Next to Normal – Svenska Teatern 2021

Sain esitykseen lehdistölipun.

Next to Normal on hyvä musikaali sellaisillekin katsojille, jotka inhoavat musikaalien oletettua ylipirteyttä ja epärealistisuutta, loputtomia modulaatioita ja muita kliseitä. Se kertoo tavallisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka arki pyörii kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin ympärillä. Vuonna 2008 kantaesitetty amerikkalainen musikaali oli aikanaan vallankumouksellisen erilainen ja nosti suosioon pienimuotoisten, muutaman näyttelijän musikaalien alagenren vastapainoksi megamusikaaleille. Suomessa se nähtiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa jo 2010 sekä myöhemmin eri tuotantoina Tampereella ja Vaasassa.

Lääkerytmiryhmä, lääkäri ja lääkittävä. Kuva: Cata Portin

En ole koskaan ollut Next to Normalin suuri fani, joten lähdin teatteriin vähän skeptisenä. Svenska teaternin uusi tuotanto kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Ensinnäkin esitys kuulostaa likimain täydelliseltä. Näyttelijöiden laulutaito on poikkeuksetta huippuluokkaa ja kapellimestari Kristian Nyman saa heistä irti hienoja sooloja, duettoja ja tarkasti harkittuja ryhmälaulukohtauksia, joissa jokainen osanen on kohdallaan ja harmoniassa. Samoin seitsenhenkinen orkesteri soi kauniisti, rockisti, herkästi. Kaikesta kuulee, että laulujen esittämiseen on todella panostettu. Andreas Lönnquistin tasapainoinen ja selkeä äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.

Tom Kittin säveltämä musiikki on modernia poprockia ja todella monitasoista, ja siihen musiikin ymmärrykseni loppuukin. Sen verran osaan päätellä, että Next to Normal vaatii vahvaa laulutekniikkaa ja osaamista, ja sitä tässä tuotannossa todellakin on. Voisin kuvitella, että joku musikaaleja yleisesti kammoava musiikintuntijakin saisi kiksejä tästä. Itse osaan vain sanoa, että kaikki kuulosti harvinaisen kauniilta. Olen aina pitänyt muutamia dramaattisempia kohtauksia musiikillisesti vähän turhan kepeän ja hyväntuulisen kuuloisina, mutta oma musiikkimakuni kallistuukin suureellisempaan suuntaan. Nopeammissa kappaleissa on hyvä meininki, kertovat ne sitten ahdistuksesta tai uhasta.

Ei silti, laulamisen lisäksi Maria Ylipää, Alexander Lycke ja kumppanit osaavat toki myös näytellä. Henkilöhahmoissa on nyansseja ja kehitystä (tässäkin olen erittäin paljon eri mieltä Hesarin kriitikon kanssa!). Markus Virta on ohjannut luontevan yksityiskohtaisen ja aidolta tuntuvan, ihmisen kokoisen musikaalin, joka kuitenkin toimii yllättävän hyvin Svenskanin suurellakin näyttämöllä. Välähdyksenomaiset epätodelliset hetket korostavat realismia ja tuovat usein mukanaan mustaa huumoria. Denny Lekström on erinomainen kahtena eri psykiatrina, joiden tietynlainen kasvottomuus ja raivostuttava neutraalius ja tyyneys kuvaavat alaa potilaan näkökulmasta.

Äiti, poika ja psykiatri. Kuva: Cata Portin

Brian Yorkeyn alkuteksti on Pulitzer-palkittu, mutta ruotsini ei ole erityisen vahvaa, joten en osaa sanoa, miten hyvin Linnea Sjunnessonin ja Fredrik Fischerin ruotsinkielinen käännös toimii. Ainakin se kuulosti sujuvalta laulettavalta ja herätti yleisössä asianmukaisia reaktioita. Musikaali on liki läpilaulettu ja tahti on välillä nopeaa, joten ruotsia heikommin osaavan kannattaa ladata tekstityssovellus pysyäkseen perässä. Suomenkielinen tekstitys näkyy myös näyttämön yläpuolella. Juoniselostuksen lukeminen etukäteen esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta sisältää juonipaljastusvaaran, joten sitä en välttämättä suosittele.

Parisuhteet eivät ole ykkösjuttuni musikaaleissa, mutta Next to Normalin perhesuhteet ja äidin mielenterveysongelmien vaikutus niihin ovat kiinnostavia. Dianan (Ylipää) kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee perheen arkea ja vaatii kaikkien jatkuvaa huomiota, jolloin muulla perheellä ei jää enää voimia huomioida toisiaan. En tunne kaksisuuntaista mielialahäiriötä tarpeeksi osaakseni sanoa, kuinka hyvin Dianan sairaus diagnoosia vastaa, mutta näyttämöllä se tuntuu painottuvan maniavaiheisiin ja harhoihin. Niissä ongelmana on se, että potilas itse ei välttämättä tunne itseään mitenkään sairaaksi, joten tilanne on raskas nimenomaan hänen läheisilleen. Vaikka Dianalla itsellään onkin maniavaiheessa hyvä olla, hänen läheisillään ei ole, ja lisäksi sairaus voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Tytär Natalie (upea Sannah Nedergård) on äidilleen käytännössä näkymätön äidin traumojen vuoksi, ja äidin sairaus on aina ohittanut tärkeydessä hänen valmistujaisensa ja muut tärkeät nuoruuden merkkipaalut. Natalie ylisuorittaa, pyrkii täydellisyyteen ja oireilee pahasti, mutta kukaan perheessä ei silti huomaa häntä. Vähän pelottavan itsepintainen mutta symppis koulukaveri/poikaystävä Henrik (Pontus Simm) tuo rentoutta Natalien elämään, mutta siinäkin on ongelmansa. Esikoinen Gabriel (David Lindell) on unelmapoika ja epäterve tuki äidilleen. Isä Dan (Lycke) yrittää hampaat irvessä ja loputtoman toivon voimin pitää perheen arkea kasassa, mutta alkaa pahasti uupua vaimonsa sairauden ennakoimattomuuteen. Musikaali onkin tärkeä kuvaus siitä, miten mielenterveyden ongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko lähipiiriin ja pahimmillaan kertautuvat aiheuttaen lisää masennusta ja ahdistusta. Tunteet täytyy kohdata ja käsitellä, ja se olisi myös vastuullinen teko läheisten kannalta. Paikoin Dianan ja Danin tilanne rinnastetaan kohtauksissa Natalien ja Henrikin suhteeseen, ja haluan uskoa että jälkimmäisillä on valoisampi tulevaisuus.

Kahden sukupolven pariskunnat. Kuva: Cata Portin

Musikaalin mielenterveyshoitoja käsittelevissä kohtauksissa on välillä turhankin pelotteleva ja kauhisteleva sävy, jonka ohjaaja Markus Virta onneksi pitää tässä tuotannossa hyvin aisoissa. Esimerkiksi sähköhoitokohtaus on Svenskanissa yllättävänkin asiallisesti toteutettu. Hetkittäin musikaalista tulee kaikesta huolimatta sellainen olo, että kirjoittaja on mielen sairauksien käsittelyssä pyrkinyt dramaattisuuteen realistisuuden kustannuksella. Tarina tuntuu karnevalistisesti maalaavan kaikista hoitomuodoista melko mututuntumalla suhteettoman negatiivisen kuvan. Tunnen esimerkiksi itsekin ihmisiä, jotka ovat viimeisenä vaihtoehtona saaneet sähköhoitoa, ja se on kokemuksena ilmeisesti varsin tylsän draamaton. Eihän se hauskaa ole ja muistiongelmien riski on totta, mutta Diana on todella ääritapaus ja toinen vaihtoehto on usein korkea itsemurhariski. Kyllä, mikään hoitomuoto ei sovi kaikille, lääkityksiä joudutaan säätämään paljon ja pitkän aikaa, lääkkeillä on vaihtelevia sivuvaikutuksia, psykoterapia on usein vuosien prosessi ja välillä kaikki se on turhauttavaa tarpomista vaiheesta toiseen. Potilastarinoita on monenlaisia ja koko homma herättää välillä hyvinkin mustaa huumoria, mutta ulkopuolelta kauhisteleva sävy tuntuu musikaalissa vähän... epäeettiseltä? Ei tässä sentään mitään lobotomiaa tehdä. Joskus vain joutuu valitsemaan kahdesta riskialttiista vaihtoehdosta sen vähemmän hengenvaarallisen riskin. Jossakin määrin teos ehkä tunnistaakin asetelman, koska Diana hermoilee sähköhoitoa ja muistelee näkemäänsä elokuvaa (Yksi lensi yli käenpesän, 1975), josta hänen mielikuvansa ovat peräisin. Samalla tavoin musikaali luo ja toistaa mielikuvia, muttei välttämättä paljoakaan todenmukaisemmin kuin vanha elokuva.

Sairaus voi kaikessa raskaudessaankin olla tuttua ja turvallista, ja sen lääkitseminen tarkoittaa askelta tuntemattomaan. Ihmissuhteisiin sairauden ja lääkitysten kanssa säätäminen tuo vielä omat haasteensa. Kuka ihminen sairauden alla on, vai onko sairaus jo osa persoonaa? Missä menee sairauden ja oman persoonan raja? Muuttaako lääkitys persoonaa vai tuoko se vain persoonasta esiin puolia, jotka aiemmin ovat hautautuneet sairauden alle? Ihmisen luonne kehittyy aikuisiälläkin, mutta mikä on normaalia kehitystä ja mikä sairauden etenemistä tai paranemista tai lääkkeiden sivuvaikutusta? Mikä edes on normaalia? Dan yrittää löytää 18 vuotta aiemmin tapaamansa naisen Dianan oireilun alta, mutta siitä naisesta ei välttämättä ole paljoa enää jäljellä edes aikuistumisen ja vanhemmuuden jäljiltä, saati sitten trauman ja trauman laukaiseman sairauden jälkeen. Dan yrittää tukea, olla hyvä puoliso, elää normaalia elämää ja ymmärtää vaimoaan, mutta loppujen lopuksi hän on turhauttavan yksin. Avioliitossa luvataan tukea toista myötä- ja vastamäessä, mutta kuinka isosta vastamäestä ei enää selvitä, etenkään kun ei saa vastatukea? Englanninkielinen sanonta "älä sytytä itseäsi tuleen lämmittääksesi toista" on hyvä ohjenuora, mutta tilanne harvoin on niin mustavalkoinen. Tilanteet kehittyvät ja muuttuvat hitaasti, vaihe vaiheelta, ja yhtäkkiä sitä saattaa vuosikymmenen jälkeen havahtua olevansakin jo loppuun palanut.

Kuva: Cata Portin

Musikaalissa sivutaan paljon todellisuuden ja kiiltokuvaelämän ristiriitoja, ja se näkyy myös visuaalisuudessa. Erik Salvesenin suunnittelema lavastus on kuin suoraan Instagramin skandinaavisista sisustusblogeista. Kaikki näyttää täydelliseltä ylemmän keskiluokan arjelta, tyylikkäältä mutta rennolta, harmonisilta luonnonläheisiltä värisävyiltä ja juuri oikealla tavalla huolettomasti sohvalle jääneiltä torkkupeitoilta. Koko näyttämö on perheen avaraa ja valoisaa asuntoa, missään ei ole väliseiniä eikä minnekään pääse pakoon perheen tilannetta. Lavastuksen eri tasot muuntuvat näppärästi Tom Kumlinin valosuunnittelulla eri tiloiksi kuten kouluksi, psykiatrin vastaanotoksi ja parkkipaikaksi, mutta valoläikän ympärillä vaanii aina kodin ahdistavuus. Parvekkeen ja sen kautta näkyvän taivaan hyödyntäminen vaivihkaa symboliikassa on sekin mielenkiintoista.

Myös Teemu Muurimäen puvustus tavoittaa lifestyleblogin tyylin täydellisesti: trendikkään ajattomia neuleita, näennäistä rentoutta ja mukavuutta, neutraaleja luonnonsävyjä. Vain tytär Natalie sinisissä hiuksissaan, maihareissaan ja hieman nuhjuisessa rocktyylissään erottuu muusta perheestä. En osaa päättää, onko se Natalien yritystä kapinoida ja irrottautua perheestään vai henkisen erilaisuuden demonstraatio vai molempia. Rakastuin täysin Natalien tanssiaispukuun, joka ei sopisi minulle ollenkaan mutta näyttää Nataliella itkettävän hyvältä ja täydellisen nataliemaiselta.

Vävykokelaalle esitellään perheidylliä. Kuva: Cata Portin

Pidän tarinan lopusta, joka ei ole mikään pakonomainen happy ever after vaan uskottava askel positiiviseen suuntaan, vaihteeksi rauhallisempi ylämäkivaihe sairaudessa ja sen hoidossa. Rakkaus on joskus etäisyyden ottamista, vastuullista itsestä huolehtimista ja voimien keräämistä. Next to Normal on niitä musikaaleja, jotka toisissa katsojissa aiheuttavat parin tunnin katarttisen räkäitkun. Itse aloin niiskuttaa vasta lopussa siinä ensimmäisessä toivonpilkahduksen herättävässä kohdassa, kun 16 vuotta henkisesti poissa ollut äiti vihdoinkin huomioi tyttärensä. Musikaali ei siinä mielessä ole selviytymistarina, että joku kertoisi lehtihaastattelussa selättäneensä vaikeudet, hypänneensä oravanpyörästä ja elävänsä nyt uutta elämää. Se kertoo kuitenkin selviytymisestä vaikeuksienkin keskellä ja askeleista parempaan suuntaan. 

Waitress – Lahti 2021

Waitress on 2015 Broadwaylla kantaesitetty popmusikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Sara Bareilles ja käsikirjoittanut Jessie Nelson. Tarina sijoittuu amerikkalaisen pikkukaupungin diner-ravintolaan, jossa kolmekymppinen Jenna työskentelee tarjoilijana ja piirakkaleipurina ja unelmoi paremmasta elämästä. Suomen kantaesityksen Lahden kaupunginteatteriin on ohjannut Ilkka Laasonen.

En harmikseni nähnyt Anni Kajosta Jennan roolissa, mutta minulle aiemmin tuntematon Eleonoora Martikainen osoittautui erinomaiseksi understudyksi. Jenna on kiltti ja symppis naapurintyttö, joka puurtaa pienipalkkaisessa työssä ja joutuu vahinkoraskauden myötä punnitsemaan elämänarvojaan oikein tosissaan. Hänen intohimonsa on erilaisten piirakoiden leipominen ja uusien piirakkareseptien kehittely, jossa hänen taitojaan ylistävät niin ystävät kuin dinerin asiakkaatkin. Jennan isä oli väkivaltainen hänen äitiään kohtaan, ja äiti pakeni väkivaltaa keittiöön ja leipomisen maailmaan. Äitinsä kanssa leiponut tytär peri äidiltään reseptit, intohimon piirakoita kohtaan ja tavan hukuttaa murheet leipomiseen.

Betty, Jenna ja Dawn. Kuva: Aki Loponen

Jennan ihmissuhteet pyörivät dinerin ympärillä ja erityisesti kaksi muuta tarjoilijaa ovat hänen ystäviään. Ushma Olava on herkullisen rempseä ja lämmin Betty, joka on miehensä omaishoitaja ja ystäväporukan vahva tukipylväs. Miila Virtasen esittämä Dawn taas on neuroottinen nörtti, jonka päämääränä on löytää miesystävä, huolimatta siitä että häntä ympäröivät avioliitot eivät ole erityisen onnellisia.

Hahmogalleriaa täydentävät mainio Mikael Saari lutusen ujona gynekologina, Tomi Enbuska Jennaa hyväksikäyttävänä renttuaviomiehenä Earlina, Tuomas Korkia-Aho Dawnin uutena nörttipoikaystävänä Ogiena sekä Mikko Jurkka (dinerin omistaja Joe) ja Mikko Pörhölä (dinerin esimies Cal). Kerrankin musikaalissa miehet ovat niitä karikatyyrimäisiä tyyppejä, jotka tarjoavat Jennan hahmolle ja juonelle mahdollisuuden kehittyä! Koko ensemble tekee tasaisen laadukasta työtä ja kuulostaa hyvältä, ja pidin Sari Loukon moderneista koreografioista. Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Waitressin maanläheisiin laulunsanoihin ja musikaalissa on paljon hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Osa lauluista vähän puuroutui eikä sanoista saanut selvää, mutta tämäntyyppisissä teatterisaleissa tuppaa akustiikka olemaan sen verran ongelmallinen, että on teknisesti mahdotonta saada kaikkea ääntä kuulumaan kaikkialle katsomoon.

Laura Dammertin luoma puvustus on diner-hengessä ihanan fiftarityylistä. Jennan omat arkivaatteet erottuvat ajattomampina ja duunarimiehillä on bändipaitoja ja reisitaskuhousuja, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla silti yhtenäinen ja hahmoilla selvästi omat persoonansa. Pekka Korpiniityn näppärä lavastus liu'uttaa esiin eri tiloja aina asiakasvessasta lääkärinvastaanottoon ja orkesterikorokkeeseen, ja taustalla kaikkea hallitsee dinerin kyltti.

Jenna ja renttu aviomies Earl. Kuva: Aki Loponen

Huomio: tästä eteenpäin juonipaljastuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa.

Tekijöiden naisnäkökulma näkyy piristävästi monissa biiseissä. Musikaaleissa saisi olla enemmänkin lauluja aiheista kuten raskaustestin tekeminen, gynekologin odotushuone tai raskaana oleva nainen, joka ei tunnekaan välitöntä kaikenvoittavaa rakkautta sisällään kasvavaa elämänalkua kohtaan. Pidän siitä, miten moni kappale käsittelee jotakin muuta kuin naisista kertovien musikaalien kestoaihetta rakkautta. Jennalla on unelmia ja hän on lahjakas valitsemallaan alalla, ja hän laulaa arkielämästä pienipalkkaisessa työssä, paremman elämän unelmista, itsereflektiosta ja ystävyydestä.

Ylipäätään pidän siitä, että Waitressissa käsitellään paljon ei-toivotun raskauden herättämiä tunteita äidissä. Kaikki eivät iloitse vauvasta ja osaa heti rakastaa sitä, eivät edes synnytyksen jälkeen. En isommin kannata ei-toivottujen lasten saattamista maailmaan ihan vain koska lapsi kuuluu synnyttää, joten olisin ehkä kaivannut lisää perusteluja sille, että Jenna haluaa pitää lapsen. Kaiken epäröinnin ja epätoivon jälkeen lopun rakkaus ensi silmäyksellä myös tuntuu vähän teennäiseltä onnelliselta lopulta.

Sekin on virkistävää, ettei musikaali ylimoralisoi pettämistä avioliitossa tai rankaise hahmoja siitä esim. kuolemalla. Oikeassa elämässä ihmiset tekevät mokia, kärsivät niiden seurauksia ja voivat myös yrittää hyvittää virheitään. Joskus parisuhteesta ei voi tai halua tai osaa erota, vaikka se ei täytäkään omia tarpeita. Muutenkin musikaalista puuttuu mustavalkoisen saarnaava ja opettavainen pohjavire, joka tällaisissa tarinoissa joskus on. Virheitä toki kannattaa pyrkiä välttämään, mutta itse kukin tulee välillä tehneeksi vähän tyhmästi, ja armollisuus on joskus rakentava tapa suhtautua siihen ja jatkaa eteenpäin.

Jenna ja seksikäs gynekologi. Kuva: Aki Loponen

Käsikirjoituksessa on pari aika isoa juonellista ongelmaa, joiden parempi käsittely näyttämöllä olisi paikallaan. Lahden työryhmällä lienee ollut rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa alkuteokseen, mutta esityksen ohjelmistoon valinneet olisivat ehdottomasti voineet lukea kässärin tarkemmin ennen myönteistä päätöstä.

Jenna ja Earl eivät juuri harrasta seksiä, mutta Jenna tulee vahingossa raskaaksi. Kertoessaan asiasta ystävilleen hän syyttää itseään siitä, että Earl juotti hänet niin känniin, ettei hän tiennyt mitä teki. Asia sivuutetaan sillä, vaikka käytännössä Earl on raiskannut vaimonsa, jonka päätöksentekokyky on ollut reippaasti alentunut, eikä ole edes huolehtinut ehkäisystä. Edes Jennan ystävät eivät reagoi tähän oikein mitenkään. Jenna ei halua lasta, etenkään senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja Earlin kanssa, mutta päättää silti pitää vauvan. Earl on väkivaltainen ja ylikontrolloiva työtön juoppo, joka käyttää Jennaa taloudellisesti hyväkseen, takavarikoi hänen palkkarahansa ja manipuloi häntä uskomaan, ettei hän selviäisi ilman Earlia. Mustasukkainen Earl painostaa Jennan lupaamaan, että vauvasta ei koskaan tule Jennalle yhtä tärkeä ja rakas kuin Earlista. Itkevä Earl vannoo tekevänsä itsemurhan, jos Jenna joskus lakkaa rakastamasta häntä. Raivoava Earl huutaa että Jenna palkitsee silkalla epärehellisyydellä ja kiittämättömyydellä kaiken sen, mitä Earl on Jennan hyväksi tehnyt. Jenna on alistunut, anteeksipyytelevä ja hyvittelevä. Heidän avioliittonsa on klassinen esimerkki fyysisestä ja henkisestä parisuhdeväkivallasta, mutta musikaali kommentoi tilannetta oudon vähän. Earlia käsitellään lähinnä epämiellyttävänä ja ärsyttävänä tyyppinä, jonka tyhmyydellä kerätään naurupisteitä ja joka Jennan pitäisi tajuta jättää. Kun humalainen Earl käy raahaamassa raskaana olevan vaimonsa kotiin dinerista, kaikki Jennan ystävät vain antavat sen tapahtua.

Kun Jenna lopulta synnytyksen jälkeen ilmoittaa päättäväisesti haluavansa eron, Earl toki järkyttyy, suuttuu ja vastustelee mutta lähtee sitten vain alistuneena pois sairaalasta eikä hänestä enää kuulla. En ihan usko, että varsinkaan Earlin tapainen kontrollipakkomielteinen tyyppi luovuttaisi noin vain ja päästäisi vaimonsa lähtemään vauvan kanssa ilman uhkailua, kiristystä ja manipulointia. Nämä ovat niitä parisuhteita, joissa uhri päätyy turvakotiin ja hankkii lähestymiskiellon, ja pahimmillaan jätetty osapuoli yrittää tappaa itsensä, puolisonsa ja lapsensa. 

Jenna, Earl ja koti-idylli. Kuva: Aki Loponen

Jennan pysyminen avioliitossaan niinkin pitkään on sikäli ymmärrettävää, että hänen isänsäkin oli väkivaltainen, ja käsittääkseni tilastollisesti perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset herkästi ajautuvat omissakin parisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Jos ainoa avioliiton malli, jonka Jenna on nähnyt, on ollut väkivaltainen, se helposti normalisoi väkivaltaa osana suhteita. Toivoisin vain, että tarina tosiaan tiedostaisi koko tämän hyväksikäyttökuvion problemaattisuuden jotenkin eikä kuittaisi sitä normaalina osana arkea. Earl ansaitsisi vähintäänkin muutaman Jennan tekemän rikosilmoituksen raiskauksesta ja pahoinpitelystä, tai edes laulun jossa Jenna jotenkin reflektoi vapautumistaan. Koko kuvio jää täysin perinnöstä ja vauvasta iloitsemisen jalkoihin. Aiheesta saisi jo itsessään todella hienon musikaalin, kunhan sitä ei jätettäisi täysin piirakoiden, taloushuolien ja vauva-ahdistuksen taustaksi.

Toinen ongelmallinen juonikuvio liittyy Jennan ystävään Dawniin. Hän päätyy viiden minuutin Tinder-treffeille toisen nörtin Ogien kanssa, mutta Ogie osoittautuu hämäräksi tyypiksi, josta Dawn haluaa äkkiä eroon. Seuraavana päivänä Ogie ilmaantuu Dawnin työpaikalle, uhkuu pakkomielteistä rakkautta ja kirjaimellisesti ilmoittaa, että kävi miten kävi, Dawn ei ikinä pääse hänestä eroon. Kaikki tämä tapahtuu humoristisessa laulussa, joka ei tyylillisesti ihan tavoita tilanteen karmivuutta. Jokainen nainen on kohdannut sen rasittavan tyypin, joka ei ymmärrä sanaa 'ei' vaan luulee, että nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa tai ei näe omaa parastaan. Se ei ole romanttista päämäärätietoisuutta tai hassunherttaista sosiaalista ymmärtämättömyyttä, vaan pahimmillaan todella uhkaavaa. Alkuun nauroin kappaleelle, koska se on hassusti esitetty ja kuvittelin sen käsittelevän ihan vain niitä outoja tyyppejä, joita deittaillessa tulee vastaan. Sanoitukset kuitenkin saivat nopeasti vakavampia sävyjä ja kohtauksesta tuli todella absurdi.

Dawn ja hankala deitti Ogie. Kuva: Aki Loponen

Käsittämättömintä on, että Ogien painostus toimii: monien kieltäytymisten, pakojen ja rautalangasta vääntämisten jälkeen Dawn lopulta toteaa, että oikeastaan Ogie onkin tosi kiva tyyppi, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä. Tosi kivat tyypit vain harvemmin tulevat työpaikallesi ja ilmoittavat, että jos heidän kanssaan ei ala seurustella niin he pesiytyvät rappukäytävääsi vahtimaan jokaista liikettäsi. Ogie on kuin vielä kehittymässä oleva versio Earlista, ja nopea avioliitto on viimeinen asia, mitä sellaisen kanssa harkitsisin. Tällaisen kehystäminen hauskaksi ja söpöksi romanssiksi tuntui todella epämukavalta katsottavalta, ja minua hämmentää se, miten tarina voi vieläpä olla naisen kirjoittama. Onko meidät niin ehdollistettu dominoivan alfauroksen hienouteen, että tällainen menee edelleen läpi? Niin sanotusta raiskauskulttuurista (rape culture) on puhuttu jo vuosikausia, ja Waitressin juonikuviot ovat malliesimerkki uhkaavan käytöksen normalisoinnista ja jopa romantisoinnista. Ymmärtäisin ne jossakin viime vuosisadan klassikkoteoksessa, mutta Waitress ei ole kuin kuusi vuotta vanha.

Vielä hämmentävämpää edeltävä on sen vuoksi, että Waitressia on rapakon takana usein ylistetty feministisenä musikaalina, koska tekijät ovat naisia ja se käsittelee naisen voimautumista. Voimautuminenkin kuitenkin tapahtuu musikaalissa melko amerikkalaisessa kontekstissa, kun taas Suomessa ja Pohjoismaissa rahaa ja yrityksen perivä yh-äiti olisi ollut feminististä ehkä 1960-luvulla. Toki näitä tarinoita harvoin näkee suurten näyttämöiden musikaaleissa, mikä ehkä on tasa-arvonäkökulmasta Waitressille ansio.

Jenna ja Joe. Kuva: Aki Loponen

Lopulta Jennan elämän muuttaa yllätysperintö, jonka hän saa koska on ollut kiltti ärtsylle sedälle, jota kukaan muu tarjoilija ei halua palvella. Vaikka ystävällisyys ja ystävyys sinänsä ovatkin liian harvoin palkittuja piirteitä ihmisessä, niin esimerkiksi kansallisen piirakkakisan voittaminen omalla lahjakkuudella ja elämänmuutos sen myötä olisivat rutkasti enemmän emansipaatiota henkivä loppuratkaisu. Jotenkin äksyilyn sietäminen on vähän laimea saavutus, vaikka jokin palkinto olisikin paikallaan joka kerta, kun asiakaspalvelija on pakotettu olemaan asiallinen hankalalle asiakkaalle. Toisaalta pidän siitä, että perinteisesti feminiinisiksi ja kotoisiksi mielletyt asiat kuten kiltteys, leipominen ja äitiys ovat kerrankin fiktiossa tie parempaan elämään myös yhteiskunnallisesti. Hassusti Joen kuolemaa ei kuitenkaan käsitellä mitenkään eikä Jenna mitenkään pysähdy asian äärelle, vaikka selkeästi he kuitenkin ystävystyivät.

Avioliiton ulkopuolinen seksisuhde on tarinallisesti hauska lähtölaukaus elämänmuutokselle, kun Jenna kohtaa kerrankin elämässään miehen, joka kohtelee häntä arvostaen ja ihmisenä, toisin kuin oma aviomies. (Saattaisin kyllä vaivihkaa hamuilla pippurisuihketta huomatessani, että miespuolinen gynekologini on varannut minulle tarpeettoman tutkimusajan toimistoaikojen ulkopuolella ja olen kahden hänen kanssaan klinikan tiloissa. Oli tyyppi kuinka lutusen näköinen tahansa.) Sekin on virkistävää vaihtelua musikaalien yleisiin juonikuvioihin, että Jenna ja gynekologi eivät ole mikään umpirakastunut unelmapari, joka aikoo elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vaan kaksi ihmistä jotka sattuma (ja himo) tuo yhteen. Tämä pääpari ei räydy saavuttamattoman rakkauden perässä tai uhraa sille henkeään, avioliitto ei ole kaiken täyttymys ja tarinan kantavana voimana on jotain muuta kuin viaton romantiikka. Dawn ja Ogie hoitavat romanttisen puolen sivujuonessaan, mutta heitä ympäröivistä avioliitoista ja Ogien asenteesta voisi päätellä, että homma ei välttämättä pääty ikuiseen onneen. Seksikin on Waitressissa ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä kahden tasavertaisen ihmisen kesken.

Jenna ja elämän piirakat. Kuva: Aki Loponen

Lahden työryhmä ja esiintyjät hoitavat asiansa erittäin mallikkaasti ja esitystä oli siinä mielessä ilo katsoa. Hieman minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo teoksen ristiriitaisuuksista. Yhtäältä musikaali on viihdyttävä ja liikuttavakin tarina onnen tavoittelusta ja duunarin arjesta. Toisaalta se rysäyttää näyttämölle mm. väkivaltaisen avioliiton, pakkomielteisen stalkkerin sekä raiskauksen seurauksena syntyvän lapsen, eikä tarina mitenkään edes tunnusta niiden olemassaoloa saati käsittele niitä. Tarinan universumissa parisuhteet ilmeisesti nyt vain ovat tällaisia. Waitressista saisi kaksi hyvää musikaalia, mutta yhtenä teoksena lopputulos on vähän hämmentävä.

Matilda – TTT 2021

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Matilda on Tim Minchinin sanoittama ja säveltämä ja Dennis Kellyn käsikirjoittama musikaali, joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1988. Tarina kertoo huippuälykkäästä mutta perheensä syrjimästä pikkutytöstä, joka huomaa itsellään telekineettisiä voimia ja käyttää niitä koulunsa julman rehtorin vastustamiseen. Tampereen Työväen Teatterin uusi tuotanto on Suomen kantaesitys, ja se on ohjannut Samuel Harjanne. 

Hienointa musikaalissa ovat lapset. Matildassa lapsiesiintyjille ei tarvitse antaa mitään puutteita anteeksi vain koska he ovat vielä lapsia, sillä he ovat ihan oikeasti aivan törkeän hyviä näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Nämä lapset eivät ole mitään söpöjä sivuhahmoja vaan silkkaa raivoriemukasta kapinaa aikuisten epäreiluutta vastaan. Ensi-illassa nimiroolissa nähtiin 9-vuotias Villa Murtagh, pikkuinen Matilda, joka täysin suvereenisti hallitsi karismallaan ja esiintymisellään TTT:n Suurta näyttämöä. Lisäksi on mainittava Matildan luokkakaveri Bruce (enskarissa Henry Huttunen), joka johtaa lasten kapinaa siihen malliin, että jos hän olisi Enjolras niin Les Misérablesin kansannousu päättyisi paremmin. Koko lapsiensemble on käsittämättömän kovatasoinen, heillä on ajoitukset kohdallaan, hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja kaikki pelaavat yhteen erinomaisesti. He ovat harjoitelleet puolisentoista vuotta, ja harjoitus on selvästi tuottanut tulosta. Matildan näyttelijöitä ovat Murtaghin lisäksi Alma Järvensivu ja Helinä Puusa, ja lapsiensemblessa on tuplamiehitys.

Matilda Wormwood syntyy perheeseen, joka ei halua eikä ymmärrä häntä. Isä itsepintaisesti sukupuolettaa lapsensa väärin, halveksii tämän harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ja pilkkaa lasta. Äiti ei arvosta lapsensa huippuälykkyyttä vaan keskittyy arvostelemaan konventionaalisesti arvostetun ulkonäön puutetta. Typerä isoveli menee mukaan kiusaamiseen. Matilda oppii pienestä pitäen selviytymään itsekseen ja löytää tarinoista itselleen pakopaikan, todellisen perheen ja tukihenkilöitä. Hän elää kirjainten maailmassa, lukee satuja ja Dostojevskia, kertoo tarinoita kirjaston rouva Phelpsille (ihana Petra Karjalainen) ja onnistuu jotenkin kasvamaan rohkeaksi ja itsevarmaksi lapseksi perheestään huolimatta. Vahvan selviytyjän kuoren alla on kuitenkin rakkautta ja ymmärrystä janoava lapsi, joka häpeää perhettään ja sitkeästi pitää ulkopuolisille yllä rakastavan perheen kulissia.

Villa Murtagh Matildana. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan vanhemmat (Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri) ovat ilkeydessään ja tyhmyydessään pitkälle vietyjä karikatyyrejä, joiden ohjauksessa lienee ajateltu pääasiassa lapsiyleisön naurattamista. Aikuisiin huumori ei välttämättä vetoa, mutta ilman kömpelyyttä, hassuja reaktioita ja ylivietyä fyysistä komiikkaa hahmojen kaameus ja julmuus ehkä tulisi liikaa etualalle. Äiti on ilkeä ja pikkusieluinen bimbo, jonka intohimoja ovat oma ulkonäkö, latinotanssit ja hottis tanssipari Rudolpho (Jack Johansson). Isä on reteästi huijaava autokauppias, joka kompastuu omiin juoniinsa yrittäessään rikastua autonromuilla. Juha-Matti Koskela menee vähän hukkaan Matildan isoveljenä, joka lähinnä hörähtelee televisiolle ja tuijottaa tyhmänä, mutta Koskela on onneksi myös isän understudy.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema puvustus on herkullinen läpileikkaus hahmojen persoonasta. Matildan vanhempien vaatetus on ihastuttavan räikeää ja tyylitöntä (vaikka isän puvut ovatkin aika päheitä), rehtori Trunchbull on naisellisen urheilullinen ja dominoiva, herkkä opettajaneiti Honey taas hillityissä pastelleissa. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävistä kirjain- ja kirjaelementeistä koostuva vinoutunut maailma, jossa mittasuhteet ovat vääristyneet eikä yksikään kulma taida olla suora. Näyttämön tilaa käytetään hyvin ja lavastus on värikäs ja hauska mutta tyylikäs. Matilda on kuin kotonaan kirjainten ja kirjojen hillityn värikkyyden keskellä, kun taas rehtori Trunchbullin tyrannisoima koulu on rakennettu mustan ja harmaan sävyillä, vankilamaisilla kaltereilla ja korkeilla muureilla. Yhdessä Tero Koiviston sujuvien videoprojisointien kanssa koulun yleisilme tuo mieleen Tim Burtonin synkeän kauniit animaatiot.

Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan koulukaverit tulevat rakastavista ja jopa hemmottelevan lapsikeskeisistä kodeista, joista jokaisessa oma lapsi on keskivertoa kypsempi, älykkäämpi ja kauniimpi. Nämä lapset saavat henkisen kylmän suihkun joutuessaan kouluun, jossa rehtori Trunchbullin mielestä lapset ovat kurinpitoa ja rangaistuksia kaipaavia matoja. Matildalle meno tuskin juurikaan eroaa kotioloista. Hänellä ei ole rakastavaa perhettä jonka luo paeta koulupäivän jälkeen, mutta toisaalta hän on tottunut selviämään kiusaavien aikuisten maailmassa, uskaltaa vastustaa heitä ja osaa päihittää heidät oveluudellaan. Hän vastustaa epäreilua kohtelua ja uskoo vakaasti, että oman tarinansa kulkua voi muuttaa. Hän innoittaa muutkin lapset kapinoimaan rehtorin hirmuvaltaa vastaan ensin vaivihkaa erilaisin kepposin ja lopulta avoimesti. Ainakin Villa Murtaghin esittämänä Matilda on älykäs ja vähän pikkuvanha mutta selvästi myös yksinäinen lapsi, jolla on tietty lapselle ominainen logiikka ja vakaa usko siihen, että vääryyksiä voi korjata kunhan vain ryhtyy hommiin. Kunpa edes murunen tästä uskosta jäisi katsojillekin esityksen jälkeen!

Jani Karvisen rehtori Agatha Trunchbull on pysäyttävän suuri persoona. Tajusin vasta jälkikäteen, että Karvinen on sama henkilö, jonka näin viime kesänä pääosassa Törnävän kesäteatterin hervottomassa Something Rotten -musikaalikomediassa. Karvisen Trunchbull on isokokoinen kiero tyranni, joka inhoaa lapsia ja jonka suurin intohimo on moukarinheitto. Hänen rangaistusmetodeihinsa kuuluu kammottava Kirsku, komero jonka sisäpinta on päällystetty nauloilla ja lasinsiruilla ja joissa ei mahdu kuin seisomaan paikoillaan. Trunchbull on täydellinen pahis, läpikotaisin inhottava ja ivallinen ja röyhkeä, mutta Dahlille ominaisesti hän saa lopulta ansionsa mukaan eikä hänestä enää kuulla. Dahlin maailma on melko mustavalkoinen, pahikset todella ovat läpimätiä ja haisevia ja julmuudet julmia, mutta tarinoissa on silmä silmästä -tyyppistä oikeudenmukaisuutta, joka tuottaa tiettyä tyydytyksen tunnetta.

Jossain vaiheessa aloin kyllä vähän ihmetellä, miksi Trunchbullin rooli on kirjoitettu nimenomaan miesnäyttelijälle. Miesmäinen moukarinheittäjänainen ja mies irtotisseissä ja mekossa ovat vitseinä jo vähän ysäriä, vaikka Karvinen sinänsä onkin roolissa hyvä. Jos jo ysärin leffaversiossa Pam Ferris oli loistava Trunchbull, niin musikaalissakin toimisi varsin hyvin joku rotevampi nainen. Yli nelikymppisille naisnäyttelijöille ei ole mitenkään liikaa musikaalirooleja, ja musikaalien tekijöillä on vähän omituinen taipumus kirjoittaa neli-viisikymppisiä isokokoisia naishahmoja miesrooleiksi (mm. tämä ja Hairsprayn rouva Turnblad). Naisnäyttelijätkin voivat olla isoja, hauskoja tai pelottavia, jopa samanaikaisesti! Eikä olympiatason moukarinheittäjän käsittääkseni tarvitse edes olla mikään jättiläinen.

Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda).
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Trunchbullin vastakohta on Matildan luokanopettaja neiti Honey (hyvyyttä ympäristöönsä säteilevä Pihla Pohjolainen), kiltti ja ymmärtäväinen nuori nainen, joka näkee Matildan ainutlaatuisuuden ja yrittää auttaa oppilastaan. Neiti Honey on arka ja alistettu eikä uskalla nousta vastustamaan rehtoria, mutta hän ja Matilda löytävät toisistaan sielunkumppanit ja huomaamattaan rohkaisevat toisiaan puolustautumaan typerää maailmaa vastaan. Neiti Honey on kasvanut vielä alistavammassa ja julmemmassa ympäristössä kuin Matilda eikä hänellä ole Matildan päättäväisyyttä, joten Matilda päättää auttaa häntä korjaamaan hänen lapsuudestaan kumpuavat vääryydet.

Matilda onkin myös tarina siitä, että todellisen perheensä voi ja saa halutessaan valita itse, koska verisiteet eivät välttämättä ole rakkauden ja hyvän lapsuuden tae. Biologiset vanhemmat voivat olla huonot vanhemmat ja sukulainen voi olla huono kasvattaja orvolle. Lapsen ei ole mikään automaattinen pakko rakastaa perhettään yli kaiken tai olla kiitollinen katosta pään päällä, vaikka perhe ei edes menisi samoihin äärimmäisyyksiin kuin Matildan ja neiti Honeyn. Pääasia on, että elämässä on joku välittävä ja turvallinen aikuinen, joka on läsnä ja hyväksi lapselle. Hyvän huoltajan puutteessa opettaja, lähikirjaston henkilökunta, naapuri tai kerhonohjaaja voi olla kullanarvoinen.

Villa Murtagh.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tim Minchinin laulunsanoituksilla on paljon faneja, ja nopeiden ja sanapitoisten laulujen suomentamisen on täytynyt olla melkoinen päänvaiva. Hanna Kailan laulusuomennokset tuntuivat olevan sisällöllisesti ja tyylillisesti onnistuneita ja ne edistivät tarinaa hyvin, mutta niiden laulettavuus ja ymmärrettävyys jättivät toivomisen varaa. Ellei aivan hitaimpia soolokappaleita lasketa, sain lauluissa selvää ehkä joka seitsemännestä sanasta täysin riippumatta siitä, esittikö niitä lapsijoukko vai yksittäinen ammattinäyttelijä. Usein tavuja oli enemmän kuin musiikissa säveliä, joten näyttelijät joutuivat papattamaan sanoja musiikin päälle ja vähän kiusallisesti änkeämään sanoja musiikkiin. Oman osansa saattoivat tehdä suuren katsomon hankala akustiikka, iskuihin nähden väärin painotetut sanat nopeissa lauluissa ja sanojen puuroutuminen ensemblekohtauksissa. Matildan pääsoolo Tuhma jäi laulusuomennoksista mieleen sujuvimpana. Reita Lounatvuoren dialogisuomennokset sen sijaan tavoittivat ainakin Dahlin luovan sanankäytön hyvin. En ole koskaan ymmärtänyt kahden (saati useamman) kääntäjän työskentelyä yhdessä teoksessa, mutta Matildassa suomennos tuntui tavallista yhtenäisemmältä.

Luokan sankari Bruce (Väinö Muje). Kuva: Kari Sunnari / TTT

Teoksena Matilda ei ole kovin vahva. Käsikirjoituksessa on muutamia kohtauksia, jotka keskeyttävät tarinankerronnan ja tuntuvat vähän merkityksettömiltä, kuten herra Wormwoodin sinänsä ihan hauska stand-up toisen puoliskon alussa. Musiikki on minusta perushyvää musikaalimusiikkia, muttei mitään tajunnanräjäyttävän hienoa joka saisi heti hankkimaan levytyksen, mikä tosin tuntuu olevan yleinen ongelmani 2010-luvun hittimusikaaleissa. Ilman rautaisen mahtavaa lapsinäyttelijäkaartia esityksessä ei olisi oikein mitään mikä sitä kannattelisi.

Matildan ja Kinky Bootsin perusteella Samuel Harjanteella näyttääkin olevan hyppysissään taito ottaa dramaturgisesti, juonellisesti ja/tai musiikillisesti melko heikkoja musikaaleja ja saada ne toimimaan ihan silkalla mahtavalla meiningillä ja valovoimaisilla näyttelijöillä. Ohjauksissa ja teoksissa ei tavoitella mitään älyllisyyden ylempiä tasoja, mutta tunteita Harjanne osaa käsitellä ja esittää, ja se toimii tällaisissa musikaaleissa. Tarina ei missään kohdassa jää pahasti junnaamaan paikallaan, ja kaikki toimii saumattomana, perussujuvana kokonaisuutena. Sitä paitsi kaikilla näyttää lavalla olevan niin hauskaa ja kaikki tekevät työnsä niin vastustamattomalla innolla, että lopputuloksena katsojalle jää hyvä fiilis ja kaltaiseni kyynikkokin jammailee mukana. Lopputulos on korkealaatuista ja sujuvaa viihdettä, eikä innostuksen luominen ei ole ohjaajalta mikään pieni saavutus.