Sain esitykseen pressilipun.
Sirkku Peltola on kirjoittanut ja ohjannut Fjodor Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaudesta uudistetun näytelmän nimeltä Papparaisen uni. En tunne alkuperäisteosta, joten en osaa sanoa, eroaako näytelmä romaanista kovin suuresti, mutta näytelmä on joka tapauksessa hauska. Kieli on monipolvista ja kaunopuheista jopa huvittavuuteen asti. Hetkittäin meno yltyy operettimaiseksi: salakuuntelijat, juonittelut ja sekaannukset seuraavat toisiaan, yhtä halutaan naittaa toiselle ja toinen on palavasti rakastunut kolmanteen. Venäläinen tunnelma on säilynyt tekstissä ja tuo mieleen paikoin mm. Tsehovin Lokin, johon näytelmä vaivihkaa ja hieman irvaillen viittaa useampaankin kertaan. Bongailin muitakin viittauksia venäläisen fiktion klassikoihin, mutta koska tunnen niitä huonosti, tunnistin joukosta ainoastaan Saatana saapuu Moskovaan -romaanin.
 |
| © Kari Sunnari / TTT |
Näytelmän ainoa varsinainen vika on oikeastaan sen kahden ja puolen tunnin pituus, josta olisi voinut leikata puolisen tuntia. Nyt lopputuloksessa on vielä vähän hiomattomuuden makua ja osa kohtauksista kaipaisi tiivistämistä. Lavalla pistäytyy aina välillä joukko venäläistä rahvasta tekemässä metsätöitä, eikä joukon kohtauksilla tunnu olevan oikein mitään muuta pointtia kuin muistuttaa rahvaan olemassa olosta, mikä toki sekin on venäläisen fiktion kulmakiviä.
Näyttelijät ovat huippuvedossa. Esko Roine esittää papparaista eli puoliseniiliä ruhtinasta, joka ei enää kaikin ajoin elä samassa todellisuudessa muiden kanssa. Hän tarinoi kuin paraskin paroni Münchhausen, unohtaa mitä on kenellekin kertonut ja keitä tarina koskee, ja värittää alkujaankin värikästä totuuttaan joka kerta eri tavalla. Koska hän vanhuudenhöperyydestään huolimatta on edelleen rikas ja ylhäinen, ympäristö pyrkii parhaansa mukaan mukautumaan hänen todellisuuteensa. Tilanteesta seuraa räikeää mielistelyä, vaivautuneita hymyjä ja ihmissuhdesotkuja. Välillä Roineen ruhtinas tuntuu jopa nauttivan aiheuttamastaan hämmingistä ja ottavan kaiken irti siitä, että voi lopulta tehdä juuri kuten haluaa, koska hänen vain oletetaan unohtaneen lupaukset ja pyynnöt. Lisää näyttävä vaatetus ja silmämeikki sekä valikoima erilaisia irtokarvoituksia, ja lopputuloksena on varsin vaikuttava persoona.
 |
| Pikkukaupungin naiset. © Kari Sunnari / TTT |
Kun tällainen hahmo tupsahtaa keskelle pientä maalaiskaupunkia, onnenonkijat ja pyrkyrit suorastaan taistelevat hänen huomiostaan. Maaseutuhienoston etunenässä patsastelee rouva Maria Aleksandrovna Moskaleva alias Tuire Salenius, joka hallitsee näyttämöä kuin kuningatar. Rouva saa ruhtinaan vieraaksi taloonsa ja ehtii tasoittaa tietä naittaakseen tyttärensä ruhtinaalle. Etumatka ei kestä kauaa, sillä muut kaupungin silmäätekevät ehtivät nopeasti saaliinjaolle ja avioliitolle löytyy vastustajia lähempääkin. Seuraa liukaskielistä valehtelua, harhautusta, syyllistämistä ja marttyyriksi heittäytymistä. Salenius on mainio mukauhrautuva äiti, jonka päämäärätietoisena mutta hienovaraisesti jyrää yli kaikkien muiden tahdon ja tarpeiden saadakseen haluamansa. Rouva puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja manipuloi kaikkia ympärillään. Nimestään huolimatta Papparaisen uni on nimenomaan Saleniuksen näytelmä. Hän esittää erinomaisesti mutta silti aina erilaisesti näitä kovapintaisia, teräväkielisiä naisia kuten Desiréen rouva Armfeldt ja Vanhan naisen vierailun Claire Zachanassian.
Rouvan juonien välikappaleina toimivat tytär Zina (Maija Koivisto), Zinaan rakastunut Pavel (Tuukka Huttunen) sekä emännälleen kiukkuinen palvelijatar (Jaana Pesonen). Koivisto säteilee herkkää eteerisyyttä ja surumielisyyttä, kun taas Huttunen ryntäilee tunteiden liekeissä. Molemmat tasapainoilevat hiuksenhienosti parodian rajoilla ja astuvat hetkittäin rajan yli niin pokkana, että nauravalla katsojalla valui vesi silmistä. Myös Pesosen palvelijatar on herkullinen hahmo alaluokan katkeruudessaan. Hahmogalleriaa täydentävät Eeva-Riitta Salo (mainio naapuruston viinasieppoleski), Mika Honkanen (rouva Marian tossukka aviomies) sekä Miia Selin, Jaana Oravisto, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela persoonallisina naapurinrouvina.
 |
| Ruhtinas, Pavel ja utelias yleisö. © Kari Sunnari / TTT |
Puvustus (Matti Seppänen) on näyttävä ja tyylikäs, etenkin Tuire Saloniuksen ja hänen kilpakumppaniensa päräyttävät asut. Kukin kylän rouvista yrittää näköjään tyrmätä edellisen rouvan tekemän vaikutuksen. Vastapainoksi Zina lehahtelee näyttämöllä utuisessa harsomekossa, balettitossuissa ja puuterinsävyissä. Rouvan hienostokodin lavastus (Hannu Lindholm) on kaunis ja arvokas mutta hieman nuhjaantuneella tavalla, savupirtinmakuisesti ja hämärästi. Samovaari porisee, ulkona tuiskuaa lunta ja Venäjän hienosto rapistuu samaa tahtia ruhtinaan silmämeikin kanssa. Taustalla vaanii korkea synkkä kuusimetsä, jota ihastelin jo Anna Liisassa.
Sivumennen sanoen pidän siitä, miten Työvis on ainakin viime vuosina hakenut näytelmiä myös suomalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin ulkopuolelta, kuten nyt Venäjältä tai Saksasta. Ladan ensi-ilta jäi minulta näkemättä, mutta menen ehdottomasti katsomaan näytelmän ihan jo sen saksalaisuuden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti