perjantai 3. helmikuuta 2017

Tom of Finland – Turku 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Turun kaupunginteatterin uusi musikaalikantaesitys Tom of Finland on eittämättä tämän vuoden suurimpia teatteritapauksia. Piirtäjä Touko Laaksosen elämästä ja urasta kertova musikaali on show'na kansainvälistä tasoa, näyttävä ja huolellisesti tehty. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä ovat kirjoittaneet ihastuttavan musiikin, joka elää 1900-luvun tyylisuuntien mukana ja tarjoilee niin iskelmää, balladia kuin euroviisuvipatustakin mutta onnistuu silti kuulostamaan hyvällä tavalla musikaalimaiselta. Tuomas Parkkisen katkeransuloinen teksti leikittelee sanoilla, mustalla huumorilla ja riimeillä ja aiheutti ensi-illassa monia nauruntyrskäyksiä, mutta koskettavuuskin luonnistuu tarvittaessa. Teksti on paikoin roisia, kuten aiheelta voi olettaakin, ja lavalla nähdään mustan nahan lomasta pilkottavaa paljasta mieslihaa, mutta mikään irstas pornomusikaali tämä ei ole. Olisin itse asiassa odottanut ja kaivannutkin vähän rietastelevampaa menoa, kun ottaa huomioon, millaisia Tom of Finlandin piirrokset ovat.


Tom of Finlandin avoin, ylpeä ja humoristinen sekä toisaalta kutkuttavan vihjaileva seksuaalisuuskuvasto on kuitenkin tuotu näyttämölle tyylilleen uskollisesti, vaikka ronskiutta saisi olla enemmänkin. Musta nahka, piukat univormut, viipyilevät kosketukset ja päätä suurempi haba muodostavat vastakohdan tavis-Toukon (sympaattinen, hieno Olli Rahkonen) olemukselle ja arkiympäristölle. Maailmaa sävyttävät sotienjälkeinen harmaa realismi, tiukentuneet moraalinäkemykset ja yleinen feminiinisen homostereotypian muodostuminen. Piirtäminen on Toukon pakopaikka arjesta, aivan oma maailmansa jossa hän jumalan lailla pystyy luomaan unelmiensa miehiä ja määräämään heidän tekemisensä. Äänimaailmaa musiikin läpi hallitseva kynän rapina paperilla luo kauniin loppusilauksen Toukon innostunutta luovuutta pursuavalle flow-tilalle.

Tom of Finlandin parasta antia ovat ensemblekohtaukset. Alkupuolella tanssitaan hidasta tangoa pimennetyn Helsingin puistoissa, joissa rakkauden kaikki muodot odottavat etsijäänsä. Sanna Malkavaaran suunnittelemat projisoinnit luovat täydellisen yön hämärän tunnelman sodanaikaisesta Helsingistä. Ensimmäisen näytöksen lopussa taas herätetään eloon Toukon tukkijätkäpiirrosten riemukas Suomi-kuvasto kuohuvine koskineen ja Me tulemme taas -lauluineen, eikä tässä(kään) kohtauksessa tarvitse olla humanistista koulutusta nähdäkseen fallossymboleja. Jani Uljaksen lavastus on kauniin minimalistinen ja kompakti eikä siinä ole mitään turhaa. Tuomas Lampisen puvustus luo mukavasti kontrasteja nahkaisten piirroshahmojen ja 1900-luvun loppupuoliskon muotisuuntausten välille. Värimaailma on hillitty ja tummasävyinen, ja sille vastaparina toimii piirustuspaperin puhdas valkoinen.

Touko piirtää. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tarinassa on muutama elämäkertamusikaaleille tyypillinen ongelma. Episodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan, kuvaavat kunkin ajan ilmiöitä ja Toukon elämänvaiheita, mutta jokin punainen lanka puuttuu ja kohtaukset kaipaisivat siltoja toisiinsa. Esimerkiksi venäläisen laskuvarjosotilaan tappaminen sodassa on hyvin nostettu käännekohdaksi elämää ja kuolemaa pohtivan soolon avulla, ja olisin kaivannut vastaavia nostoja enemmänkin. Kun Laaksosen elämänkumppani Veli kuolee, tarina siirtyy suoraan seuraavaan kohtaukseen eikä tapahtuman merkitystä Laaksoselle jäädä käsittelemään. Katsojakaan ei saa tilaisuutta surra, ja sisar Kaijakin tuntuu lopulta surevan Veliä enemmän kuin Touko. Reija Wäre on aiemmin ohjannut lähinnä revyitä ja jäin miettimään, kuinka paljon se on mahtanut vaikuttaa Tom of Finlandin tarinankerrontaan. Wäreen koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja yksittäiset kohtaukset ovat toimivia kokonaisuuksia, mutta jokin laajempi näkemys jää vielä puuttumaan. Jatkokehittely on siis vielä tarpeen, mutta se ei kantaesitykselle ole harvinaista.

Toinen ongelma on päähenkilön käsittely. Touko siirtyy onnistumisesta onnistumiseen ja esitetään oikeastaan koko ajan positiivisessa valossa, mikä tekee hahmosta lopulta aika etäisen ja epätodellisen tuntuisen. Usein tunsin katsovani ennemminkin homouden historiaa itsenäisessä Suomessa muutaman ihmisen näkökulmasta kuin varsinaista henkilökuvaa. Epämukavia asioita kuten viehtymystä natsiunivormuihin hipaistaan, mutta yleisesti Laaksosta on käsitelty hyvin ristiriidattomasti ja silkkihansikkain. Jokin roso toisi hahmoon inhimillisyyttä ja hänen vaiheensa koskettaisivat enemmän. Vasta lopun kuolinkohtaus todella vetosi tunteisiini.

Sisko, veli ja Veli. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Myöskään Kaija Laaksosen (Anna Victoria Eriksson) hahmosta en saanut oikein otetta. Musikaalin naiskuva jää paljolti hänen varaansa, mutta hahmo pelkistyy lähinnä miehenkipeäksi vanhaksipiiaksi ja jättää paljon kysymyksiä avoimiksi ainakin kaltaiselleni katsojalle, joka ei kovin hyvin tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa. Jäin esimerkiksi miettimään, missä vaiheessa Kaijalle alkoi selvitä veljensä homous ja Velin suhde tähän. Loppupuolella Kaija paljastaa tienneensä Toukon suuntautumisesta ja nähneensä piirroksia, mutta silti Velin ja Toukon rakkaus tuntuu tulevan hänelle täysin yllätyksenä. Onko Kaija täysin sokea samassa asunnossa asuvalle rakastavalle parille? Puhuivatko sisar ja veli koskaan asiasta? Miten Kaija reagoi tajutessaan Toukon olevan Tom of Finland ja nähdessään piirroksia? Miten tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että Kaija luuli Velin rakastavan häntä itseään? Kaijalle kirjoitettu katkera tilitys olisi ollut minulle kiinnostavampi, jos häntä olisi kuljetettu tarinan taustalla enemmän ja näytetty hänen reaktioitaan, mutta kerrankin olen Hesarin Lauri Meren kanssa samaa mieltä mm. siitä, että Kaijan ajatuksia avaava soolo tulee melko lailla puskista.

Myös Toukon elämänkumppani Veli (Jukka Nylund) kaipaisi jotain lisää hahmon elävöittämiseen. Olli Rahkonen, Eriksson ja Nylund ovat hyviä musikaalinäyttelijöitä, mutta tuntuu että käsikirjoitus ei anna heille tarpeeksi tilaisuuksia tehdä hahmoistaan todella eläviä. Henkiin heräävä piirroshahmo Kake, Toukon fantasioiden huipentuma, on hauska idea, mutta hänkin kaipaisi lisää kehittelyä ja tiiviimpää sijaa tapahtumissa. Hunks-tanssija Ville Erola on kuin tehty Kaken rooliin ja tuo lihasten lisäksi hyvin esiin piirrosten itsevarman huumorintajuisuuden.

En ole niitä! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Markus Palinin sivuhahmolla on lopulta musikaalin ehjin draaman kaari ja tarina, kuten täysin fiktiivisillä (?) hahmoilla tapaa olla. Aiemminkin kansallisaarteeksi ehdottamani Mika Kujala on loistava tiukasti kaapissa olevana sotilaana, poliisina, aviomiehenä ja perheenisänä. Palin edustaa musikaalissa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, itsensä kieltämisen traagisuutta, heteronormatiivisuutta ja toisaalta ns. tavallisen kaappihomon reaktioita Tom of Finlandin piirroksiin. Överi ja näyttävä En ole niitä -soolo on musikaalin huippukohtia. Palinia ja tämän suhdetta homouteen kuljetetaan Toukon tarinassa hyvin taustalla. Osa vaikkapa tukkijätkäkohtauksen viehätyksestä on juuri Palinin reaktioissa ja siinä, kuinka maailmoja valaisevaa sellaisen kuvaston näkeminen kansainvälisessä lehdessä on voinut homouttaan häpeävälle olla.

Olipa muuten mukava pitkästä aikaa nähdä näyttämöllä vähäpukeisia, selvästi katseiden kohteeksi ja seksiobjekteiksi asetettuja miehiä. Yleensä musikaalien ilotalokohtaukset ym. seksikästä vähäpukeisuutta ja provokatiivista koreografiaa sisältävät kohtaukset on varattu naisesiintyjille. Siinä mielessä on jännää, että etenkin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa musikaalit nähdään niin vahvasti homomiesten genrenä, koska harvoinhan niissä on pyritty miellyttämään erityisesti miehiin suuntautuneiden silmää. Mamma Mia! taitaa olla niitä harvoja, joissa olen nähnyt erityisesti katseen kohteeksi nostettuja miestanssijoita, ja sekin on hyvin leimallisesti naisille suunnattu ja naisista kertova teos. Tom of Finlandin piirroksille tyypillisesti musikaalinkin miehet ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita eivätkä alistettuja objekteja: piirrosten miehet rehellisesti nauttivat omasta kehostaan (ja muidenkin kehoista) ja ovat prostituoidun sijaan valta-asemassa olevissa ammateissa (poliisi, sotilas jne.). Tätä lisää naishahmoillekin! Tomin miehiä on vaikea kuvitella laulamassa musikaaleille tyypillistä langenneen naisen haikeaa balladia.

Kake in da house! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tom of Finland kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa vaikkei se täydellinen (vielä) olekaan. Musikaalista nauttiakseen ei tarvitse olla kiinnostunut miehistä, nahasta tai Suomen historiasta. Esimerkiksi eläkeikää lähestyvät heteroparit, nuo teatterien vakiokansoittajat, näyttivät ainakin ensi-illassa viihtyvän mainiosti. Esitys on hauska, visuaalisuus tyylikästä, esiintyjät huipputasoa ja musiikki tarttuvaa, eli kaikki hyvän show'n edellytykset ovat kasassa.

Ei kommentteja: