keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Aarresaari – Turun kesäteatteri 2015

Käyn hyvin harvoin kesäteattereissa, mutta Siirin bloggaus Turun kesäteatterin Aarresaari-produktiosta kuulosti sen verran hyvältä, että lähdin matkaan. Kannatti! Esitys oli vauhdikas, hauska ja svengaava, ja huumoria riitti niin lapsille kuin aikuisillekin. Virnuilin onnellisena läpi koko esityksen kuin karkkikauppaan päässyt kakara.

Yarrr! Kuva © Mikko Vihervaara

Olen kasvanut äitini vanhojen ns. poikakirjojen parissa ja viettänyt lapsuuteni leikkien prinsessaleikkien ohella myös mm. merirosvoa ja Robin Hoodia. R. L. Stevensonin Aarresaarta en kumma kyllä ole koskaan lukenut, mutta esimerkiksi Sid Fleischmanin Haamu keskipäivän auringossa -romaani toimii hyvin samanlaisella juonikuviolla. Lähdinkin teatteriin etsimään lapsuuteni aarteenkaivuuleikkien tunnelmaa, joka onneksi oli tavoitettu erittäin hyvin. On merirosvolauluja, kullan kimallusta, puujalkoja ja kieroilua. Mastot natisevat, papukaijat puhuvat, miekat kalisevat ja salaperäiset tyypit ovat salaperäisiä. Jopa köyden varassa paikasta A paikkaan B heilahtaminen oli mukana, ja hienosti olikin! Teemu Loikaksen lavastus salaluukkuineen ja eri tasoineen oli kuin lapsuuteni hartaimmista unelmista, ja puvut olivat näyttäviä.

Liikkis Hannes Mikkelsson oli jotakuinkin täydellinen Jim Hawkins, poika joka vahingossa päätyy mukaan aarteenmetsästykseen ja merirosvojen juoniin. Ihastelin Mikkelssonia jo keväällä Meriteatterissa, jossa hän esitti vanhaa parkkiintunutta merikarhukapteenia, joten oli hauska nähdä hänet nyt märkäkorvaisena messipoikana. Mikkelssonin liikunnalliset kyvytkin pääsivät roolissa hyvin oikeuksiinsa.

Kuva © Mikko Vihervaara

Aarretta metsästämään lähtevä äijäkööri Samu Loijas, Thomas Dellinger ja Sami Saikkonen oli varsinainen Ryhmä Rämä toilaillessaan tietään sinisilmäisesti kohti laivaa ja kultaa. Vastakohtana ärisi kokoelma seitsemän meren eriasteisia kauhuja, joista vähäisimmälläkin oli selvästi oma persoonansa. Jukka Leisti legendaarisena Pitkä-John Silverinä päästi kuivakanniljaisen koomikkonsa vauhtiin ja sai pahishahmoon samalla mukavasti harmaan sävyjä. Vitsit tulivat välillä sellaista tahtia, että ääni puuroutui matkalla katsomoon, mutta se olikin lähes koko illan ainoa negatiivinen asia. Antton Kainulaisen nuori harjoittelijamerirosvo toi mukavasti vakavuutta tarinaan tasapainoillessaan eri osapuolten välillä. Jarkko Kallionpään esittämä ruotsalaismerirosvo huolehti mallikkaasti kohellushuumorista, ja Veera Degerholmin kovismuija Morgan piti porukan ruodussa. Viljami Hotasen ja Iiro Heikkilän merirosvot taisivat olla ne normaaleimmat tapaukset, jos sellaisesta tuossa seurueessa nyt voi puhua.

Suosikkihahmoni taisi kuitenkin olla Ben Gunn, merirosvo joka oli hylätty kolmeksi vuodeksi autiolle saarelle. Valtteri Lipastin esittämä aavistuksen vipsahtanut puskahippi sai sisääntulollaan minut räkättämään ääneen, ja hulvaton letkeä meininki jatkui aina Gunnin vilahtaessa lavalla.

Märkäkorva ja puskahippi. Kuva © Mikko Vihervaara

Esitys oli täynnä hauskoja pikku jippoja kuten luovasti hyödynnetty skeittilauta, lakeijat Philips ja Siemens sekä vinkeä käärmekuoro. Toteutukseen oli uitettu mukaan ripaus absurdiutta ja anakronismia, joista nautin suuresti. Musiikkiin oli hauskasti ympätty melodioita niin Titanicista kuin Pirates of the Caribbean -elokuvistakin. Valtteri Lipastin säveltämä musiikki oli muutenkin mainiota. Karibia-, irkku- ja jazzvaikutteiset biisit loivat tunnelmaa, viihdyttivät ja tarttuivat päähän soimaan. Lipastin sanoitukset olivat samaan tapaan leikkisiä, nasevia ja monitasoisia, ja verbaalihuumori kukki kilpaa Vartiovuoren syreenien kanssa. Osa huumorista taisi olla jotain turkulaisia sisäpiirivitsejä, mutta se ei ulkopaikkakuntalaisen katsomiskokemusta häirinnyt. Mukana olivat kaikki merirosvotarinoiden kliseisimmät piirteet, mutta niitä käsiteltiin rakastavalla ironialla eikä niistä jäänyt tympeä maku suuhun.

Juha-Pekka Mikkolan adaptaatio romaanista toimi. Käsikirjoitus ja ohjaus surffasivat eteenpäin vauhdikkaasti eikä tarina jäänyt hetkeksikään polkemaan paikallaan. Mikkola ei ollut tehnyt piratismista liian lässyä mutta käsitteli sitä kuitenkin huumorilla ja kepeästi. Miekkailusta, yhdestä kuolemasta ja parista saarelle hylkäämisestä huolimatta esitys näytti sopivan perheen pienimmillekin. Parissa kohdassa oli niin jännää, että vieressäni istuneen tuntemattoman pikkupojan piti ottaa iskäänsä hetkeksi kädestä, mutta merirosvotarinoissa sellainen ihana pieni kauhunväristys kuulunee asiaan. Hermoiluun taipuvaisten kannattaa joka tapauksessa ottaa teatteriin mukaan joku kiva jota pitää kädestä. Ninjat olisivat kuulemma päihittäneet merirosvot nopeammin, mutta onnistuneesti voitto hoitui näinkin. Iiro Heikkilän tekemät taistelukoreografiat näyttivät hämmästyttävän aidoilta aikuisenkin silmään. Ei mitään puolivillaista hidasta miekankalistelua vaan ihan kunnon miekkailua! Heikkilän näyttävä sooloilu toisen puoliskon alussa muuten oli mainio keksintö ja keräsi tehokkaasti yleisön huomion taas näyttämölle.

Kuva © Mikko Vihervaara

Tekisi melkeinpä mieli mennä uudelleen. Aarresaari oli koko perheen teatteria parhaimmillaan, eli jokaiselle oli jotakin ja kaikki katsomossa (ja lavalla!) näyttivät viihtyvän.

4 kommenttia:

Isa / Pilkkuun asti kirjoitti...

Kiitos hyvästä arvostelusta! Kävinkin viime viikolla katsastamassa kaksi muuta turkulaista kesäteatteria, mutta mietin kehtaako tuonne mennä ilman kummipoikaa :D Kiva kuulla, että aikuisetkin viihtyivät hyvin. Täytynee siis mennä vielä tännekin (mikä uhraus!).

Laura kirjoitti...

Kiitos kommentista, Isa! Hyvin kehtaa lähteä joukkoon ilman lasta, siellä näytti olevan kaikenikäisiä liikkeellä erilaisilla kokoonpanoilla. Ei siis tarvitse lainata mistään lasta tekosyyksi. :-D

Linnea / kujerruksia kirjoitti...

Tämän esityksen kyllä katsoisi varmasti ilolla toisenkin kerran. Me olimme katsomossa torstaina ja nautimme täysin siemauksin, ilo oli myös lukea taas sinun perinpohjainen arviosi. Iiro Heikkilän koreografiat ja olemus lavalla vakuuttivat minutkin ja voi, nyt vasta palasi mieleen tuo köysiheilahdus. Se oli _hieno_ ja juuri sopivan vaarallinen että henkeä piti pidättää! Musiikin variointi ilahdutti myös kovasti, Titanic nauratti ja mieheltä petti pokka PotC:n kohdalla. Kiitos vielä Twitter-hehkutuksesta, kyllä kannatti lähteä!

Laura kirjoitti...

Hauska kuulla että pidit! Hieman jo hermostutti, kun esitystä niin hehkutin, että en kai nostanut odotuksia liian korkealle. :-D

Unelmoin lapsena siitä köysiheilahduksesta. Mulla oli rantalepässä jokin köydenpätkä, jonka varassa hyppäsin 50 cm korkealta kiveltä alas, mutta se ei ollut ihan sama asia.