lisävahvistuksella. Sovitukset tehnyt Eeva Kontu on musiikin kanssa mukavan irrotteleva kapellimestaritapaus. Parin alkupuoliskon klassikon sovitukset olivat vähän turhankin omintakeisia makuuni, mutta pisteet siitä, että niissä ainakin oli omanlaisensa sovitukset eivätkä ne kuulostaneet puhkikuluneilta. Muutama sovitus meni ehkä liikaakin musiikin ehdoilla ja puhenäytelmiin keskittyvillä näyttelijöillä oli hienoisia vaikeuksia pysyä mukana, mutta musiikkiteatterikoulutuksen saaneiden kanssa homma toimi kauniisti. Oli viihdyttävää katsella, kun multitasking-suuntautunut pianisti-kapellimestari soitti välillä huilua ja saksofonia, antoi merkkejä orkesterille ja laulajille ja siinä sivussa suurin piirtein käänteli kyynärpäällään nuottilehtiä. Mitä nyt olen Konnun työskentelyä viime vuosina tarkkaillut musikaaleissa ja konserteissa, niin tämä kapellimestari ei sulaudu tapettiin tai piiloudu pianon taakse, vaan hallitsee näyttämöä ja vetelee naruista sujuvasti.

Tulin joulukonserttiin, sain tunnelmallisen ja hauskan jouluisan viihdekonsertin. Joulukuun 15. päivä klo 19 on vielä toinen veto teatterin Päänäyttämöllä. Harrasta tunnelmaa kaipaavien taas kannattaa suunnata sunnuntaina 11.12. klo 18 Tampereen Aleksanterin kirkkoon, jossa näyttelijät esittävät ilmaistilaisuudessa kauneimpia joululauluja. 1200-paikkainen kirkko on perinteisesti täyttynyt nopeasti, joten kannattaa olla jo viiden aikaan paikalla. Jos istumapaikoista taistelu ei innosta ja kaipaat jouluusi vähän vipatusta, Joulu soikoon! on oiva menovaihtoehto. Toivottavasti tästäkin tulee perinne!

***

Åbo Svenska Teater on jo muutamana vuonna järjestänyt joulukonsertin, jossa on samalla esitetty pari musikaalikappalettakin. Tänä vuonna musikaalinäyttelijät Birthe Wingren, Sören Lillkung, Alexander Lycke ja Annamaria Hallgarn ynnä pianisti loivat intiimin ja suomenruotsalaisen kepeän tunnelman joululauluilla, joista iso osa oli minulle tuntemattomia. Toisen puoliskon alussa kuulimme pienen valikoiman musikaalikappaleita, joissa oli sitten haikeutta joululaulujenkin edestä. En silti valita mm. Chessin ja Les Misérablesin kuulemisesta, eikä valittanut muukaan yleisö päätellen siitä, että musikaalikappaleet saivat isoimmat aplodit. Wingrenin ja Lycken riipivän kaunis You and I (Chess) ja Lycken Bring Him Home (Les Mis) olivat konsertin kohokohtia. Birthe Wingren on yksi suosikkinäyttelijöistäni Suomessa, ja jotenkin hänelle oli tässä konsertissa vielä osunut jotakuinkin jokainen joululaulu josta rehellisesti pidän. Varsinkin Have Yourself a Very Merry Christmas oli ihastuttava.

Molemmat konsertit olivat erinomaisia omassa tyylilajissaan, ÅST rentona mutta hyvin harkittuna pienen porukan vetona ja TT taas kunnianhimoisena, suuren maailman tyylisenä viihdekonserttina.

Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus - TTT 2016

 Sain esitykseen pressilipun.

Työviksen koko perheen näytelmät ovat kokemukseni mukaan olleet laadukkaita, eikä Tove Appelgrenin Vesta-Linnea ja aavelapsen arvoitus ollut poikkeus. Meitä oli kaksi kolmekymppistä ilman rekvisiittalapsia ja viihdyimme molemmat erinomaisesti, mutta niin näyttivät viihtyvän kouluikäiset, keski-ikäiset ja eläkeläisetkin. Jos saat teinin katsomoon saakka, hänkään tuskin pitkästyy. Lapsille oli tilannekomiikkaa ja sopivan yksinkertainen perusjuoni, vanhemmille katsojille vähän kypsempää huumoria ja kiinnostavia sivujuonteita. Perhe-elämän karrikoitu arki on hauskan samastuttavaa ja hahmot mainioita. Tarina ei pelkää surullisiakaan asioita kuten aikoinaan synnytykseen kuollut äiti, vanhempien riitely, lapsen yksinäisyys tai vanhemman pitkä poissaolo, mutta ne käsitellään lempeästi ja turhia dramatisoimatta, osana elämää. Pääpaino on jännässä arvoituksessa ja hassuissa arjen sattumuksissa sekä persoonallisissa, juuri sopivasti karrikoiduissa hahmoissa. Pikkusisko ja isoveli ovat juuri sopivan ärsyttäviä mutta rakkaita, äidillä menee välillä hermo mutta se ei ole pelottavaa, aikuiset ovat välillä vähän hajamielisiä ja jokaisella iästä riippumatta on omat kiinnostuksenkohteensa. Missään ei ollut menty aidan matalimmasta kohdasta.

Ihan tavallista perhe-elämää. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Toisaalta näytelmä on myös kummitustarina ja hetkittäin hieman aavemainen. Aavelapsi on kiltti ja sympaattinen, mutta kestää hetken ennen kuin se selviää Vesta-Linnealle ja katsojille. Alku on sadunomaisella tavalla vähän ja ihanan pelottava, kun Marika Heiskasen esittämä valkopukuinen lapsi putkahtaa lastenhuoneeseen ja vain Vesta-Linnea pystyy näkemään hänet. Aavelapsi ei puhu ja hän liikkuu hyvin tanssillisesti, kuin keijukainen, mikä korostaa kauniisti yliluonnollisuutta muttei pelota siten kuin perinteinen fiktion kummitus ehkä pelottaisi. Aavelapsi käyttää vain elekieltä, mikä hankaloittaa hieman hänen ja Vesta-Linnean kommunikointia, mutta tytöt ystävystyvät nopeasti ja Vesta-Linnea päättää auttaa erikoista uutta tuttavuuttaan.

Itse aavelapsen lisäksi suosikkini hahmoista oli perheen vauva Freja (Valtteri Lehtinen). Puhe- ja kävelykyvytön pikkuveitikka potkupuvussaan vaikutti usein fiksummalta kuin muu perhe yhteensä. Lisäksi vauvalla oli taipumus puuhailla kaikkea hilpeän varhaiskypsää ja absurdia sillä välin, kun suurin huomio keskittyi muihin hahmoihin. Jossain vaiheessa Freja mm. rentoutui ottamalla vaunuissaan hyvän lukuasennon ja keskittymällä paksuun romaaniin samalla kun muu perhe sääti jotakin juoneen liittyvää keskellä lavaa. Vain sikari ja konjakkilasi puuttuivat. Lisäksi Frejan liikekieli oli aivan valloittavaa. Maija Koivisto itse Vesta-Linneana oli sympaattinen ja luonteva, enkä hetkeäkään epäillyt hänen, Tuukka Huttusen tai Riikka Papusen ikää sisaruskolmikkona. Teininörtti Paul-Axel ja varsinkin uhmaikäinen kuopus Wendla toivat hieman äänekkäämpää väriä perheen elämään. Huttusen tuplarooli varsin persoonallisena kampaajana ilahdutti myös.

Aavelapsi valloillaan. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Ohjaaja Miika Muranen on loistosieppaus Työvikseltä. Edellinen häneltä näkemäni ohjaus oli kuplivan terävä Desirée, joka oli hyvin erilainen, mutta kumpikin ohjaus on ollut tarkoin mietittyä ja luontevaa työtä. Pirjo Liiri-Majavan luoma visuaalinen ilme täydensi laadukasta mielikuvaa. Värikäs, kuin satukirjan sivuilta auennut ja yksiulotteisuudella leikkivä lavastus viehätti, ja siihen oli upotettu mukavia jippoja. Oli hauska seurata katsomossa, miten teatterin taika lumosi pienempiäkin. Itsekseen hyllystä lentävä kirja kirvoitti lähistöltä kiihtyneen "Miten ne ton teki!" -kuiskauksen ja muutenkin katsomosta kuului välillä innostunutta supatusta ja henkäilyä. Lapset (ja aikuiset!) myös käyttäytyivät hyvin eivätkä jutelleet turhan kuuluvalla äänellä tms., joten kenenkään keskittymiskyky ei tuntunut joutuvan koetukselle. Joskus aikuiset nauroivat, joskus lapset, usein kaikki yhdessä. Näytelmän teemamusiikki oli varsin tarttuvaa, ja useampikin hyräili sen rytmiä vielä kadulle päästessäänkin.

Lisäpisteitä: 9.12.2016 teatteri, Tampereen seudun autismiyhdistys TSAU ry, Omapolku ry ja Tampereen yliopisto toteuttavat näytelmästä ns. rajattoman esityksen, jossa mm. esityksen äänitasoa on madallettu ja osittain valaistusta katsomosta saa halutessaan vapaasti poistua lämpiön puolelle ja taas takaisin.

Sähköinen käsiohjelma täällä.

Viita 1949 - TTT 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 on ollut yksi eniten odottamiani teoksia tällä kaudella. Heikki Salo sai Lauri Viidan perikunnalta tehtäväksi kirjoittaa Viidasta musikaalin, jonka Eeva Kontu on säveltänyt ja Sirkku Peltola ohjannut. Kesällä näin pressilipulla Teatterikesässä Eeva Konnun konsertin, jossa hän ja Työviksen näyttelijät esittivät kappaleita musikaalista ja lisäksi uusia sovituksia manserockin klassikoista. Tunnelma oli katossa ja koko porukka rokkasi kuin viimeistä päivää, minkä lisäksi uudet biisit ja vanhojen sovitukset olivat hauskoja ja vaikuttavia. Kontu on lainannut hauskasti elementtejä tunnetuilta tamperelaisilta rokkareilta ja kutonut niistä monitasoisen sävellyksen runoihin. (Tavupainot tosin ovat usein ristiriidassa musiikin painojen kanssa, mikä vaikeuttaa sanojen ymmärtämistä. Ehkä tehokeino, mutta liikaa käytettynä alkaa turhauttaa. Kauniit sanoitukset, tahdon ymmärtää ne!) Sanat ovat joko Viidan runojen tai hänen ennen julkaisemattomien kirjeittensä pohjalta tehdyt, joten kerrankin luvassa on taatusti kielellisesti laadukas suomalainen musikaaliteksti, joka ei sisällä mitäänsanomatonta diipadaapaa huonolla kieliopilla kirjoitettuna.

Näytelmän aluksi näyttelijät ja muusikot lämmittelevät lavalla verkkareissa ja moikkailevat tuttuja. Kun musiikki alkaa ja vie katsojat fiktion maailmaan, kaksi Viidan vielä ilmestymättömästä runoteoksesta karannutta fiktiivistä hahmoa herää henkiin ja alkaa maanitella kirjailijaansa kirjoittamaan, jotta he saisivat mahdollisuuden elää. Fanihenkiset Kukunor (Jari Ahola) ja Kalahari (Petra Ahola) ovat vallattomia ja eläväisiä pikku peikkoja, joista ennen pitkää kehittyy Viidan henkilökohtaisia riivaajia. Idea ei ole se kaikkein innovatiivisin ja tuorein, mutta ainakin toimivuus on testattu. Kertojahahmoina he herättävät teatterin taiat henkiin ja toimivat osaltaan etäännyttävinä elementteinä. Ehkä he ovat vähän teennäisen riiviömäisiä ja nokkelia, mutta pääosin idea ja toteutus toimivat. Viidan runojen henkeen riimitelty puhe kuulostaa hauskan shakespearemaiselta ja sopii omalaatuisille hahmoille.

Musikaali sijoittuu vuoteen 1949 mutta sisältää paljon takaumia Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuoden 1918 sisällissodan ja toisen maailmansodan kuvaukset menevät ihon alle. Kohtaukset ovat musikaalin vaikuttavimpia, etenkin Viidan isosiskon Elinan (Eriikka Väliahde) tarina. Ylipäätään musikaalin naishahmot ovat voimakkaita ja mieleenpainuvia, kun taas Viitaa (sinänsä hyvin näyttelevä Tommi Raitolehto) itseään päädyin lähinnä inhoamaan. Viidan äiti (Petra Karjalainen) on eloisa, leikkisä hahmo, jolta näyttää olevan peräisin pojan viehtymys leikitellä sanoilla. Samalla hänessä tiivistyvät kotirintaman huoli ja kaupunkilaistyöläisten arki, koko Pispalan henki. Ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola) on tasapainoinen, järkevä nainen, jossa piilee huolehtivaisuutta, maanläheisyyttä ja tahdonvoimaa.

Musikaali kuvaa myös taiteilijan ja ihmisen eroa. Ajatus on minulle vanhastaan tuttu ainakin Mozart!-musikaalista: taiteilija herää katkerana huomaamaan, että ihmiset välittävät vain hänen teoksistaan, eivät hänestä itsestään. Itse luotua taiteilijaminää ei enää voi paeta tai haudata, vaan ihminen on tuomittu elämään ja tulemaan nähdyksi pelkän taiteensa kautta.

Hitaan alun jälkeen musiikki, laulukohtaukset ja toistuvat teemat rytmittävät ja elävöittävät ensimmäistä näytöstä. Lavastus (Hannu Lindholm) on minimaalinen, bändi on näkyvillä koko ajan ja tunnelmanluojina toimivat valot ja vaihtuvat videoprojisoinnit (Eero Auvinen).

Väliajalla odotukseni olivat edelleen korkealla, mutta toinen näytös muuttaa esityksen tunnelmaa liki täysin ja typistyy Viidan nuoruusmuisteloiksi ja juopon keski-ikäisen miestaiteilijan Suureksi Elämäntuskaksi, joka on aiheena jo harvinaisen nähty. Nuori Viita pelaa pesistä ja runoilee ääneen, viettää aikaa muiden kundien kanssa ja runoilee heille, rakastuu ensimmäiseen vaimoonsa ja runoilee tälle. Takaumien välissä humalainen keski-ikäinen Viita vonkaa eksäänsä ja pui äitisuhdettaan. Pelkän toisen näytöksen kesto on 1,5 tuntia (koko esitys 3 h 10 min) ja se kaipaisi kipeästi ainakin tiivistämistä, mielellään myös uudelleenkirjoittamista. Musiikki vähenee, ja pitkät puhekohtaukset junnaavat paikallaan ja vaikuttavat pakonomaiselta merkityksettömien elämänvaiheiden läpikäynniltä. Viidan elämästä olisi taatusti saanut nostettua esiin freesimpiä ja kiinnostavampia näkökulmia. Kun tarjolla olisi ollut myös mm. mielenterveysongelmia, masennusta, teoksiin pureutumista, ajan mieskuvan ja runoilijuuden ristiriitaa ja vaikka mitä, valittu näkökulma on kliseinen ja ummehtunut. En tiedä, onko tarkoituksena ollut kirjoittaa Viidasta jonkinlainen traaginen kaikkien äijien sankari, mutta nyt legendaarinen runoilija jää taas yhdeksi säälittäväksi taiteilijajuopoksi, joka sössii ihmissuhteensa ja itkee naisten perään.

Kokonaan oma lukunsa on kohtaus, jossa Kalahari yrittää herätellä Viidan luomiskykyä esittämällä Viidan (syystäkin) raakileeksi jääneen näytelmäkäsikirjoituksen. Näytelmä ihmissyöjien uhriksi joutuvasta Lindströmistä pohjustetaan toki huonoksi, mutta se ei 2010-luvulla ole mikään syy tuoda lavalle tummaihoisiksi, vähä-älyisiksi villi-ihmisiksi naamioituja näyttelijöitä esittämään hassua tanssia ja ääntelemään hassusti. Ihmettelen, missä kuplassa tekijät elävät, jos heiltä on mennyt ohi, että ns. blackface ja etnisten stereotypioiden hauskuus jäivät jonnekin sinne Pekka ja Pätkä -elokuvien tienoille. Jos kohtaus on tarkoitettu ironiaksi, se ei käy ilmi. Jos kohtaus on tarkoitettu herättämään kohua, niin näytelmä olisi ehkä parempi kirjoittaa menestymään ilman somekohuja. Kaiken päälle kohtaus on tarinan kannalta täysin turha eikä liity mihinkään, ja sitä seuraava vitsailu turvapaikanhakijoista on mautonta. Ihanko oikeasti kaksi arvostettua pitkän linjan teatteriammattilaista on tehnyt tällaisen pikkujoulusketsin? En yleensä edes ole mikään äänekäs puolestaloukkaantuja, mutta koko episodi jotenkin tiivistää koko toisen näytöksen luoman tunteeni siitä, että tämä juna meni jo joskus Velipuolikuun ja Kekkosen aikoina.

Ehkä olisin viehtyneempi musikaalista, jos olisin syntyjäni tamperelainen ja kasvanut Viidan tekstien parissa. Pispalanharju on aivan oma maailmansa ja legendansa, johon en ole päässyt 10 vuodessa vielä sisälle. Kuulin Viidan nimen ensimmäisen kerran vasta muutettuani opiskelemaan Tampereelle, kun minut kirjallisuuden fuksina vietiin hänen kotimuseoonsa, enkä vieläkään ole lukenut häneltä kuin muutaman satunnaisen runon. Vasta nyt, koottuja runoja selatessani ja musikaalia kuunnellessani, minulle selvisi, että muutama isoisäni ja äitini minulle hokema lastenloru on itse asiassa Viidan runoutta. Ne ovat siis todella olleet kansanrunoutta ja näemmä myös mm. helsinkiläisten parissa suosittuja, mutta maine on sittemmin kutistunut paikalliseksi.

Ikävä siis sanoa, mutta petyin musikaaliin. Näyttelijät, bändi, musiikki ja visuaalisuus ovat hyviä, perusidea toimiva ja Viidan tekstit kauniita, mutta tympeä käsis ja kliseinen ohjaus jättivät kokonaisuuden miinuksen puolelle. Turhauttaa, koska mahdollisuuksia olisi paljon parempaankin. Jos käyt katsomassa elämäkertateosta, saman teatterin Sara ja Erik on samankaltaisin keinoin mutta napakammin ja vähemmän ummehtuneesti toteutettu. Halukkaille siinäkin on keski-ikäisen juopon miestaiteilijan elämäntuskaa ja parisuhdeongelmia, mutta myös paljon muuta.

Sara ja Erik - TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Työviksen kantaesitys Sara ja Erik on näytelmä 1900-luvun Tampereen kahdesta merkkihenkilöstä, joiden yhteiselämän tuoksinassa syntyi menestyvä kauppaliike ja tunnettua taidetta. Liikenainen Sara Hildén (oik. Saara Hilden) ja taidemaalari Erik Enroth rakastuivat ensisilmäyksellä, avioituivat ja menestyivät vuosikymmeniä ja ruokkivat toistensa luomiskykyä, kunnes kaksi tulisielua poltti toisensa loppuun ja joutui eroamaan. Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama näytelmä keskittyy kaksikon parisuhteeseen, mutta sen ohella tulevat käsitellyiksi niin Hildénin muotiliikkeen synty, Saran taidekokoelman kasvu kuin Erik Enrothin luovat kaudetkin. Samalla katsoja saa rautaisannoksen tamperelaista nostalgiaa ja katselee kaupunkia taas hieman eri silmin.

Sara Hildénistä, kaupunkilaisten suussa Atomi-Saarasta, piirretään kuva rakkautta janoavana bisnesnaisena, joka on kovassa elämässään tottunut siihen, että kaikki kyllä järjestyy työllä ja rahalla. Ihmissuhteessa systeemi ei kuitenkaan toimi, vaikka Saara miten yrittää kanaemomaisesti antaa kaiken mitä Erik suinkin voi materiaalisesti tarvita, jotta aviomies voi keskittyä taiteeseensa. Rahalla ei saa lasta, elämänkumppania eikä rauhaa, mutta niiden vastapainoksi Sara ryhtyy ostamaan taidetta. Rouva Hildén on voimakastahtoinen dynamo ja rakentaa tyhjästä oman liikeimperiumin aikana, jolloin liikevaistoinen nainen oli vielä kummajainen. Hänen sisukasta draiviaan ja energiaansa on pakko ihailla, vaikka ihmisenä hän saattaakin olla rahtusen haastavaa seuraa. Jossain pinnan alla on tunteva, rakastava, haavoittuva ihminen, jonka vaikeat hetket Erikin kanssa nostavat pintaan.

Erik Enroth taas on luovalla energialla palava taiteilijasielu, jolle Saaran kurinalainen ja työntäyteinen elämä on haastava konsepti. Erikin taide vaatii syntyäkseen rosoa ja kärsimystä, mutta niitä porvarillinen elämä Saaran kanssa ei tarjoa. Inspiraatiota buustatakseen Erik tarttuu pulloon, maalaa kevyessä humalassa ja piilottelee alkoholia pitkin taloa. Epäluotettava ja jatkuvasti humalassa tai krapulassa oleva huithapeli saa Saaran tuskastumaan, kuten miljoonat elämänkumppanit vastaavissa tilanteissa ympäri maailmaa. Erik kyllä arvostaa Saaran huolenpitoa mutta myös kärsii sen vaikutuksesta hänen taiteeseensa. Tässä tapauksessa poikkeuksellisesti miehen on tehtävä ratkaisu rakkauden ja työn välillä. Perinteiset sukupuoliroolit ovat muutenkin koetuksella, kun persoonallinen pariskunta ei mahdu 50-luvun avioparin muottiin.

Näytelmä onkin ennen kaikkea kiinnostava tutkielma kahden erilaisen osapuolen ihmissuhteesta. Yksi on piinkova bisnesihminen, joka on koukussa uusiin ideoihin ja näkee maailman sopimuksina, vastavuoroisena hyötynä ja rahassa hinnoiteltuna kauppapaikkana. Toinen on epämukavuudesta ammentava taiteilija, inspiraation aallonharjalla ja -pohjassa surffaava alkoholisti. Kumpikin rakastaa, mutta tälläkään kertaa se ei riitä, kun toisen omistushalu ja hemmottelu tukahduttavat ja toisen alkoholinkäyttö karkailee käsistä. Atomi-Saara ja Etanoli-Erik eivät pysty tarjoamaan toisilleen sitä mitä toinen kaipaisi. Lopputulos saa jopa Sara Hildénin kaltaisen rautaisen mielen hetkeksi luhistumaan.

En yleensä ole parisuhde-esityksien tai nostalgiatrippien ylin ystävä, mutta Sara ja Erik yhdistää näistä kiinnostavan parituntisen. Rakkaussuruissa ja nostalgiassa ei ryvetä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaikka tarina välillä hidasteleekin takaumien ja hajanaisen aikajanan kanssa. Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen päärooleissa tekevät vaikuttavaa työtä.

Näytelmän väri- ja äänimaailma vievät suoraan 1950- ja 60-lukujen suomalaiseen kotiin, jonka lämpimät, runsaat sävyt Reija Hirvikoski on poiminut Erikin maalauksista. Taustalle suurina heijastetut maalaukset ja koko katsomon ympäröivät nostalgiset videoprojektiot ja äänet (Niklas Vainio) vievät katsojan suoraan menneeseen maailmaan, kesäiseen metsään, Tampereen kaduille joilla rouva Hildénin muotiliikkeen takit kulkevat.

Valtaosalla esityksen katsojista oli varmaankin ikäisiäni lapsenlapsia, mutta sopii Sara ja Erik muillekin kuin senioreille. Se ei elä pelkästä kotiseuturakkaudesta tai nostalgiasta, vaan nousee niiden yläpuolelle yleismaailmalliseksi kuvaukseksi ihmissuhteiden vaikeudesta. Jälkitunteikseni jäivät ihailu Sara Hildénin selviytymiskykyä, tahdonvoimaa ja liikevaistoa kohtaan ja lisäksi halu nähdä lisää Erik Enrothin taidetta. Jälkimmäinen ajatus lienee tullut muillekin mieleen, koska Sara Hildénin taidemuseoon on marraskuussa tulossa museokokoelman historiaa ja mm. Enrothin taidetta esittelevä näyttely.

Näytelmä joka menee pieleen - TT 2016

Sain näytelmään lehdistölipun.

Polyteknikkojen draamaklubi esittää: Murha Havershamin kartanossa!

On kunnianhimoisten harrastelijanäyttelijöiden uuden näytelmän ensi-ilta. Kaikki on valmista, tai ainakin melkein, mitä nyt pari teknistä pikkujuttua on vielä vähän vaiheessa, kuten pikkujutuilla on tapana. Tarpeisto ja näyttelijät eivät aina ole siellä missä pitäisi, lavasteiden kanssa on ongelmia, tekstiä välillä vähän unohtuu ja niin edelleen, mutta tiimityöllä siitä selvitään. Näyttämöhenkilökunta on aina valmis pelastamaan tilanteen, jeesusteippi tekee ihmeitä, muut näyttelijät paikkaavat tarvittaessa ja improvisaatiotaidot ovat tarpeen. Kaikki tämä on teatterin parissa joskus puuhailleille tuttua, mutta Polyteknikkojen draamaklubi vie epäonnisen sähläyksen aivan uusiin ulottuvuuksiin ja lopputulos on hirvittävän hauska.

Tampereen Teatterin Suomen kantaesitys Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) on huippuluokan slapstick-komediaa suoraan Lontoosta. Väliaikoineen kaksi tuntia kestävä esitys ei hetkeksikään hidasta tahtia, mitä nyt välillä katsoja saa minuutin tai pari armonaikaa perustarpeille kuten hengittämiselle. Loppua kohti vauhti kiihtyy ja katastrofin taso nousee sellaisiin sfääreihin, että heikkohermoisia hirvittää.

Todellisuudessahan näyttelijän on oltava todella hyvä pystyäkseen näyttelemään tarkoituksellisen huonosti, ja Tampereen Teatterin komediallinen iskuryhmä on huippuunsa viritetty. Ajoitukset, ilmeet ja eleet osuvat nappiin niin näyttelijöillä kuin lavastustekniikallakin, joka on suorastaan ylittänyt itsensä efektien ja yllätysten kanssa. Kävin katsomassa yhden kohtauksen harjoituksia pari viikkoa sitten, kun kaikkea vielä hiottiin repliikki repliikiltä, joten sain jonkinlaisen kuvan siitä, mitä on tulossa. Silti olin välillä sydän syrjällään näyttelijäparkojen puolesta, että miten nuo tästä selviävät - sekä Havershamin kartanon väki, näyttelevät polyteknikot että Tampereen Teatterin näyttelijät. Jotenkin kaikki pääsivät yhtenä kappaleena loppukumarruksiin saakka, joskin muutama hahmo näytti siltä, että hermoloma on tarpeen.

Poliisitarkastajaa näyttelevän fiktiivisen ohjaajan (Lari Halme) itsehillinnän ja hermojen asteittainen mureneminen oli lumoavaa katsottavaa: nykivä lihas kasvoilla kehittyi näytelmän mittaan kevyeksi tärinäksi, kylmäksi hieksi, falsettoon nousevaksi ääneksi ja kaikenlaiseksi verenpaineen nousuksi. Yhdessä Risto Korhosen ja Ville Majamaan kanssa Halme muodostaa komedian pimeän ytimen, jota katsoja seuraa henkeään pidättäen. Arttu Ratisen taipuisa liikekieli ja Matti Hakulisen eloisa ruumistulkinta täydentävät miessuoraa. Toinen puolikas näyttämöhenkilökuntaa (Mari Turunen) löytää sisäisen draamakuningattarensa, kun taas toinen puolikas (Tomi Alatalo) todennäköisesti päättää vaihtaa Polyteknikkojen kännykkäpeliklubiin. Esityksen mainio diiva Pia Piltz on minulle tuttu Les Misérablesista ja Harmony Sistersistä ja olen erittäin iloinen, että hänet on saatu kiinnitettyä talon vakinäyttelijöihin.

Ohjaaja Mika Eirtovaaralla on komedia hallussa. Harjoituksissa näyttelijät ja Eirtovaara yhdessä ideoivat kohtauksia ja kokeilivat erilaisia juttuja. Jokaisella polyteknikkonäyttelijällä on selvästi oma persoona, joka hauskasti tunkee läpi heidän esittämistään kartanolaisista. Lavastaja Marjatta Kuivasto puolestaan on luonut näyttämölle agathachristiemäisen tunnelmallisen brittikartanon. Jälleen kerran ihastelen Kuivaston kirjahyllyjä, jotka saavat kirjaintoilijan sormet syyhyämään. Teatterin lavastamo ja efekteistä vastaava tekniikka ansaitsevat kaikki mahdolliset kiitokset ja ylistykset: hommat sujuvat sekunnin sadasosan tarkkuudella. Mari Pajulan puvustus täydentää peribrittiläisen ilmeen ruudullisilla liiveillä, trenssitakeilla ja 20-luvun herraskartanon maailmalla.

Pelkkää syvällisen minimalistista ja viipyilevää draamaa kaipaavan kannattaa ehkä suunnata muualle, mutta kaikille muille suosittelen. Vaipat, paperipussi ja nitrot mukaan.

Tell Me on a Sunday - Linnateatteri 2016

Tell Me on a Sunday on Andrew Lloyd Webberin ja Don Blackin yhden naisen musikaali, jossa nimettömäksi jäävä kolmekymppinen nainen etsii rakkautta ja parisuhdetta. Teos muistuttaa Bridget Jonesia, Sinkkuelämää ja muita vastaavia, mutta päähenkilö on mukavan arkinen ja monille varmasti samastuttava. Rakkauden ympärillä pyörivä konsepti ei kuulosta yhtään minun tyyppiseltäni, mutta yllätyksekseni viihdyin turkulaisen Linnateatterin ensi-illassa oikein hyvin. Janne Jämsän ohjaus, Netta Dahlbergin roolihahmo ja Kari Mäkirannan säestys muodostavat laadukkaan, tarkasti harkitun kokonaisuuden, joka jätti pitkäksi aikaa hyvälle mielelle.

Kyselin Jämsältä hieman tuotannon taustoja, ja ilmeisesti musikaalista ei ole olemassa mitään näyttämöohjeita, vain nippu lauluja. Ohjaajalla on siis vapaat kädet luoda kohtaukset niiden ympärille ja kuljettaa tarinaa haluamallaan tyylillä. Linnateatterissa homma toimi jouhevasti, jokaisessa kohtauksessa oli ideaa ja siirtymät olivat sujuvia, joten esitys eteni hyvin ja piti mielenkiinnon yllä päähenkilöä kohtaan. Kohtauksiin oli saatu oikea tunnelma hyvin pienillä keinoilla, muutamalla olennaisella esineellä ja pelkistetyllä lavastuksella. Ohjauksessa oli mukana myös runsaasti inhimillistä huumoria ja terävääkin ironiaa nyky-yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan.

Lloyd Webberin musiikissa on vähän huipputuotantojen jämien makua, jos tuntee hänen kultakauden hittejään, mutta biisit ovat siitä huolimatta mukaansatempaavia ja kauniitakin. Kuuntelen mielelläni pianoa, ja olisin hyvin selvinnyt pelkällä silläkin ilman sähköisiä lisiä. Mikko Koivusalon maanläheinen suomennostyylikin sopii teokseen. Jämsän mukaan he hieman päivittivät suomennosta yhdessä Koivusalon kanssa, ja mukana vilahtelikin hyvin ajankohtaisia sanoja kuten nyhtökaura ja raakaruoka. Lisäksi Koivusalo suomensi mukaan kaksi uutta kappaletta, joita ei aiemmin ole Suomessa nähty.

Netta Dahlbergin roolihahmo on sympaattinen, ehkä vähän harkitsematon ja sinisilmäinen mutta hyvällä huumorintajulla varustettu moderni nuori aikuinen. Dahlbergilla on hieno, vahva ääni, joka taipui kauniisti niin herkkiin biiseihin kuin voimanjulistuksiinkin ja teki molemmista uskottavia. Trendikkäästä nasaalisävystä laulussa en koskaan ole pitänyt, mutta tässä se toisaalta sopi hahmolle, jossa on paljon pinnallisia sävyjä. En erityisemmin viihtyisi tällaisen naisen seurassa, mutta lavalla hänen tarinaansa saatiin kiinnostavuutta

Jossain vaiheessa alkoi häiritä se, että hahmosta ei kerrottu mitään muuta kuin hänen tarpeensa päästä naimisiin. Jos hänellä oli muuta elämää, sitä ei juuri mainittu. Jokainen laulu käsitteli miehiä: unelmamiestä, juuri alkanutta suhdetta, meneillään olevaa suhdetta, loppunutta suhdetta, suhteiden epäonnistumista yleensä. Tämän naisen tärkein ja ainoa elämänsisältö on löytää aviomies, olla vaimo ja saada lapsia, ja minulla oli vaikeuksia ottaa yrityksiä vakavasti. Jokaista deittiseuralaistakin arvioitiin heti aviomies- ja isämateriaalina. Viimeistään toisessa näytöksessä alkoi kärytä siltä, että kaksi keski-ikäistä miestä on kirjoittanut musikaalin kuvittelemastaan naisen elämästä. Toisaalta myös kaikki musikaalissa kuvaillut miehet olivat pettäjiä, valehtelijoita tai muuten vain sikamaisia, joten kovin ruusuista kuvaa esitys ei miehistäkään saati parisuhdemarkkinoista anna.

Onneksi ohjauksessa on mukana myös tervettä ironiaa. Alkuun luulin hahmoa stereotyyppiseksi bimboblondiksi, mutta laulu laululta hänestä paljastui herkullisen itseironisia kerroksia, huumoria ja yllättävää tahdonvoimaa. Hän ei kovin kauaa katsellut pettävää miestä ja haistatti pitkät myös ystävälle jolta ei kuulunut kuin kettuilua. Hän ehkä vajosi epätoivoissaan olemaan ukkomiehen toinen nainen, mutta itsetunto alkoi nopeasti naputtaa ja hän lopetti suhteen. Kumppanit olivat niitä, jotka jäivät ruikuttamaan hänen peräänsä.

Kaiken kaikkiaan voin siis lämpimästi suositella. Tell Me on a Sunday on kaikin puolin laadukasta teatteria ja suoraan sanoen yksi viime vuosien parhaita näkemiäni musikaaliohjauksia.

Huom! Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

http://www.linnateatteri.fi/lpt/tell-me-on-a-sunday/

Cabaret – TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Ensin myönnettäköön, että musiikkiteatterin klassikko Cabaret ei varsinaisesti kuulu lempimusikaaleihini. Musiikki ei oikein ole minun juttuni enkä ymmärrä pääparin rakkaustarinaa, mutta kabareekohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja Seremoniamestari kiinnostava hahmo.

Tampereen Työväen Teatterin uusi Cabaret-tuotanto on melko perinteinen, joskin kimaltava ja erittäin näyttävä. Tiina Puumalaisen tyylille uskollisesti ohjaus pelaa varman päälle eikä lähde irrottelemaan klassikolla tai etsimään siitä uusia tulkintoja. Ohjauksessa ei varsinaisesti ole mitään isoa vikaa, mutta jos Cabaret ei musikaalina erityisesti kiinnosta, niin paljoakaan uutta tämä tuotanto ei musikaaliin tuo. Natsiteemoista on kehitetty muutama osuva, ajatuksia herättävä kohta, jotka kuuluvat ehdottomasti esityksen kiinnostavimpiin, mutta paljon, paljon enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.

Cabaret on musikaalina vanhaa Broadwayn alagenreä, jossa laulut keskeyttävät tarinankerronnan kokonaan, ja läpilauletun musiikkiteatterin ystävänä olisin kaivannut pysähdysten lieventämistä ja tiivistämistä. Esityksen rytmi junnaa välillä paikoillaan ja lavasteidenvaihdot tauottavat tarinaa entisestään. Tarina jää hajanaiseksi, monet kabareekohtaukset eivät tunnu oikein liittyvän mihinkään ja hommasta puuttuu kokonaisajatus. Kabareemainen revittely ja yhteiskuntakritiikkikin jäävät ohuiksi, vaikka kohtauksissa onkin muutama osuva helmi kuten paavin pakarat. Keski-ikäisten rakkaustarina ja oravan lailla vipeltävän Seremoniamestarin kohtaukset ovat esityksen mukaansatempaavinta antia, kunnes lopussa Sally Bowles tulee ja tykittää nimikappaleen sellaisella maailmalle keskisormea näyttävällä asenteella että kalsarit tutisevat. Ainakin ensi-illan perusteella Cabaret on visuaalisesti kaunista ja kimaltavaa viihdettä, joka sopii pikkujoulukauteen muttei mitenkään erityisemmin jäänyt mieleeni.

Sally muutti juuri. Kuva: Teppo Järvinen

Harmi sinänsä, koska näyttelijät ovat erinomaisia, samoin tanssijat ja ensemble muutenkin. Kiukuttelevan ja omapäisen Sally Bowlesin hurmaavuus ei ole koskaan auennut minulle, mutta Emmi Kaislakari laulaa roolin hienosti ja tekee hahmolla minkä voi. Itsekin eskapistina aloin nimibiisissä jotenkin ymmärtää Sallyn elämänasennetta. Lutunen Juha-Matti Koskela on herkkis Clifford Bradshaw, ulkopuolinen jonka kautta koko 30-luvun Berliinin, natsien ja kabareemaailman sekapäisyys nähdään. Parin tuhoon tuomittu rakkaustarina ei vieläkään kosketa minua mitenkään, mutta erillisinä hahmoina he ovat kiinnostavia ihmistutkielmia.

Antti Langin Seremoniamestari toimii hyvin ja täyttää korkkarinsa mallikkaasti. Pienessä miehessä on ytyä kuin isossa kylässä eikä häntä ainakaan heittäytymisen puutteesta voi roolissa syyttää. Välillä hahmo koheltaa ja huutaa vähän liikaakin makuuni, mutta se saattoi olla ensi-illan jännitystä, ja ainakin se korostaa hiljaisen vaikuttavia hetkiä hyvin. Lopun pellenaamainen natsi on hyvä veto ja ehkä musikaalin ajankohtaisin viite. Lisäpisteet mm. junavaunun sivussa kiipeilystä stilettokoroissa, valkyyria-adaptaatiosta ja siitä paavista. Emcee on minulle musikaalin kiinnostavin hahmo, monella tarinan tasolla liikkuva kommentaattori ja yksi ensimmäisistä kaikkitietävistä kertojahahmoista modernissa musiikkiteatterissa. Lisääkin terävyyttä olisin kaivannut, mutta joka tapauksessa Lang kuuluu illan parhaimmistoon.

Vuokrahuoneromantiikkaa. Kuva: Teppo Järvinen

Tarinan koskettavin ja uskottavin pariskunta ovat Fräulein Schneider ja Herr Schulz, köyhtynyt vuokraemäntä ja juutalainen hedelmäkauppias, kaksi aivan tavallista ihastunutta ihmistä, joiden elämää politiikka äkkiä vaikeuttaa. He duetoivat kainoa rakkauttaan kerrostalon portaikkojen lomassa kuin West Side Storyssa ikään. Fräulein on realistinen vanhapiika, joka ainakin hetken uskaltaa antautua haaveilleen. Herr Schulz, mies joka sanoo sen hedelmin, on romanttisempi sielu. Jaana Oravistolla on upean savuinen lauluääni, ja hänen roolitulkintansa elämässä selviämiseen keskittyvänä vanhapiikana oli uskottava. Auvo Vihron Schulzin kanssa he ovat sympaattinen pari, jolle soisi onnellisen lopun.

Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla eikä lavalla tunnu juuri olevan heikkoja lenkkejä, vaikka hahmot jäävätkin etäisiksi. Tanssijat ja ensemble ylipäätään ovat erinomaisia, ja olisin hyvin voinut katsoa heidän kabaree-esityksiään vaikka koko illan ajan. Osku Heiskasen koreografiat ovat paikoin vähän hajanaisia, mutta varsinkin toisen näytöksen aloittava tanssikohtaus hakaristikäsineen on hieno.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Teppo Järvisen art nouveau -tyylinen lavastus on upea. Lavan reunojen valtavat kirjahyllyt sijoittavat tarinan keskelle vanhan maailman sivistystä, ja hyllyotsakkeet kuten Etiikka ja Historia muistuttavat, millä koko tapahtumasarjan olisi ehkä voinut torjua. Kaiken taustalla vartoo surulliseen asentoon pysähtynyt kellotaulu. Keskellä pyörii kullankimalteinen kabaree, jonka eteen aina välillä liukuu laatikkomainen junavaunu tai Cliffin harmaa ullakkohuone kuin omina pieninä todellisuuden palasinaan. Herr Schulzilla on kaunein koskaan näkemäni hedelmäkauppa, silkkaa vienoa kultakaarta ja valoa. Minun mielikuvissani Kit Kat Klub ei ole ihan niin siisti yläluokan mesta kuin TTT:n bling-pitoinen look antaa ymmärtää, mutta suurelle näyttämölle lienee pakko tehdä jotain näyttävää.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Järvisen puvustus on ilmeeltään epätasaisempi, ja seassa on sekä upeuksia että omituisuuksia. Sallyn arkipuvut sopivat hahmolle, mutta esiintymisasut ovat hämmentävän rumia. Ei kai kabareetanssijatar pukeutuisi umpisäädylliseen kokovartalomittaiseen sukkapukuun, joka ei edes yritä luoda illuusiota vilauttelusta? Kuin nauttisi konvehdin papereineen! Ensimmäisessä näytöksessä varsinkin naistanssijoiden alusasut ovat oudon mummomaisia ja peittäviä, ja niistä puuttuu eroottisuus ja pikkutuhmuus. Toisen näytöksen S&M-henkiset remmiasut sen sijaan ovat nappivalinta. Miehet kyllä kulkevat koko illan reteästi stringeissä, pikkupöksyissä tai remmeissä, mistä plussapisteet. Trikoohaalari voi toki olla käytännöllisempi nopeissa vaihdoissa eikä se taatusti herätä pahennusta konservatiivisessakaan katsojakunnassa, mutta hieman se latistaa berliiniläisen synnin pesän tunnelmaa.

Kuva: Teppo Järvinen

Kokonaisvaikutelmaksi jää tarkoin hiottu ja esteettinen, mutta samalla myös jotenkin kliininen ja yllätyksetön show. Natsismin noususta kertova musikaali on ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin, mutta aiheesta ei oikein oteta mitään erityistä irti. Nimiroolien näyttelijät, tanssijat ja lavastus ovat ehdottomasti illan parasta antia, samoin jammaileva musiikin sovitus. Aivot narikkaan -henkisille katsojille tämä Cabaret sopinee hyvin, ellei kepeä kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat satu tyylillisesti vetoamaan paremmin. Syvällisempää musikaalia kaipaaville sen sijaan suosittelisin ennemminkin Viita 1949 -musikaalia, joka tulee lokakuussa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle.

Ulkomaalainen – Tampere 2016

Sain näytelmään lehdistölipun.

Tommi Auvisen ohjaama Larry Shuen jännitysdraamakomedia Ulkomaalainen vie ujon keski-ikäisen Charlien pikkupaikkakunnan majataloon keskelle Pohjois-Amerikan eteläosia. Koska kaikenlainen keskustelu nostaa miehelle kylmän hien otsalle ja hermolepo olisi nyt tarpeen, Charlien kaveri Froggy keksii kertoa kaikille, että Charlie on ulkomaalainen, ei osaa kieltä eikä hänelle siksi kannata ollenkaan puhua. Juoni ei aivan toimi, koska eksoottinen ulkomaanelävä vetää huomiota ja uteliaita paikallisia puoleensa kuin persikka ampiaisia, mutta alkujärkytyksen jälkeen Charlie yllättää itsensäkin uudella ulkomaalaisella persoonallaan.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Nauroin, hirnuin ja tyrskin läpi esityksen – paitsi silloin kun jännitin, miten hahmot tästäkin tilanteesta selviävät. Charlie-parka joutuu keskelle sosiaalisten suhteiden ja juonittelujen soppaa, joka saavuttaa odottamattomat mittasuhteet. That escalated quickly, sanoisi joku ulkomaalainen. Huumori on verbaalista, tragikoomista ja inhimillisen lämmintä, eikä siinä pilkata ketään, paitsi ehkä ennakkoluuloja ja niitä jotka itse vetävät pilkan itseään kohtaan. Henri Kapulaisen suomennoksen sanailu ja sanaleikit ovat onnistuneita. Muukalaisuutta, "meitä" ja muita käsittelevä näytelmä on samalla erittäin ajankohtainen, ja huumorilla vedetään sivusivalluksia myös nyky-yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan. Pääpaino on kuitenkin absurdin rajamailla liikkuvassa arjen komediassa, jota syntyy kun erilaiset ihmiset joutuvat keskenään tekemisiin ja toisia aliarvioidaan.

Homma ei kuitenkaan toimisi ilman erinomaisia näyttelijöitä. Ville Majamaa Charliena pääsee käyttämään koko valtaisaa eleiden, liikkeiden ja äänten koomista kirjoaan. Charlie on ahdistuksensa keskellä sympaattinen ja liikuttava hahmo, johon jokainen joskus sosiaalista tilannetta kammonnut voinee samastua. Toisaalta Charlien hiljalleen kehittyvä ulkomaalaisminä on ilmeikäs Hercule Poirot'a muistuttava eksentrikko, joka taatusti pistää näyttelijäkollegoiden pokerinaaman koetukselle. Minuuttikaupalla jatkuva vieraskielinen anekdootti, joka ehkä käsittelee traktoria, on yksi illan kohokohdista.

Martti Manninen on hänkin, jälleen kerran, mainio hieman yksinkertaisena, sorsittuna Ellard-poikana, jonka kanssa ulkomaalainen vieras tulee yllättävän hyvin toimeen. Alkuun viattomalta vaikuttava kauhukaksikko pistää pystyyn sellaisen komedian, että rakkovaivaisten kannattanee pukea katsomoon vaipat.

Aliisa Pulkkisen sinisilmäinen majatalonpitäjä on ihanan persoonallinen isoäitihahmo, ja Ilpo Hakala tarinan etovana, röyhkeänä junttipahiksena on kuin koulukiusaaja, jonka turpiin saamista katsoo salaisella tyytyväisyydellä. Eeva ja Matti Hakulinen esittävät jokseenkin karmivaa kihlaparia, jossa varakas morsio potee kestoraivoa ja alemmuudentunnetta ja sulhasella on ihan muita ongelmia. Tomi Alatalon cool sotilaskouluttaja Froggy on tarinan taustavoima, katalysaattori ja yhden miehen pelastuspartio. Koko porukka pelaa hyvin yhteen, ja ajoitukset ja reaktiot ovat täydellisiä. Marjatta Kuivaston lavastama hirsimökki yksityiskohtineen ansaitsisi enemmänkin aikaa tutkiskelulle, mutta näyttelijänperhanat veivät huomioni. Tuulessa narulla heiluvat sukkahousut tosin olivat hypnoottiset. Mari Pajulan puvut täydentävät kotoisan lämpimän värimaailman.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Ulkomaalainen on varsinainen naurupommi. Huumori on suht yksinkertaisista elementeistä koostuvaa, mutta kuitenkaan näytelmä ei aliarvioi katsojaa, yliselitä vitsejään tai ylitä överiyden rajaa vaikka lähellä joskus käydäänkin. Realistisuuden rajat venyvät, mutta periaatteessa näytelmän skenaario olisi monien sattumien kautta mahdollinen. Juonenkäänteitä katsoessa tuntui kuin olisi katsonut jonkun huolettomasti heittämän lumipallon pistävän liikkeelle lumivyöryn. Kuten hyvässä huumorissa kuuluukin, seassa on osuvia huomioita mm. ihmisluonnosta ja yhteiskunnan sosiaalisista konventioista.

Että kannattaako nähdä? Gok!

Teatterikesä 2016: The Grimm Book of Horrors

 Sain esitykseen lehdistölipun.

The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille
Esityksen taiteellinen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: 3T eli Liisa Risu, Iiro Ollila ja Samuli Reunanen
Esiintyjät: Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot: Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen
Kuoro: Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Päivämäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Riihimäen kaupunginteatterin ja Näyttämö 3T:n The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille heittää tehosekoittimeen Grimmin veljesten verisimpiä satuja sekä kauhuelokuvavaikutteita ja luo niistä rujonkaunista musiikkiteatteria.

Kuva: Aki Loponen

Kohtausten tunnelma vaihtelee herkästä tanssiteatterista Shakespeare-tyyliseen toriteatteriin, absurdeihin painajaisiin ja teinikauhuleffamaisuuteen. Musta huumorintajuni nautti varsinkin kohtausten luomista kontrasteista, kuten eteerisen moniäänisestä naiskuorosta livertämässä iloista sävelmää, jonka sisältö on veristä gorea. Pahat äitipuolet, kirvesmurhat ja ihmissyönti taipuvat yllättävänkin hyvin musikaalimaiseksi kokonaisuudeksi, jota säestää milloin hevi, rap, lastenlaulu tai epämääräinen atonaalinen äänimaailma. Myös kirkuminen, karjuminen ja runsas pimeys kuuluivat tunnelmanluontiin.

Tarina nähdään pyörätuolissa istuvan Punahilkka-hahmon näkökulmasta ja ikään kuin hänen painajaisinaan, joissa eri sadut sekoittuvat ja limittyvät. Pääosin viihdyin ja nautinkin, mutta hetkittäin juonenkuljetus jää junnaamaan paikoilleen eikä lavalla tunnu tapahtuvan oikein mitään. Muutaman kerran hukkasin punaisen langan enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miten prinsessa Ruususen sinänsä kauniisti tehty tarina liittyi muuhun kokonaisuuteen. Toisaalta parhaat kohtaukset ovat todella hyviä.

Näyttelijöistä etenkin Diana Tenkorang Punahilkkana oli hieno roolissaan ja nosti kylmiä väreitä viattoman iloisella olemuksellaan kaiken sen painajaisen keskellä. Mikko Nuopponen hoiti miesroolit kunnialla, ja loput varsinaiset roolit esittivät Ninu Lindfors ja Katja Peacock, joista toisella oli aivan upea äitipuolimainen altto.

Henna Saarelan ja 3T:n puvustukselle täytyy antaa erityismaininta. Epookkiset prinsessamekot ja koulupuvut sekoittuvat kauniisti Addams Family -tyylin ja nahkahousuisen Kuoleman kanssa. Jäin usein ihastelemaan 30-luvun herrainkenkätyylisiä jalkineita, joiden paksupohjaisuus toisaalta muistutti hämärästi Scream-leffojen aikakaudesta.

Esityksessä on hyvät ja huonot piirteensä, mutta kokonaisuus ja teatterin eri keinojen ja tyylilajien sekoitus on ehdottomasti kiinnostava. Joku katsoja poistui kesken kaiken siinä vaiheessa, kun kirves alkoi heilua lavalla enemmänkin, mutta kevyen hämmentyneen tunnelman keskellä katsomossa tunnuttiin kyllä viihtyvän.

Teatterikesä 2016: Onnellisuuden tasavalta

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness)
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Sävellys: Timo Muurinen
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Näyttelijät: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
 

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on Martin Crimpin näytelmä, jonka Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Ensimmäinen näytös vie keskelle epämääräisen retroa yläluokan joulupäivällistä, jota hallitsee vaivautunut tunnelma. Purevat, kohteliaan hymyn ja äänensävyn kera esitetyt kommentit singahtelevat joulupöydän puolelta toiselle. Perheen äidin kasvoille on jähmettynyt hymy, joka ei katoa vaikka yksi tytär ilmoittaa olevansa raskaana, veli jutustelee vaimonsa vihaavan heitä kaikkia ja isoisä julistaa ettei hänen erektiossaan ole mitään vikaa. Yliviedyn lakoninen ja sivistynyt sävy on räikeässä ristiriidassa puheiden alatyylisen sisällön kanssa. Dekkarisarjassa kohtaus tarkoittaisi, että joku perheenjäsenistä murhataan kohta ja tutkijaparka joutuu pohtimaan, kuka tasapuolisesti toisiaan vihaavista läsnäolijoista on tekijä. Näytöksen lopussa veljen vaimo tulee vetäisemään Euroviisu-henkisen voimalaulun tuulikoneineen kaikkineen. En yleensä välitä ihmissuhdedraamoista, mutta tämä on kaikessa kiemurtelevuudessaan ja jankkaavuudessaan hulvatonta. Väliajan alkaessa on mahdotonta päätellä, miten tarina jatkuu.

Toinen näytös vaihtaakin täysin tyyliä. Henkilöt ovat samoja, mutta heidät on siirretty jonkinlaiselle metatasolle kommentoimaan itseään, omia pyrkimyksiään ja elämäänsä. Tämä osa iskee pilkkakirveensä yhteiskunnan stubbiaaniseen mindfulness-maniaan, itsensä kehittämisen pakkosuorittamiseen ja pakonomaiseen positiivisuuteen (sivuhuomautuksena linkki hyvään tekstiin aiheesta). Dr. Phil -tyyppisessä keskusteluohjelmalavastuksessa kaikki vuorotellen ja samanaikaisesti julistavat positiivista asennetta uhkuen, kuinka heidän henkilökohtaisena projektinaan on tulla täydelliseksi ja onnelliseksi. Ota kaikki voimavarasi käyttöön, ole oman elämäsi käsikirjoittaja, näytä hyvältä, pääse yli traumoistasi (koska jokaisellahan on nykyään jokin trauma) ja muuta ne voitoksi. Repliikit ironisoivat naistenlehtien lööppejä, jossa milloin kukakin kertoo olevansa nyt kokonaisempi ihminen tai elämänsä raskaan vaiheen tehneen hänestä paremman läheisen läheisilleen. Jokainen lapsuudenkokemus on muutettu trendikkääksi traumaksi, jota käytetään uuden, paremman ihmisen rakennuspohjana. Kaikki negatiivinen on käännettävä hyväksi kokemukseksi, jätettävä taakse ja sitten unohdettava. Näyttelijät luettelevat, laulavat ja papattavat tekstiä läpi hengästyttävällä tahdilla, heittävät vuoroa toisilleen ja ajoittavat toisiinsa ketjuina liittyvät repliikit täydellisesti.

Kuva: Tuomo Manninen

Lopussa palataan ensimmäisen näytöksen ihmisiin, joita veli ja veljen dominoiva vaimo käsittelevät keskustelussaan mahdollisesti avaruudessa tai veljen pään sisällä. He suunnittelevat muuttoa uuteen, onnellisempaan todellisuuteen, josta ikävät sukulaiset on deletoitu. Tässä vaiheessa hukkasin esityksen pointin, mutta se ei juurikaan haitannut menoa. Ainakin efektit olivat hienoja!


Onnellisuuden tasavallan näyttelijät ovat loistavia ja teksti terävän hauskaa, mutta hieman eri kohtausten liittyminen toisiinsa jäi minulle epäselväksi. Toisen näytöksen metatasovaiheen voisin kevyesti katsoa uudelleen ja se toimisi itsenäisenä kokonaisuutenakin: hersyvänä ja tyylikkäänä satiirina nykyajan yksilökeskeisyydestä, itseen käpertymisestä ja oman itsensä personal trainaamisesta.

Teatterikesä 2016: When I Die

 Sain esitykseen lehdistölipun.

When I Die – A Ghost Story with Music
Idea, ohjaus ja lavastus: Thomas Luz, Gabi Bernetta
Puvut ja valot: Tina Bleuler
Äänet: Martin Hofstetter
Rooleissa: Suly Röthlisberger, Jack McNeill, Daniele Pintaudi, Samuel Streiff, Mathias Weibel

Sveitsiläisen Thom Luzin When I Die – A Ghost Story with Music on yllättävän herttainen tosipohjainen tarina brittinaisesta, joka väitti edesmenneiden suurten säveltäjien sanelevan hänelle säveltämättä jääneitä teoksiaan. Näytelmä ei ota kantaa siihen, oliko Rosemary Brown todella meedio jolla oli yhteys mm. Brahmsiin, Bachiin, Debussyyn ja John Lennoniin. Se sukeltaa katsojat mukanaan suoraan Rosemaryn omaan sulkeutuneeseen maailmaan, jossa näkymättömät vainaat ovat valloillaan eikä terve järki pääse ovesta sisään kuin valehtelemalla.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esityksen äänimaailma luo hiljaisen vanhan talon, jossa tuoli narisee, joku kävelee viereisessä huoneessa, kuiskatut keskustelunpätkät vilisevät ohitse ja joku päästää ilmoille satunnaisen nuotin. Hiljalleen äänet voimistuvat kummitustalon narahduksista musiikiksi, maailma hämärtyy ja liu'umme Rosemaryn pään sisälle. Rosemary (Daniele Pintaudi) istuu pianonsa ääressä, katsoo televisiota, juo teetä ja ottaa vastaan säveltäjien saneluita. Neljä miestä putkahtelee milloin mistäkin verhonraosta tai huonekalujen takaa, soittaa pätkän musiikkia ja kertoo Rosemarysta tai omista lukuisista roolihahmoistaan. Välillä miehet soittavat yhdessä samaa pianoa, välillä jokainen osallistuu omalla pianollaan yhteisen kappaleen soittamiseen, välillä kukin soittaa omia kappaleitaan. Jokainen teoksessa kuultava kappale on Brownin julkaisema saneltu sävellys.

Pidin suuresti Rosemaryn ja säveltäjien välisestä suhteesta. Rosemary suhtautuu Brahmsiin ja kumppaneihin tiukasti mutta hyväntahtoisesti, juttelee niitä näitä, valittaa että ehtii hädin tuskin nukkua kun jo joku on pukkaamassa hänelle uutta sävellystä tai vaatii harjoittelemaan enemmän. Säveltäjien kurittomat henget taas kujeilevat emäntänsä kanssa, siirtelevät astioita, laittavat pianon pimputtelemaan itsekseen ja alkavat yhtenään renkuttaa reipasta kansanlaulua, josta Rosemary ei ilmeisesti pidä. Välillä he yrittävät kertoa elämäntarinaansa toisilleen, väittelevät keskenään tai opettavat katsojille Kodály-metodia. Liian riekunnan Rosemary keskeyttää yhtenään räsäyttämällä rikki posliiniastioita, joiden melu ehkä karkottaa henkiä tai pitää hänet kiinni todellisen maailman äänissä. Usein Rosemaryn kuollut aviomies ilmestyy kertomaan elämäntarinaansa tai kyselemään leskeltään kuulumisia.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esitys on hiljaisen vaikuttava ja samanaikaisesti hauska. Kolmikielinen verbaalikomiikka (tekstitys englanniksi) ja lähes sitcom-henkiset tilanteet naurattavat, ja seuraavassa hetkessä pohditaan helvetin olemassaoloa tai Einsteinin teorioita. Näyttelijä-muusikot hallitsevat alueensa monipuolisesti ja esittävät musiikkinsa täydellisellä yhteispelillä. Ajoitukset ovat tarkkoja, ja pianon lisäksi lavalla kuullaan ainakin klarinettia, viulua ja vesiharppua. Tunnelma on verkkainen ja unenomainen ja tarina pirstaleinen, joten suoraviivaista actionia kaipaavalle en välttämättä suosittele. Muille kyllä.

Teatterikesä 2016: Tavallisuuden aave

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Lavastus: Milja Aho
Puvut: Laura Haapakangas
Koreografia: Janina Rajakangas
Valot: Erno Aaltonen
Äänet: Tuuli Kyttälä
Rooleissa: Laura Birn, Antti Heikkinen, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Ylermi Rajamaa

Kuva: Pate Pesonius / Tampereen Teatterikesä

Q-teatterin loppuunmyyty Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta osoittelee välillä vaivihkaa, välillä hyvinkin suoraan Suomen ja suomalaisten stereotyyppisiä piirteitä, varsinkin niitä huonoiksi katsottuja. Jäykistelystä ja kursailusta revitään ihanan lakonista huumoria, mutta monissa kohtauksissa on surullinen pohjavire. Visuaalisuus on sekoitus epämääräisestä vanhasta hyvästä ajasta, jolloin tavallisen kodin nurkassa oli Saloran tv ja johon moni tuntuu haikailevan. Vaatteet ja huonekalut aina 1950-luvulta kasarille muodostavat hellyttävän ruman mutta harmonisen kokonaisuuden lavalle. Kuolinilmoituksen lehdestä leikkaavat saksetkin ovat oranssit Fiskarsit, tietysti. Kaiken taustalla soi liki ahdistava musiikkivalikoima Jääkärimarssista Dirlandaahan.

Näytelmä koostuu tragikoomisista, liukuvasti vaihtuvista kohtauksista, jotka väläyttävät suomalaisten arkea, perhe-elämää ja juhlaa. Episodit eivät suoraan liity toisiinsa, mutta niissä vaeltelee samoja hahmoja ja parin tunnin aikana niistä muodostuu ihmisen elämänkaari lapsuudesta kuolemaan. Veikkaisin monen katsojan tunnistaneen oman elämänsä palasia näytelmästä. Morsian haluaa "ihan sellaiset tavalliset ja rennot" häät, jotka tiivistävät täydellisesti perinteisen suomalaisen hääjuhlan herättämän nolouden ja myötähäpeän. Diskoteekissa pidetään hauskaa seisomalla paikoillaan jokainen omassa nurkassaan ja juomalla kaljaa, mutta kun kukaan ei ole katsomassa, vetäistään mykistävin näkemäni diskotanssiliikkeiden sarja (Laura Birn). Haaveillaan avuttomasti Espanjasta, elämänilosta ja tanssista, ja toisaalta pelätään moista räiskyvyyttä. Koulunäytelmää ohjaava opettaja pakottaa yhden lapsen erottumaan joukosta ja saa aikaan ahdistavan ulkopuolisuuden tunteen. Kyseenalaisia tekoja selitetään huumorilla, siirretään keskustelu huomauttajan persoonaan, syytetään hysterisoinnista ja rajoittamisesta ja lopulta harjataan huolella – maton alle.

Kaikkea hallitseen erilaisuuden pelko. Pelätään erottua joukosta ja pelätään kaikkea mikä erottuu joukosta. Ja syystäkin: yhteiskunta sysää jo varhain ulkopuolelleen ne, jotka sattuvat olemaan jotenkin erilaisia, ja rankaisee sitten ulkopuolisuudesta. Toisaalta jo pelkkä tunne erilaisuudesta ja muiden tuijotuksesta voi aiheuttaa saman.

En allekirjoita kaikkea Saara Turusen Suomessa näkemää ankeutta ja kahlitsevuutta, joskin olen kasvanut Helsingissä, joka epäilemättä on usein ollut avarakatseisuudessa muuta maata edellä. Verrattuna moniin Euroopan maihin, joissa olen käynyt ja/tai asunut, Suomessa uskalletaan yllättävänkin paljon olla hyvin omantyylisiä ja erottua joukosta. Minun kaupunki-Suomessani nimenomaan ei tuijoteta vaikka kadulla kävelisi missä asussa – toista ihmistähän yleensä hätinä vilkaistaan törmäyksen välttämiseksi – ja kännillä voi aina kuitata kaiken. Missään ei esimerkiksi ole näkynyt sellaista määrää omintakeista teinien alakulttuuripukeutumista kuin täällä. Toisaalta suomalainen ehkä keskimääräistä helpommin kuvittelee kaikki ne tuijottavat katseet, jos hän itse sattuu jotenkin erottumaan joukosta. Näytelmä tosin näkyy sijoittuvan menneeseen Suomeen ja yhtenäiskulttuurin aikaan, jonne moni vanhemman polven suomalainen ikävöi ja joka minun sukupolvelleni on jo vieras.

Käsiohjelmassa Turunen kuvaa ahdistuneensa Suomeen paluusta asuttuaan ulkomailla, mutta minut vastaava sai lähinnä arvostamaan entistä enemmän Suomen hyviä puolia. Humanistina toki haluaisin tänne järkevämpiä poliitikkoja ja mm. sivistystä, tiedettä ja kulttuuria arvostavan ilmapiirin, mutta tilanne tuntuu kaikkialla länsimaissa olevan tällä hetkellä yhtä huono. Unkarissa asuminen juurrutti minuun small talkia, ja sen jälkeen olen kiinnittänyt uudella lailla huomiota suomalaistenkin yllättävän hyvään kykyyn jutella spontaanisti kassajonossa. Nykysuomalaisten mörökölliyttä parjataan usein syyttä suotta. Tuttavapiirissäni on monin paikoin kyllästytty mm. perinteiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan ja alettu juhlia hauskemmin tavoin. Toisaalta olen ehkä sen verran introvertti ja mörökölli itsekin, etten myöskään ikävöi eteläeurooppalaista ylitsevuotavaa sosiaalisuutta, joka tunkee omaan tilaani silloinkin kun en sitä kaipaa.

Tavallisuuden aave nähdään Tampereella vielä keskiviikkona 3.8., ja se palaa yleisön pyynnöstä Q-teatteriin syksyllä 2017.

Teatterikesän ennakkotunnelmia ja suosituksia

Tampere huomio, Teatterikesä lähestyy!

Yritin tänä kesänä rahtusen rajoittaa lippuhankintojani. Siedän huonosti lämpöä enkä ole parhaimmillani kesällä tai varsinkaan heinä-elokuun kuumuudessa, joten viikon teatteriputki ei ole optimaalinen harrastus näihin aikoihin. Teatterikesässä on kuitenkin niin paljon vänkää ohjelmaa, että menoja valikoitui tiistaista perjantaihin vähintään yksi per päivä.

Yritin pitää valintani kevyehköinä, hauskoina ja blogin aihetta mukaillen musiikkipitoisina. Klockriketeaternin Play Rape on suurin poikkeus tästä, mutta täytyyhän yksi vuoden puhutuimmista esityksistä tsekata. Ohjelmateltasta suosittelen ainakin Eeva Kontu feat. Lauri Viita -konserttia ja Kapsäkin Lintukotoa, jonka näin huhtikuussa (linkki arvosteluuni). Off-Tampere-esityksistä en osaa varmasti suositella kuin Pyynikin Taivaan tulia, jonka ensi-illassa olin kutsuvieraan avecina. Se ei ole kesäteatterin tavallisin puskafarssi, vaan keveähköä suomalaista draamaa ripauksella jännitystä ja huumoria. Käsikirjoitus on sujuva ja vaihdot viihdyttäviä, ja arvostin varsinkin humalaisuuden kuvausta. Kerrankin uskottavia juoppoja, jotka eivät aiheuttaneet myötähäpeää! Noin muuten Off-Tampereen valikoima näyttää hyvin, kuinka valtavan paljon erilaista teatteria Pirkanmaalla on (varsinkin?) kesäisin.

Teatterikesän Pääohjelmiston esitykset taas voisi karkeasti, kärjistäen ja täysin mututuntumalla jaotella neljään kategoriaan.


Ote yhteiskunnasta:
ma & ti: Eduskunta III
ti & ke: Maa-Tuska
ke & to: Tar Baby
to & pe: Play Rape
la & su: Minun Palestiinani

Ihmisyyden syövereitä:
ma & ti: Rose Rose Rose
ti & ke: Tavallisuuden aave
ke & to: Transformations
pe & la: Onnellisuuden tasavalta
pe & la: Mávurinn / Lokki
pe & la: Razbijeni krčag / Rikottu ruukku
la & su: Förvandlingen

l'art pour l'art:
ti & ke: The Grimm Book of Horrors
ke & to: When I Die
to & pe: Retrospektiivi
to & pe: Super Sunday
la & su: Hipsterit
Ihmissuhteet saattavat olla perCstä tai sitten ei:
ma & ti: I'm Doing This For You
ma & ti: Ruska
pe & la: Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa

Viimeinen kategoriani taitaa olla ainoa, johon minulla ei ole lippuja. Itse asiassa en aivan tarkalleen muista, mihin kaikkeen varasin liput, mutta sitten se selviää.

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2016

Meriteatterin Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu kertoo pakollisista hyvästeistä, irtipäästämisestä ja juurista. Näin esityksen edelliskesänä Röölässä ja nautin silloinkin (vanha bloggaukseni), mutta nyt Tampereella Teatteri Telakan loppuunmyydyssä vierailuesityksessä kiinnitin enemmän huomiota tarinan koskettaviin puoliin. Aamulehtikin on ylistänyt viimeistä kahta vierailua ja syystä. Meriteatterilaisilla on hallussaan taito kertoa viiltävän hauskoja tarinoita vähäeleisesti ja tuoda pienillä keinoilla näyttämölle kokonaisia elämänkohtaloita.

Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Sillinkalastus Atlantilla oli vuosikymmeniä rannikon elinkeino, mutta 1970-luvulla kalakannat romahtivat ja Röölän sillisataman kuuluisa Saukko-laivasto joutui lopettamaan sillinpyynnin. Kun monen sukupolven elinkeino lakkaa äkkiä olemasta ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, niin yhteisöt hajoavat maailmalle ja ihmisten on etsittävä uusi pohja elämälleen. Toiset tekevät sen sulkemalla vanhat muistot mielestään, toiset ottavat valtameren verran etäisyyttä, jotkut turvautuvat alkoholiin ja muutamat päätyvät umpikujaan. Päähenkilö Tyyne (järisyttävä Vera Veiskola) kääntää merelle selkänsä ja lukitsee piiloon kaipuunsa ja samalla palan itseään. Miltei loukkaantuneena hän suuntaa nyt huomionsa kohti perintömaata ja metsiä, sitä ainoaa pysyvää joka hänellä enää on. Juurtunutta Tyyneä ei irrota talostaan edes Urmas Meri (symppis Maik Joorits), virolainen sillinkalastaja, joka kalan loputtua suuntaa metsätöihin Amerikkaan.

Näinä yt-neuvottelujen ja maastamuuton aikoina aihe on ajankohtainen, kun maailma muuttuu ihmisiä nopeammin eikä elämää enää voi tukea eläkeviran varaan. Sattumalta myös seurasin edellisiltana Twitterissä #Titanicilla-tapahtumaa, jossa ryhmä erilaisia tosipohjaisia fiktiivisiä henkilöitä twiittasi ns. reaaliajassa tunnelmia Titanicilta ja sen uppoamisesta. Urmas Meren ja Maattomien esittämä kappale muukalaisuudesta, siirtolaisuudesta ja uuden elämän etsinnästä muistutti näistä parempaa tulevaisuutta hakeneista, joista suurin osa ei koskaan päässyt perille vaan vajosi Atlantin pohjaan. Amerikkaan päässeilläkään ei välttämättä ollut helppoa, jos kaikkialla tunsi olevansa vain juureton, merentuoma muukalainen.

Tarina kertoo myös juurien tiedostamisesta ja käsittelystä, kansanperinteestä ja hiljaisesta tiedosta. Moni asia unohtuu sukupolvien seuratessa toistaan, mutta se on toisaalta lohdullistakin. Hiljaisesti Tyyne opettaa, että menneisyys on hyvä tiedostaa mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Vaikka nostalgia on trendikästä ja Tyynen elämästä taideprojektia tekevän Tuulikin (Laura Halonen) mielestä menneisyys on kiehtovaa, Tyyne itse ei niin välitä kertoa tarinaansa. Ihmiselämä ei ole tarina tai performanssi vaan sekalainen sarja kohtauksia, muistoja ja mielikuvia, eikä niitä kaikkia tee mieli tallentaa jälkipolville. Harvoin itken teatterissa, mutta Tyynen muistot, kuolema ja hauta nostivat kyyneliä silmiin. Ihminen koostuu muistoistaan, ja vaikka kuinka niitä yrittäisi tallentaa, alkuperäinen kokemus menee hautaan ihmisen mukana.

***

Meriteatteri järjestää Röölän satamassa 1.-10.7. Meriteatteri-festarin, jolla on mahdollista nähdä Lähtö-trilogian kaikki kolme osaa sekä teatterimusiikkia ja koko perheen teatteria. Suosittelen!

Viimeiset vampyyrit Helsingissä

Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi tuli ja meni. Kävin katsomassa viimeiset esitykset, joista ensimmäinen oli samalla astetta yhteisöllisempi Vampyyrien ilta. Olin edellisen kerran nähnyt tämän toisen miehityksen heidän ensi-illassaan, joten muutos oli melkoinen.

Jonas Saaren Krolock-tulkinta oli siinä mielessä samanlainen kuin kollega Mikko Vihmalla, että hänenkään kreivinsä ei verta saatuaan enää paljoakaan piitannut Sarah'sta, eikä hahmojen suhdetta todellakaan romantisoitu. Mutta siinä missä Vihma oli melko klassinen vampyyrikreivi, Saari muistutti kumaraa, menninkäismäistä Pikku Myyn ja Muumien noidan sekoitusta, joka on viettänyt liian monta vuosisataa linnanmuurien sisällä ja tullut mökkihöperöksi. Saaren tulkinta oli sitten ensi-illan kehittynyt vielä selvästi parodisempaan suuntaan ja nauratti yleisöä. Koomisen melodramaattisessa Sammumattomassa poltteessa odotin joka hetki Krolockin puhkeavan itkuun tai vähintäänkin niistävän hihapitsiinsä. En voisi pokkana katsella tämän kreivin ilmestymistä kylppäriini ja vielä vähemmän lähtisin tämän vampyyrin matkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi Saarenkin virnistelevällä Krolockilla on faninsa. Tulkinta oli omaperäinen muttei juurikaan minun makuuni, vaikka osa ylilyönneistä oli varmasti viimeisen illan hysteriaa. Pari kunnon huippuhetkeäkin Saarella oli, esimerkiksi Sarah'n ja Krolockin dueton hyvin mietitty loppu.

Kreivi von Saari. © Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman Krolock jysäytti viimeisillä kerroilla mieleeni koko feodaalisen isännän ja alamaisten peruskuvion, vampyyrinpureman ja veren imemisen symboliikan ja ylipäätään kreivin (myös seksuaalisen) vallan. Tanssisalin purema muistuttaa muutenkin asetelmaltaan jonkinlaista julkista raiskausta, jolla linnanherra demonstroi koko alamaisköörille valtaansa ja miehuuttaan. Sarah on siinä enää vain vallan pönkityksen ja kreivin oman mielihyvän väline. Kreivi von Vihman ilme pureman jälkeen oli suorastaan orgastisen tyydyttynyt, kun taas sivuun viskattu Sarah ei varsinaisesti näyttänyt saaneen (haluamaansa tai mitään muutakaan). Tarina on opettavainen: varmista että kumppanillasikin on kivaa, tai kumppani nostaa kytkintä ja nolaa sinut koko possesi nähden.

Itse en tätä huomannut (silmäni saattoivat tässä vaiheessa olla vähän muualla), mutta muut raportoivat Sami Paasilan ensemblevampyyrin olleen tanssiaisissa varsin uhmakas Krolockia kohtaan ja kaikesta päätellen vähintään vallankumousaikeissa. Mahdin esittely taisi siis olla paikallaan, että alempiarvoiset vampyyrit tajuavat pysyä ruodussa. Jälkeenpäin loimme kaverini kanssa kaksikin eri teoriaa siitä, kuinka tämä asusta ja pulisongeista päätellen unkarilainen ensemblevampyyri on vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jäänteitä. Unkarilla on pitkä historia ulkomaalaisten valloittajien ylikävelemänä ja liki kaikki yritykset nousta isäntiä vastaan ovat epäonnistuneet, mutta heikosta tahdosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Yksi innokas mutta ikuisesti epäonnistumaan tuomittu husaarivampyyri sopisi kuvioon oikein hyvin.

Lutuset nuoret. © Mirka Kleemola / HKT

Tässä vaiheessa palaamme mielikuvitukseni labyrintistä takaisin näyttämölle. Anna Victoria Eriksson Sarah'na puolestaan oli ihastuttavan leikkisä ja unelmoiva, kuin hento transilvanialainen metsänhenki. Jos kahta Sarah'a vertaa, niin Raili Raitalan tulkinta oli epäröivä ja harkitsevampi, kun taas Erikssonin Sarah ei hetkeäkään pelännyt kreiviä tai miettinyt, seuratako sydäntään. Menoksi vain! Alas sitten tultiinkin lujaa, kun haltioituminen kreivin huomiosta vaihtui hämmästykseksi ja pettymykseksi. Pidin molemmista tulkinnoista todella paljon, ja kun molemmat leidit vielä lauloivat paremmin kuin juuri kukaan muu eurooppalainen Sarah, niin Suomella on syytä olla ylpeä.

Miiko Toiviainen oli kehittynyt hurjasti sitten ensi-illan. Tämä Alfred tajusi hyvin pian, millaisessa seurassa on päätynyt reissuun, ja nopeatahtinen kypsyminen proffan kypsymättömyyteen oli herkullista seurattavaa. Viimeistään linnassa Alfred joutui pariin kertaan laskemaan mielessään hitaasti kymmeneen, ettei olisi potkaissut pelkurihuithapelia esimiestään, jonka lapsenvahdiksi oli joutunut. Raivoisan kettuuntunut ilme Orion-kohtauksessa oli hykerryttävä.

Tieto! © Mirka Kleemola / HKT

Tuukka Leppänen Abronsiuksena oli ehkäpä parasta tässä miehityksessä. Professori oli selvästi ensimmäistä kertaa ulkona tutkijankammiostaan ja intoa piukassa mahdollisuudesta empiiriseen tutkimukseen. Energiaa proffalla oli enemmän kuin koko kylässä yhteensä, mutta kyvyssä keskittyä ja huomioida ympäristöä oli pahoja puutteita. Niinpä Alfred joutui hoitamaan käytännön ajattelun, ja assistentin aikuistumisprosessi oli selvästi varsin nopea, radikaali ja turhauttava. Toisaalta Abronsius oli niin sympaattinen ja hyvää tahtoa pursuava, että eihän häntä voinut sinne vuorillekaan jättää.

Magdat olivat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, vaikka kumpikin oli vampyyrinä hyvin vahva ja piti Chagalin visusti piikkikorkonsa alla. Sanna Majurin Magda selvästi ahdistui todella paljon Chagalin kähminnästä ja lähestyi kuollutta isäntäänsä voitonriemuisella, pilkallisella asenteella, josta vampyyrinä muotoutui upean itsetietoista, itsevarmaa ylpeyttä. Laura Alajääsken Magda taas piti Chagalia kyllä rasittavana muttei alkujaankaan ollut lainkaan niin alistetussa asemassa kuin virkasiskonsa. Hän suhtautui Chagalin ruumiiseen hetkittäin jopa jonkinlaisella äidillisellä hellyydellä, olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan vain mies. Pari oli jossain määrin tasa-arvoisempi, ja henkilökohtaisen emansipaation sijaan tämä Magda päätyi ottamaan kunnolla ilon irti epäkuolleesta elämästä. Varsinkin Alajääsken palvelustytöllä synkkasi heti Herbertin kanssa. Hän oli silmin nähden riemuissaan päästessään parempien piirien tanssiaisiin, taputteli kampaustaan kreivin tullessa saliin ja näytti varsinkin Vihman rokkaavan soolon jälkeen siltä, että pyytää herralta kohta nimmarin.

© Mirka Kleemola / HKT

HKT:n Vampyyreillä oli paljon hienoja hetkiä ja näyttelijöitä, mutta farssimainen yleismeininki ja Kummelia muistuttava huumori tympivät minua. Ne näköjään hämäsivät myös monia kriitikoita, koska siinä missä Seinäjoen kritiikeissä teosta kutsuttiin moniulotteiseksi ja syvälliseksi ajankuvaksi, niin Helsingin kriitikot pitivät musikaalia usein heppoisena ja pintapuolisena viihteenä. Poikkeus oli Hesarin kriitikko, joka Seinäjoella ei tuntunut ymmärtävän teoksesta mitään mutta oli Helsingissä valaistunut sen syvällisestä sanomasta. Yhdestä teoksesta on siis moneksi. Minulle tämä tuotanto oli ennen kaikkea viihdyttävä tauko arkeen sekä mahdollisuus ihailla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia ja ensemblen puuhia, mutten saanut esityksestä samalla lailla irti uusia asioita kuin parhaimmillaan voisin.

Fanitoiminta oli suomalaiselle musikaalille harvinaisen aktiivista ja muodostui nopeasti melkoiseksi ilmiöksi. Somea seuraavat lienevät huokaisseet helpotuksesta, kun #vampyyrientanssi-hashtag rauhoittui hieman, mutta edelleen sillä putkahtelee näkyviin fanitaidetta*, kuvamuokkauksia, kaipausta, vieroitusoireita ja erilaisia teorioita hahmojen ja tapahtumien taustoista. Vampyyrien tanssi imaisi mukaansa eikä päästä uhrejaan irti kovin helpolla. Näyttelijät poseerailivat kameroille ihailtavalla kärsivällisyydellä, ja haluan erikseen kiittää Peacockin pitkämielisiä vahtimestareita, joiden työpäivää jälkihype taisi venyttää useimpina iltoina. Vampyyrien illoissa oli kaikenikäistä väkeä pukeutuneena teeman mukaisesti, ja opin tunnistamaan monta fania vähintäänkin ulkonäöltä. En edes ollut lähellekään se, jolle kertyi eniten käyntikertoja.

Tavallinen teatterikansa ei oikein löytänyt Helsingin tuotantoa, vaikka paikalle tulleet katsojat pääosin pitivätkin esityksestä. Itse asiassa tämä on 20 vuoteen ensimmäinen Tanz der Vampiren tuotanto, joka ei oikein missään vaiheessa myynyt kunnolla, ja monia arki-iltojen esityksiä peruttiin. Esimerkiksi Seinäjoen proggis ei missään määrin ollut ns. mummoystävälliseksi tehty, mutta silti se houkutteli paikalle onnellisia eläkeläisbussilastillisia, jotka väliajalla vessajonossa hyräilivät musikaalin melodioita, ihastelivat painajaismaisia vampyyrejä ja selvästi saivat teoksesta irti jotakin. HKT:n pitkähampaat eivät ilmeisesti vetäneet samalla lailla ryhmämatkailijoita puoleensa, ja Helsingissä toki on enemmän kilpailua yleisön rahoista. Vika tuskin on teoksessa, aihepiirissä tai muussa teokseen liittyvässä syyssä, vaikka tekstinkin huumori on hieman omalaatuista eikä varmasti sovi kaikille. Osasyy varmasti on Peacockissa rakennuksena, se kun on verrattain hankalassa paikassa ja ihan puhtaasti istumamukavuudeltaan surkea. Paksu tyllialushameeni onneksi säästi oman takalistoni ja selkäni kärsimyksiltä. Akustiikka myös vaihtelee suuresti sen mukaan, missä kuulija istuu. Kävin lopulta katsomassa musikaalin yhdeksän kertaa eri puolilta etupermantoa, ja kuulemani ääniefektit riippuivat täysin siitä, missä kohtaa paikkani oli.

En kehittänyt Helsingin Vampyyrien tanssiin samanlaista addiktiota ja tunnesidettä kuin muutamat muut, mutta jään kaipaamaan varsinkin muutamaa roolitulkintaa. Ennen kaikkea ikävöin sitä liikuttavan harrasta, innokasta, omistautuvaa katsojakulttuuria, joka musikaalin ympärille syntyi. Ihana katsoa, kuinka porukkaa pikkulapsesta senioriin tulee teatteriin ja ne täytyy esityksen lopuksi suunnilleen kantaa ulos. Ja sitten ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Mikäs teatteri seuraavaksi tarttuisi Vampyyreihin?

*Siis katsokaa nyt vaikka tätä, tätä, näitä tai tätä ehkäpä omaa suosikkiani.

Linkkejä:
#vampyyrientanssi (Twitter)
#vampyyrientanssi (Instagram)
Ensi-ilta-arvioni
Väliarvioni eri miehityksestä