Sain esitykseen pressilipun.
Franz Wedekindin näytelmään perustuva amerikkalaismusikaali Spring Awakening (2006) sijoittuu 1800-luvun uskonnolliseen ja kurinalaiseen porvarisyhteiskuntaan, jossa nuorten aikuistuminen on tiukasti kahlittua ja järjettömät moraalisäännöt hallitsevat. Jälki on rumaa. Syyttävä sormi osoittaa kriittisen ajattelun vaientavaan koululaitokseen, tekopyhään kirkkoon ja hyssytteleviin vanhempiin, jotka eivät juttele jälkikasvunsa kanssa tai kuuntele heitä. Epäkohdista vaietaan ja samalla sallitaan niiden aiheuttaa entistä enemmän tuhoa elämälle. Musikaalin tarinat ovat kärjistettyjä mutta eivät valitettavasti suinkaan epärealistisia, enkä ihmettele, että teos nousi nopeasti hitiksi juuri Broadwaylla. Esitystapa on nykyaikainen ja kivan grungemainen, mikä luo hyvän kontrastin 1800-luvun puvustuksen kanssa.
 |
| © Kari Sunnari / TTT |
Raiskaus, insesti, abortti, mielenterveysongelmat ja itsemurha, noin muutamia musikaalin teemoja mainitakseni, eivät varsinaisesti ole aiheita, joiden parissa tekee mieli viettää rentouttava teatteri-ilta. Samuel Harjanteen ohjaus kuitenkin yllätti minut humoristisuudellaan. Seksuaalista heräämistä kuvataan rennon leikkisästi ja suorasukaisesti, turhia hymistelemättä ja kainostelematta, juuri kuten teos kannustaa tekemään. Toisaalta esimerkiksi Marthan (Kaisla Ollila) tarina ja sen konstailematon esitystapa vetivät koko katsomon syystäkin hiljaiseksi ja nostivat kylmät väreet iholle. Tuotanto on tehty paljolti TAMKin opiskelijavoimin, mutta taso on täysin ammattimaista. Ensemblessa on energiaa kuin ydinvoimalassa, ja Niina Alitalon luotsaama orkesteri kuulostaa vuoroin herkältä, hienovireiseltä ja rockilta. Sovitukset ovat kauniita ja niissä on kiinnostavia yksityiskohtia.
Nuorisojoukon keskiössä ovat teini-ikäiset Moritz, Wendla ja Melchior. Wendlan (upea Inna Tähkänen) hahmoa en kaikin ajoin ymmärtänyt, mutta hänen pääjuonensa on kylmäävä esimerkki siitä, mitä aikuisten hyssyttely ja tuomitsevuus voivat saada aikaan. Herkkä Moritz (sympaattinen, vahva Jasper Leppänen) taas ei kestä yhteiskunnan paineita ja tarvitsisi kipeästi mielenterveysapua, mutta tässä yhteiskunnassa ja perheideaalissa hänen hätäänsä ei nähdä saati auteta vaan käsketään vain ryhdistäytymään. Kapinoiva Melchior (hieno Julius Martikainen) on mieleltään liiankin vahva ja kritisoiva, joten ympäröivät aikuisten luomat valtarakenteet pyrkivät palauttamaan hänet takaisin ruotuun. Aikuistuvat lapset jätetään selviytymään aikuisten yhteiskunnassa ilman tarvittavaa tietoa ja tukea, ja sama yhteiskunta rankaisee tietämättömyydestä aiheutuvista virheistä.
 |
| © Kari Sunnari / TTT |
Pidin siitä, että lavalla on monenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä niin vaatteissa kuin alastikin. Seksikohtauksessa todella ollaan liki täysin ilman vaatteita, täysin luontevasti ja ilman tilanteen pornouttamista. Naisen nännit eivät ole strategisesti sijoitetulla lakanalla peitettävä kauhistus. Alastomuus ei ole yliseksualisoitua pornoa tai hassunhauskaa kelteisillään kirmaamista vaan luonnollinen osa kohtausta ja tyylikkäästi toteutettu. Tätä lisää visuaaliseen fiktioon, kiitos! Ihan jo senkin vuoksi suosittelen esitystä kaikille, että tässä seksualisoinnin ja peittämisen paradoksintäyteisessä maailmassa tekee hyvää nähdä välillä alaston ihminen ihan vain sellaisena kuin hän on. Sukuelimiä ei näytetä, mutta niidenkin piiloon jääminen tapahtuu huomaamatta eikä niiden peittämistä korostaen, jolloin kaikki huomio kiinnittyisi juuri siihen mikä jätetään mielikuvituksen varaan.
Hetkittäin tunsin itseni vähän tädiksi, esimerkiksi kun vittuilu ja keskisormen heiluttelu herättivät minussa lähinnä nostalgisen "Vooooi, söpöä kapinaa!" -tunteen. Jossain vaiheessa musikaali alkaa muistuttaa jonkun tekemää kattavaa listaa siitä, mikä kaikki teinin elämässä voi mennä pieleen tai aiheuttaa päänvaivaa. Kurjuuden vyörytys vie tilaa yksittäisten hahmojen draaman kaarelta ja sivuhenkilöiden tarinat jäävät auki. Esimerkiksi homous tuntui olevan mukana yhtenä kohtauksena lähinnä siksi, että se täytyy tällaisessa teoksessa mainita, eikä siksi, että sillä olisi haluttu kertoa jotain. Etenkin isänsä hakkaama Martha ja yhteiskunnan hyljeksimä Ilse jättivät minulle sellaisen olon, että olisin toivonut heidän tarinoilleen enemmän tilaa.
 |
| © Kari Sunnari / TTT |
Ylipäätään minua hieman ärsyttää tällaisten teosten markkinointi nimenomaan nuorison elämästä kertovina. Nuorille suunnattu teatteri on turhan usein juuri erilaisten angstinaiheiden läpikäymistä, ja usein tuntuu, että sävy on opettavainen ja näkökulma nimenomaan aikuisen. Kirjailija Tommi Kinnunen kirjoitti aiheesta taannoin hyvän kolumnin. Onneksi Spring Awakeningissa tapahtumat on todella saatu kuvattua tosiaan nuoren ihmisen silmin, ja tässä ohjauksessa sentään on huumoriakin mukana. Nyt opettavainen asenne kohdistuu aikuisiin: toisen ihmisen kuunteleminen ja tuomitsemattomuus (ynnä mm. seksivalistus ja aborttien laillisuus) ovat elintärkeitä asioita, joilla edesautetaan kaikkien hyvinvointia. Ei auta ketään, jos yhteiskunnan normi on, että ikävistä asioista vaietaan ja teeskennellään etteivät ne ole olemassa.
Spring Awakening nostaa myös etualalle sen amerikkalaismusikaaleille tyypillisen piirteen, että laulut ovat tarinan lisätäytettä ja syventämistä eivätkä niinkään edistä juonenkulkua. Musikaali käyttää sitä etäännyttämisen keinona nostamalla laulut tarinatodellisuuden ulkopuolisiksi konserttinumeroiksi, ikään kuin hahmojen päänsisäiseksi todellisuudeksi. Laulut esitetään käsimikrofoneihin, valaistus ja liikekieli vaihtuvat muistuttamaan rockkonserttia, hahmoista tulee laulajia ja tanssijoita yksittäisten musiikkivideomaisten laulukohtausten ajaksi. Pidän enemmän läpilauletuista musikaaleista, joissa musiikkikohtaukset edistävät juonta, mutta tätäkin tyylisuuntaa oli ihan piristävää katsoa vaihteeksi. Osa lauluista tuntui tarkoituksettomilta enkä saanut kiinni niiden sanomasta, mutta se voi johtua niin ohjauksesta, teoksesta kuin käännöksestäkin. Sanoitukset olivat välillä teennäisen "syvällisiä" ja pseudofilosofisia. Esimerkiksi vihoviimeisen suht laimean ensemblebiisin olisi mieluummin voinut jättää pois, koska Melchiorin soolon loppukaneetti olisi ollut aivan täydellinen lopetus musikaalille.
 |
| © Kari Sunnari / TTT |
Käsimikki-idea kuuluu Spring Awakeningin konseptiin, mutta olen aiemmin nähnyt unkarilaistuotannon, jossa vieraannuttaminen oli tehty toisella tavalla. Siinä koko musikaali oli koulunäytelmä näytelmän sisällä: ennen esitystä näyttelijät arpoivat keskenään roolit, ja kun hahmo ei ollut mukana kohtauksessa, näyttelijä istui silti näyttämön reunalla seuraamassa "näytelmäharjoitusta". Lavalla tapahtui samanaikaisesti tavallaan kaksi näytelmää: varsinainen Spring Awakening ja sitä näyttelevien ihmisten reagointi tarinaan. Yksi näyttelijä selvästi piti hahmonsa kohtausta jo liiankin ahdistavana ja olisi halunnut keskeyttää harjoituksen, mutta muut komensivat hänet takaisin ruotuun. Toinen ei selvästi pitänyt tylsästä aikuisen roolistaan ja yritti saada sen vaihdettua, mutta siihen ei suostuttu. Toisaalta tämä vieraannuttava keino siis vain lisäsi kierroksia tarinan ahdistavuuteen. Tässä tuotannossa ei juurikaan naurettu, vaan musikaali oli todella raadollinen ja inhorealistinen. Siihen aikaan en osannut unkaria kovin hyvin, joten muutamien hahmojen ongelmat jäivät minulle epäselviksi, mutta julmuus, epäreiluus ja ahdistavuus välittyivät kielimuurista huolimatta.
Opiskelijatuotanto kun on, Spring Awakening nähdään Tampereen Työväen Teatterissa vain muutaman kerran, joten lipun haluavien kannattaa pitää kiirettä. Ohjaus on hyvä, esiintyjät antavat kaikkensa ja sanomaa pitäisi riittää niillekin, joiden mielestä musikaalit ovat turhanpäiväistä höttöä. Mene katsomaan ja tuo myös teinisi / vanhempasi / kaverisi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti