Cabaret – TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Ensin myönnettäköön, että musiikkiteatterin klassikko Cabaret ei varsinaisesti kuulu lempimusikaaleihini. Musiikki ei oikein ole minun juttuni enkä ymmärrä pääparin rakkaustarinaa, mutta kabareekohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja Seremoniamestari kiinnostava hahmo.

Tampereen Työväen Teatterin uusi Cabaret-tuotanto on melko perinteinen, joskin kimaltava ja erittäin näyttävä. Tiina Puumalaisen tyylille uskollisesti ohjaus pelaa varman päälle eikä lähde irrottelemaan klassikolla tai etsimään siitä uusia tulkintoja. Ohjauksessa ei varsinaisesti ole mitään isoa vikaa, mutta jos Cabaret ei musikaalina erityisesti kiinnosta, niin paljoakaan uutta tämä tuotanto ei musikaaliin tuo. Natsiteemoista on kehitetty muutama osuva, ajatuksia herättävä kohta, jotka kuuluvat ehdottomasti esityksen kiinnostavimpiin, mutta paljon, paljon enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.

Cabaret on musikaalina vanhaa Broadwayn alagenreä, jossa laulut keskeyttävät tarinankerronnan kokonaan, ja läpilauletun musiikkiteatterin ystävänä olisin kaivannut pysähdysten lieventämistä ja tiivistämistä. Esityksen rytmi junnaa välillä paikoillaan ja lavasteidenvaihdot tauottavat tarinaa entisestään. Tarina jää hajanaiseksi, monet kabareekohtaukset eivät tunnu oikein liittyvän mihinkään ja hommasta puuttuu kokonaisajatus. Kabareemainen revittely ja yhteiskuntakritiikkikin jäävät ohuiksi, vaikka kohtauksissa onkin muutama osuva helmi kuten paavin pakarat. Keski-ikäisten rakkaustarina ja oravan lailla vipeltävän Seremoniamestarin kohtaukset ovat esityksen mukaansatempaavinta antia, kunnes lopussa Sally Bowles tulee ja tykittää nimikappaleen sellaisella maailmalle keskisormea näyttävällä asenteella että kalsarit tutisevat. Ainakin ensi-illan perusteella Cabaret on visuaalisesti kaunista ja kimaltavaa viihdettä, joka sopii pikkujoulukauteen muttei mitenkään erityisemmin jäänyt mieleeni.

Sally muutti juuri. Kuva: Teppo Järvinen

Harmi sinänsä, koska näyttelijät ovat erinomaisia, samoin tanssijat ja ensemble muutenkin. Kiukuttelevan ja omapäisen Sally Bowlesin hurmaavuus ei ole koskaan auennut minulle, mutta Emmi Kaislakari laulaa roolin hienosti ja tekee hahmolla minkä voi. Itsekin eskapistina aloin nimibiisissä jotenkin ymmärtää Sallyn elämänasennetta. Lutunen Juha-Matti Koskela on herkkis Clifford Bradshaw, ulkopuolinen jonka kautta koko 30-luvun Berliinin, natsien ja kabareemaailman sekapäisyys nähdään. Parin tuhoon tuomittu rakkaustarina ei vieläkään kosketa minua mitenkään, mutta erillisinä hahmoina he ovat kiinnostavia ihmistutkielmia.

Antti Langin Seremoniamestari toimii hyvin ja täyttää korkkarinsa mallikkaasti. Pienessä miehessä on ytyä kuin isossa kylässä eikä häntä ainakaan heittäytymisen puutteesta voi roolissa syyttää. Välillä hahmo koheltaa ja huutaa vähän liikaakin makuuni, mutta se saattoi olla ensi-illan jännitystä, ja ainakin se korostaa hiljaisen vaikuttavia hetkiä hyvin. Lopun pellenaamainen natsi on hyvä veto ja ehkä musikaalin ajankohtaisin viite. Lisäpisteet mm. junavaunun sivussa kiipeilystä stilettokoroissa, valkyyria-adaptaatiosta ja siitä paavista. Emcee on minulle musikaalin kiinnostavin hahmo, monella tarinan tasolla liikkuva kommentaattori ja yksi ensimmäisistä kaikkitietävistä kertojahahmoista modernissa musiikkiteatterissa. Lisääkin terävyyttä olisin kaivannut, mutta joka tapauksessa Lang kuuluu illan parhaimmistoon.

Vuokrahuoneromantiikkaa. Kuva: Teppo Järvinen

Tarinan koskettavin ja uskottavin pariskunta ovat Fräulein Schneider ja Herr Schulz, köyhtynyt vuokraemäntä ja juutalainen hedelmäkauppias, kaksi aivan tavallista ihastunutta ihmistä, joiden elämää politiikka äkkiä vaikeuttaa. He duetoivat kainoa rakkauttaan kerrostalon portaikkojen lomassa kuin West Side Storyssa ikään. Fräulein on realistinen vanhapiika, joka ainakin hetken uskaltaa antautua haaveilleen. Herr Schulz, mies joka sanoo sen hedelmin, on romanttisempi sielu. Jaana Oravistolla on upean savuinen lauluääni, ja hänen roolitulkintansa elämässä selviämiseen keskittyvänä vanhapiikana oli uskottava. Auvo Vihron Schulzin kanssa he ovat sympaattinen pari, jolle soisi onnellisen lopun.

Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla eikä lavalla tunnu juuri olevan heikkoja lenkkejä, vaikka hahmot jäävätkin etäisiksi. Tanssijat ja ensemble ylipäätään ovat erinomaisia, ja olisin hyvin voinut katsoa heidän kabaree-esityksiään vaikka koko illan ajan. Osku Heiskasen koreografiat ovat paikoin vähän hajanaisia, mutta varsinkin toisen näytöksen aloittava tanssikohtaus hakaristikäsineen on hieno.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Teppo Järvisen art nouveau -tyylinen lavastus on upea. Lavan reunojen valtavat kirjahyllyt sijoittavat tarinan keskelle vanhan maailman sivistystä, ja hyllyotsakkeet kuten Etiikka ja Historia muistuttavat, millä koko tapahtumasarjan olisi ehkä voinut torjua. Kaiken taustalla vartoo surulliseen asentoon pysähtynyt kellotaulu. Keskellä pyörii kullankimalteinen kabaree, jonka eteen aina välillä liukuu laatikkomainen junavaunu tai Cliffin harmaa ullakkohuone kuin omina pieninä todellisuuden palasinaan. Herr Schulzilla on kaunein koskaan näkemäni hedelmäkauppa, silkkaa vienoa kultakaarta ja valoa. Minun mielikuvissani Kit Kat Klub ei ole ihan niin siisti yläluokan mesta kuin TTT:n bling-pitoinen look antaa ymmärtää, mutta suurelle näyttämölle lienee pakko tehdä jotain näyttävää.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Järvisen puvustus on ilmeeltään epätasaisempi, ja seassa on sekä upeuksia että omituisuuksia. Sallyn arkipuvut sopivat hahmolle, mutta esiintymisasut ovat hämmentävän rumia. Ei kai kabareetanssijatar pukeutuisi umpisäädylliseen kokovartalomittaiseen sukkapukuun, joka ei edes yritä luoda illuusiota vilauttelusta? Kuin nauttisi konvehdin papereineen! Ensimmäisessä näytöksessä varsinkin naistanssijoiden alusasut ovat oudon mummomaisia ja peittäviä, ja niistä puuttuu eroottisuus ja pikkutuhmuus. Toisen näytöksen S&M-henkiset remmiasut sen sijaan ovat nappivalinta. Miehet kyllä kulkevat koko illan reteästi stringeissä, pikkupöksyissä tai remmeissä, mistä plussapisteet. Trikoohaalari voi toki olla käytännöllisempi nopeissa vaihdoissa eikä se taatusti herätä pahennusta konservatiivisessakaan katsojakunnassa, mutta hieman se latistaa berliiniläisen synnin pesän tunnelmaa.

Kuva: Teppo Järvinen

Kokonaisvaikutelmaksi jää tarkoin hiottu ja esteettinen, mutta samalla myös jotenkin kliininen ja yllätyksetön show. Natsismin noususta kertova musikaali on ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin, mutta aiheesta ei oikein oteta mitään erityistä irti. Nimiroolien näyttelijät, tanssijat ja lavastus ovat ehdottomasti illan parasta antia, samoin jammaileva musiikin sovitus. Aivot narikkaan -henkisille katsojille tämä Cabaret sopinee hyvin, ellei kepeä kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat satu tyylillisesti vetoamaan paremmin. Syvällisempää musikaalia kaipaaville sen sijaan suosittelisin ennemminkin Viita 1949 -musikaalia, joka tulee lokakuussa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle.