Sibelius, vampyyrinmetsästäjä – Kumpulan metsäteatteri 2015

Kellariteatterin ja Ilves-teatterin kesäinen yhteistuotanto Sibelius, vampyyrinmetsästäjä herätti vanhan vampyyrifanin huomion nimellään, joka lupaili tämän teatterikesän erikoisinta esityskonseptia. Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo Jean Sibeliuksesta, joka joutuu tasapainoilemaan kahden tehtävän välillä: tarttis olla kansakunnan mieltä kohottava kansallissäveltäjä ja siinä samalla nirhata Suomen kulttuurielämän huippua kansoittavat verenhimoiset vampyyrit. Ja kun kaikki kulttuurielämän huiput ovat tapettavia vampyyrejä, Jannen harteille jää koko maan kansalliskulttuurin luominen ja pitäisi venyä vaikka keneksi. Ei oo helppoo kuulkaa.

Kuva © Vilma Vantola

Toimintasankari-Janne (kaikin puolin pätevä Jussi Taipalharju) huitelee coolina pitkin Kumpulan kallioita vatsalihakset välkehtien, takki lepattaen ja ase laulaen. Välillä johdetaan benediktiiniläiskuoroa ja opiskellaan viulunsoittoa, mutta ei auta, isänmaa kutsuu ja Kansallisteatterin johtaja Kaarlo Bergbom (liikuttavan demoninen Jussi Lankoski) on tuhottava. Oppi-isä (murhaavan hyvä Miro Apostolakis) ja sidekick (herkkä Reetta Moilanen) peesaavat, arkkivihollinen on vaikutusvaltainen kaunotar Elli Tompuri (artikulaatiotaituri Sara Pirhonen) ja ensemblevampyyreitä ja yksi ihmissusikin kaatuu kuin heinää. Neiti Sigrid Schauman (kaunisääninen Sara Paasikoski) tarjoilee historiallisen kontekstin lukemalla otteita päiväkirjoistaan, ja muutama mainio Shakespeare-henkinen näytelmä näytelmän sisässäkin mahtuu mukaan.

Tuli naurettua. Kaksinkerroin, niin että poski- ja vatsalihakset kipeytyivät ja vedet valuivat silmistä. Draaman kaari ei ehkä ole ihan täydellinen, juonenkäänteitä jää ilmaan roikkumaan ja punainen lanka on hetkittäin sykkyrällä, mutta kesäteatterille moinen on ihan okei. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juha Liiralla on piisannut ideoita ja niistä on luotu hauska cocktail. Komediallinen sekoitus hienoista ylinäyttelemistä, paatosta ja erinomaisesti toteutettua musiikillista antia toimii kuin vanhan junan vessa. Meno muistutti riparisketsejä ja teekkarispeksejä, varsinkin taannoista otaniemeläisten Nosferatua, joten hardcore-absurdiudesta ja hämärästä huumorista pitävät innostuvat luultavasti Sibeliuksestakin. Vaikuttavan mittainen hahmogalleria ulottui historiallisista henkilöistä aina Christopher Leehen, Antti Rokkaan ja Teppana Pupuun. Vain itävaltalaisen soitonopettajan saksalaisaksentista en innostunut, koska Hitler-saksa on jo liiankin kulunut vitsi minun makuuni (eikä Itävallan saksa kuulosta yhtään siltä!). Saatoin myös missata jokusen suomalaisten teatteripiirien inside-vitsin.

Näytelmä parodioi splatter- ja toimintaelokuvia ja vampyyrifiktiota, joista minulla päällimmäisinä mielessä olivat Van Helsing ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter. Satiiri taas osuu Suomen kansan kaapin päälle kulttuurivaikuttajiin kuten Eino Leino, Runeberg ja Cheek, suomalaiseen sisuhehkutukseen, nationalismiin ja ihanteiksi nostettuihin suomalaisuuden piirteisiin, mikä teki esityksestä #meilläonunelma-mielenosoituksen iltana erittäin ajankohtaisen. Sibeliuksen 150. juhlavuoden runsaaseen ohjelmistoon Vampyyrinmetsästäjä toi oikein mukavaa vastapainoa, ja suosittelen tätä esitystä sellaisillekin, joilta Finlandia tunkee jo korvista ulos. Myös elämää suurempia mietelauseita ja elämänohjeita vihaava sisäinen mindfulness-raivottareni löysi näytelmästä lämmikettä sydämelleen.

Sibelius oli täällä.

Näyttelijät olivat järjestään todella hyviä, ilmeikkäitä ja musiikillisesti yllättävänkin lahjakkaita. Kaunis a capella -laulu taustoitti monia kohtauksia, ja varsinaiset biisitkin kuulostivat uskottavilta. Sitä paitsi näytelmä ei vain voi olla huono, jos siinä on mukana kazoo ja rytmimuna ja esityksen jälkeen katsojalla soi tuntikausia päässä Anssi Kela. Etenkin kazoolla soitettu Finlandia-ote teki minuun järisyttävän vaikutuksen, mistä tahdon esittää erikseen vielä kiitokset.

Näyttämönä toimi suomalainen luonto: kuusenlatvoja, kalliota, kiveä, pusikkoa. Pöheiköstä pukkasi milloin ketäkin Suomen historian ja fiktion hahmoa kuin kaleidoskoopissa. Esitys oli hyvin fyysinen, ja lavalla marssittiin, ryömittiin, loikittiin, tanssittiin, juostiin, ninjailtiin ja pupuhypeltiin. Näyttelijät heittäytyivät pienimpiinkin rooleihinsa täysillä ja arkailematta.

Noin 20 minuuttia esityksen päättymisen jälkeen olimme matkaseurani kanssa jo luonnostelleet näytelmään jatko-osan ja fanfiction-tarinan. Ilta oli siis vähintäänkin inspiroiva.

Aarresaari – Turun kesäteatteri 2015

Käyn hyvin harvoin kesäteattereissa, mutta Siirin bloggaus Turun kesäteatterin Aarresaari-produktiosta kuulosti sen verran hyvältä, että lähdin matkaan. Kannatti! Esitys oli vauhdikas, hauska ja svengaava, ja huumoria riitti niin lapsille kuin aikuisillekin. Virnuilin onnellisena läpi koko esityksen kuin karkkikauppaan päässyt kakara.

Yarrr! Kuva © Mikko Vihervaara

Olen kasvanut äitini vanhojen ns. poikakirjojen parissa ja viettänyt lapsuuteni leikkien prinsessaleikkien ohella myös mm. merirosvoa ja Robin Hoodia. R. L. Stevensonin Aarresaarta en kumma kyllä ole koskaan lukenut, mutta esimerkiksi Sid Fleischmanin Haamu keskipäivän auringossa -romaani toimii hyvin samanlaisella juonikuviolla. Lähdinkin teatteriin etsimään lapsuuteni aarteenkaivuuleikkien tunnelmaa, joka onneksi oli tavoitettu erittäin hyvin. On merirosvolauluja, kullan kimallusta, puujalkoja ja kieroilua. Mastot natisevat, papukaijat puhuvat, miekat kalisevat ja salaperäiset tyypit ovat salaperäisiä. Jopa köyden varassa paikasta A paikkaan B heilahtaminen oli mukana, ja hienosti olikin! Teemu Loikaksen lavastus salaluukkuineen ja eri tasoineen oli kuin lapsuuteni hartaimmista unelmista, ja puvut olivat näyttäviä.

Liikkis Hannes Mikkelsson oli jotakuinkin täydellinen Jim Hawkins, poika joka vahingossa päätyy mukaan aarteenmetsästykseen ja merirosvojen juoniin. Ihastelin Mikkelssonia jo keväällä Meriteatterissa, jossa hän esitti vanhaa parkkiintunutta merikarhukapteenia, joten oli hauska nähdä hänet nyt märkäkorvaisena messipoikana. Mikkelssonin liikunnalliset kyvytkin pääsivät roolissa hyvin oikeuksiinsa.

Kuva © Mikko Vihervaara

Aarretta metsästämään lähtevä äijäkööri Samu Loijas, Thomas Dellinger ja Sami Saikkonen oli varsinainen Ryhmä Rämä toilaillessaan tietään sinisilmäisesti kohti laivaa ja kultaa. Vastakohtana ärisi kokoelma seitsemän meren eriasteisia kauhuja, joista vähäisimmälläkin oli selvästi oma persoonansa. Jukka Leisti legendaarisena Pitkä-John Silverinä päästi kuivakanniljaisen koomikkonsa vauhtiin ja sai pahishahmoon samalla mukavasti harmaan sävyjä. Vitsit tulivat välillä sellaista tahtia, että ääni puuroutui matkalla katsomoon, mutta se olikin lähes koko illan ainoa negatiivinen asia. Antton Kainulaisen nuori harjoittelijamerirosvo toi mukavasti vakavuutta tarinaan tasapainoillessaan eri osapuolten välillä. Jarkko Kallionpään esittämä ruotsalaismerirosvo huolehti mallikkaasti kohellushuumorista, ja Veera Degerholmin kovismuija Morgan piti porukan ruodussa. Viljami Hotasen ja Iiro Heikkilän merirosvot taisivat olla ne normaaleimmat tapaukset, jos sellaisesta tuossa seurueessa nyt voi puhua.

Suosikkihahmoni taisi kuitenkin olla Ben Gunn, merirosvo joka oli hylätty kolmeksi vuodeksi autiolle saarelle. Valtteri Lipastin esittämä aavistuksen vipsahtanut puskahippi sai sisääntulollaan minut räkättämään ääneen, ja hulvaton letkeä meininki jatkui aina Gunnin vilahtaessa lavalla.

Märkäkorva ja puskahippi. Kuva © Mikko Vihervaara

Esitys oli täynnä hauskoja pikku jippoja kuten luovasti hyödynnetty skeittilauta, lakeijat Philips ja Siemens sekä vinkeä käärmekuoro. Toteutukseen oli uitettu mukaan ripaus absurdiutta ja anakronismia, joista nautin suuresti. Musiikkiin oli hauskasti ympätty melodioita niin Titanicista kuin Pirates of the Caribbean -elokuvistakin. Valtteri Lipastin säveltämä musiikki oli muutenkin mainiota. Karibia-, irkku- ja jazzvaikutteiset biisit loivat tunnelmaa, viihdyttivät ja tarttuivat päähän soimaan. Lipastin sanoitukset olivat samaan tapaan leikkisiä, nasevia ja monitasoisia, ja verbaalihuumori kukki kilpaa Vartiovuoren syreenien kanssa. Osa huumorista taisi olla jotain turkulaisia sisäpiirivitsejä, mutta se ei ulkopaikkakuntalaisen katsomiskokemusta häirinnyt. Mukana olivat kaikki merirosvotarinoiden kliseisimmät piirteet, mutta niitä käsiteltiin rakastavalla ironialla eikä niistä jäänyt tympeä maku suuhun.

Juha-Pekka Mikkolan adaptaatio romaanista toimi. Käsikirjoitus ja ohjaus surffasivat eteenpäin vauhdikkaasti eikä tarina jäänyt hetkeksikään polkemaan paikallaan. Mikkola ei ollut tehnyt piratismista liian lässyä mutta käsitteli sitä kuitenkin huumorilla ja kepeästi. Miekkailusta, yhdestä kuolemasta ja parista saarelle hylkäämisestä huolimatta esitys näytti sopivan perheen pienimmillekin. Parissa kohdassa oli niin jännää, että vieressäni istuneen tuntemattoman pikkupojan piti ottaa iskäänsä hetkeksi kädestä, mutta merirosvotarinoissa sellainen ihana pieni kauhunväristys kuulunee asiaan. Hermoiluun taipuvaisten kannattaa joka tapauksessa ottaa teatteriin mukaan joku kiva jota pitää kädestä. Ninjat olisivat kuulemma päihittäneet merirosvot nopeammin, mutta onnistuneesti voitto hoitui näinkin. Iiro Heikkilän tekemät taistelukoreografiat näyttivät hämmästyttävän aidoilta aikuisenkin silmään. Ei mitään puolivillaista hidasta miekankalistelua vaan ihan kunnon miekkailua! Heikkilän näyttävä sooloilu toisen puoliskon alussa muuten oli mainio keksintö ja keräsi tehokkaasti yleisön huomion taas näyttämölle.

Kuva © Mikko Vihervaara

Tekisi melkeinpä mieli mennä uudelleen. Aarresaari oli koko perheen teatteria parhaimmillaan, eli jokaiselle oli jotakin ja kaikki katsomossa (ja lavalla!) näyttivät viihtyvän.

Laulu on meren laulu – Meriteatteri 2015

Laulu on meren laulu – Lähdön ja paluun balladi

Meriteatteri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Laura Halonen, Vera Veiskola, Antti Autio, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen, Hannes Mikkelsson
Vierailuesitys 28.2.2015 Teatteri Telakalla

© Touko Sipiläinen

En tiennyt Meriteatterista etukäteen kuin kiehtovan nimen, mutta saaristossa kasvaneena toivoin esitykseltä lohtua merenkaipuuseeni täällä sisämaan vaivaisten järvien välissä. Sain mitä halusin – ja paljon enemmän. Musiikkinäytelmä kantoi mukanaan tuulahdusta meren tuoksua, ja parilla hassulla köydellä ja tynnyrillä vietiin katsoja suoraan aallokkoiselle avomerelle. Alleviivaamaton, teeskentelemätön tarina laittoi nauramaan vedet silmissä ja sen jälkeen pyyhkimään liikutuksen kyyneleitä.

Laulu on meren laulu on kertomus Naantalin Röölän sillisatamasta, merestä ja ihmisistä. Toiset lähtevät, toiset jäävät, onnekkaat palaavatkin. Tosipohjaista kudelmaa vauhdittavat merimieslaulut tunteiden ääripäästä toiseen. Rillumarei ja suolaisia kyyneleitä! Osa lauluista on perinteisiä merimieslauluja ja osa näyttelijöiden ja käsikirjoittajan varta vasten näytelmään säveltämiä. Ilman käsiohjelman tietoja en olisi osannut sanoa, mikä on uutta ja mikä vanhaa, joten kokonaisuus toimi saumattomasti. Jukebox-musikaalia parhaimmillaan. Uusista kappaleista Jussi-Pekka Parviaisen säveltämä ja Anni Mikkelssonin sillinkalastajien kertomusten pohjalta sanoittama Sillinkalastus-blues oli kenties suosikkini. Kaiken musiikin esittivät näyttelijät itse mm. hanurilla ja ukulelella.

Merten parkitsema kapteeni Aalto (verraton Hannes Mikkelsson).
© Touko Sipiläinen

Tarina kiertyy kahden nuoren rööläläisnaisen ympärille. Kaikki sankarittaren piirteet täyttävä Lahja (herkkä ja symppis Laura Halonen) unelmoi suuresta maailmasta, matkoista, tanssista, Turusta ja ehkä jopa Ruotsista. Kumisaappaat tukevasti kotirannassa seisova Lempi (Vera Veiskola) haluaa talon ja laiturin, joka ei rikkoudu syysmyrskyissä. Kumpikin saa tilaisuutensa, mutta unelmien toteuttaminen ei yllättäen suju aivan suunnitelmien mukaan. Matkaan mahtuu sillialusta, erilaisia merimiehiä, satamia ja lähtöjä, mutta vaikka unelmat eivät toteutuisikaan, kumpikin elää suht onnellisena elämänsä loppuun.

Näyttelijät olivat kaikki erinomaisia, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki Vera Veiskola juurevana Lempinä. Lempi ei ole sankaritar vaan selviytyjä, joka tekee mitä hänen täytyy mutta osaa tarvittaessa irrotellakin. Maailmoja kiertävän, äijät ruotuun pistävän merinaisen kuoren alla on myös leikkisä morsian, ja hiljaisen vakauden seassa on ripaus villiä heittäytymistä.

Anni Mikkelssonin ohjaus ja käsikirjoitus toimivat mainiosti. Jokainen sana, liike ja tavara lavalla tuntui tarkasti harkitulta eikä mitään ollut liikaa tai liian vähän. Teksti oli nasevaa, kaunista ja hauskaa. Löysin helposti henkilöhahmoille vastineet omasta lapsuudestani, vaikka meiltä ei lähdettykään kalaan kuin korkeintaan verkoille parin saaren päähän.

Jokke Jonsson (Esa-Matti Smolander).
© Touko Sipiläinen

Jäin esityksen loputtua ihmettelemään, miten pienillä eleillä, liikkeillä ja esineillä voi ilmaista niin valtavia asioita. Yksinäinen roikka tai kukkaruukku saattoi ilmentää kokonaista tunteiden merta, hiusten huolellinen letitys siirtää koko huoneen toiseen maailmaan, kumisaapaspari lattialla kertoa yhden elämänkohtalon. Hiljaiseksi veti, sekä ihailusta että heränneiden ajatusten paljoudesta. Ja seuraavassa hetkessä lavalla oli taas sillilaiva-slapstickia ja laivan kapteeni improvisoi poijusta kengurupallon.

Yksityiskohdista täytyy vielä mainita, että näytelmän tapa käsitellä juopottelua yllätti positiivisesti. Humala ei ollut koomista kaatuilua, perisuomalaista örveltämistä tai ylimoralisoivaa, vaan kapakkatanssivaiheen jälkeen pelkästään todella surullista katsottavaa. Katsojat seurasivat hiirenhiljaa, kun merimies yritti hiljaisella epätoivolla nousta seisomaan ja saada raajansa tottelemaan, turhaan. Teki jo mieli mennä auttamaan.

Lempi (Vera Veiskola). © Touko Sipiläinen

Laulu on meren laulu nousi kevyesti parhaaksi tänä keväänä näkemäkseni teatteriesitykseksi. Kaikki tehtiin taidolla ja sydämellä enkä jäänyt kaipaamaan mitään lisää. Harmittaa vain, että näytelmätrilogian ensimmäinen osa on jäänyt minulta näkemättä. Kolmatta osaa Eikä merta enää ole – Kotimatkan laulu esitetään tänä kesänä Röölässä, ja harkitsen vakavasti teatterikierrosta Turun alueelle. Suosittelen mitä lämpimimmin.

Plastic Bride – Kapsäkki 2015

 Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Yhteiskuntakriittinen musiikkikabaree Pop Slut valloitti minut ja nauruhermoni viime kesänä Tampereen teatterikesässä täysin. Kun sähköpostiini rapsahti kutsu Sara Mellerin uusimpaan ohjaukseen Plastic Brideen, joka kuulosti herkullisen samanhenkiseltä kuin edeltäjänsä, tartuin tilaisuuteen näppäimet sauhuten.

Musiikkiteatteri Kapsäkki
Ohjaus ja koreografia: Sara Melleri
Kuoronjohtaja ja laulujen sovitus: Emma Salokoski
Äänisuunnittelu ja musiikkitaustat: Matti Ahopelto
Valosuunnittelu: Julia Jäntti
Esiintyjät: Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices sekä tässä esityksessä Asta Honkamaa
Kakku: Frangipani Baker

"Plastic Bride on moderni kabaree ja kosminen hääjuhla, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Pöydillä tanssivat superlaulajat Emma Salokoski ja Heidi Kirves, sekä uskomaton Emma Salokoski Voices -kuoro. Kutsumme teidät rakkauden maailmankaikkeuteen ja tarjoilemme samalla ilmaista kakkua. Jokainen ilta huipentuu yllätysvieraaseen, joka edustaa meille uuden ajan rakkautta ja vapautumista. Tule kanssamme tähtitunnelin läpi. Everybody’s free!"
 

Plastic Bride jatkaa tavallaan samaa teemaa kuin Pop Slut: miten sukupuoli määrää roolin kulttuurissa, miten sukupuolta esitetään ja mitä sukupuolelta odotetaan. Tällä kertaa keskiössä ovat morsian ja vaimo sekä näihin rooleihin liittyvät odotukset, seremoniat ja muu vastaava.

Musiikkiteatteri Kapsäkin teatterisali oli verhoiltu valkoisella, valaistu vihreällä ja savustettu reippaanpuoleisesti teatterisavulla. Yleisö istui pitkien pöytien ääressä, ja keskellä salia kulki catwalk. Ovella tervehti valikoima new age -enkelimaalauksia höystettynä 1960-luvun hippipsykedeelisyydellä. Siellä täällä hymisi hymyileviä Emma Salokoski Voices -kuorolaisia, jotka aina välillä viskoivat hellän rakastavasti riisiä yleisön niskaan (ja olueen ja kaula-aukosta sisään). Kokonaisvaikutelma oli kuin lsd-trippailevan amatsonikultin häävastaanotolla.

Plastic Bride vyöryttää niskaan täyslaidallisen naiseutta popmusiikin muodossa. Alku muistuttaa vaimonhaun tv-shopia, kun lavalle marssii pyhimysmäisiä morsioita, jotka samalla toki ovat palvelunhaluisia ja seksikkäitä. Tanssi- ja laulunumerot seuraavat toisiaan ja nivoutuvat yhteen reilun tunnin mittaiseksi kabareeksi. Vaikka varsinaista tarinaa esityksessä ei ole, katsojat viedään yhä syvempiin naismyyttikerrostumiin ja parisuhteen kiemuroihin. En lopulta löytänyt esityksestä kovin paljoa sukupuolineutraalin avioliiton kannatusta ja sensellaista, jotka Mellerin haastatteluissa ja esityksen kuvailuissa esiintyivät. Avioliittoa yhteiskunnallisena instituutiona ja käsitteenä Plastic Bride kuitenkin avaa ja leikkelee kirurgin lailla, esittelee sairaita suolenpätkiä ja poimii kiinnostavia näytteitä katsojien nähtäville.

Teemoja käsitellään parodian ja pastissin keinoin, sekä huumorilla että viiltävällä kritiikillä. Esitys vetää aiheet hiuksenhienosti överiksi, ja tekemisen meininki ja asenne ovat aivan vastustamattomia. Hurmaava Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices -kuoro heittäytyvät kohtauksiin sellaisella oksat pois ja lippu salkoon -draivilla, ettei sitä voi kuin ihailla suu auki. Periaatteessa kaikki tietoisen voimauttava ja aate mielessä tehty yleensä ärsyttää minua, mutta Mellerin ohjaukset ovat niin oudon aseistariisuvia ja rehellisiä, että tällainen kyynikkokin voimautuu ihan mukisematta. Sitä paitsi esitykset ovat julmetun hauskoja ihan aivot narikkaan -mielessäkin, jos sellaisella tuulella sattuu olemaan.

Plastic Bridessa mikään ei ole pyhää, mutta mikään ei myöskään tuntunut tekemällä tehdyltä tai pelkästään kohuhakuisesti suunnitellulta. Revittely ja ronskius eivät vaivaannuttaneet vaan tuntuivat luonnollisilta. Feminismiä ei kaikesta huolimatta alleviivata liikaa, ja katsomossa istuneet miehetkin näyttivät viihtyvän ja nauravan vapautuneesti.

Bloggaaja on nauttinut symbolisen
puolukkahääkakun palasen. Kuvan toisen
palasen päälle pääesiintyjä taisi
vahingossa istua.

Älykäs, aavistuksen kiero ja kursailematon huumori vetosi minuun täysillä. Humanisti ja feministi minussa hurmaantuivat mm. tarjoillusta puolukkatäytteisestä hääkakusta. Puolukkaa! Hääkakussa! Mikä herkullinen, vaivihkainen symboliikkapommi! Kaiken kruununa oli 1980-luvun överi poprock ja kitsch, joita satun fanittamaan täysin epäironisesti. Ave Mariasta on hyvä jatkaa Like a Virginilla gregoriaaniseen kirkkolaulutyyliin sovitettuna ja hunnutetun pyhimys-Madonnan laulamana. Sitten meno vaihtuu poptähti-Madonnan korneihin suomalaiscovereihin ja pyhimys ryhtyy sylitanssimaan tuolille. Siinä vaiheessa olisin jo voinut itkeä onnesta, kun upeaääninen ja muutenkin kaikin puolin upea Heidi Kirves alkaa vetää Bonnie Tylerin Holding Out For A Heroa aivan kybällä ja niin tosissaan, että sanoitusten hassu asenne suorastaan kirkuu tajunnassa. Fanitan laulun tehnyttä Jim Steinmania estoitta, mutta onhan siinä sovinistiset sanat.

Muu yleisö tuntui olevan samaa mieltä Plastic Bridesta. Sellaista hurrausta ja kannustavaa kirkumista näkee harvoin keikoillakaan, saati sitten hääjuhlissa. Tunnelma oli lämmin, välitön ja leppoisa, tuntemattomat juttelivat pöytäseuransa kanssa ennen esitystä ja loppupuolella koko jengi tuntui olevan aivan yhtä tiloissa kuin esiintyjätkin. Yleensä istun mieluiten pimeässä katsomossa erossa esiintyjistä, mutta nyt tietynasteinen osallistaminen ja esityksen keskellä istuminen eivät mukavan tunnelman vuoksi ahdistaneet.

Plastic Bride ei anna vastauksia kysymyksiinsä, vaan jättää katsojan pohtimaan asioita. Loppupuolella teema hajoaa ehkä vähän liikaakin, ja nasevampi lopetus olisi kruunannut esityksen paremmin. Poistuin silti Kapsäkistä mieli kepeänä, nauru vatsassa kuplien ja ajatukset laukaten, mikä on minulle jotakuinkin täydellinen teatterin jälkitila.

Bloggaajia koolla Turussa

Turun kaupunginteatteri kutsui edellisviikolla liudan bloggaajia tutustumaan toimintaansa, uusiin väistötiloihinsa Logomossa sekä Breaking the Waves -näytelmään. Joukossa näkyi niin hyviä tuttujani kuin minulle täysin uusiakin kasvoja, ja tunnelma oli hilpeä, mihin vaikutti mm. erinomainen ruokatarjoilu. Tiedottaja Kirsi Lönnmark kertoili teatterista, taiteellinen johtaja Mikko Kouki pistäytyi esittäytymässä ja kertomassa Breaking the Waves -ohjauksestaan, ja lopussa pääsimme vilkaisemaan näytelmän valmistavan harjoituksen alkua.

Bloggaajat ryhmäkuvassa Tamaran kanssa.

Teatteri on hiljattain vaihtanut kaupungin alaisuudesta itsenäiseksi osakeyhtiöksi, mikä on tuonut jonkin verran muutoksia, kuulemma pääasiassa positiiviseen suuntaan. Byrokratia on helpottanut, ohjelmiston ja esityskalenterin suhteen voidaan joustaa tarpeen mukaan paremmin ja teatteri oli jopa saanut hankittua kaksi käytettyä pakettiautoa suhaamiseen eri väistötilojensa välillä. :-) Varsinainen teatteritalo Aurajoen rannassa on täysremontissa, ja Sopukkaa ja Pikkolo-näyttämöä siirretään ja rakennetaan uusiksi. Minulla on nostalginen suhde teatterin omaan päänäyttämöön, joten oli mukava kuulla, että se pysyy periaatteessa ennallaan, sisustus vain entisöidään. Toivottavasti akustiikkaakin vähän tuunataan samalla, mutta muuten sali on kivankokoinen ja -mallinen.

Entinen VR:n konepaja Logomo on tilana rouhean kaunis ja varmasti jokaisen industrial-tyylistä intoilevan sisustajan unelma. Yksi siipi on muokattu varta vasten Turun kaupunginteatteria varten, ja sen salia voi muunnella monenlaisia teatteriesityksiä varten. Teimme pienen kulissikierroksen, jonka aikana saattoi bongata mm. keittiön, hauta-arkun ja soutuveneen. Backstage on yllättävänkin tilava suhteessa moniin näkemiini, mutta toki repertoaariteatterin lavasteet tilaa tarvitsevatkin. Jokaisen näytelmän lavastaja saa kuulemma lavastevarastosta tietyn neliömetrimäärän, johon lavasteiden on mahduttava säilöön. Haasteita on siis muitakin kuin vain katsojan silmille näkyviä.

Breaking the Waves ei ole aiheeltaan sellainen näytelmä, jota todennäköisesti päädyn katsomaan, joten valmistavan harjoituksen seuraaminen oli sitäkin mielenkiintoisempaa. Lavastus on unenomainen ja tavoitti meren tunnelman ja valon kauniisti. Rujona vastakohtana toimi öljylautan likainen, tekninen maailma. Kaiken keskellä viaton ja puhtoinen Bess (Helmi-Leena Nummela) tanssahteli kallioilla kuin irronnut lokin höyhen. Lähdimme katsomosta siinä vaiheessa, kun Bess oli päässyt naimisiin öljynporaaja-Janinsa (Taneli Mäkelä) kanssa, eikä salista jossain vaiheessa kuulunut kirkuna luvannut hyvää tytön tulevaisuudelle. Olen liian eskapistinen ja naurua kaipaava näille tarinoille, mutta liikutuksen kyyneleitä ja koskettavia kohtaloita kaipaavat viihtynevät esityksen parissa.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Muut iltaan osallistuneet blogit:

Einon kuvatoimet http://kaduilla.fi/einonkuvatoimet
Kylillä http://kaduilla.fi/kylilla
La Plus Douce http://kaduilla.fi/laplusdouce
Mari H http://kaduilla.fi/marih
Santsikuppi http://kaduilla.fi/santsikuppi
Q&Victoria http://kaduilla.fi/qandvictoria
Kirjallisia http://kirjallisia.blogspot.fi
Kirsin kirjanurkka http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Krista_llia http://blogikristallia.blogspot.fi
Lady of the Mess http://kaaoksenkeskella01.blogspot.fi
Paljon Melua Teatterista http://paljonmeluateatterista.blogspot.fi
Teatterikärpäsen puraisuja http://teatterikarpanen.blogspot.fi
Todella vaiheessa http://todellavaiheessa.blogspot.fi
Toiseen todellisuuteen http://blogit.extempore.fi/kulttuurinkeinoin
Turun Tilda http://turuntilda.blogspot.fi
Some Superfluous Opinions http://somesuperfluousopinions.blogspot.fi

Tämä pohdiskelevan Mikko Koukin taustalla vilahtava Tamara-musiikkinäytelmä saa ensi-iltansa syksyllä. Tamara Lundin elämästä kertovassa jukebox-esityksessä kuullaan hänen kuuluisimpia laulujaan eri musiikkityyleistä, joista ehkäpä eniten odotan operettia. Tamaraa esittävät joka esityksessä Sofia Arasola, Angelika Klas ja Kirsi Tarvainen sekä yksi kolmesta vuorottelevasta lapsinäyttelijästä. Kiinnostavaa nähdä vaihteeksi tällainen ratkaisu, kun yleensä tunnutaan suosivan sitä, että yksi ihminen maskeerataan näyttelemään samaa hahmoa nuoresta vanhukseen.