keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kissa kuumalla katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kertoo hermostuneesta, ahdistuneesta, eripuraisesta perheestä 1950-luvun lopun Amerikan syvässä etelässä. Rikkaan puuvillaplantaasin päätalossa juhlitaan plantaasinomistaja Big Daddy Pollittin kuusikymppisiä. Mukana ovat hänen vaimonsa Big Mama, lempipoikansa Brick ja tämän köyhistä oloista tuleva vaimo Maggie sekä sorsittu esikoispoika Gooper, tämän yhtä sorsittu vaimo Mae ja näiden meluisa lapsilauma. Lisäksi talossa vierailee paikallisia merkkihenkilöitä kuten pastori ja lääkäri. Varsinkin naiset yrittävät hampaat irvessä ylläpitää iloisen ydinperheen mielikuvaa ja saada miehensä mukaan Big Daddyn testamenttiin, mutta pinnan alla kuohuvat muutkin salaisuudet. Jokainen taistelee eri keinoin hyväksytyksi tulemisesta, selviytymisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Iloinen perhejuhla. © Kari Sunnari / TTT

Vintage-intoilija kun olen, aivan ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin uudessa tuotannossa huomioni kiinnittivät naisten upeat vaatteet. Kotikissamaisella Maggiella on tyylikkäitä kotelomekkoja ja niiden alla 1950-luvun alusvaatehaarniska pitseineen. Erityisesti hohtava kirkkaanpunainen satiini nostaa Maggien tapahtumien keskipisteeksi ja myös osaksi talon kirkkaan punavalkoista sisustusta – hän selvästi kuuluu kalustoon, samoin kuin aviomies Brick puhtaanvalkoisissa housuissaan. Big Maman koltun punainen on jo haalistunut vanhaksi roosaksi ja Big Daddyn puvun valkoinen kermanväriseksi. Kaikkien inhoaman Maen herkullisen myrkynvihreä kellomekko taas riitelee kuvaavasti appivanhempien talon värimaailman kanssa, talon jota Mae niin kovasti havittelee miehineen. Marjaana Mutanen on luonut herkullisen karkkimaiset puvut, jotka pääosin toistavat Amerikan lipun värejä.

Reija Hirvikosken 1960-luvun muovisuutta henkivissä lavasteissa nähdään Pollittien puuvillakartanon punavalkea makuuhuone, josta aukeaa ovia ja läpikuultavia seiniä ulkopuolella olevaan tyhjyyteen. Katto on matalalla ja punaiset seinät tuntuvat sulkevan sisäänsä, mikä lisää kohtausten klaustrofobista tunnelmaa. Aina välillä pari henkilöä sulkee muut ihmiset ulkopuolelle ja keskustelee huoneessa yksityisasioistaan, joten makuuhuone venyy symboloimaan jonkinlaista yksityistä tilaa tai kahdenkeskistä aihetta, kuin pakopaikkaa tai kidutuskammiota. Taustalla kulkee vuoroin niin todellisia henkilöitä kuin muistoja ja unikuviakin, ja yhtenään joku keskeyttää huoneessa olijat kulkemalla huoneen läpi tai kysymällä jotakin. Seinien ohuus mainitaan moneen kertaan eikä Big Mama tahdo, että hänen talossaan lukitaan ovia, joten toisaalta kaikki huoneessa puhuttava tapahtuu kuin näyttämöllä, kaikkien kuultavana ja keskeytettävänä. Paradoksaalisesti se lisää klaustrofobista tunnetta: edes tässä pienessä ahdistavassa tilassa ei voi olla rauhassa talon muilta ihmisiltä, koska milloin tahansa joku saattaa salakuunnella. Ei ihme, että Brick tuntuu saavan paniikkikohtauksia, joissa maailman täyttää humina ja hämäryys. Äänimaailma (Niklas Vainio) on muutenkin kiinnostava: välillä linnut laulavat vienosti, välillä lapset kirkuvat sietämättömästi, joku höpöttää turhanpäiväisyyksiä, levysoitin laitetaan soimaan ja sammutetaan. Näytelmä leikkii äänten, hiljaisuuden ja läpikuuluvuuden teemoilla, kun hermostuttava kotoisten äänten kakofonia ja kuunteleva hiljaisuus vuorottelevat.

Brick, Maggie ja ahdistava makuuhuone. © Kari Sunnari / TTT

Hahmojen ihmissuhdesekamelskan hidas aukikiertyminen, joka paljastaa vuosien kaunat ja valheet, on hypnoottista seurattavaa. Kaikki valehtelevat, kiertelevät ja kaunistelevat totuutta ja käyttävät perheenjäseniä astinlautana omille päämäärilleen. Jos joku oikeasti rakastaakin toista, sitä ei uskota. Vain Brick on pudonnut siitä oravanpyörästä, mutta hänetkin vedetään tahtomattaan takaisin puolitotuuksien ja kulissien maailmaan. Miika Muranen on ohjannut näytelmästä kuin hiljalleen kiristyvän jousen, jonka hidasta mutta ilmeisen vääjäämätöntä katkeamista yleisö on tullut seuraamaan.

Kukaan näytelmässä ei todella tunnu rakastavan toisiaan. Itse asiassa hahmot ovat kaikki kusipäitä – mutta niin hyvin näyteltyjä sellaisia! Juha Muje on mainion trumpmainen Big Daddy, kuin kieron kujeileva pikkupoika joka tietää voivansa tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahtoo ja kaikki ympärillä yrittävät vain pitää hänet tyytyväisenä. Hauskana yksityiskohtana paperihatut hänen syntymäpäiväjuhlissaan julistavat Amerikan tekemistä jälleen suureksi. Big Daddy on suorasanainen, hokee jatkuvasti samoja asioita ja sanoja, saa aikaan kiusallisia tilanteita ja nauraa rasvaisesti päälle. Hän arvostaa naiskauneutta, ja olin hetken aivan varma, että Maggie ja Big Daddy ovat saamassa aikaiseksi lapsen. Aina yhtä vakuuttava Tuire Salenius yrittää pitää miehensä tyytyväisenä ja onnellisen perheen kulissin pystyssä, mutta hiljalleen hänkin alkaa murentua tosiasioiden edessä. Pariskunnan viimeinen kohtaus herättää kuitenkin toivoa edes pienestä välittämisen kipinästä heidän välillään.

Kissatappelu! © Kari Sunnari / TTT

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista roolitöistään Maggiena, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen säilyttää asemansa talossa. Maggie on vangitseva ja 110-prosenttisesti elossa, jatkuvasti varpaillaan, jatkuvasti läsnä ja valmiina iskemään kissankyntensä keneen tahansa tielleen tulevaan. Masentunut, turtunut, omaan maailmaansa uponnut Brick on hänen täysi vastakohtansa, mutta silti Brickin vanha karisma on vielä jäljellä. On mukava nähdä Tuukka Huttunen pitkästä aikaa vakavassa roolissa.

Miia Selin on kammottava kanaemo Mae, kuin 50-luvun Desperate Housewife jolla on kaameat hemmotellut lapset ja jähmettynyt, epäaito hymy. Samuli Muje näyttelee ärsyttävää lakimiespoika Gooperia, paheetonta perheenisää joka nurisee ja kitisee asemaansa perheen ikuisena kakkosena.

Isoisä ei ole lapsi-ihminen. © Kari Sunnari / TTT

Näytelmää oli hetkittäin suorastaan tuskaista seurata, kun ihmiset viskoivat epämiellyttäviä totuuksia päin toistensa naamaa, yrittivät kiskoa pohjimmaisia totuuksia irti toisistaan ja kaikin tavoin demonstroivat mädäntyneitä ihmissuhteitaan. Loppu oli oudon tyydyttävä siitä huolimatta, että jatko jää jokseenkin auki eikä tilanne pohjimmiltaan taida muuttua miksikään. Jokin pieni toivonkipinä kaiken ja kaikkien selviämisestä jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja päihitti sitä edeltäneet pari tuntia tulehtuneiden ihmissuhteiden ruotimista. En yleensä erityisemmin välitä ihmissuhdeorgioista, mutta Murasen ohjaus ja kaikkien erinomainen näyttelijäntyö pitivät tehokkaasti otteessaan.

Ei kommentteja: