maanantai 8. helmikuuta 2016

Vampyyrien tanssi – Helsinki 2016

 Sain ensi-iltoihin pressiliput.

Hömelö vampyrologian professori ja hänen liikuttavan tavallinen assistenttinsa eksyvät lumisessa Transilvanian vuoristossa, jossa palvotaan valkosipulia, nautitaan vaahtokylvyistä ja janotaan verta. Majatalon nurkilla hiippailee vampyyrikreivi, kaunis neito on vaarassa ja vaarnat ovat tarpeen. Klassisen vampyyritarinan parodiaversioon sekoittuu yhteiskuntakritiikkiä, eskapismia, ahneutta ja kaipuuta. Yksi haaveilee kunniasta, toinen rauhallisesta elämästä, joku sielunrauhasta, moni läheisyydestä, ja aikuistuvat nuoret haaveilevat oikeasta elämästä tuolla jossakin. Moni unelmoijista saa haluamansa, mutta siitä on aina maksettava oma hintansa. Taustalla soi elämää suurempi kasaripoprock.


Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire, 1997) on minulle se täydellinen musikaali. Täysin makuuni sopiva musiikki, vanhan koulukunnan vampyyreitä, huumoria, älykäs teksti ja erinomaisesti rakennettu tarina. Todellisuutta satirisoidaan ja tarkastellaan fantasian keinoin, mutta halutessaan todellisuutta voi myös paeta unelmien pariin ja antaa vapaudenkaipuulleen vallan. Koska kukapa ei joskus unelmoisi irtiotosta, elämänmuutoksesta, jostakin ihan muusta tuolla jossakin? Tai ihan vain kivasta ihmisestä, joka ymmärtäisi sinua?

Markku Nenosen ohjaus Helsingin kaupunginteatterille on vähän hajanaisen oloinen, mutta näyttelijät näyttävät saaneen melko vapaat kädet rooliensa kanssa ja heillä on fiksuja tulkintoja hahmoistaan. Näin molempien miehitysten ensi-illat ja pääosin pidin kummastakin esityksestä. Rocklegenda Jim Steinmanin musiikki on suurta, menevää ja ihanan överiä. Suurin osa katsojista tunnistanee seasta 80-luvun poprockin melodioita, mutta mistään jukebox-musikaalista ei silti ole kyse, vaan melodioista on koottu itsenäinen teos. Marika Hakolan suomennos Michael Kunzen libretosta on erinomainen. Pidin Eeva Kontun orkestroinneissa etenkin siitä, miten tarvittaessa musiikkia oli uskallettu myös pienentää eikä näyttelijöiden tarvinnut huutaa repliikkejään taustamusiikin yli. Kaipasin muutamaan kohtaukseen vähän raskaampaa rockia, mutta esimerkiksi painajaiskohtaus Carpe Noctem kuulosti juuri oikeanlaiselta. Äänitehosteet ovat veikeitä ja jatkavat hauskasti Roman Polanskin alkuperäiselokuvan (1967) tunnelmia.

Neito ja kuolema. © Mirka Kleemola / HKT

Lavastus (Jani Uljas & Jari Ijäs) on näyttävä, gootahtava ja ihanan rouhea. Peacock-teatterin lavantakaiset tilat ovat pienet, mutta lavaa on käytetty hyväksi todella tehokkaasti. Majatalo muuttuu parilla irrotettavalla palalla linnaksi, pienemmät lavaste-elementit palvelevat monessa tarkoituksessa ja kaikki on miellyttävän kiinteän näköistä. Lavalla ei näy mitään ilmiselvän pahvista, vaan kaikki on tukevasti rautaa, kiveä ja puuta. Tykkään! Puvutkin (Elina Kolehmainen) on suunniteltu kauniisti, mutta käytetyt kankaat ovat paikoin hieman halvan oloisia. Onneksi vampyyrikreivi von Krolockilla on sentään soveliaan ylelliset vaatteet. Sarah'n tanssiaispuvun Dior-ideasta pidän, mutta lopputuloksessa on ripaus GinaTricot'n alerekkiä. Kyläläisten runsailla ornamenteilla koristellut vaatteet ovat kauniit, Krolock juniorilla on asianmukaisen överit vaatteet ja proffan ja Alfredin asut mätsäävät söpösti. Kauniit valot (William Iles) ja projektiot täydentävät lavastusta tyylikkäästi.

Visuaalisuudessa on ylipäätään otettu kivasti vaikutteita 1960-luvulta ja elokuvan syntyajoilta. Kuolevaisten värimaailma muistuttaa paikoin 60-luvun Batman-sarjan kirkkaita värejä, Sarah on kuin ilmetty Sharon Tate leffassa, ja proffan ja assistentin liikekieli on saanut vaikutteita Batmanin dynamic duosta. Odotin koko ajan, että joku kaivaisi esiin pahvikyltin, jossa lukee WHACK! tai POW!. Krolockin lepakkohissistä ja majatalon paniikkivalosta en ole täysin samaa mieltä, mutta onpahan ainakin käytetty omaperäisiä ideoita.

Ohjaaja Nenosen tekemät koreografiat olivat soolo-osuuksissa hieman pettymys, mutta ensemblea musikaali liikuttelee näyttävästi. Sarah'n unelmoinnin koreografia monine nostoineen ei oikein vastannut minun käsitystäni vapaudenkaipuisesta päiväunesta. Carpe Noctem olisi ehkä kaivannut vähän selkeämmän tarinan, olkoonkin että painajaiset harvoin etenevät loogisesti. Siitä pidin suuresti, että koreografioissa ei käytetty mieshahmoille unikaksoisolentoja, vaan Krolock ja Alfred hoitivat osuutensa ihan itse.

Alfred näkee unta. © Mirka Kleemola / HKT

Näyttelijät

Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras majatalontytär Sarah, jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. Olen nirso naisäänten suhteen, mutta Raitalan vaivaton, voimakas sopraano sopii kapinoivan maalaistyttären rooliin täydellisesti. Raitalan Sarah on huumorintajuinen ja herttainen mutta myös tietää mitä tahtoo. Anna Victoria Eriksson taas oli roolissa rahtusen romanttisempi ja herkempi. Hänelläkin oli hieno ääni ja hyvä ote hahmosta, mutta tulkintana Raitalan Sarah puhuttelee minua ehkä enemmän. Joka tapauksessa on mielenkiintoista nähdä, millaisiksi nämä Sarah't vielä kehittyvätkään! Punaiset saappaat -kohtauksessa näkyi hyvin Sarah'n moraalipohdinta ja tanssiaisissa taas sen lopputulos.

Mikko Vihma kreivi von Krolockina oli vaikuttava, aatelismachoa maskuliinisuutta säteilevä ilmestys. Suosin roolissa ääneltään vielä tummasävyisempiä ja syvempiä laulajia, mutta muuten Vihman laulua kuunteli mielellään ja loppunuoteilla riitti kilometrikaupalla pituutta. Virnuilu, petomaisuus ja hyvin istuvat nahkavaatteet täydensivät kokonaisuuden varsin esteettiseksi elämykseksi. Ensi-illassa en oikein vielä lämmennyt tulkinnalle, mutta seuraavassa esityksessä pystyin jo ottamaan vampyyrin vakavasti, joten kehityssuunta on hyvä. Vihma ei tietääkseni ole aiemmin esittänyt näitä ahdistunut seksisymbolipomo -tyyppisiä hahmoja (ellei joku tuntenut vetoa siihen gorilla-asuun Tarzanissa), mutta hyvin näyttää sujuvan. Sukulaisnaiseni useammasta eri ikäpolvesta olivat täysin myytyjä.

© Mirka Kleemola / HKT

Jonas Saari on periaatteessa hyvä näyttelijä ja laulaja ja ulkomuodollisesti pätevä, mutta ainakin minun makuuni hän oli sekä olemukseltaan että ääneltään täysin vääräntyyppinen Krolockin rooliin. Nuorempi polvi saattaa kyllä tykätä nuoresta hempeä-äänisestä kreivistä, joka kutsuu tytön prom queenikseen mutta paljastuu lopulta melko kylmäksi deitiksi. Ainakin ensi-illassaan Saari liikkui omituisen epäluontevasti ja tönkösti, mutta vähän jäi sellainen olo, että kreivillä on vain joko todella paha ramppikuume tai sitten venähtänyt selkä. Raili Raitalan voimakastahtoinen Sarah todennäköisesti veisi tätä kreiviä aivan 6–0. Tästä vampyyritulkinnasta en oikein saanut mitään otetta, mutta loppua kohden alkoi jo näkyä mukavasti petomaisuuttakin.

Petrus Kähkösen lutunen, ilmeikäs Alfred varasti ensi-illassa show'n täysin, vaikka seuraavassa esityksessään muu miehitys otti Alfredia jo hyvin kiinni. Professorin assistentin aikuistuminen, turhautuminen ja auktoriteettiuskon rapistuminen vähä vähältä olivat kiehtovaa seurattavaa. Alfredin naiivius sai kolauksen toisensa jälkeen, kun ammatillinen esikuva osoittautui nyhveröksi ja unelmien tyttöön ei vedonnutkaan sankarillisuus vaan aatelisen kilpakosijan hyvät suhteet haute couture -piireihin. Tanssiaisten kohokohdassa Alfredin reaktio vei huomioni täysin. Sarah'lle-laulu taisi oikeutetusti saada illan isoimmat suosionosoitukset. Miiko Toiviainen ei paljoa jäänyt kakkoseksi niin lutuisuudessa kuin aplodien määrässäkään. Alfred on täydellinen päähenkilö ja samastumisenkohde katsojalle: vielä hieman pihalla oleva nuori ihminen joutuu keskelle suurta tuntematonta, aikuistuu, tulee huijatuksi, kasvaa, tulee taas huijatuksi ja kasvaa hieman lisää, kunnes aikuisuus ottaa vallan.

© Mirka Kleemola / HKT

Toinen esityksenvarastaja oli eläväinen professori Abronsius. Etenkin kakkosenskarissa Tuukka Leppäsen Abronsius vaikutti nauttineen triplaespresson kofeiinipillereillä ja muutamalla laittomalla höysteellä, mutta meni Antti Timosellakin lujaa. Huumoripuolella Timonen vaikutti saaneen vaikutteita Chagalista, mistä en aivan innostunut, kun taas Leppäsen aavistuksen pimeämpi ja verbaalimpi komiikka iski huumorintajuuni täysillä. Kaipaisin proffaan rahtusen enemmän uskottavuutta tutkijana, mutta muuten todellisuudesta irtautunut tiedemies, joka on näköjään päättänyt vuosien siistin sisätyön jälkeen kokeilla empiiristä tutkimusta, on hauskaa seurattavaa. Abronsiuksen ja Alfredin keskinäinen suhde kehittyy kiinnostavasti esityksen mittaan.

Palvelustyttö Magdasta oli tehty harvinaisen voimakas hahmo. Varsinkin upeaääninen Laura Alajääski selvästi nautti ylemmyydentunteesta Chagalin ruumiin äärellä ja pisti vampyyrinä miehen kevyesti ruotuun. Sanna Majuri oli hieman hauraamman ja hyväksikäytetymmän oloinen, mutta vauhtiin päästyään hänenkin Magdastaan löytyi voimaa oikein kivasti.

© Mirka Kleemola / HKT

Chagal näyttää tässä ohjauksessa päässeen edustamaan kansanomaista huumoria. Risto Kaskilahden söhellys, ilmeily ja yliyrittäminen aiheuttivat myötähäpeää muissakin kuin minussa. Kari Mattilan majatalonisäntä nosti tasoa huomattavasti ja onnistui jopa olemaan tavallaan symppis, mutta Chagal on silti tympein hahmo tässä tuotannossa. Siitä tosin pidin, että tanssiaisissa isukki saattoi tyttärensä käsipuolesta uhrialttarille Krolockin luo. Emäntä Rebecca (Leenamari Unho) taas jäi muiden rinnalla harmillisen yksiulotteiseksi, vaikka Unho sinänsä rooliin sopiikin. Rebeccan valkosipulinen hiuslaite sai haaveilemaan pidemmistä hiuksista.

Samuel Harjanne oli kreivin Herbert-poikana oikein elementissään. Olen nähnyt persoonallisempiakin Herbertejä, mutta tässä pojassa oli ns. munaa. Ehkä mieleenpainuvin elementti Herbertissä olivat hillitön Dingo-vaikutteinen fleda ja 80-lukuisen kimaltavat salihousut. Rispektini sisääntulosta linnan portilla – harvoin näkee yhtä tehokasta yhdellä repliikillä ja viitanheilautuksella luotua vaikutusta.

Juha Jokela palvelija Koukolina oli hänkin symppis. Voisin kuvitella monitoimimies Koukolin kiinteistönhoidollisten tehtäviensä ohella mm. suunnitelleen ja tehneen Sarah'n tanssiaispuvun. Hän myös suhtautui Sarah'lle lahjaksi tuleviin saappaisiin hyvin ylpeästi ja ihaillen.

Herbert von Krolock. © Mirka Kleemola / HKT

Ohjaus

Nautin vampyyrihuumorini mieluiten mustana ja ilman räikeitä alleviivauksia, joten Nenosen ohjauksessa minua ehkä eniten häiritsi sen komiikka. Alkusoiton aikana toiveeni ohjauksen huumorintajun suhteen ehtivät nousta korkeiksi, mutta Kynsilaukassa tultiin jo taas alaspäin. Pidän varsinaisen tekstin hienovaraisesta parodiasta ja hetkittäisestä camp-tunnelmasta, mutta Helsingissä esitykseen on paikoin lisätty helppoa pieruhuumoria, kummelimaista kohellusta ja höhöttelyä, jotka eivät vetoa huumorintajuuni. Risto Kaskilahden tyyli näytti levinneen muuhunkin miehitykseen, koska eri miehityksellä ja Chagalilla koko esityksen kökköhuumori väheni heti. Toisaalta mm. professori Abronsiusten spontaanit heitot saivat minut nauramaan kaksinkerroin, joten hauskojakin lisäyksiä esityksessä on. Loppu poikkeaa hieman alkuperäiskässäristä, mutta se toimii näillä hahmoilla oikeastaan ihan hyvin ja on linjassa elokuvan kanssa.

Ohjaus on myös sortunut (tarkoituksella tai tarkoituksettomasti) samaan ongelmaan, jota Polanski elokuvallaan alkujaan käsitteli: musikaalissa suht vakaviksi tarkoitetut kohtaukset lipsahtavat herkästi tahattoman koomisen puolelle. Esimerkiksi Krolockin soolot vaativat tekstinä tietynasteista vakavasti ottamista ja toisaalta itseironiaa, mutta nyt hahmo ei aina tuntunut itsekään uskovan siihen mitä sanoo. Kohtauksista puuttui osa siitä aikuisten sadun tunnelmasta, joka minulle on musikaalissa tärkeä. En ole koskaan aiemmin tainnut kuulla ihmisten naureskelevan Sammumattoman poltteen aikana Krolockin näyttelemiselle, mutta ensi-illassa kohtauksen yli vedetty traagisuus olisi hymyilyttänyt minuakin. Kun biisi loppua kohden sitten muuttui synkemmäksi, hahmoa oli vaikea ottaa enää vakavasti. Tilanne onneksi parani saman miehityksen seuraavassa esityksessä, joten voi olla, että kaikki olivat ensi-illassa vain hieman ylikierroksilla.

Paradoksaalisesti koomisuuden lisääminen vei uskottavuutta ja voimaa varsinaisilta vitseiltä, kun kontrastia ei enää syntynyt. Hienovarainen huumori ja sanoitukset olivat jatkuvasti jäädä kohelluksen jalkoihin, ja se on minusta sääli. Toisaalta taas ensimmäisessä näytöksessä on paljon sellaisia koomisia kohtia, joista ei minusta otettu läheskään kaikkea potentiaalia irti. Varsinkin ensimmäisen näytöksen alkupuolisko on oudon laimea. Esimerkiksi Alfredin ja Sarah'n laulaessa etualalla rakkauden mahdollisuudesta taustalla pitäisi pyöriä eräänlainen slapstick-komedia, joka esittelee parisuhteen negatiivisia puolia. Professorin, Chagalin, Rebeccan ja Magdan tragikoominen säätö jää kuitenkin mekaaniseksi ja vaisuksi, ja kumma kyllä juuri tästä kohtauksesta puuttuu sitä slapstick-huumoria.

Urheat vampyyrintappajat. © Mirka Kleemola / HKT

Vampyyrien tanssi on teoksena sen verran vahva, että muutama hidas kohtaus ja heppoinen huumori eivät vielä hillitse tahtia. Mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä tummempia sävyjä esitys saa ja sitä paremmin meno tempaa mukaansa. Kakkospuolisko ei enää jäänyt hetkeksikään junnaamaan paikalleen, ja lopussa tunnelma läheni jo rockkonserttia. Hurraava ja musiikin mukana taputtava yleisö on ulkomailla aika peruskauraa, mutta suomalaisten saattamiseen siihen tilaan vaaditaan jo enemmän, ja HKT näyttää yltäneen siihen. Helsinki pesee kirkkaasti keskieurooppalaisen standardiohjauksen, jota on esitetty saksankielisissä maissa, Ranskassa, Venäjällä ja Unkarissa lähes samanlaisena jo liki 20 vuotta. Täällä ei ehkä ole valtavia paineilmalla liikkuvia lavasteita, mutta tunnelmaa ja elävän teatterin henkeä esitys loi sitäkin enemmän.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Produktion käsiohjelma
Eclipsis ry:n Vampyyrien tanssi -sivu

6 kommenttia:

Talle / Teatterikärpänen kirjoitti...

Bingo!

Katri kirjoitti...

Loistavaa!

Isa / Pilkkuun asti kirjoitti...

Hyvää kannatti näemmä odottaa! Erittäin tyhjentävästi kerrottu :)

Laura kirjoitti...

Kiitos, kollegat!

Dorian kirjoitti...

Hei,

Olipas poikkeuksellisen syväluotaava arvostelu :) Itse en häpeäkseni ollut kuullut koko musikaalista ennen kuin HKT viime syksynä julkisti sen kevään musikaaliksi. Päätin silloin jättää ensikokemukseni HKTn huomaan ja odotin näytösten alkamista hieman kauhunsekaisella innostuksella. Goottisielustani huolimatta vampyyrit eivät koskaan ole vakuuttaneet minua ihan sillä tavalla kuin niiden ehkä olisi kuulunut. Täytyy sanoa, että Vampyyrien Tanssi ja etenkin Mikko Vihman von Krolock sai minut heti ensimmäisen esityksen jälkeen täysin vakuuttuneeksi. Von Krolock on se vampyyri, jota olen tietämättäni koko elämäni odottanut ;D Tämä musikaali kiipesi heti tämän (jokseenkin vielä kokemattoman) musikaalifriikin lempimusikaaliksi ja koittaa parhaillaan kammeta itselleen ykköstilaa Oopperan kummitukselta, joka on pitänyt sitä hallussaan yli 10 vuotta, aivan musikaaliobsessioni alusta asti.

Olen täysin rakastunut HKT:n produktioon ja jos vanha kaava pitää (enkä näe miksei pitäisi) niin se paranee esitys esitykseltä ainakin muutaman seuraavan viikon vielä. Jo lauantain ja eilisen esitysten välillä oli huomattava ero. Lauantaina olin ihastumisestani huolimatta aavistuksen pettynyt siihen, miten Mikko Vihman mielestäni upea ääni ei von Krolockin roolissa päässyt kunnolla oikeuksiinsa. Se oli nimittäin asia, josta olin eniten innoissani heti kuultuani tulevasta musikaalista. Kuitenkin jo eilen se kuulosti huomattavasti paremmalta ja rakastamiani tummia sävyjä oli ripoteltu mukaan runsaasti. Sammumattomassa poltteessa en kyyneleiltäni nähnyt komiikan häivääkään :D Toisaalta minuun uppoaa helposti ehkä vähän suurempi teatraalisuus kuin moniin muihin. Haluaisin kommentoida enemmänkin, mutta pelkään, etten kykene mihinkään rakentavaan kritiikkiin ainakaan vielä moneen viikkoon (jos koskaan :p).

(Anteeksi, että levähdin tänne blogisi kommentteihin, mutta yhtälailla pöhköjä asioita rakastava ystäväni on ulkomailla vielä pari kuukautta ja en kehtaa ryöpyttää hehkutustani muiden ystäväparkojeni niskaan ^^;;)

Laura kirjoitti...

Dorian: Ei huolta, spontaanit vampyyriavautumiset ovat aina tervetulleita tänne! :-D Rakentava kritiikkikään ei ole pakollista, joten antaa palaa vain.

Von Krolock on kieltämättä aika täydellinen pakkaus vampyyriä. Itsekään en ole vielä yli 10 vuodessa löytänyt kiehtovampaa yksilöä. Leffan kreivi on aika lailla vain parodia, mutta musikaalissa hahmosta on kehittynyt mahtavan monitasoinen persoona (eikä se seksikkyyskään varsinaisesti mua haittaa *köh*). Vihma oli jo keskiviikon enskarin ja viime lauantain välillä kehittynyt oikein kivasti, joten odotan innolla jatkoa.

Mullakin on keväälle säännöllisin väliajoin varattuna lippuja osaksi juuri siksi, että esitykset tapaavat kehittyä ja kypsyä melkoisin harppauksin. On hauska nähdä, mitä uusia puolia näyttelijät löytävät hahmoistaan ja miten itsevarmuuden ja rutiinin kasvaessa myös esitys kehittyy. Toisaalta toivon myös, ettei tämä ole sellainen teos, jonka esittäminen käy liian rutiiniksi ja näyttelijöillä alkaa olla näkyvästi tylsää. Sääli joka tapauksessa, ettei heillä ole pidempää aikaa kypsytellä esitystä, koska nyt joudun vähän ahnehtimaan lippuja että saan verenjanoni tyydytettyä kevään aikana.