Sain esitykseen lehdistölipun.
Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness)
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Sävellys: Timo Muurinen
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Näyttelijät: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
 |
| Kuva: Tuomo Manninen |
Onnellisuuden tasavalta on Martin Crimpin näytelmä, jonka Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Ensimmäinen näytös vie keskelle epämääräisen retroa yläluokan joulupäivällistä, jota hallitsee vaivautunut tunnelma. Purevat, kohteliaan hymyn ja äänensävyn kera esitetyt kommentit singahtelevat joulupöydän puolelta toiselle. Perheen äidin kasvoille on jähmettynyt hymy, joka ei katoa vaikka yksi tytär ilmoittaa olevansa raskaana, veli jutustelee vaimonsa vihaavan heitä kaikkia ja isoisä julistaa ettei hänen erektiossaan ole mitään vikaa. Yliviedyn lakoninen ja sivistynyt sävy on räikeässä ristiriidassa puheiden alatyylisen sisällön kanssa. Dekkarisarjassa kohtaus tarkoittaisi, että joku perheenjäsenistä murhataan kohta ja tutkijaparka joutuu pohtimaan, kuka tasapuolisesti toisiaan vihaavista läsnäolijoista on tekijä. Näytöksen lopussa veljen vaimo tulee vetäisemään Euroviisu-henkisen voimalaulun tuulikoneineen kaikkineen. En yleensä välitä ihmissuhdedraamoista, mutta tämä on kaikessa kiemurtelevuudessaan ja jankkaavuudessaan hulvatonta. Väliajan alkaessa on mahdotonta päätellä, miten tarina jatkuu.
Toinen näytös vaihtaakin täysin tyyliä. Henkilöt ovat samoja, mutta heidät on siirretty jonkinlaiselle metatasolle kommentoimaan itseään, omia pyrkimyksiään ja elämäänsä. Tämä osa iskee pilkkakirveensä yhteiskunnan stubbiaaniseen mindfulness-maniaan, itsensä kehittämisen pakkosuorittamiseen ja pakonomaiseen positiivisuuteen (sivuhuomautuksena linkki hyvään tekstiin aiheesta). Dr. Phil -tyyppisessä keskusteluohjelmalavastuksessa kaikki vuorotellen ja samanaikaisesti julistavat positiivista asennetta uhkuen, kuinka heidän henkilökohtaisena projektinaan on tulla täydelliseksi ja onnelliseksi. Ota kaikki voimavarasi käyttöön, ole oman elämäsi käsikirjoittaja, näytä hyvältä, pääse yli traumoistasi (koska jokaisellahan on nykyään jokin trauma) ja muuta ne voitoksi. Repliikit ironisoivat naistenlehtien lööppejä, jossa milloin kukakin kertoo olevansa nyt kokonaisempi ihminen tai elämänsä raskaan vaiheen tehneen hänestä paremman läheisen läheisilleen. Jokainen lapsuudenkokemus on muutettu trendikkääksi traumaksi, jota käytetään uuden, paremman ihmisen rakennuspohjana. Kaikki negatiivinen on käännettävä hyväksi kokemukseksi, jätettävä taakse ja sitten unohdettava. Näyttelijät luettelevat, laulavat ja papattavat tekstiä läpi hengästyttävällä tahdilla, heittävät vuoroa toisilleen ja ajoittavat toisiinsa ketjuina liittyvät repliikit täydellisesti.
 |
| Kuva: Tuomo Manninen |
Lopussa palataan ensimmäisen näytöksen ihmisiin, joita veli ja veljen dominoiva vaimo käsittelevät keskustelussaan mahdollisesti avaruudessa tai veljen pään sisällä. He suunnittelevat muuttoa uuteen, onnellisempaan todellisuuteen, josta ikävät sukulaiset on deletoitu. Tässä vaiheessa hukkasin esityksen pointin, mutta se ei juurikaan haitannut menoa. Ainakin efektit olivat hienoja!
Onnellisuuden tasavallan näyttelijät ovat loistavia ja teksti terävän hauskaa, mutta hieman eri kohtausten liittyminen toisiinsa jäi minulle epäselväksi. Toisen näytöksen metatasovaiheen voisin kevyesti katsoa uudelleen ja se toimisi itsenäisenä kokonaisuutenakin: hersyvänä ja tyylikkäänä satiirina nykyajan yksilökeskeisyydestä, itseen käpertymisestä ja oman itsensä personal trainaamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti