Kansallisteatteri päästi joukon kulttuuribloggaajia viime lauantaina tutustumaan sisuksiinsa ja sen jälkeen kutsuvieraslipuilla Töppöhöröön. Vaelsimme tunnin verran teatterin lämpiöissä, lavantakaisissa tiloissa, käytävillä ja verstaissa ja kuulimme valikoiman kiehtovaa triviaa Suomen vanhimman suomenkielisen teatteritalon historiasta.
Ylälämpiön ikkunoissa on kuvattu draaman neljä osa-aluetta.
Mörkö!
Suuren näyttämön katossa on vaikuttava määrä tekniikkaa.
Historiallisia näyttämön taustakankaita lavastevaraston katossa.
Kenkäkomero!
Juha HurmeenTöppöhörö kertoo Vilistä, parodisesta suomalaismiehen stereotypiasta, joka elää kaljalla, eineksillä ja tv:n urheilutarjonnalla. Väkivalta on hieno asia, verkkarit kansallisasu ja Disney ylin kulttuurin muoto. Mannerheim on heti Jumalasta seuraava. Muija otti ja lähti lasten kanssa, Vilillä on lähestymiskielto väkivaltaisuuden vuoksi ja sossutantat ovat perseestä. Itse asiassa tosi moni asia on perseestä, esimerkiksi homot, ulkomaalaiset, eriväriset ja erilaiset.
Hahmo kuvataan kuin jonkinlaisena malliesimerkkinä siitä, millainen ihminen piileskelee netin "tapa ittes suvakki" -kommenttien takana: ahdistunut, epävarma, olemassaolonsa uhatuksi tunteva pieni ihminen, joka yrittää peittää nämä tunteet (sekä muilta että itseltään) uhittelemalla, vittuilemalla ja syyttämällä ongelmistaan kaikkia muita. Ettei joutuisi kohtaamaan omaa epävarmuuttaan ja epäonnistumistaan kasvoista kasvoihin.
Sitten Vilin elämään ponnahtaa hentoinen Helinä-keiju, hänen tukahdutettujen puoliensa tiivistymä. Helinä-keiju puhuu venäjää ja pehmeää Karjalan murretta, puolustaa vihreitä arvoja ja lempeällä äänellä kyseenalaistaa Vilin ajatusmaailman ja luuseriuden. Hahmo on kuin se pieni ääni olkapäällä korvan vieressä, se joka välillä herää kuiskuttamaan että kannattaisi katsoa peiliin, elää terveellisemmin ja hengähtää. Suurin osa ihmisistä lienee jossain näiden kahden ääripään välillä.
Kaksituntinen näytelmä Suurella näyttämöllä on kahdelta näyttelijältä melkoinen veto. Jarkko Lahti vetäisee ensimmäisen näytöksen monologina, ja Alina Tomnikov huolehtii enimmästä toisen näytöksen puhepuolesta. Hurme sanoo ettei yritä tarjoilla mitään maailmankuvaa toista parempana, mutta kyllähän esitys on vähän saarnaava. Onneksi se on myös hauska ja otteessaan pitävä. Kaikki lööppien, nettikeskustelujen ja huoltoasemaraatien kliseet on niputettu yhteen ihmiseen, jonka elämä onneksi puuttuu tilanteeseen sen verran, että Vilistä ei ehkä tulekaan lopulta katuoja-alkoholistia tai mustasukkaista perhesurmaajaa.
Tampereen Työväen Teatteri paljasti tänään tulevan syksyn ensi-iltansa. Musiikkiteatteripuolelta kiinnostavin minun kannaltani on Viita 1949, joka esittelyn mukaan keskittyy kirjailija Lauri Viidan elämän yhteen käännekohtaan. Musiikin on säveltänyt Eeva Kontu, yksi suosikkikapellimestareistani, ja sanat on osin Viidan omien tekstien pohjalta kirjoittanut Heikki Salo. Kontu kertoi Salon saaneen nipun aiemmin julkaisemattomia kirjeitä Lauri Viita -seuralta, joka pyysi että niistä tehtäisiin näytelmä. Joukossa oli paljon runoja, jotka haluttiin mukaan, joten lopulta päädyttiin musiikkinäytelmään. Näytelmän ohjaa Sirkku Peltola, joka yhdessä Salon kanssa asuu Viidan vanhassa kodissa Pispalassa. Karnevaalihenkisessä näytelmässä ilmeisesti seikkailevat mm. Viidan "päänsisäiset peikkopirulaiset Kukunor ja Kalahari", mikä kuulostaa minun makuuni erittäin lupaavalta.
Hauskaa sinänsä, että ostin noin vuosi sitten Budapestista summamutikassa Én, József Attila -musikaalin levyn ja ihastuin siihen. Musikaali on sävelletty 1900-lukulaisen runoilijan Attila Józsefin runoihin, ja musiikki on varsin kaunista. Pohdin Twitterissä, että suomalainenkin runoilijamusikaali voisi olla kiva idea ja miksei sellaista vielä ole tehty. No, nyt tehdään! Kontu kuvaa saaneensa sävellyksiinsä vaikutteita suomalaisesta musiikista "Värttinästä Popedaan", mikä kuulostaa rahtusen pelottavalta näin ulkotamperelaisesta näkökulmasta, mutta ainakin lehdistötilaisuudessa esitetty maistiaiskappale oli todella kaunis. Huolimatta siitä, että olen opiskellut kirjallisuustiedettä Tampereella, en tunne Viitaa sen kummemmin, joten vuorossa lienee uusi yleissivistävä elämys ulkopaikkakuntalaiselle.
Perinteisempää kaipaaville on luvassa kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat, jonka musiikin on säveltänyt Värttinän Sari Kaasinen. Suuren näyttämön varsinainen suuri musikaali ensi syksynä on Kanderin ja Ebbin klassikko Cabaret, jonka ohjaa Tiina Puumalainen. En ole järin suuri Cabaret'n enkä Puumalaisenkaan fani, mutta miehitys vaikuttaa erinomaiselta ja Työvis tapaa tehdä musikaalinsa laadulla. Ainakin teos on ajankohtainen. Työvis tuntuu vuorottelevan klassikoita ja valtavirran ulkopuolisia musikaaleja, ja nyt on vuorossa herkkua klassikonnälkäisille. Näin Cabaret'n vuonna 2008 naapurissa Tampereen Teatterissa ja muistelen edelleen kauhunsekaisella ihailulla Heikki Kinnusta Emceenä. Antti Lang on onneksi hyvin erilainen näyttelijä, joten on kiinnostavaa nähdä, millaisen kertojahahmon TTT saa lavalleen. (Selasin juuri eilen vanhoja käsiohjelmia, ja HKT:n Kaunottaren ja hirviön kohdalla pohdin ohimennen, mitä pikkuinen söpö Kippo eli Antti Lang nykyään puuhaa. Pyörittää näköjään paheellista klubia Berliinissä.) Emmi Kaislakarikin vaikuttaa nappivalinnalta Sally Bowlesin rooliin, samoin Juha-Matti Koskela miespääosaan.
Tampereen Teatteri ei ensi kaudella tee uutta musikaalia, mutta herkän viihdyttävä Sugar jatkaa vielä syksyn ajan. Muutenkin ohjelmisto vaikuttaa mielenkiintoiselta, varsinkin komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen. TT lainaa vaihteeksi TTT:ltä Sirkku Peltolaa, jonka draaman Tyttö ja varis ohjaa Frenckelliin TT:n uunituore pääohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen. Lyytikäiseltä muuten kysyttiin hänen nimenjulkistustilaisuudessaan, miten hän suhtautuu musikaalien ohjaamiseen, ja hän mainitsi olevansa kiinnostunut etenkin pienimuotoisemmista musikaaleista. Jos hän sattuu kaipaamaan vinkkejä, niin sähköpostiosoitteeni on tuossa blogin sivupalkissa. ;-)
Hömelö vampyrologian professori ja hänen liikuttavan tavallinen assistenttinsa eksyvät lumisessa Transilvanian vuoristossa, jossa palvotaan valkosipulia, nautitaan vaahtokylvyistä ja janotaan verta. Majatalon nurkilla hiippailee vampyyrikreivi, kaunis neito on vaarassa ja vaarnat ovat tarpeen. Klassisen vampyyritarinan parodiaversioon sekoittuu yhteiskuntakritiikkiä, eskapismia, ahneutta ja kaipuuta. Yksi haaveilee kunniasta, toinen rauhallisesta elämästä, joku sielunrauhasta, moni läheisyydestä, ja aikuistuvat nuoret haaveilevat oikeasta elämästä tuolla jossakin. Moni unelmoijista saa haluamansa, mutta siitä on aina maksettava oma hintansa. Taustalla soi elämää suurempi kasaripoprock.
Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire, 1997) on minulle se täydellinen musikaali. Täysin makuuni sopiva musiikki, vanhan koulukunnan vampyyreitä, huumoria, älykäs teksti ja erinomaisesti rakennettu tarina. Todellisuutta satirisoidaan ja tarkastellaan fantasian keinoin, mutta halutessaan todellisuutta voi myös paeta unelmien pariin ja antaa vapaudenkaipuulleen vallan. Koska kukapa ei joskus unelmoisi irtiotosta, elämänmuutoksesta, jostakin ihan muusta tuolla jossakin? Tai ihan vain kivasta ihmisestä, joka ymmärtäisi sinua?
Markku Nenosen ohjaus Helsingin kaupunginteatterille on vähän hajanaisen oloinen, mutta näyttelijät näyttävät saaneen melko vapaat kädet rooliensa kanssa ja heillä on fiksuja tulkintoja hahmoistaan. Näin molempien miehitysten ensi-illat ja pääosin pidin kummastakin esityksestä. Rocklegenda Jim Steinmanin musiikki on suurta, menevää ja ihanan överiä. Suurin osa katsojista tunnistanee seasta 80-luvun poprockin melodioita, mutta mistään jukebox-musikaalista ei silti ole kyse, vaan melodioista on koottu itsenäinen teos. Marika Hakolan suomennos Michael Kunzen libretosta on erinomainen. Pidin Eeva Kontun orkestroinneissa etenkin siitä, miten tarvittaessa musiikkia oli uskallettu myös pienentää eikä näyttelijöiden tarvinnut huutaa repliikkejään taustamusiikin yli. Kaipasin muutamaan kohtaukseen vähän raskaampaa rockia, mutta esimerkiksi painajaiskohtaus Carpe Noctem kuulosti juuri oikeanlaiselta. Äänitehosteet ovat veikeitä ja jatkavat hauskasti Roman Polanskin alkuperäiselokuvan (1967) tunnelmia.
Lavastus (Jani Uljas & Jari Ijäs) on näyttävä, gootahtava ja ihanan rouhea. Peacock-teatterin lavantakaiset tilat ovat pienet, mutta lavaa on käytetty hyväksi todella tehokkaasti. Majatalo muuttuu parilla irrotettavalla palalla linnaksi, pienemmät lavaste-elementit palvelevat monessa tarkoituksessa ja kaikki on miellyttävän kiinteän näköistä. Lavalla ei näy mitään ilmiselvän pahvista, vaan kaikki on tukevasti rautaa, kiveä ja puuta. Tykkään! Puvutkin (Elina Kolehmainen) on suunniteltu kauniisti, mutta käytetyt kankaat ovat paikoin hieman halvan oloisia. Onneksi vampyyrikreivi von Krolockilla on sentään soveliaan ylelliset vaatteet. Sarah'n tanssiaispuvun Dior-ideasta pidän, mutta lopputuloksessa on ripaus GinaTricot'n alerekkiä. Kyläläisten runsailla ornamenteilla koristellut vaatteet ovat kauniit, Krolock juniorilla on asianmukaisen överit vaatteet ja proffan ja Alfredin asut mätsäävät söpösti. Kauniit valot (William Iles) ja projektiot täydentävät lavastusta tyylikkäästi.
Visuaalisuudessa on ylipäätään otettu kivasti vaikutteita 1960-luvulta ja elokuvan syntyajoilta. Kuolevaisten värimaailma muistuttaa paikoin 60-luvun Batman-sarjan kirkkaita värejä, Sarah on kuin ilmetty Sharon Tate leffassa, ja proffan ja assistentin liikekieli on saanut vaikutteita Batmanin dynamic duosta. Odotin koko ajan, että joku kaivaisi esiin pahvikyltin, jossa lukee WHACK! tai POW!. Krolockin lepakkohissistä ja majatalon paniikkivalosta en ole täysin samaa mieltä, mutta onpahan ainakin käytetty omaperäisiä ideoita.
Ohjaaja Nenosen tekemät koreografiat olivat soolo-osuuksissa hieman pettymys, mutta ensemblea musikaali liikuttelee näyttävästi. Sarah'n unelmoinnin koreografia monine nostoineen ei oikein vastannut minun käsitystäni vapaudenkaipuisesta päiväunesta. Carpe Noctem olisi ehkä kaivannut vähän selkeämmän tarinan, olkoonkin että painajaiset harvoin etenevät loogisesti. Siitä pidin suuresti, että koreografioissa ei käytetty mieshahmoille unikaksoisolentoja, vaan Krolock ja Alfred hoitivat osuutensa ihan itse.
Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras majatalontytär Sarah, jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. Olen nirso naisäänten suhteen, mutta Raitalan vaivaton, voimakas sopraano sopii kapinoivan maalaistyttären rooliin täydellisesti. Raitalan Sarah on huumorintajuinen ja herttainen mutta myös tietää mitä tahtoo. Anna Victoria Eriksson taas oli roolissa rahtusen romanttisempi ja herkempi. Hänelläkin oli hieno ääni ja hyvä ote hahmosta, mutta tulkintana Raitalan Sarah puhuttelee minua ehkä enemmän. Joka tapauksessa on mielenkiintoista nähdä, millaisiksi nämä Sarah't vielä kehittyvätkään! Punaiset saappaat -kohtauksessa näkyi hyvin Sarah'n moraalipohdinta ja tanssiaisissa taas sen lopputulos.
Mikko Vihma kreivi von Krolockina oli vaikuttava, aatelismachoa maskuliinisuutta säteilevä ilmestys. Suosin roolissa ääneltään vielä tummasävyisempiä ja syvempiä laulajia, mutta muuten Vihman laulua kuunteli mielellään ja loppunuoteilla riitti kilometrikaupalla pituutta. Virnuilu, petomaisuus ja hyvin istuvat nahkavaatteet täydensivät kokonaisuuden varsin esteettiseksi elämykseksi. Ensi-illassa en oikein vielä lämmennyt tulkinnalle, mutta seuraavassa esityksessä pystyin jo ottamaan vampyyrin vakavasti, joten kehityssuunta on hyvä. Vihma ei tietääkseni ole aiemmin esittänyt näitä ahdistunut seksisymbolipomo -tyyppisiä hahmoja (ellei joku tuntenut vetoa siihen gorilla-asuun Tarzanissa), mutta hyvin näyttää sujuvan. Sukulaisnaiseni useammasta eri ikäpolvesta olivat täysin myytyjä.
Jonas Saari on periaatteessa hyvä näyttelijä ja laulaja ja ulkomuodollisesti pätevä, mutta ainakin minun makuuni hän oli sekä olemukseltaan että ääneltään täysin vääräntyyppinen Krolockin rooliin. Nuorempi polvi saattaa kyllä tykätä nuoresta hempeä-äänisestä kreivistä, joka kutsuu tytön prom queenikseen mutta paljastuu lopulta melko kylmäksi deitiksi. Ainakin ensi-illassaan Saari liikkui omituisen epäluontevasti ja tönkösti, mutta vähän jäi sellainen olo, että kreivillä on vain joko todella paha ramppikuume tai sitten venähtänyt selkä. Raili Raitalan voimakastahtoinen Sarah todennäköisesti veisi tätä kreiviä aivan 6–0. Tästä vampyyritulkinnasta en oikein saanut mitään otetta, mutta loppua kohden alkoi jo näkyä mukavasti petomaisuuttakin.
Petrus Kähkösen lutunen, ilmeikäs Alfred varasti ensi-illassa show'n täysin, vaikka seuraavassa esityksessään muu miehitys otti Alfredia jo hyvin kiinni. Professorin assistentin aikuistuminen, turhautuminen ja auktoriteettiuskon rapistuminen vähä vähältä olivat kiehtovaa seurattavaa. Alfredin naiivius sai kolauksen toisensa jälkeen, kun ammatillinen esikuva osoittautui nyhveröksi ja unelmien tyttöön ei vedonnutkaan sankarillisuus vaan aatelisen kilpakosijan hyvät suhteet haute couture -piireihin. Tanssiaisten kohokohdassa Alfredin reaktio vei huomioni täysin. Sarah'lle-laulu taisi oikeutetusti saada illan isoimmat suosionosoitukset. Miiko Toiviainen ei paljoa jäänyt kakkoseksi niin lutuisuudessa kuin aplodien määrässäkään. Alfred on täydellinen päähenkilö ja samastumisenkohde katsojalle: vielä hieman pihalla oleva nuori ihminen joutuu keskelle suurta tuntematonta, aikuistuu, tulee huijatuksi, kasvaa, tulee taas huijatuksi ja kasvaa hieman lisää, kunnes aikuisuus ottaa vallan.
Toinen esityksenvarastaja oli eläväinen professori Abronsius. Etenkin kakkosenskarissa Tuukka Leppäsen Abronsius vaikutti nauttineen triplaespresson kofeiinipillereillä ja muutamalla laittomalla höysteellä, mutta meni Antti Timosellakin lujaa. Huumoripuolella Timonen vaikutti saaneen vaikutteita Chagalista, mistä en aivan innostunut, kun taas Leppäsen aavistuksen pimeämpi ja verbaalimpi komiikka iski huumorintajuuni täysillä. Kaipaisin proffaan rahtusen enemmän uskottavuutta tutkijana, mutta muuten todellisuudesta irtautunut tiedemies, joka on näköjään päättänyt vuosien siistin sisätyön jälkeen kokeilla empiiristä tutkimusta, on hauskaa seurattavaa. Abronsiuksen ja Alfredin keskinäinen suhde kehittyy kiinnostavasti esityksen mittaan.
Palvelustyttö Magdasta oli tehty harvinaisen voimakas hahmo. Varsinkin upeaääninen Laura Alajääski selvästi nautti ylemmyydentunteesta Chagalin ruumiin äärellä ja pisti vampyyrinä miehen kevyesti ruotuun. Sanna Majuri oli hieman hauraamman ja hyväksikäytetymmän oloinen, mutta vauhtiin päästyään hänenkin Magdastaan löytyi voimaa oikein kivasti.
Chagal näyttää tässä ohjauksessa päässeen edustamaan kansanomaista huumoria. Risto Kaskilahden söhellys, ilmeily ja yliyrittäminen aiheuttivat myötähäpeää muissakin kuin minussa. Kari Mattilan majatalonisäntä nosti tasoa huomattavasti ja onnistui jopa olemaan tavallaan symppis, mutta Chagal on silti tympein hahmo tässä tuotannossa. Siitä tosin pidin, että tanssiaisissa isukki saattoi tyttärensä käsipuolesta uhrialttarille Krolockin luo. Emäntä Rebecca (Leenamari Unho) taas jäi muiden rinnalla harmillisen yksiulotteiseksi, vaikka Unho sinänsä rooliin sopiikin. Rebeccan valkosipulinen hiuslaite sai haaveilemaan pidemmistä hiuksista.
Samuel Harjanne oli kreivin Herbert-poikana oikein elementissään. Olen nähnyt persoonallisempiakin Herbertejä, mutta tässä pojassa oli ns. munaa. Ehkä mieleenpainuvin elementti Herbertissä olivat hillitön Dingo-vaikutteinen fleda ja 80-lukuisen kimaltavat salihousut. Rispektini sisääntulosta linnan portilla – harvoin näkee yhtä tehokasta yhdellä repliikillä ja viitanheilautuksella luotua vaikutusta.
Juha Jokela palvelija Koukolina oli hänkin symppis. Voisin kuvitella monitoimimies Koukolin kiinteistönhoidollisten tehtäviensä ohella mm. suunnitelleen ja tehneen Sarah'n tanssiaispuvun. Hän myös suhtautui Sarah'lle lahjaksi tuleviin saappaisiin hyvin ylpeästi ja ihaillen.
Nautin vampyyrihuumorini mieluiten mustana ja ilman räikeitä alleviivauksia, joten Nenosen ohjauksessa minua ehkä eniten häiritsi sen komiikka. Alkusoiton aikana toiveeni ohjauksen huumorintajun suhteen ehtivät nousta korkeiksi, mutta Kynsilaukassa tultiin jo taas alaspäin. Pidän varsinaisen tekstin hienovaraisesta parodiasta ja hetkittäisestä camp-tunnelmasta, mutta Helsingissä esitykseen on paikoin lisätty helppoa pieruhuumoria, kummelimaista kohellusta ja höhöttelyä, jotka eivät vetoa huumorintajuuni. Risto Kaskilahden tyyli näytti levinneen muuhunkin miehitykseen, koska eri miehityksellä ja Chagalilla koko esityksen kökköhuumori väheni heti. Toisaalta mm. professori Abronsiusten spontaanit heitot saivat minut nauramaan kaksinkerroin, joten hauskojakin lisäyksiä esityksessä on. Loppu poikkeaa hieman alkuperäiskässäristä, mutta se toimii näillä hahmoilla oikeastaan ihan hyvin ja on linjassa elokuvan kanssa.
Ohjaus on myös sortunut (tarkoituksella tai tarkoituksettomasti) samaan ongelmaan, jota Polanski elokuvallaan alkujaan käsitteli: musikaalissa suht vakaviksi tarkoitetut kohtaukset lipsahtavat herkästi tahattoman koomisen puolelle. Esimerkiksi Krolockin soolot vaativat tekstinä tietynasteista vakavasti ottamista ja toisaalta itseironiaa, mutta nyt hahmo ei aina tuntunut itsekään uskovan siihen mitä sanoo. Kohtauksista puuttui osa siitä aikuisten sadun tunnelmasta, joka minulle on musikaalissa tärkeä. En ole koskaan aiemmin tainnut kuulla ihmisten naureskelevan Sammumattoman poltteen aikana Krolockin näyttelemiselle, mutta ensi-illassa kohtauksen yli vedetty traagisuus olisi hymyilyttänyt minuakin. Kun biisi loppua kohden sitten muuttui synkemmäksi, hahmoa oli vaikea ottaa enää vakavasti. Tilanne onneksi parani saman miehityksen seuraavassa esityksessä, joten voi olla, että kaikki olivat ensi-illassa vain hieman ylikierroksilla.
Paradoksaalisesti koomisuuden lisääminen vei uskottavuutta ja voimaa varsinaisilta vitseiltä, kun kontrastia ei enää syntynyt. Hienovarainen huumori ja sanoitukset olivat jatkuvasti jäädä kohelluksen jalkoihin, ja se on minusta sääli. Toisaalta taas ensimmäisessä näytöksessä on paljon sellaisia koomisia kohtia, joista ei minusta otettu läheskään kaikkea potentiaalia irti. Varsinkin ensimmäisen näytöksen alkupuolisko on oudon laimea. Esimerkiksi Alfredin ja Sarah'n laulaessa etualalla rakkauden mahdollisuudesta taustalla pitäisi pyöriä eräänlainen slapstick-komedia, joka esittelee parisuhteen negatiivisia puolia. Professorin, Chagalin, Rebeccan ja Magdan tragikoominen säätö jää kuitenkin mekaaniseksi ja vaisuksi, ja kumma kyllä juuri tästä kohtauksesta puuttuu sitä slapstick-huumoria.
Vampyyrien tanssi on teoksena sen verran vahva, että muutama hidas kohtaus ja heppoinen huumori eivät vielä hillitse tahtia. Mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä tummempia sävyjä esitys saa ja sitä paremmin meno tempaa mukaansa. Kakkospuolisko ei enää jäänyt hetkeksikään junnaamaan paikalleen, ja lopussa tunnelma läheni jo rockkonserttia. Hurraava ja musiikin mukana taputtava yleisö on ulkomailla aika peruskauraa, mutta suomalaisten saattamiseen siihen tilaan vaaditaan jo enemmän, ja HKT näyttää yltäneen siihen. Helsinki pesee kirkkaasti keskieurooppalaisen standardiohjauksen, jota on esitetty saksankielisissä maissa, Ranskassa, Venäjällä ja Unkarissa lähes samanlaisena jo liki 20 vuotta. Täällä ei ehkä ole valtavia paineilmalla liikkuvia lavasteita, mutta tunnelmaa ja elävän teatterin henkeä esitys loi sitäkin enemmän.
Sirkku Peltola on kirjoittanut ja ohjannut Fjodor DostojevskinVanhan ruhtinaan rakkaudesta uudistetun näytelmän nimeltä Papparaisen uni. En tunne alkuperäisteosta, joten en osaa sanoa, eroaako näytelmä romaanista kovin suuresti, mutta näytelmä on joka tapauksessa hauska. Kieli on monipolvista ja kaunopuheista jopa huvittavuuteen asti. Hetkittäin meno yltyy operettimaiseksi: salakuuntelijat, juonittelut ja sekaannukset seuraavat toisiaan, yhtä halutaan naittaa toiselle ja toinen on palavasti rakastunut kolmanteen. Venäläinen tunnelma on säilynyt tekstissä ja tuo mieleen paikoin mm. TsehovinLokin, johon näytelmä vaivihkaa ja hieman irvaillen viittaa useampaankin kertaan. Bongailin muitakin viittauksia venäläisen fiktion klassikoihin, mutta koska tunnen niitä huonosti, tunnistin joukosta ainoastaan Saatana saapuu Moskovaan -romaanin.
Näytelmän ainoa varsinainen vika on oikeastaan sen kahden ja puolen tunnin pituus, josta olisi voinut leikata puolisen tuntia. Nyt lopputuloksessa on vielä vähän hiomattomuuden makua ja osa kohtauksista kaipaisi tiivistämistä. Lavalla pistäytyy aina välillä joukko venäläistä rahvasta tekemässä metsätöitä, eikä joukon kohtauksilla tunnu olevan oikein mitään muuta pointtia kuin muistuttaa rahvaan olemassa olosta, mikä toki sekin on venäläisen fiktion kulmakiviä.
Näyttelijät ovat huippuvedossa. Esko Roine esittää papparaista eli puoliseniiliä ruhtinasta, joka ei enää kaikin ajoin elä samassa todellisuudessa muiden kanssa. Hän tarinoi kuin paraskin paroni Münchhausen, unohtaa mitä on kenellekin kertonut ja keitä tarina koskee, ja värittää alkujaankin värikästä totuuttaan joka kerta eri tavalla. Koska hän vanhuudenhöperyydestään huolimatta on edelleen rikas ja ylhäinen, ympäristö pyrkii parhaansa mukaan mukautumaan hänen todellisuuteensa. Tilanteesta seuraa räikeää mielistelyä, vaivautuneita hymyjä ja ihmissuhdesotkuja. Välillä Roineen ruhtinas tuntuu jopa nauttivan aiheuttamastaan hämmingistä ja ottavan kaiken irti siitä, että voi lopulta tehdä juuri kuten haluaa, koska hänen vain oletetaan unohtaneen lupaukset ja pyynnöt. Lisää näyttävä vaatetus ja silmämeikki sekä valikoima erilaisia irtokarvoituksia, ja lopputuloksena on varsin vaikuttava persoona.
Kun tällainen hahmo tupsahtaa keskelle pientä maalaiskaupunkia, onnenonkijat ja pyrkyrit suorastaan taistelevat hänen huomiostaan. Maaseutuhienoston etunenässä patsastelee rouva Maria Aleksandrovna Moskaleva alias Tuire Salenius, joka hallitsee näyttämöä kuin kuningatar. Rouva saa ruhtinaan vieraaksi taloonsa ja ehtii tasoittaa tietä naittaakseen tyttärensä ruhtinaalle. Etumatka ei kestä kauaa, sillä muut kaupungin silmäätekevät ehtivät nopeasti saaliinjaolle ja avioliitolle löytyy vastustajia lähempääkin. Seuraa liukaskielistä valehtelua, harhautusta, syyllistämistä ja marttyyriksi heittäytymistä. Salenius on mainio mukauhrautuva äiti, jonka päämäärätietoisena mutta hienovaraisesti jyrää yli kaikkien muiden tahdon ja tarpeiden saadakseen haluamansa. Rouva puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja manipuloi kaikkia ympärillään. Nimestään huolimatta Papparaisen uni on nimenomaan Saleniuksen näytelmä. Hän esittää erinomaisesti mutta silti aina erilaisesti näitä kovapintaisia, teräväkielisiä naisia kuten Desiréen rouva Armfeldt ja Vanhan naisen vierailun Claire Zachanassian.
Rouvan juonien välikappaleina toimivat tytär Zina (Maija Koivisto), Zinaan rakastunut Pavel (Tuukka Huttunen) sekä emännälleen kiukkuinen palvelijatar (Jaana Pesonen). Koivisto säteilee herkkää eteerisyyttä ja surumielisyyttä, kun taas Huttunen ryntäilee tunteiden liekeissä. Molemmat tasapainoilevat hiuksenhienosti parodian rajoilla ja astuvat hetkittäin rajan yli niin pokkana, että nauravalla katsojalla valui vesi silmistä. Myös Pesosen palvelijatar on herkullinen hahmo alaluokan katkeruudessaan. Hahmogalleriaa täydentävät Eeva-Riitta Salo (mainio naapuruston viinasieppoleski), Mika Honkanen (rouva Marian tossukka aviomies) sekä Miia Selin, Jaana Oravisto, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela persoonallisina naapurinrouvina.
Puvustus (Matti Seppänen) on näyttävä ja tyylikäs, etenkin Tuire Saloniuksen ja hänen kilpakumppaniensa päräyttävät asut. Kukin kylän rouvista yrittää näköjään tyrmätä edellisen rouvan tekemän vaikutuksen. Vastapainoksi Zina lehahtelee näyttämöllä utuisessa harsomekossa, balettitossuissa ja puuterinsävyissä. Rouvan hienostokodin lavastus (Hannu Lindholm) on kaunis ja arvokas mutta hieman nuhjaantuneella tavalla, savupirtinmakuisesti ja hämärästi. Samovaari porisee, ulkona tuiskuaa lunta ja Venäjän hienosto rapistuu samaa tahtia ruhtinaan silmämeikin kanssa. Taustalla vaanii korkea synkkä kuusimetsä, jota ihastelin jo Anna Liisassa.
Sivumennen sanoen pidän siitä, miten Työvis on ainakin viime vuosina hakenut näytelmiä myös suomalaisen ja angloamerikkalaisen kulttuurin ulkopuolelta, kuten nyt Venäjältä tai Saksasta. Ladan ensi-ilta jäi minulta näkemättä, mutta menen ehdottomasti katsomaan näytelmän ihan jo sen saksalaisuuden vuoksi.
