Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.

Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.

Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.

Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.

Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.

Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.

Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.

Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).

Elisabeth – Budapest 2013

Olen nähnyt Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaalin Budapestin Operettszínházissa jokusen kerran aikaisemminkin (blogikirjoitukseni vuodelta 2010), mutta viimeisin oli esiintyjien osalta ehdottomasti paras kokonaisuus. Ohjaus toimii keskimäärin hyvin, ja pidän siitä, miten kohtauksia on linkitetty toisiinsa ja miten siirtymät kohtausten välillä toimivat. Ainoa iso miinus on puuttuva laulu Wenn ich tanzen will, joka on lisätty musikaaliin vasta Unkarin-ensi-illan jälkeen. Käsikirjoituksessa on korostettu Unkarin osuutta keisarinna Elisabethin elämässä ja Elisabethin osuutta Unkarin politiikassa, joten musikaalin muualla nähneet saattavat hämmentyä lisätyn dialogin määrästä. Produktioon on myös lisätty historiallisista salaliittoteorioista ammentava kohtaus, jossa kruununprinssi Rudolf liittoutuu salaa unkarilaisten nationalistien kanssa. Produktio on siis melko erilainen kuin rajan takana Wienissä tällä hetkellä esitettävä (blogikirjoitukseni viime vuodelta), mutta kummassakin on kiinnostavat puolensa.

Budapestissa on lähdetty visuaalisesti melko painajaisenomaiselle linjalle: pyörönäyttämöllä on metallista hitsattuja apokalyptisiä rakennelmia, jotka toimivat milloin palatsina, milloin bordellina. 1990-luvulla Operettiteatterilla oli ikävä taipumus täyttää lava tarpeettoman suurilla kuoroilla, tanssijoilla ja yksityiskohtaisella tarpeistolla, mikä Elisabethissakin häiritsee melko lailla, koska pidän yleensä minimalistisemmasta ja vähemmän realistisesta ulkoasusta. Lavalla on liikaa tavaraa, ja olennaisia henkilöitä on ajoittain hankala löytää ensemblen seasta. Lisäksi puvustus huokuu 90-lukua (Kuolemalla on mm. valkoiset hiihtohousut), eikä vaikutelmaa paranna se, että Kuolemantanssijat näyttävät karanneen Cindy Crawfordin aerobicvideoilta. Nykykatsojalle ysärihenkisyydessä itsessään on tietysti omaa painajaismaista estetiikkaansa.

Prologi tuonpuoleisessa

Olen nähnyt Bernadett Vágón nimiroolissa aiemminkin, mutta silloin hänellä oli vielä korviasärkevä tapa huutaa korkeimmat kohdat laulamisen sijaan. Nyt sekä hänen äänensä, hän itse että hänen tulkintansa olivat kypsyneet, ja hän oli jo uskottavampi vanhanakin keisarinnana. Bernadett on edelleen ihanan tyttömäinen ja voimakastahtoinen nuori Sisi, mutta nyt myös kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen toimii erinomaisesti.

Kuolema (Zsolt Homonnay) ja keisarinna

Samalla Zsolt Homonnayn melko miehekäs ja raamikas Kuolema sopii hyvin hänen kuvittelemakseen. Homonnay on edelleen ehkäpä lähimpänä "minun" Kuolemaani, sellaista miksi hahmon itse kuvittelisin: enigmaattinen, kylmä ja tottunut saamaan haluamansa, mutta samalla ironinen, huumorintajuinen ja pinnan alla kuohahtelevan temperamenttinen. Lisäksi Homonnaylla on persoonallinen ja hieno ääni. Upeimmillaan hän on Kuoleman tärkeimmässä soolossa, jossa mustasukkainen Kuolema keisariparin häissä julistaa viimeisen tanssin kuuluvan vain hänelle. Kuolema mm. kilistää pilkkaavan sivistyneesti lasia jähmettyneiden häävieraiden ja keisari Franz-Josefin kanssa ja lopussa juo morsiusparin maljan. Mahtava ohjausratkaisu, joka sopii hahmolle täydellisesti. Kuoleman melko androgyyniä puvustusta ja maskeerausta ei selvästikään ole tehty Homonnayn malliselle miehelle, joten vaikutelma muistuttaa hetkittäin irvokasta drag queenia, mutta olen onneksi ehtinyt tottua sivuuttamaan sen.

Uusi tuttavuus tässä esityksessä oli Miklós Máté Kerényi, tuttavallisemmin Kiskero, joka aloitti anarkisti Luigi Luchenin esittämisen tänä vuonna. Pisimpään Luchenia esittänyt Tamás Földes ei mielistelevässä setämäisyydessään vetoa minuun ollenkaan, mutta Kiskeron elosalamamainen energia, yleinen pomppivuus ja röyhkeys sopivat Luchenille erinomaisesti. En pidä liian hulluista Lucheneista, ja Kiskeron murhaaja-kertojan terävä-älyinen sarkasmi ja pillifarkkuinen rokkaripoikaolemus tekivät hahmosta vetoavan. Kiskero on teatterin tämänhetkisen johtajan poika, mutta hän on lunastanut paikkansa talossa ihan omilla kyvyillään ja on mm. palkittu koomikkoroolien esittäjä opereteissa. Hauskana kuriositeettina kerrottakoon, että hän on esittänyt vuonna 1996 samassa produktiossa pikku-Rudolfia.

Elisabeth (Bernadett Vágó), Unkarin tuore kuningatar

Toinen tänä vuonna roolissaan aloittanut näyttelijä oli Bori Kállay, joka esittää arkkiherttuatar Sophieta, Elisabethin anoppia. Yhdistän Kállayn operetteihin ja varsin hilpeisiin rooleihin, joten oli hämmentävää katsoa häntä kylmänä ja valtakunnan edun kaiken edelle asettavana Sophiena. En tiedä, yrittikö hän irrottautua mielikuvasta, jonka moni katsoja varmasti jakoi kanssani, sillä hän oli tarpeettomankin tyly ja pelottava Sophie. Yleensä pystyn tuntemaan sympatiaa myös arkkiherttuatarta kohtaan, kun nuorempi polvi ei ymmärrä hänen uhrauksiaan ja toimintansa syitä, mutta nyt Sophie oli vain yksiulotteinen hirviöanoppi ja se harmitti.

 András Máté Gömöri (Rudolf)
ja Zsolt Homonnay (Kuolema)

Ádám Bálint keisari Franz-Josefina on perushyvä, ei liian nössö tai epäkiinnostava muttei kovin paljoa sympatiaakaan herättävä. András Máté Gömöri kruununprinssi Rudolfina teki hänkin hyvää työtä ja oli soveliaan herkän oloinen. Kaikkiaan ensemble osasi asiansa. Istuin puolittain sivuparven alla, mikä ei ollut optimaalinen paikka äänentoiston kannalta, mutta näkymä lavalle oli erinomainen.

Budapestin Elisabethissa on omat kornit ja ysärihenkiset hetkensä, mutta pidän siitä kierosta huumorista ja maailmanloppua odottavasta tunnelmasta, jolla Habsburgien vallan viimeisiä vuosia ja romahdusta kuvataan. Unkarin puolia pitänyt Elisabeth on Unkarissa lähes pyhimys ja saanut siellä ympärilleen kenties isomman kultin kuin missään, mikä näkyy myös musikaalissa. Toisaalta musikaalissa nauretaan juuri tälle myyttien ja jalustalle nostamisen perinteelle, jota myöhemmin on nähty mm. prinsessa Dianan ympärillä. Musikaali ei Budapestissakaan epäröi näyttää Sisin vähemmän mairittelevia puolia, ja kuva rooliaan vastustaneesta keisarinnasta piirtyy hyvin kriittisenä. Silti minusta tuntuu, että katsojat siellä rakastavat keisarinna Elisabethia loppukumarruksissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Zsolt Homonnay, hiihtohousut ja Kuolemanenkelit

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Eclipsis.org (suomeksi)

Oopperan kummitus Kansallisoopperaan 2015

Kansallisooppera tarttuu 15 vuoden jälkeen taas musikaaliin, tällä kertaa Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Operaan. Ensi-ilta on 4.9.2015.

En suhtaudu Phantomin replica-produktioihin kovinkaan suurella lämmöllä, joten otin erityisen positiivisesti vastaan uutisen uudesta ohjauksesta, koreografiasta ja ulkoasusta. On jo aikakin tuoda 27-vuotiaaseen teokseen uusia näkökulmia, eikä jokaisen kädenliikkeen kopioiminen 1980-luvulta palvele oikein ketään. Olen aiemmin nähnyt Budapestissa non-replican, ja olin itkeä onnesta jo ihan sen vuoksi, että siellä oli tehty asioita toisella tavoin. Radikaalimminkin olisivat voineet lähteä irrottelemaan, mutta Kummitus nahkahousuissa, vähemmän tyhjäpäinen Christine ja ylipäätään järjellisempi ohjaus olivat jo hyvä alku. Toivottavasti ohjaaja Tiina Puumalainen työryhmineen ottaa vielä tuoreemman otteen musikaalista. Kyselin asiasta ja Puumalainen vastasi, ettei toki lähde keksimään pyörää uudelleen mutta pyrkii kuitenkin tarttumaan teokseen kuin maailmanensi-iltaan, aivan kuin kukaan ei aiemmin olisi nähnyt tätä teosta esitettävän lavalla.

Ulkoasu tulee olemaan epookkia mutta kuitenkin erilainen kuin standardiversio. Lavastaja Teppo Järvinen korosti, että hänellä toisaalta enemmän tilaa niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, ja toisaalta talon muu repertoaari rajoittaa lavastuksen mahdollisuuksia. Runsaat resurssit ja hyvä tekniikka tekevät lavastamisesta hänelle nautinnon. Kynttilöitä ja kattokruunu tullaan näkemään, mutta muuta hän ei vielä visioistaan paljastanut. Valaistuksen suunnitteleva Timo Alhanen lupasi valon lisäksi pimeyttä ja väpättäviä varjoja, jotka sopivat goottilaiseen kauhuun mainiosti. Osku Heiskanen nauroi koreografioivansa ison ensemblen ja kuoron lisäksi todennäköisesti myös seiniä. Puvut suunnittelee Marjaana Mutanen. Työryhmä on aiemmin tehnyt yhteistyötä Puhdistus-oopperassa.

Musikaali esitetään englanniksi ja esiintyjiä haetaan sekä Suomesta että kansainvälisesti. Phanien ei siis tarvitse päästä yli suosikkinsa kuulemisesta suomeksi, ja minun ei tarvitse kestää nillitystä siitä, että kaikki musikaalisuomennokset ovat kuitenkin aina automaattisesti perCstä. (Suomen kielen intohimoisena rakastajana olen eri mieltä: suomennos voi olla hyvä, ja siltä toisaalta pitääkin vaatia laatua.)

Uutinen on myös siinä mielessä positiivinen, että Oopperalla on luultavasti Suomen parhaat resurssit tehdä Oopperan kummitus hyvin. Teos vaatii tiettyä näyttävyyttä ja Ooppera pääsee hyödyntämään balettiosaamistaan. Jossain määrinhän Phantom myös parodioi perinteisiä oopperoita ja 1800-luvun tapoja esittää niitä, mutta Puumalaisen mukaan sekin tehdään rakkaudella ja hellyydellä oopperaa kohtaan. Kovin monia oopperalle sopivia musikaaleja maailmasta ei löydy, joten en usko Lilli Paasikiven taloineen lähtevän haastamaan Suomen teattereita ja niiden musikaalivalintoja. En kovin montaa nykymusikaalia osaa Oopperaan kuvitella, ne ovat niin paljon pop-tyylisempiä kuin Phantom ja pari muuta mahdollista.

Suhtaudun tulevaan produktioon positiivisella mielenkiinnolla. Phantom ei ole lempimusikaalejani, mutta osasyynä sille on ollut juuri alkuperäisproduktion jatkuva pikkutarkka kopiointi. Annan siis Tiina Puumalaiselle ja kumppaneille tilaisuuden vakuuttaa minut ja tehdä jotakin ennennäkemätöntä sekä Suomen että maailman mittakaavassa.

The Addams Family – TTT 2013

The Addams Family on aika stereotyyppistä Broadway-viihdettä: höttöinen tarina, pääpaino kevyen sarjan vitseissä ja sitcom-huumorissa, musiikkinumerot tarinasta irrallisia tanssikohtauksia. Se ei välttämättä itsessään ole huono asia, vain täsmälleen päinvastaista kuin mitä minä musikaaleistani haen. The Addams Familyn tosin teki mielenkiintoiseksi tavallisesta poikkeava musta ja paikoin mukavankin kiero huumori. Alatyylivitseistä en välittänyt, mutta osa parisuhde- ja teinihuumorista iski. Musiikkikin oli tyypillistä Broadway-tavaraa, joka toimii mukavasti tanssikohtausten taustana ja sooloissa muttei jää mitenkään päähän tai tee vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Yksittäiset kohtaukset ja vitsit onnistuivat viihdyttämään, mutta kokonaisuus pysyi aika höllästi kasassa etenkin toisessa näytöksessä. Tarina muistutti erilaisista Morsiamen isä -tyyppisistä aineksista koostettua revyyviihdettä, jossa todennäköisesti on jokaiselle jotakin muttei kenellekään mitään erityisen iskevää. Teini-ikäinen isin tyttö tuo kotiin ensimmäisen poikaystävänsä, jonka mahdollisuus saada appivanhempien hyväksyntä on äärimmäisen epävarmaa. Erilaisten perheiden kohtaamisesta revitään huumoria, samoin perheensisäisistä parisuhdekriiseistä. Isä käyttää runsaasti aikaa pikkutyttönsä aikuistumista ihmetellen ja panikoiden. Toisistaan vieraantunut aviopari löytää suhteeseensa uuden kipinän ja jäykkikset relaavat. Ärsyttävä pikkuveli on ärsyttävä. Höperöt vanhat sukulaiset aiheuttavat noloja tilanteita. Kaikki stereotyyppistä ja ennalta-arvattavaa, mutta Addamsien persoonallisuus sentään toi hieman omaa väriään tapahtumiin.

Eniten nautin juuri kohtauksista, joissa Addamsien maailma ja ns. normaalius olivat törmäyskurssilla ja tilannetta katsottiin Addams-näkökulmasta. Parhaimmillaan tällaiset kohtaukset täyttivät tehtävänsä eli haastoivat ajattelemaan, mikä lopulta on normaalia ja kuka sen määrittelee, mutta useimmiten sitä alleviivattiin hieman liikaa. Tarinan perussanoma on vähän naiivi mutta silti usein hyvä muistuttaa mieleen: ei kannata niin miettiä sitä, mitä muut ajattelevat, vaan olla juuri sellainen kuin on.

Kuva @ Teppo Järvinen

Hahmoista teinitytär Wednesday varsijousineen oli suosikkini. Laura Alajääski esitti sympaattista, itsenäiseksi ja päättäväiseksi kasvatettua nuorta naista, josta minun puolestani olisi hyväksi roolimalliksi teinitytöille. Naimisiinmeno vain tuntui melko kaukaa haetulta nykyaikana, ihan poikaystävän esittely vanhemmillekin olisi varmaan toiminut tarinan pohjana. Juha-Matti Koskelan herttainen Lucas olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Tyylikäs Eriikka Väliahde Morticiana teki luultavasti illan fyysisimmän roolityön puvussa, jossa liikkuminen näytti vaativan hyviä vatsalihaksia ja tasapainoa. Väliahde on myös porukan paras laulaja. Tarinan kolmas nainen, ahdistunut perheenäiti Alice (Minna Hokkanen) vakuutti myös. Äitien vertaistukituokio punkkulasillisen äärellä jäi mieleeni, koska sen aikana Morticia yhtäkkiä näytti tajuavan että perhana, tuo toinenhan on sittenkin pohjimmiltaan ihan Addams-normaali ihminen. Asetelma ja sen alleviivaamaton käänteisyys naurattivat.

Kuva @ Teppo Järvinen

Puntti Valtonen Gomez-isänä oli herttainen, mutta hänen äänensä ei oikein tahtonut riittää Gomezin lukuisiin lauluihin. Mika Honkanen seipäännielleenä tyranni-isänä oli ihan viihdyttävä tapaus. Mumma (Matti Pussinen-Eloranta) ja Fester (Samuli Muje) huolehtivat varsinaisista comic relief -hetkistä sukkanauhoineen ja kummine projekteineen ja olivat hahmoina aika turhaa täytettä. Jukka Nylund kieroutuneena Pugsley-pikkuveljenä onnistui jotenkin olemaan sympaattinen vähän unohdettuna perheen kuopuksena. Suomen (toiseksi?) pisin mies Sami Eerola oli kuin suoraan haudasta kaivettu hovimestari Lurkki.

Veikkaisin että The Addams Family toimii hyvin pikkujouluviihteenä. Pohjamateriaali ei ole kaksista ja musikaalista olisi helposti saatu parempikin, mutta Työviksen väki osaa asiansa ja on ottanut kässäristä irti sen minkä voi. Piirrossarjamainen, näyttävä ja asianmukaisen goottilaishenkinen lavastus sekä kaunis puvustus tarjoavat katsottavaa tyhjempiinkin hetkiin. Luurankotanssijatkin viehättivät vaikka tuntuivatkin aika irralliselta osalta musikaalia. Lavan takaosassa jammaileva hautausmaabändi sisääntuloineen on hauska idea. Jos ostaa lipun ja haluaa rahoilleen vastinetta, aivot kannattaa jättää narikkaan ja pistää päälle huumorintaju, joka väsyneenä kikattaa huonommillekin vitseille.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu

Tohtori Zivago – Helsingin kaupunginteatteri 2013

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Sain tutulta näyttelijältä lipun Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon omaisten ennakkoon. Produktio on saattanut olla vielä kypsymisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan lavalla juuri huomannut, joten uskaltaudun arvioimaan esitystä aivan valmiina teatterielämyksenä.

En ole lukenut Boris Pasternakin romaania tai nähnyt elokuvia, joten menin teatteriin tarinan suhteen noviisina. Vilkaisin kaiken varalta Wikipediasta juoniselostuksen ennen esitystä, mutta sitä ei olisi tarvittu, koska tarinassa pysyi hyvin kärryillä. Michael Wellerin, Michael Korien ja Amy Powersin musikaali on HKT:lta erinomainen valinta ja teoksena parhaimpia näkemiäni tuoreita musikaaleja. Tarina on ehkä hieman romanttinen makuuni, mutta se piti silti mielenkiintoni yllä, koska romanttisuus ei ollut silkkaa hattaraa ja aivottomuutta, vaan jokaisessa rakkauslaulussa tuntui olevan myös jokin pieni koukku.

Sami Parkkisen suomennos kuulosti olevan keskitason paremmalla puolella: tyyli oli kohdallaan, sisältö vähän diipadaapaa (luultavasti alkutekstin mukaisesti), ei mieleenpainuvia nerouksia mutta suoritti tehtävänsä, nuotit ja tavujen painot olivat kohdillaan. Väärältä tuntuva tyyli on yleensä ollut suurin ongelmani Parkkisen käännöksissä, mutta Tohtori Zivagon tekstit olivat sopivan herkkiä ja kauniita.

Etukäteen lukemani perusteella pelkäsin Juri Zivagon olevan kirkasotsainen ja enkelin hyvyyttä hohtava päähenkilö, mutta mies paljastuikin inhimilliseksi, sympaattiseksi ja aidon tuntuiseksi. Hän on idealisti ja ensi alkuun sinisilmäinen ja vähän pihalla kaikkialla muualla kuin runojensa parissa, muttei liioitellusti. Hän seuraa omatuntoaan mutta voi rikkoa yhteiskunnan normeja vastaankin. Plussaa moraalisääntöjä rikkovista ratkaisuista, joita ei esitetä absoluuttisen negatiivisina tai "korjata" myöhemmin. Tuukka Leppänen on vihdoin päästetty ansaitsemaansa päärooliin, ja hän hoitaa homman kotiin erinomaisesti. Rooli on ilmeisesti kirjoitettu legendaariselle Anthony Warlow'lle, mutten Leppäsen nähtyäni osaa kuvitella häntä yhtä zivagomaiseksi Zivagoksi.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

En ihan hirveästi innostunut Anna Victoria Erikssonista Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hydessa, mutta vara-Larana hän vakuutti sekä äänellään että näyttelemisellään. Lara ei ole sen enempää katuva syntinen kuin pahiskaan, vaan selviytymään tottunut vahva nainen, joka tasapainottaa Zivagon luonnetta mukavasti ja näyttää kaikessa hiljaisuudessa olevan miehelle opiksikin. Hieman harmittelen sitä, etten tälläkään kertaa onnistunut näkemään paljon kehuttua Anna-Maija Tuokkoa lavalla, mutta Erikssonia katseli ja kuunteli ilokseen.

Pasha Antipov alias Strelnikov kiehtoo minua hahmona erityisesti. Tarinan alussa hän on innokas, hieman nörtähtävä ja pohjimmiltaan hyvin mammanpojan oloinen nuorukainen, joka uhkuu näyttämisenhalua ja rakkaudenkaipuuta. Lopussa hän näyttää koulukiusaajalta, jonka kovismaineella hankitut kaverit ovat juuri hylänneet ja joka huomaa, että kaikki se muiden silmille tarkoitettu coolius onkin ollut turhaa. Olisin vain kaivannut Strelnikovin pahisbiisiin lisää potkua, musiikki vaikutti melko hampaattomalta hahmon luonteeseen nähden. Antti Timonen hoiti kyllä hommansa hyvin ja sai hahmoon todella eloa. Lopussa tunsin sympatiaakin miesparkaa kohtaan, osaksi koska hänelläkin oli jossain siellä pohjalla ymmärrettävät motiivit tunteilleen.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Muutkin näyttelijät tekivät hyvää työtä, eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Anna-Maija Jalkanen oli symppis rouva Zivago, ja Zivagon naisten duetto oli aiheeltaan virkistävän erilainen (ja kaunis). Esko Roineen kiero lakimies oli sopivan niljakas ja rouva Zivagon perhe herttainen. Kaikkien artikulaatiossa oli vielä toivomisen varaa, mutta osasyynä sanojen epäselvyyteen saattoi olla akustisesti vähemmän optimaalinen paikkani sivussa parven alla.

Tarinan ja henkilöhahmojen monitasoisuus ylipäätään teki minuun vaikutuksen. Kun musikaali pohjautuu Nobel-palkittuun romaaniin, sitä ehkä voi odottaakin, mutta turhan usein henkilöt latistuvat adaptaatioissa. Rakkauslauluja oli ehkä muutama liikaa minun makuuni, mutta seurasin Zivagon, Laran ja Strelnikovin tarinaa silti mielenkiinnolla. Ohjaaja Hans Berndtsson ei lupaillut liikoja kun sanoi tarinassa olevan mustavalkoisuuden sijaan kaikki harmaan sävyt. Romaanin siirto lavalle on muutenkin onnistunut. Tarina etenee, hahmot pysyvät kokonaisina eikä mikään tunnu hutaisten kerrotulta tai aukkoiselta, eikä romaanista ole toisaalta kerrottu orjallisesti kaikkea.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Zivagon Kunnian mies -kappale on sen verran vaikuttava, että olisin jättänyt sen ensimmäisen näytöksen lopetukseksi. Sen jälkeen tullut Kotitalon laulu -kohtaus vaikutti täytekappaleelta eikä mielestäni ollut kovin olennainen tarinan kannalta. Etenkin kun se sisälsi sen pakollisen Pikkupoika Laulaa Liikuttavasti Hennolla Äänellään -osuuden, jolla ei yleensä ole muuta funktiota kuin saada liikuttuneiksi sellaiset ihmiset, jotka liikuttuvat pelkästä lapsen näkemisestä lavalla. Myös kommunistien Järjestelmän riemuvoitto -kappale tuntui vähän munattomalta, mutta muuten musiikki oli todella kaunista. Se ei ehkä jumitu päähän soimaan tai herätä suurta hinkua hankkia levy (jollaista ei ole tehty missään), mutta livenä kunnon orkesterin soittamana sitä kuuntelee mielellään.

Loppukohtauksen ohjaukseen olisin kaivannut jotain hieman erilaista kuin sen perusratkaisun, että koko ensemble laulaa lavalla kasvot yleisöön päin. Kulisseista laulaminen, taustalla olevalla rampilla siluetteina laulaminen... Jotain erilaista, tämän olen nähnyt liian monessa musikaalissa. Ohjauksesta huolimatta loppu sai kyllä kylmät väreet selkäpiihin.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Pakko vielä hehkuttaa Ralf Forsströmin luomaa visuaalista ilmettä. En yleensä ole ollut kovin ihastunut HKT:n lavastus- ja puvustusratkaisuihin, mutta Tohtori Zivagossa oli selvästi panostettu laatuun. Tavaraa ei ollut liikaa, mutta lava ei silti näyttänyt tyhjältä. Mikään ei näyttänyt aaltopahvilta tai Eurokankaan aletrikoolaarista hankitulta, vaan lavasteet olivat tukevia, monikäyttöisiä ja esteettisiä. Puvustus sopi aikaan ja lavasteisiin, vaatteet istuivat kauniisti ja kankaat näyttivät autenttisilta. Kylmän sinertävä ja hopeanharmaa värimaailma miellytti silmääni ja loi hyytävää tunnelmaa Venäjän talveen. Etenkin pidin taustan jykevistä metalliputkista, joita hyödynnettiin valaistuksen (William Iles & Kari Leppälä) avulla kauniisti.

Kokonaisuudessaan siis suositeltava esitys, parasta mitä olen HKT:ssa pitkään aikaan nähnyt.

Linkkejä:
Produktion kotisivu