Teatterikesä 2015: Petra

Sain esitykseen lehdistölipun.

"Rouva Petra Sveinsdóttirilla oli elämässään erikoinen intohimon kohde: kivet. Hänen kivikokoelmastaan muodostui suurin yksityinen mineraalikokoelma maailmassa. Niin suuri, että se päätyi museoksi asti. --- Teatterintekijä Pétur Ármannsson inspiroitui persoonallisesta isomummostaan ja alkoi keräillä paloja yhteisestä menneisyydestä tuodakseen niitä näkyville – aivan kuten Petra kiviä. Syntyi sympaattinen ja valtavan hieno, pieni suuri esitys muistoista, suvun tarinoista, taiteen tekemisestäkin."
(Teatterikesän esittelyteksti)

Petran aluksi näyttelijä Brogan Davison tuli pahoittelemaan, että esitystä ei voi nyt esittää aiotussa muodossa, koska Pétur on lukittautunut hotellihuoneeseensa eikä suostu esiintymään. Onneksi muu työryhmä on valmis auttamaan, ettei yleisön tarvitse lähteä kotiin tyhjin käsin.

Alun hämmennyksen jälkeen esitys alkaa avautua näytelmäksi näytelmän tekemisestä, syntyvaiheista ja elämäkertateatterin etiikasta. Elämänsä aikana pari tonnia kiviä kerännyt mummo on lähtökohta, jonka varaan kaikki rakentuu. Brogan itse yrittää kertoa koskettavaa, rehellistä tarinaa Petrasta materiaalinaan kotivideot ja valokuvat. Kolbeinn Arnbjörnsson korostaa olevansa koulutettu ammattinäyttelijä, haluaa tuoda lavalle luovuutta ja huumoria ja pystyy hätinä pitämään egonsa kurissa. Hjalti Jón Sverrisson on muusikko, joka aina puhumaan päästessään keskittyy omiin näkökulmiinsa ja omaan kokemukseensa. Islantilais-brittiläinen seurue tuo lavalle omalaatuista mutta brittihenkisen kuivaa ja vähäeleistä huumoria, ja onnistuu samalla kuvaamaan teatterinteon koko prosessin sudenkuoppineen ja outoine persoonineen

Toteutus on ajatuksia herättävä, suorapuheinen ja terävän hauska, eikä absurdeiltakaan hetkiltä vältytä. Tarkoituksella koulunäytelmää tai esitelmää muistuttavat kömpelöt piirteet naurattavat, ja ammattinäyttelijän tiedostamaton itserakkaus parodioi mainiosti Suurta Taidetta (TM) tekeviä tyyppejä. Teatterikesän hetkittäisen übertaiteellisuuden lopuksi oli ihan piristävää nähdä sankarin loikkivan lavalle laulamaan islantilaiseksi haltiaksi pukeutuneena "tuomaan uutta näkökulmaa".

Ääneen luetun ohjaajan making of -päiväkirjan kautta tarkastellaan elämäkertateatterin oikeutusta. Ensin into kertoa ihmisen merkittävästä elämästä elää voimakkaana, mutta projektin edetessä mukaan astuu epäilyä. Onko hyväksikäyttöä tehdä toisen ihmisen elämästä taidetta ja esitellä se kaikelle kansalle? Haluanko avata oman suhteeni toiseen ihmiseen kokonaiseksi näytelmäksi? Tekstissä ja ohjaajan anteeksipyyntökirjeessä kritisoitiin ohimennen myös katsojia, jotka olivat tulleet katsomaan näytelmää todellisen henkilön elämästä. Mitä kumman tirkistelijöitä te olette? Odotitteko jotain suurta taidetta tavallisen ihmisen elämästä? Tunkekaa kuulkaa teatteri perseeseenne ja kutsukaa sitä taiteeksi!

Kokonaisuus oli mahdottoman sympaattinen ja herttainen. Metateatteri on välillä vähän kulunut näkökulma, mutta Petra tarttui siihen reippaasti ja liioitellulla rehellisyydellä. Lopussa ohjaajakin saatiin paikalle, mutta odotin lopulta jotenkin enemmän, jonkinlaista huippukohtaa tai välähdystä tai yhtenäistä ajatusta. Nyt esitys vain, no, loppui. Ehkä se toisaalta sopii elämäkertateemaan, koska harvoinpa elämässä draamallinen ajoitus osuu kohdilleen.

Teatterikesä 2015: Harmony Sisters / A Bebop Story

Sain esityksiin lehdistöliput.

Lauantain teatteriputkeni alkoi Riihimäen teatterin musikaalilla Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret. Harmikseni työasiat estivät minua katsomasta toista näytöstä, joten tämä bloggaus on nyt ensimmäisen puoliskon perusteella kirjoitettu. Paikalla olleet tuttavat kuitenkin kertoivat tason pysyneen samana läpi esityksen.

Etukäteen oletin, että kyseessä on tyypillinen suomalainen jukebox-musikaali, jonka päämäärä on tarjoilla nostalgiaa ja tuttuja lauluja löyhän juonen varjolla ja siten houkutella paikalle mahdollisimman monta bussilastillista mummoja. Yllätyin iloisesti, kun Kolmannen valtakunnan sisaret paljastuikin kunnianhimoisesti ja ajatuksella tehdyksi musikaaliksi. Laulut toki soivat (ja kauniisti soivatkin!), mutta pääosassa oli tarinankerronta. Mummot varmasti tykkäsivät, mutta niin tykkäsin minäkin.

Elina Snicker on kirjoittanut kirpeällä huumorilla maustetun käsikirjoituksen, joka pohjautuu tositapahtumiin mutta ottaa taiteilijan vapauksia. Valtosen sisartrion teini-ikä käydään läpi surkuhupaisana sirkusesityksenä, jota ajan fiktio ja tyttöjen unelmat maustavat. Tarina etenee jouhevasti ensimmäisiin esiintymisiin, suurempaan kuuluisuuteen, sotarintamalle ja sinisilmäiselle kiertueelle Natsi-Saksaan. Yhtäkkiä Harmony Sistersistä on huomaamattaan tullut natsismia markkinoiva edustusyhtye ja osa Hitlerin propagandakoneistoa. Vauhti on miltei kabareemainen, samoin esitystyyli, mutta vakavasti otettavaa sisältöä on runsain mitoin.

Kaikkea maustaa sympaattinen, hieman mustansävyinen ja ironinen huumori, jota syntyy arkisista kommelluksista ja poliittisesta kömpelyydestä. Niinpä tyttöjen ensimmäiset esiintymisasut syntyvät työväentalon ullakon vanhasta kommunistilipusta, ja Saksassa epäonninen Hitler-patsas menettää nenänsä. Mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä traagisempia sävyjä huumori saa.

Ainakin ensimmäinen puolisko jättää vielä avoimeksi, tajuavatko neidit Valtonen, mihin he ovat Saksan-kiertueellaan joutuneet. Ehkä raha ja maine sokeuttavat, ehkä ystävällismielisen valtion toimia ei haluta nähdä, ehkä merkkejä ei vain nähnyt niin hyvin kuin nyt jälkiviisaana. Musikaali käsittelee samalla koko Suomen arkaa suhdetta Saksaan ja Hitleriin.

Vera Valtonen (vaikuttava Petriikka Pohjanheimo) on sisaruksista vanhin, vastuuntuntoisin ja vakain, mutta veikkaisin hänenkin saaneen osansa elämän heittelystä toisessa puoliskossa. Mairea näytelleellä Maija Siljanderilla oli upea tumma ääni ja ihailtava heittäytyminen rooliin. Pia Piltz oli minulle ennestään tuttu Tampereen Teatterin Les Misérablesista, ja hän oli hurmaavan menevä Raija Valtonen, nuorin ja turhamaisin sisarista.

Jonna Kuittisen lavastus oli hyvin yksinkertainen mutta toimiva. Pyörivä häkkyrä keskellä näyttämöä muuntui milloin miksikin rakennukseksi tai autoksi, ja loput hoituivat monipuolisesti käytetyillä paperilakanoilla, pyykkinaruilla ja pienellä rekvisiitalla. Pieni budjetti tunnetusti saa luovuuden kukkimaan, mutta vaikutelma onnistui silti välttämään kotikutoisuuden ja pahvisuuden.

***

Illalla suuntasin katsomaan hollantilaista modernia musiikkiteatteriesitystä nimeltä A Bebop Story (Een Bebop verhaal). Mahdollisesti fiktiivisen Lars Doberman -bändin näyttelijät olivat todella monilahjakkaita, ja kuulin muutamankin katsojan toteavan esityksen jälkeen, että heidän keikalleen menisi ihan mielellään. Jammailu oli tarttuvaa, elekieli ja äänenkäyttö pitkälle harkitun koomista. Puvustus oli niin ihanan överiä että hipsteritkin olisivat siitä kateellisia. Vietin ison osan ajasta ihaillen yhden tyypin punaisia housuja. Kikkailu viihdytti, ja näyttelijän taito matkia oman puheensa kaikua jäi mieleeni.

Esityksen tarina ja merkitys sen sijaan eivät avautuneet minulle. En tunne jazzia tai esityksen inspiroinutta Chet Bakeria kuin nimeltä, joten mahdollinen elämäkerrallisuus jäi pimentoon. Pitkästä aikaa tunsin olevani täysin pihalla siitä, mitä lavalla on meneillään ja miten mikään liittyy mihinkään. Siinä tuli venytettyä äärimmilleen ihmisen taipumus tarinallistaa näkemäänsä ja nähdä siinä logiikkaa. Tuloksena näin jonkinlaisen tutkielman cooliudesta ja noloudesta (nonchalant ja awkward) ja niiden välisestä hienonhienosta rajasta. Myös julkisuus ja julkkiksen tapa esiintyä julkisuudessa kävivät valokeilassa.

Teatterikesä 2015: Vallankumous

Sain esitykseen lehdistölipun.

KOM-teatterin Vallankumous oli tänä vuonna se esitys, jota en ehtinyt näkemään varsinaisen esityskautensa aikana ja jonka tulosta Tampereelle olin erityisen iloinen. Juha Siltasen luoma ja Lauri Maijalan ohjaama räiskyvä musikaali sisar Josefiina Huttusen ihmeellisestä elämästä ei pettänyt odotuksiani.

Vaatimaton mutta hyvänä puhujana kunnostautunut muotiliikkeen omistajaneiti (upea Pirkko Hämäläinen) joutuu puolivahingossa mukaan kristillis-sosialistiseen kulttuurivallankumoukseen Helsingissä 1917. Aavistuksenomaisesti suuruudenhullu juristi Jean Boldt (Pekka Valkeejärvi) nappaa sisar Huttusen aatteensa äänitorveksi, mutta kuten Suomen historiasta tiedämme, kaksikon yritys ei onnistu eikä tästä tullut kristillis-sosialistista ihannevaltiota. Duon ympärillä miliisi ja poliisi suhtautuvat menoon hämmentyneen karsaasti ja psykiatri yrittää saada selville, olivatko nuo ihan tolkuissaan. Kysymys jää lopulta auki, mutta väliin mahtuu pienen ihmisjoukon utopistinen seikkailu paremman yhteiskunnan puolesta.

Musiikkinumerot ovat hillittömiä diskokabareerysäyksiä, joissa huiskii ympäriinsä vallankumouksen paidattomia enkeleitä (mahdottoman säteilevä Johannes Holopainen), Kraftwerk-parodiaa, kasarisyntikkateknoa, avautumissooloja ja Finlandiaa, näin muutamia mainitakseni. Koreografiat ovat meneviä ja näyttelijät handlaavat ne hyvin. Valaistus tekee esityksistä varsinaisia shownumeroita ja irrottaa ne todellisuudesta omiksi musiikkivideomaisiksi kokonaisuuksikseen. Vallankumous syntyy ja kukoistaa ikiomassa todellisuudessaan, jossa aate lentää vapaana ja kaikki on mahdollista.

Siinä vähemmän blingissä todellisuudessa kulttuurivallankumoukselliset ovat melko surullinen joukko syrjäytyneitä, mielenterveysongelmaisia ja yksinkertaisia. Barrikadeille nousu tapahtuu valtaamalla Nikolainkirkko sunnuntain jumalanpalveluksen aikaan. Sekään ei saa kansaa nousemaan vallanpitäjiä vastaan, vaan pienen joukon kapina kukistetaan ennen pitkää ja kaikki palaa ennalleen. Vain eräs jatkaa taistelua liittymällä punakaartiin, kun ensimmäinen aate murenee alta.

Surullisia ihmiskohtaloita hauskasti esitettynä.

Teatterikesä 2015: Jorma Uotinen ja Kimmo Pohjonen

Sain esityksiin lehdistöliput.

(Ei, eivät sentään samassa konsertissa, vaikka se varmasti olisi järisyttävä elämys.)

Chanson ei ole ykkössuosikkini musiikkityyleistä, mutta yhdistettynä Jorma Uotiseen siinä on omanlaistaan viehätystä. Peruutuspaikkoja kytänneestä jonosta päätellen moni muukin piti yhdistelmää kiehtovana. Sous le Ciel de Paris - Pariisin taivaan alla olikin tunnelmoiva, viehättävä ja juuri sopivan taiteellinen lauluilta keskiviikoksi, ja ohjelmateltta oli sille täydellinen ympäristö.

Uotinen on ennemmin esiintyjä kuin varsinainen laulaja, mutta yllättävän hyvin laulukin sujui. Hänellä on varsin kaunis ja persoonallinen matala ääni, joka sopii hyvin chansoneihin. Ranskaa osaamattomalle ääntämyskin meni täydestä ja vei tehokkaasti Uotisen nuoruusvuosien Pariisiin. Olen siitä outo, että ranska ei minusta ole kaunis kieli, mutta luo se usein oman tunnelmansa musiikkiin. Kyllähän Keskustorin nupukivet jalkojeni alla muuttuivat tunnin ajaksi pariisilaisbulevardiksi ja muovituolini siroksi kahvilan pöydäksi. Pidin myös välispiikeistä, jossa Uotinen tiivisti suomeksi seuraavan laulun sanat, vieläpä runollisesti ja hauskasti. Esiintyminen oli varsin fyysistä ja dramaattista, mikä täydensi kokonaisuuden. Myös kolmihenkinen bändi oli erinomainen, etenkin pianisti Jari Hakkarainen. Helena Plathan soitti selloa ja Jari Ikkelä huolehti siitä pakollisesta ranskalaisesta haitarisäestyksestä.

***

Torstai-illan haitarinsoitto oli aivan toisesta ääripäästä, vaikka fyysinen meno tässäkin konsertissa oli. En ole ikinä ollut yhtä hikisessä haitarikonsertissa! Haitarista ei minulle ensimmäisenä tule mieleen kovin jännittävä musiikki, mutta Kimmo Pohjosen alkuvoimainen, luihin vyöryvä rytmi on hieman toista maata. Soitin on ilmeisesti itse tuunattu, ja se soi kuin demoni olisi muuttanut sen sisälle mellastamaan. Rummuissa noitui tytär Saana Pohjonen. Tyylilaji vaihteli hevihköstä kansanmusiikkiviitteisiin ja dadaismiin, ja hanuristi itse heilui lavalla kuin muinainen poppamies henkiä manaten. Aika ja paikka katosivat, ja keikan loppupuolella olin jo jokseenkin varma, että teltan tummansininen katto oli muuttunut yötaivaaksi ja sen kulumareiät kirkkaiksi tähdiksi. Pian ympäröivästä aarnimetsästä hyppelehtisi joukko hilpeitä hiisiä ja muutama vuorenpeikkokin jyrähtäisi sanasen.

Lopulta Pohjoset sentään palauttivat meidät Keskustorille, mutta oli se melkoinen show.

Teatterikesä 2015: Perplex ja Sallittu!

Sain esityksiin lehdistölipun.

Teater Viiruksen Perplex korkkasi tämän vuoden Tampereen Teatterikesäni. Viime vuonna näin Viiruksen Där vi en gång flott -esityksen, mutta olin sinä päivänä niin väsynyt ja keskittymiskyvytön, että kaikki pyöri yhtenä ketunkasvoisena massana mielessäni. Viiruksen tyyli on sen verran nopeatempoinen, absurdi ja hämärähkö, että katsoessa ei oikein auta herpaantua hetkeksikään. Ruotsini on hyvin ruosteessa, jos minun pitäisi puhua sitä, mutta ymmärtäminen sujui yllättävänkin hyvin. Suomenkielinen tekstitys tuntui puolet ajasta olevan yhden repliikin jäljessä, minkä lisäksi tekstiä oli liikaa luettavaksi niin nopealla tahdilla.

Käsikirjoitus: Marius von Mayenburg
Ohjaus: Janne Pellinen
Näyttämöllä: Maria Ahlroth, Viktor Idman, Nina Palmgren, Oskar Pöysti
Lavastus ja puvustus: Annina Nevantaus
Valosuunnittelu: Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu: Jani Orbinski

Perplex kertoo kahdesta pariskunnasta, joiden ympärillä todellisuus muuttuu jatkuvasti. Yhtäkkiä tämä ei olekaan meidän kotimme vaan noiden, yhtäkkiä minä olen au pair omassa perheessäni, yhtäkkiä tuo ei olekaan mieheni vaan poikani - ja kukaan muu ei huomaa mitään ihmeellistä. Kaikki ympärillä tuntuvat pitävän tilannetta itsestäänselvyytenä ja käyttäytyvät kuin hämmentynyt olisi tulossa hulluksi. Tämä on yksi vakioaiheista ainakin minun painajaisissani, mutta näytelmän hahmot sopeutuvat tilanteisiin yllättävän nopeasti ja näyttävät hetken kuluttua jo unohtaneen, että mitään erikoista tapahtui. Tilanteet pyörivät eteenpäin surrealistisina, keskustelut kiertävät kehää, mikään äsken sanottu tai tapahtunut ei välttämättä pidäkään enää paikkaansa, ja koko ajan joku on vähän pihalla.

Vaikka elämässä tulee oltua usein vähän pihalla ja saatoin yllätyksekseni samastua muutamiin tilanteisiin, pidin silti eniten teatterin sisäisellä maailmalla leikkivistä kohdista. "Ihan kuin tuolla aivan lähellä istuisi ihmisiä pimeässä tarkkailemassa meitä, kuuntelemassa mitä sanomme ja tuntemassa meidät paremmin kuin me itse" -henkiset lausahdukset toivat kivasti metapohdintaa näyttelijöiden pienen maailman tarkasteluun. Ns. neljäs seinä sai osansa huumorista ja tehtiin hyvinkin näkyväksi.

Myös yhteiskuntakritiikkiä mahtui mukaan. Ihmisten asemat keskinäisessä hierarkiassa muuttuivat lakkaamatta, ja yhtenään joku oli alakynnessä, komennettavana, naljailtavana, sorrettuna ja jopa kuolemaan jätettynä. Itsekkäät ihmiset pohtivat vain sitä, miten selviävät henkisesti kun palveluskunta kuolee viereen vaikka häntä voisi auttaakin. Vaikkei se toki meidän vikamme ole, vika on rakenteissa eikä tämän saman pöydän ääressä nälkään kuolevan auttaminen voi olla juuri meidän velvollisuutemme. Paistetun pekonin tuoksu oli hauska lisäefekti.

Enimmäkseen kuitenkin nauroin. Hahmot olivat parodisen trendikkäitä, pinnallisia ja tyhmiä, ja hämmentyneet keskustelut valloittivat pienillä nokkeluuksilla. Kummalliset kohtaamiset, keskustelut ja ilmiöt naurattivat surrealismissaan. Koskaan ei voinut olla varma, mitä tapahtuu seuraavaksi. Hirviasuisen ystävänsä kanssa yllättävää seksiä harrastanut mies saattaa äkkiä haluta muuttaa hirven kanssa elämään yksinkertaista eräelämää. Trendikkääksi mutta persoonattomaksi asunnoksi lavastettu näyttämö korosti pintaliitotunnelmaa. Ripaus vintagea kuului olennaisesti asiaan, ja vietin suuren osan esityksestä ihailemalla Judithin housuja.

Kukaan meistä ei ilmeisesti oikeasti elä sellaista elämää ja ole sellainen kuin kuvittelee.

***

Perplexin jälkeen istuin hetken Tillikan terassilla ja jatkoin sitten ohjelmatelttaan kuuntelemaan Sallittu! -konserttia. Viiden naisen ja kolmihenkisen bändin keikka yllätti positiivisesti, varsinkin kauniisti yhteen soljuvat voimakkaat lauluäänet. Jazzahtava, bluesahtava ja kansanmusiikkimainen soundi loi unenomaisen tunnelman telttaan. Meno muistutti Kitkeriä Neitsyitä mutta vähemmällä itseironialla ja enemmällä elämänläheisyydellä. Ohjelmiston loppupuoli oli ehkä turhan äitiys- ja naiseuskeskeistä makuuni, ja aloinkin pohtia, millainen olisi miesten vastaava konsertti. Isyys, yhteiskunnan odotukset, arkielämä, identiteetti ja työsyrjintä kerrottaisiin sydän karrella avoimiksi, ja sitten taas laulettaisiin hetki, kauniisti.

Laulu: Laura Malmivaara, Maija Kaunismaa, Eeva Soivio, Sanna Hietala ja Eeppi Ursin
Bändi: Zarkus Poussa (lyömäsoittimet), Eeva Koivusalo (basso) ja Juha Kuoppala (koskettimet

Säveltänyt Maija Kaunismaa
Sanoittanut Anna Krogerus
Sovittanut Eeppi Ursin