keskiviikko 3. elokuuta 2016

Teatterikesä 2016: Tavallisuuden aave

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Lavastus: Milja Aho
Puvut: Laura Haapakangas
Koreografia: Janina Rajakangas
Valot: Erno Aaltonen
Äänet: Tuuli Kyttälä
Rooleissa: Laura Birn, Antti Heikkinen, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Ylermi Rajamaa

Kuva: Pate Pesonius / Tampereen Teatterikesä

Q-teatterin loppuunmyyty Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta osoittelee välillä vaivihkaa, välillä hyvinkin suoraan Suomen ja suomalaisten stereotyyppisiä piirteitä, varsinkin niitä huonoiksi katsottuja. Jäykistelystä ja kursailusta revitään ihanan lakonista huumoria, mutta monissa kohtauksissa on surullinen pohjavire. Visuaalisuus on sekoitus epämääräisestä vanhasta hyvästä ajasta, jolloin tavallisen kodin nurkassa oli Saloran tv ja johon moni tuntuu haikailevan. Vaatteet ja huonekalut aina 1950-luvulta kasarille muodostavat hellyttävän ruman mutta harmonisen kokonaisuuden lavalle. Kuolinilmoituksen lehdestä leikkaavat saksetkin ovat oranssit Fiskarsit, tietysti. Kaiken taustalla soi liki ahdistava musiikkivalikoima Jääkärimarssista Dirlandaahan.

Näytelmä koostuu tragikoomisista, liukuvasti vaihtuvista kohtauksista, jotka väläyttävät suomalaisten arkea, perhe-elämää ja juhlaa. Episodit eivät suoraan liity toisiinsa, mutta niissä vaeltelee samoja hahmoja ja parin tunnin aikana niistä muodostuu ihmisen elämänkaari lapsuudesta kuolemaan. Veikkaisin monen katsojan tunnistaneen oman elämänsä palasia näytelmästä. Morsian haluaa "ihan sellaiset tavalliset ja rennot" häät, jotka tiivistävät täydellisesti perinteisen suomalaisen hääjuhlan herättämän nolouden ja myötähäpeän. Diskoteekissa pidetään hauskaa seisomalla paikoillaan jokainen omassa nurkassaan ja juomalla kaljaa, mutta kun kukaan ei ole katsomassa, vetäistään mykistävin näkemäni diskotanssiliikkeiden sarja (Laura Birn). Haaveillaan avuttomasti Espanjasta, elämänilosta ja tanssista, ja toisaalta pelätään moista räiskyvyyttä. Koulunäytelmää ohjaava opettaja pakottaa yhden lapsen erottumaan joukosta ja saa aikaan ahdistavan ulkopuolisuuden tunteen. Kyseenalaisia tekoja selitetään huumorilla, siirretään keskustelu huomauttajan persoonaan, syytetään hysterisoinnista ja rajoittamisesta ja lopulta harjataan huolella – maton alle.

Kaikkea hallitseen erilaisuuden pelko. Pelätään erottua joukosta ja pelätään kaikkea mikä erottuu joukosta. Ja syystäkin: yhteiskunta sysää jo varhain ulkopuolelleen ne, jotka sattuvat olemaan jotenkin erilaisia, ja rankaisee sitten ulkopuolisuudesta. Toisaalta jo pelkkä tunne erilaisuudesta ja muiden tuijotuksesta voi aiheuttaa saman.

En allekirjoita kaikkea Saara Turusen Suomessa näkemää ankeutta ja kahlitsevuutta, joskin olen kasvanut Helsingissä, joka epäilemättä on usein ollut avarakatseisuudessa muuta maata edellä. Verrattuna moniin Euroopan maihin, joissa olen käynyt ja/tai asunut, Suomessa uskalletaan yllättävänkin paljon olla hyvin omantyylisiä ja erottua joukosta. Minun kaupunki-Suomessani nimenomaan ei tuijoteta vaikka kadulla kävelisi missä asussa – toista ihmistähän yleensä hätinä vilkaistaan törmäyksen välttämiseksi – ja kännillä voi aina kuitata kaiken. Missään ei esimerkiksi ole näkynyt sellaista määrää omintakeista teinien alakulttuuripukeutumista kuin täällä. Toisaalta suomalainen ehkä keskimääräistä helpommin kuvittelee kaikki ne tuijottavat katseet, jos hän itse sattuu jotenkin erottumaan joukosta. Näytelmä tosin näkyy sijoittuvan menneeseen Suomeen ja yhtenäiskulttuurin aikaan, jonne moni vanhemman polven suomalainen ikävöi ja joka minun sukupolvelleni on jo vieras.

Käsiohjelmassa Turunen kuvaa ahdistuneensa Suomeen paluusta asuttuaan ulkomailla, mutta minut vastaava sai lähinnä arvostamaan entistä enemmän Suomen hyviä puolia. Humanistina toki haluaisin tänne järkevämpiä poliitikkoja ja mm. sivistystä, tiedettä ja kulttuuria arvostavan ilmapiirin, mutta tilanne tuntuu kaikkialla länsimaissa olevan tällä hetkellä yhtä huono. Unkarissa asuminen juurrutti minuun small talkia, ja sen jälkeen olen kiinnittänyt uudella lailla huomiota suomalaistenkin yllättävän hyvään kykyyn jutella spontaanisti kassajonossa. Nykysuomalaisten mörökölliyttä parjataan usein syyttä suotta. Tuttavapiirissäni on monin paikoin kyllästytty mm. perinteiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan ja alettu juhlia hauskemmin tavoin. Toisaalta olen ehkä sen verran introvertti ja mörökölli itsekin, etten myöskään ikävöi eteläeurooppalaista ylitsevuotavaa sosiaalisuutta, joka tunkee omaan tilaani silloinkin kun en sitä kaipaa.

Tavallisuuden aave nähdään Tampereella vielä keskiviikkona 3.8., ja se palaa yleisön pyynnöstä Q-teatteriin syksyllä 2017.

Ei kommentteja: