Spring Awakening – TTT 2017

Sain esitykseen pressilipun.

Franz Wedekindin näytelmään perustuva amerikkalaismusikaali Spring Awakening (2006) sijoittuu 1800-luvun uskonnolliseen ja kurinalaiseen porvarisyhteiskuntaan, jossa nuorten aikuistuminen on tiukasti kahlittua ja järjettömät moraalisäännöt hallitsevat. Jälki on rumaa. Syyttävä sormi osoittaa kriittisen ajattelun vaientavaan koululaitokseen, tekopyhään kirkkoon ja hyssytteleviin vanhempiin, jotka eivät juttele jälkikasvunsa kanssa tai kuuntele heitä. Epäkohdista vaietaan ja samalla sallitaan niiden aiheuttaa entistä enemmän tuhoa elämälle. Musikaalin tarinat ovat kärjistettyjä mutta eivät valitettavasti suinkaan epärealistisia, enkä ihmettele, että teos nousi nopeasti hitiksi juuri Broadwaylla. Esitystapa on nykyaikainen ja kivan grungemainen, mikä luo hyvän kontrastin 1800-luvun puvustuksen kanssa.

© Kari Sunnari / TTT

Raiskaus, insesti, abortti, mielenterveysongelmat ja itsemurha, noin muutamia musikaalin teemoja mainitakseni, eivät varsinaisesti ole aiheita, joiden parissa tekee mieli viettää rentouttava teatteri-ilta. Samuel Harjanteen ohjaus kuitenkin yllätti minut humoristisuudellaan. Seksuaalista heräämistä kuvataan rennon leikkisästi ja suorasukaisesti, turhia hymistelemättä ja kainostelematta, juuri kuten teos kannustaa tekemään. Toisaalta esimerkiksi Marthan (Kaisla Ollila) tarina ja sen konstailematon esitystapa vetivät koko katsomon syystäkin hiljaiseksi ja nostivat kylmät väreet iholle. Tuotanto on tehty paljolti TAMKin opiskelijavoimin, mutta taso on täysin ammattimaista. Ensemblessa on energiaa kuin ydinvoimalassa, ja Niina Alitalon luotsaama orkesteri kuulostaa vuoroin herkältä, hienovireiseltä ja rockilta. Sovitukset ovat kauniita ja niissä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Nuorisojoukon keskiössä ovat teini-ikäiset Moritz, Wendla ja Melchior. Wendlan (upea Inna Tähkänen) hahmoa en kaikin ajoin ymmärtänyt, mutta hänen pääjuonensa on kylmäävä esimerkki siitä, mitä aikuisten hyssyttely ja tuomitsevuus voivat saada aikaan. Herkkä Moritz (sympaattinen, vahva Jasper Leppänen) taas ei kestä yhteiskunnan paineita ja tarvitsisi kipeästi mielenterveysapua, mutta tässä yhteiskunnassa ja perheideaalissa hänen hätäänsä ei nähdä saati auteta vaan käsketään vain ryhdistäytymään. Kapinoiva Melchior (hieno Julius Martikainen) on mieleltään liiankin vahva ja kritisoiva, joten ympäröivät aikuisten luomat valtarakenteet pyrkivät palauttamaan hänet takaisin ruotuun. Aikuistuvat lapset jätetään selviytymään aikuisten yhteiskunnassa ilman tarvittavaa tietoa ja tukea, ja sama yhteiskunta rankaisee tietämättömyydestä aiheutuvista virheistä.

© Kari Sunnari / TTT

Pidin siitä, että lavalla on monenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä niin vaatteissa kuin alastikin. Seksikohtauksessa todella ollaan liki täysin ilman vaatteita, täysin luontevasti ja ilman tilanteen pornouttamista. Naisen nännit eivät ole strategisesti sijoitetulla lakanalla peitettävä kauhistus. Alastomuus ei ole yliseksualisoitua pornoa tai hassunhauskaa kelteisillään kirmaamista vaan luonnollinen osa kohtausta ja tyylikkäästi toteutettu. Tätä lisää visuaaliseen fiktioon, kiitos! Ihan jo senkin vuoksi suosittelen esitystä kaikille, että tässä seksualisoinnin ja peittämisen paradoksintäyteisessä maailmassa tekee hyvää nähdä välillä alaston ihminen ihan vain sellaisena kuin hän on. Sukuelimiä ei näytetä, mutta niidenkin piiloon jääminen tapahtuu huomaamatta eikä niiden peittämistä korostaen, jolloin kaikki huomio kiinnittyisi juuri siihen mikä jätetään mielikuvituksen varaan.

Hetkittäin tunsin itseni vähän tädiksi, esimerkiksi kun vittuilu ja keskisormen heiluttelu herättivät minussa lähinnä nostalgisen "Vooooi, söpöä kapinaa!" -tunteen. Jossain vaiheessa musikaali alkaa muistuttaa jonkun tekemää kattavaa listaa siitä, mikä kaikki teinin elämässä voi mennä pieleen tai aiheuttaa päänvaivaa. Kurjuuden vyörytys vie tilaa yksittäisten hahmojen draaman kaarelta ja sivuhenkilöiden tarinat jäävät auki. Esimerkiksi homous tuntui olevan mukana yhtenä kohtauksena lähinnä siksi, että se täytyy tällaisessa teoksessa mainita, eikä siksi, että sillä olisi haluttu kertoa jotain. Etenkin isänsä hakkaama Martha ja yhteiskunnan hyljeksimä Ilse jättivät minulle sellaisen olon, että olisin toivonut heidän tarinoilleen enemmän tilaa.

© Kari Sunnari / TTT

Ylipäätään minua hieman ärsyttää tällaisten teosten markkinointi nimenomaan nuorison elämästä kertovina. Nuorille suunnattu teatteri on turhan usein juuri erilaisten angstinaiheiden läpikäymistä, ja usein tuntuu, että sävy on opettavainen ja näkökulma nimenomaan aikuisen. Kirjailija Tommi Kinnunen kirjoitti aiheesta taannoin hyvän kolumnin. Onneksi Spring Awakeningissa tapahtumat on todella saatu kuvattua tosiaan nuoren ihmisen silmin, ja tässä ohjauksessa sentään on huumoriakin mukana. Nyt opettavainen asenne kohdistuu aikuisiin: toisen ihmisen kuunteleminen ja tuomitsemattomuus (ynnä mm. seksivalistus ja aborttien laillisuus) ovat elintärkeitä asioita, joilla edesautetaan kaikkien hyvinvointia. Ei auta ketään, jos yhteiskunnan normi on, että ikävistä asioista vaietaan ja teeskennellään etteivät ne ole olemassa.

Spring Awakening nostaa myös etualalle sen amerikkalaismusikaaleille tyypillisen piirteen, että laulut ovat tarinan lisätäytettä ja syventämistä eivätkä niinkään edistä juonenkulkua. Musikaali käyttää sitä etäännyttämisen keinona nostamalla laulut tarinatodellisuuden ulkopuolisiksi konserttinumeroiksi, ikään kuin hahmojen päänsisäiseksi todellisuudeksi. Laulut esitetään käsimikrofoneihin, valaistus ja liikekieli vaihtuvat muistuttamaan rockkonserttia, hahmoista tulee laulajia ja tanssijoita yksittäisten musiikkivideomaisten laulukohtausten ajaksi. Pidän enemmän läpilauletuista musikaaleista, joissa musiikkikohtaukset edistävät juonta, mutta tätäkin tyylisuuntaa oli ihan piristävää katsoa vaihteeksi. Osa lauluista tuntui tarkoituksettomilta enkä saanut kiinni niiden sanomasta, mutta se voi johtua niin ohjauksesta, teoksesta kuin käännöksestäkin. Sanoitukset olivat välillä teennäisen "syvällisiä" ja pseudofilosofisia. Esimerkiksi vihoviimeisen suht laimean ensemblebiisin olisi mieluummin voinut jättää pois, koska Melchiorin soolon loppukaneetti olisi ollut aivan täydellinen lopetus musikaalille.

© Kari Sunnari / TTT

Käsimikki-idea kuuluu Spring Awakeningin konseptiin, mutta olen aiemmin nähnyt unkarilaistuotannon, jossa vieraannuttaminen oli tehty toisella tavalla. Siinä koko musikaali oli koulunäytelmä näytelmän sisällä: ennen esitystä näyttelijät arpoivat keskenään roolit, ja kun hahmo ei ollut mukana kohtauksessa, näyttelijä istui silti näyttämön reunalla seuraamassa "näytelmäharjoitusta". Lavalla tapahtui samanaikaisesti tavallaan kaksi näytelmää: varsinainen Spring Awakening ja sitä näyttelevien ihmisten reagointi tarinaan. Yksi näyttelijä selvästi piti hahmonsa kohtausta jo liiankin ahdistavana ja olisi halunnut keskeyttää harjoituksen, mutta muut komensivat hänet takaisin ruotuun. Toinen ei selvästi pitänyt tylsästä aikuisen roolistaan ja yritti saada sen vaihdettua, mutta siihen ei suostuttu. Toisaalta tämä vieraannuttava keino siis vain lisäsi kierroksia tarinan ahdistavuuteen. Tässä tuotannossa ei juurikaan naurettu, vaan musikaali oli todella raadollinen ja inhorealistinen. Siihen aikaan en osannut unkaria kovin hyvin, joten muutamien hahmojen ongelmat jäivät minulle epäselviksi, mutta julmuus, epäreiluus ja ahdistavuus välittyivät kielimuurista huolimatta.

Opiskelijatuotanto kun on, Spring Awakening nähdään Tampereen Työväen Teatterissa vain muutaman kerran, joten lipun haluavien kannattaa pitää kiirettä. Ohjaus on hyvä, esiintyjät antavat kaikkensa ja sanomaa pitäisi riittää niillekin, joiden mielestä musikaalit ovat turhanpäiväistä höttöä. Mene katsomaan ja tuo myös teinisi / vanhempasi / kaverisi!

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Kasvoin ohi Tuttiritari-iästäni täpärästi ennen Tuttiritarin syntyä, joten hahmon viehätysvoima ei koskaan avautunut minulle. En nytkään olisi arvannut innostuvani aiheesta, elleivät hahmon mastermind Jukka Leisti ja säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Ari Kankaanpää olisi viime syksynä Tampereen Teatterin lehdistötilaisuudessa esittäneet demoversiota Tuttiritarilaulusta. Sen sanoitus oli sen verran hauska ja rytmi iskevä, että pakkohan musikaali oli mennä katsomaan.

© Harri Hinkka / TT

En vieläkään ole varsinaisesti itse Tuttiritarin kohderyhmää, mutta voi miten hienon musikaalin hän on saanut ympärilleen! Leisti on käsikirjoittanut, sanoittanut ja säveltänyt Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -satumusikaalista hervottomankirpeänhauskan sanoilla ja populaarikulttuurilla iloittelun. Lisäksi hän toki näyttelee nimiroolin. Perustarina noudattaa ritariromantiikan quest-linjaa, jossa pahis on kaapannut prinsessan ja ritarin täytyy pelastaa neito ja valtakunta, mutta sen ohella surffataan eri satujen lomassa ja tavataan jos minkämoista ihmistä ja eläintä. Välillä nähdään mainoskatkoja.

Teksti on sanaleikkien ilotulitusta. Vängät kohtaukset, laulut ja hahmot pitävät lapset otteessaan, ja aikuisille on niiden ohella omat satiiriset heittonsa ja nostalgiakimmokkeensa. Lisäksi, kuten avecini totesi, kaksimielisyyksien puuttuminen on vaihteeksi virkistävää. Verbaalikomiikka leikkii sanoilla ja riimeillä, vääntää niitä uuteen muotoon ja laajentaa niitä absurdeihin ulottuvuuksiin. Huumori on tajuntaa laajentavaa ja muistuttaa paikoin Monty Pythonia kaikessa rajattomuudessaan. "Uskomatonta, miten joku on tuollaistakin keksinyt!", havaitsi bloggaaja ajattelevansa pitkin esitystä. Hauska ja mukanaan vievä sanojen muoto kuljettaa vaivihkaa mukanaan myös ovelia merkityksiä, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan pidemmäksikin aikaa.

© Harri Hinkka / TT

Musiikki lainaa vaikutteita mm. 1900-luvun puolivälin rockista, lastenlauluista, iskelmästä, latinomusiikista, aamuöisistä ruotsinlaivan karaokebaarin syntikkaballadeista ja Batmanista. Myös kulttuuriviittaukset ulottuvat supersankareista muskettisotureihin, Talenttiin ja ämpäreihin. Kaiken päälle Tuttiritari on tuttilakossa, ja aika moni aikuinen luultavasti kaipaisi omaa haltiakummisetää muistuttamaan lakosta heikkoina hetkinä. Nauroin itseni tärviölle.

Teatterin oma aarre Marjatta Kuivasto on todella päästetty valloilleen värikkään satumaailman luomisessa. Kuninkaanlinna on kuin suoraan lapsuuteni prinsessasaduista, siinä on kiehtovia torneja ja lyijylasi-ikkunoita ja kierreportaita ja jopa gargoileja. Ehkäpä suosikkejani näyttämökuvista olivat toisen näytöksen alussa nähtävä sammakkolampi lumpeineen, josta Sagu Sammak (Risto Korhonen) ilmestyy kuin risteymä vihreää Venusta ja talkshow-juontajaa, sekä mystinen metsä lohikäärmeluolan ympärillä. Mikä ryöppyävä, hämyisä, sisäänsä sulkeva vihreys! Mikään lavalla ei näytä halvalta tai huteralta, vaan satukirjamainen illuusio on täydellinen ja houkuttelee koskettamaan pintoja. Jo pelkästään näyttämön reunojen suuret psykedeeliset sienet vievät suoraan maailmaan, jossa normaalin arjen mittasuhteet ja värit ovat vain viitteellisiä.

© Harri Hinkka / TT

Puvuissakaan ei ole yksityiskohdissa säästelty ja niissä on tyylikästä ja vaivihkaista huumoria. Lemppareitani olivat erilaiset eläinhahmot sekä hoviherra Suolaisen sliipattu hovipuku. Esimerkiksi lohikäärmeasu kiiltävine suomuineen oli lumoava, ja ehdin hetkittäin unohtaa, että se todella on vain puku jonka sisässä on Ville Majamaa. Susilla taas on mustaa piukkaa lateksia, ketjuja, niittejä ja pöyheää turkista kuin harvinaisen tyylikkäillä punkkareilla. Prinsessa Esmeraldan (omapäinen mutta herttainen Eeva Hakulinen) vaaleanpunainen pitsiruusu-unelma onnistuu jotenkin olemaan ihanan överi ja runsas olematta mauton, ja toisaalta prinsessa on sen verran käytännöllinen luonne että on yhdistänyt siihen pinkit Conversen tennarit. Juuri tuollaista pukua olisin lapsuuteni prinsessavaiheessa palvonut, muistellut, piirrellyt uudelleen ja uudelleen ja yrittänyt ommella barbeilleni. Hattu päästä Marjatta Kuivaston edessä, tässä on tyylitajuisesti ja pieteetillä luotu lapsuuden fantasiamaailma, johon tekee mieli sukeltaa sisään.

Leisti sanoo kirjoittaneensa näytelmän ennen kaikkea työtovereilleen, ja sen huomaa: näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin hanskat käteen ja heillä on ilmeisen kivaa lavalla. He sujahtelevat vaivattomasti roolista ja hahmosta toiseen – milloin joku on sammakko, milloin susi, kyläläinen tai piimäpurkki. Mieleeni jäivät etenkin Pia Piltzin, Risto Korhosen, Ville Majamaan ja Elisa Piispasen lukuisat persoonat. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu Mari Turunen tarinan pahiksena on juuri oikeanlainen: ihanan kiero, lipevä, vallanhimoinen ja herkästi innostuva. Suolainen on kehittänyt itselleen ikioman pahikselle sopivan tunnusmelodian, hänen kätyrinsä ovat oikeaoppisen aivottomia ja hänen voitonriemuinen naurunsa on kuin pahisten oppikirjasta.

Kylänväki kuninkaallisineen. Ja marsu! © Harri Hinkka / TT

Jos nyt jotakin nillitettävää esityksestä yritän keksiä, niin juoni etenee aluksi hitaanpuoleisesti ja siinä on pari aukkoa. Ne eivät kuitenkaan haitanneet edes minua. Jos menet tänä keväänä katsomaan vain yhden teatteriesityksen, olkoon se tämä.

Kissa kuumalla katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kertoo hermostuneesta, ahdistuneesta, eripuraisesta perheestä 1950-luvun lopun Amerikan syvässä etelässä. Rikkaan puuvillaplantaasin päätalossa juhlitaan plantaasinomistaja Big Daddy Pollittin kuusikymppisiä. Mukana ovat hänen vaimonsa Big Mama, lempipoikansa Brick ja tämän köyhistä oloista tuleva vaimo Maggie sekä sorsittu esikoispoika Gooper, tämän yhtä sorsittu vaimo Mae ja näiden meluisa lapsilauma. Lisäksi talossa vierailee paikallisia merkkihenkilöitä kuten pastori ja lääkäri. Varsinkin naiset yrittävät hampaat irvessä ylläpitää iloisen ydinperheen mielikuvaa ja saada miehensä mukaan Big Daddyn testamenttiin, mutta pinnan alla kuohuvat muutkin salaisuudet. Jokainen taistelee eri keinoin hyväksytyksi tulemisesta, selviytymisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Iloinen perhejuhla. © Kari Sunnari / TTT

Vintage-intoilija kun olen, aivan ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin uudessa tuotannossa huomioni kiinnittivät naisten upeat vaatteet. Kotikissamaisella Maggiella on tyylikkäitä kotelomekkoja ja niiden alla 1950-luvun alusvaatehaarniska pitseineen. Erityisesti hohtava kirkkaanpunainen satiini nostaa Maggien tapahtumien keskipisteeksi ja myös osaksi talon kirkkaan punavalkoista sisustusta – hän selvästi kuuluu kalustoon, samoin kuin aviomies Brick puhtaanvalkoisissa housuissaan. Big Maman koltun punainen on jo haalistunut vanhaksi roosaksi ja Big Daddyn puvun valkoinen kermanväriseksi. Kaikkien inhoaman Maen herkullisen myrkynvihreä kellomekko taas riitelee kuvaavasti appivanhempien talon värimaailman kanssa, talon jota Mae niin kovasti havittelee miehineen. Marjaana Mutanen on luonut herkullisen karkkimaiset puvut, jotka pääosin toistavat Amerikan lipun värejä.

Reija Hirvikosken 1960-luvun muovisuutta henkivissä lavasteissa nähdään Pollittien puuvillakartanon punavalkea makuuhuone, josta aukeaa ovia ja läpikuultavia seiniä ulkopuolella olevaan tyhjyyteen. Katto on matalalla ja punaiset seinät tuntuvat sulkevan sisäänsä, mikä lisää kohtausten klaustrofobista tunnelmaa. Aina välillä pari henkilöä sulkee muut ihmiset ulkopuolelle ja keskustelee huoneessa yksityisasioistaan, joten makuuhuone venyy symboloimaan jonkinlaista yksityistä tilaa tai kahdenkeskistä aihetta, kuin pakopaikkaa tai kidutuskammiota. Taustalla kulkee vuoroin niin todellisia henkilöitä kuin muistoja ja unikuviakin, ja yhtenään joku keskeyttää huoneessa olijat kulkemalla huoneen läpi tai kysymällä jotakin. Seinien ohuus mainitaan moneen kertaan eikä Big Mama tahdo, että hänen talossaan lukitaan ovia, joten toisaalta kaikki huoneessa puhuttava tapahtuu kuin näyttämöllä, kaikkien kuultavana ja keskeytettävänä. Paradoksaalisesti se lisää klaustrofobista tunnetta: edes tässä pienessä ahdistavassa tilassa ei voi olla rauhassa talon muilta ihmisiltä, koska milloin tahansa joku saattaa salakuunnella. Ei ihme, että Brick tuntuu saavan paniikkikohtauksia, joissa maailman täyttää humina ja hämäryys. Äänimaailma (Niklas Vainio) on muutenkin kiinnostava: välillä linnut laulavat vienosti, välillä lapset kirkuvat sietämättömästi, joku höpöttää turhanpäiväisyyksiä, levysoitin laitetaan soimaan ja sammutetaan. Näytelmä leikkii äänten, hiljaisuuden ja läpikuuluvuuden teemoilla, kun hermostuttava kotoisten äänten kakofonia ja kuunteleva hiljaisuus vuorottelevat.

Brick, Maggie ja ahdistava makuuhuone. © Kari Sunnari / TTT

Hahmojen ihmissuhdesekamelskan hidas aukikiertyminen, joka paljastaa vuosien kaunat ja valheet, on hypnoottista seurattavaa. Kaikki valehtelevat, kiertelevät ja kaunistelevat totuutta ja käyttävät perheenjäseniä astinlautana omille päämäärilleen. Jos joku oikeasti rakastaakin toista, sitä ei uskota. Vain Brick on pudonnut siitä oravanpyörästä, mutta hänetkin vedetään tahtomattaan takaisin puolitotuuksien ja kulissien maailmaan. Miika Muranen on ohjannut näytelmästä kuin hiljalleen kiristyvän jousen, jonka hidasta mutta ilmeisen vääjäämätöntä katkeamista yleisö on tullut seuraamaan.

Kukaan näytelmässä ei todella tunnu rakastavan toisiaan. Itse asiassa hahmot ovat kaikki kusipäitä – mutta niin hyvin näyteltyjä sellaisia! Juha Muje on mainion trumpmainen Big Daddy, kuin kieron kujeileva pikkupoika joka tietää voivansa tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahtoo ja kaikki ympärillä yrittävät vain pitää hänet tyytyväisenä. Hauskana yksityiskohtana paperihatut hänen syntymäpäiväjuhlissaan julistavat Amerikan tekemistä jälleen suureksi. Big Daddy on suorasanainen, hokee jatkuvasti samoja asioita ja sanoja, saa aikaan kiusallisia tilanteita ja nauraa rasvaisesti päälle. Hän arvostaa naiskauneutta, ja olin hetken aivan varma, että Maggie ja Big Daddy ovat saamassa aikaiseksi lapsen. Aina yhtä vakuuttava Tuire Salenius yrittää pitää miehensä tyytyväisenä ja onnellisen perheen kulissin pystyssä, mutta hiljalleen hänkin alkaa murentua tosiasioiden edessä. Pariskunnan viimeinen kohtaus herättää kuitenkin toivoa edes pienestä välittämisen kipinästä heidän välillään.

Kissatappelu! © Kari Sunnari / TTT

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista roolitöistään Maggiena, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen säilyttää asemansa talossa. Maggie on vangitseva ja 110-prosenttisesti elossa, jatkuvasti varpaillaan, jatkuvasti läsnä ja valmiina iskemään kissankyntensä keneen tahansa tielleen tulevaan. Masentunut, turtunut, omaan maailmaansa uponnut Brick on hänen täysi vastakohtansa, mutta silti Brickin vanha karisma on vielä jäljellä. On mukava nähdä Tuukka Huttunen pitkästä aikaa vakavassa roolissa.

Miia Selin on kammottava kanaemo Mae, kuin 50-luvun Desperate Housewife jolla on kaameat hemmotellut lapset ja jähmettynyt, epäaito hymy. Samuli Muje näyttelee ärsyttävää lakimiespoika Gooperia, paheetonta perheenisää joka nurisee ja kitisee asemaansa perheen ikuisena kakkosena.

Isoisä ei ole lapsi-ihminen. © Kari Sunnari / TTT

Näytelmää oli hetkittäin suorastaan tuskaista seurata, kun ihmiset viskoivat epämiellyttäviä totuuksia päin toistensa naamaa, yrittivät kiskoa pohjimmaisia totuuksia irti toisistaan ja kaikin tavoin demonstroivat mädäntyneitä ihmissuhteitaan. Loppu oli oudon tyydyttävä siitä huolimatta, että jatko jää jokseenkin auki eikä tilanne pohjimmiltaan taida muuttua miksikään. Jokin pieni toivonkipinä kaiken ja kaikkien selviämisestä jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja päihitti sitä edeltäneet pari tuntia tulehtuneiden ihmissuhteiden ruotimista. En yleensä erityisemmin välitä ihmissuhdeorgioista, mutta Murasen ohjaus ja kaikkien erinomainen näyttelijäntyö pitivät tehokkaasti otteessaan.

Tom of Finland – Turku 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Turun kaupunginteatterin uusi musikaalikantaesitys Tom of Finland on eittämättä tämän vuoden suurimpia teatteritapauksia. Piirtäjä Touko Laaksosen elämästä ja urasta kertova musikaali on show'na kansainvälistä tasoa, näyttävä ja huolellisesti tehty. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä ovat kirjoittaneet ihastuttavan musiikin, joka elää 1900-luvun tyylisuuntien mukana ja tarjoilee niin iskelmää, balladia kuin euroviisuvipatustakin mutta onnistuu silti kuulostamaan hyvällä tavalla musikaalimaiselta. Tuomas Parkkisen katkeransuloinen teksti leikittelee sanoilla, mustalla huumorilla ja riimeillä ja aiheutti ensi-illassa monia nauruntyrskäyksiä, mutta koskettavuuskin luonnistuu tarvittaessa. Teksti on paikoin roisia, kuten aiheelta voi olettaakin, ja lavalla nähdään mustan nahan lomasta pilkottavaa paljasta mieslihaa, mutta mikään irstas pornomusikaali tämä ei ole. Olisin itse asiassa odottanut ja kaivannutkin vähän rietastelevampaa menoa, kun ottaa huomioon, millaisia Tom of Finlandin piirrokset ovat.

Tom of Finlandin avoin, ylpeä ja humoristinen sekä toisaalta kutkuttavan vihjaileva seksuaalisuuskuvasto on kuitenkin tuotu näyttämölle tyylilleen uskollisesti, vaikka ronskiutta saisi olla enemmänkin. Musta nahka, piukat univormut, viipyilevät kosketukset ja päätä suurempi haba muodostavat vastakohdan tavis-Toukon (sympaattinen, hieno Olli Rahkonen) olemukselle ja arkiympäristölle. Maailmaa sävyttävät sotienjälkeinen harmaa realismi, tiukentuneet moraalinäkemykset ja yleinen feminiinisen homostereotypian muodostuminen. Piirtäminen on Toukon pakopaikka arjesta, aivan oma maailmansa jossa hän jumalan lailla pystyy luomaan unelmiensa miehiä ja määräämään heidän tekemisensä. Äänimaailmaa musiikin läpi hallitseva kynän rapina paperilla luo kauniin loppusilauksen Toukon innostunutta luovuutta pursuavalle flow-tilalle.

Tom of Finlandin parasta antia ovat ensemblekohtaukset. Alkupuolella tanssitaan hidasta tangoa pimennetyn Helsingin puistoissa, joissa rakkauden kaikki muodot odottavat etsijäänsä. Sanna Malkavaaran suunnittelemat projisoinnit luovat täydellisen yön hämärän tunnelman sodanaikaisesta Helsingistä. Ensimmäisen näytöksen lopussa taas herätetään eloon Toukon tukkijätkäpiirrosten riemukas Suomi-kuvasto kuohuvine koskineen ja Me tulemme taas -lauluineen, eikä tässä(kään) kohtauksessa tarvitse olla humanistista koulutusta nähdäkseen fallossymboleja. Jani Uljaksen lavastus on kauniin minimalistinen ja kompakti eikä siinä ole mitään turhaa. Tuomas Lampisen puvustus luo mukavasti kontrasteja nahkaisten piirroshahmojen ja 1900-luvun loppupuoliskon muotisuuntausten välille. Värimaailma on hillitty ja tummasävyinen, ja sille vastaparina toimii piirustuspaperin puhdas valkoinen.

Touko piirtää. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tarinassa on muutama elämäkertamusikaaleille tyypillinen ongelma. Episodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan, kuvaavat kunkin ajan ilmiöitä ja Toukon elämänvaiheita, mutta jokin punainen lanka puuttuu ja kohtaukset kaipaisivat siltoja toisiinsa. Esimerkiksi venäläisen laskuvarjosotilaan tappaminen sodassa on hyvin nostettu käännekohdaksi elämää ja kuolemaa pohtivan soolon avulla, ja olisin kaivannut vastaavia nostoja enemmänkin. Kun Laaksosen elämänkumppani Veli kuolee, tarina siirtyy suoraan seuraavaan kohtaukseen eikä tapahtuman merkitystä Laaksoselle jäädä käsittelemään. Katsojakaan ei saa tilaisuutta surra, ja sisar Kaijakin tuntuu lopulta surevan Veliä enemmän kuin Touko. Reija Wäre on aiemmin ohjannut lähinnä revyitä ja jäin miettimään, kuinka paljon se on mahtanut vaikuttaa Tom of Finlandin tarinankerrontaan. Wäreen koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja yksittäiset kohtaukset ovat toimivia kokonaisuuksia, mutta jokin laajempi näkemys jää vielä puuttumaan. Jatkokehittely on siis vielä tarpeen, mutta se ei kantaesitykselle ole harvinaista.

Toinen ongelma on päähenkilön käsittely. Touko siirtyy onnistumisesta onnistumiseen ja esitetään oikeastaan koko ajan positiivisessa valossa, mikä tekee hahmosta lopulta aika etäisen ja epätodellisen tuntuisen. Usein tunsin katsovani ennemminkin homouden historiaa itsenäisessä Suomessa muutaman ihmisen näkökulmasta kuin varsinaista henkilökuvaa. Epämukavia asioita kuten viehtymystä natsiunivormuihin hipaistaan, mutta yleisesti Laaksosta on käsitelty hyvin ristiriidattomasti ja silkkihansikkain. Jokin roso toisi hahmoon inhimillisyyttä ja hänen vaiheensa koskettaisivat enemmän. Vasta lopun kuolinkohtaus todella vetosi tunteisiini.

Sisko, veli ja Veli. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Myöskään Kaija Laaksosen (Anna Victoria Eriksson) hahmosta en saanut oikein otetta. Musikaalin naiskuva jää paljolti hänen varaansa, mutta hahmo pelkistyy lähinnä miehenkipeäksi vanhaksipiiaksi ja jättää paljon kysymyksiä avoimiksi ainakin kaltaiselleni katsojalle, joka ei kovin hyvin tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa. Jäin esimerkiksi miettimään, missä vaiheessa Kaijalle alkoi selvitä veljensä homous ja Velin suhde tähän. Loppupuolella Kaija paljastaa tienneensä Toukon suuntautumisesta ja nähneensä piirroksia, mutta silti Velin ja Toukon rakkaus tuntuu tulevan hänelle täysin yllätyksenä. Onko Kaija täysin sokea samassa asunnossa asuvalle rakastavalle parille? Puhuivatko sisar ja veli koskaan asiasta? Miten Kaija reagoi tajutessaan Toukon olevan Tom of Finland ja nähdessään piirroksia? Miten tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että Kaija luuli Velin rakastavan häntä itseään? Kaijalle kirjoitettu katkera tilitys olisi ollut minulle kiinnostavampi, jos häntä olisi kuljetettu tarinan taustalla enemmän ja näytetty hänen reaktioitaan, mutta kerrankin olen Hesarin Lauri Meren kanssa samaa mieltä mm. siitä, että Kaijan ajatuksia avaava soolo tulee melko lailla puskista.

Myös Toukon elämänkumppani Veli (Jukka Nylund) kaipaisi jotain lisää hahmon elävöittämiseen. Olli Rahkonen, Eriksson ja Nylund ovat hyviä musikaalinäyttelijöitä, mutta tuntuu että käsikirjoitus ei anna heille tarpeeksi tilaisuuksia tehdä hahmoistaan todella eläviä. Henkiin heräävä piirroshahmo Kake, Toukon fantasioiden huipentuma, on hauska idea, mutta hänkin kaipaisi lisää kehittelyä ja tiiviimpää sijaa tapahtumissa. Hunks-tanssija Ville Erola on kuin tehty Kaken rooliin ja tuo lihasten lisäksi hyvin esiin piirrosten itsevarman huumorintajuisuuden.

En ole niitä! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Markus Palinin sivuhahmolla on lopulta musikaalin ehjin draaman kaari ja tarina, kuten täysin fiktiivisillä (?) hahmoilla tapaa olla. Aiemminkin kansallisaarteeksi ehdottamani Mika Kujala on loistava tiukasti kaapissa olevana sotilaana, poliisina, aviomiehenä ja perheenisänä. Palin edustaa musikaalissa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, itsensä kieltämisen traagisuutta, heteronormatiivisuutta ja toisaalta ns. tavallisen kaappihomon reaktioita Tom of Finlandin piirroksiin. Överi ja näyttävä En ole niitä -soolo on musikaalin huippukohtia. Palinia ja tämän suhdetta homouteen kuljetetaan Toukon tarinassa hyvin taustalla. Osa vaikkapa tukkijätkäkohtauksen viehätyksestä on juuri Palinin reaktioissa ja siinä, kuinka maailmoja valaisevaa sellaisen kuvaston näkeminen kansainvälisessä lehdessä on voinut homouttaan häpeävälle olla.

Olipa muuten mukava pitkästä aikaa nähdä näyttämöllä vähäpukeisia, selvästi katseiden kohteeksi ja seksiobjekteiksi asetettuja miehiä. Yleensä musikaalien ilotalokohtaukset ym. seksikästä vähäpukeisuutta ja provokatiivista koreografiaa sisältävät kohtaukset on varattu naisesiintyjille. Siinä mielessä on jännää, että etenkin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa musikaalit nähdään niin vahvasti homomiesten genrenä, koska harvoinhan niissä on pyritty miellyttämään erityisesti miehiin suuntautuneiden silmää. Mamma Mia! taitaa olla niitä harvoja, joissa olen nähnyt erityisesti katseen kohteeksi nostettuja miestanssijoita, ja sekin on hyvin leimallisesti naisille suunnattu ja naisista kertova teos. Tom of Finlandin piirroksille tyypillisesti musikaalinkin miehet ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita eivätkä alistettuja objekteja: piirrosten miehet rehellisesti nauttivat omasta kehostaan (ja muidenkin kehoista) ja ovat prostituoidun sijaan valta-asemassa olevissa ammateissa (poliisi, sotilas jne.). Tätä lisää naishahmoillekin! Tomin miehiä on vaikea kuvitella laulamassa musikaaleille tyypillistä langenneen naisen haikeaa balladia.

Kake in da house! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tom of Finland kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa vaikkei se täydellinen (vielä) olekaan. Musikaalista nauttiakseen ei tarvitse olla kiinnostunut miehistä, nahasta tai Suomen historiasta. Esimerkiksi eläkeikää lähestyvät heteroparit, nuo teatterien vakiokansoittajat, näyttivät ainakin ensi-illassa viihtyvän mainiosti. Esitys on hauska, visuaalisuus tyylikästä, esiintyjät huipputasoa ja musiikki tarttuvaa, eli kaikki hyvän show'n edellytykset ovat kasassa.

Tampereen Teatterin syksy 2017: Cats!

Tampereen Teatteri esitteli tänään tulevaa ohjelmistoaan. Minun kannaltani ehdottomasti kiinnostavin teos on upouusi proggis Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaalista, joka saa ensi-iltansa 8.9.2017. Ohjaaja Georg Malvius kertoi lisänneensä musikaaliin pienen kehyskertomuksen, jossa koko musikaali tapahtuu rottahahmon (Risto Korhonen) mielessä. Rotta haaveilee tulevansa hyväksytyksi osaksi kissojen hallitsemaa yhteiskuntaa. Kiinnostavaa nähdä, miten idea toimii! Suhtaudun erittäin positiivisesti uusien näkökulmien tuomiseen näihin ns. kaikkien tuntemiin musikaaliklassikoihin kuten Cats, eikä pieni yhteiskuntakriittisyys todennäköisesti tee tälle teokselle pahaa. Cats on konseptimusikaali eli se esittelee yhden teeman, tässä tapauksessa kissojen, erilaisia puolia eri näkökulmista eikä siinä ole varsinaista juonta. Ainoa varsinainen koko teoksen läpäisevä tarina kiertyy sen ympärille, hyväksytäänkö vanha ja rupsahtanut Grizabella (Irina Milan / Ritva Jalonen) enää osaksi kissayhteisöä ja kuka kissoista pääsee kissojen taivaaseen. Jutellessamme Malvius kutsui Grizabellaa entiseksi prostituoiduksi, joten siitäkin suunnasta voi tulla yhteiskunnallista kommenttia. Jukka Virtasen vanhasta suomennoksesta olen vähemmän innoissani, Virtanen kun ei oikeastaan osaa kääntää, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste, kun olen ehtinyt lukea tämän gradun.

Helena Rängman (Jellylorum), Aki Haikonen (Bustopher Jones), Tero Harjunniemi
(Skimbleshanks ja teatterikissa Gus & Growltiger) ja Sonja Pajunoja (Etcetera).

Draamoja on tulossa kaksi, Maria Jotunin Huojuva talo ja Ilkka Remeksen esikoisnäytelmä Musta sydän. Jälkimmäinen on kidnappaustarina, joka perustuu Remeksen julkaistuun jännäriin, mutta tarina on kuulemma kirjoja lukeneillekin uusi, joten kenenkään ei tarvitse pelätä tietävänsä loppuratkaisua jo valmiiksi. Tämä Tommi Auvisen ohjaus taitaa olla syksyn isänpäivälahjojen hitti. :-) Huojuva talo taas on Jotunin aikanaan tabuaihetta käsitellyt draama perheväkivallasta. Ohjaaja Antti Mikkola on tuonut tabun tähän päivään ja kääntänyt Jotunin pariskunnan roolit nurin: tässä talossa nainen on väkivaltainen ja mies väkivallan uhri. Pääosia esittävät Arttu Ratinen (jee!) ja talossa ensimmäistä kertaa vieraileva Anna-Maija Tuokko, jonka itse tunnen lähinnä isoista musikaalirooleista. Mukava nähdä Ratinen pääroolissa ja Tuokko puhedraamassa!

Kauden 2016–2017 näytelmistä ohjelmistossa jatkavat syksyllä muistisairautta käsittelevä Katoava maa sekä erinomaiset komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen. Saiturin joulu tekee jälleen paluun joulun alla. Ensi viikolla on muuten luvassa Tuttiritari-musikaalin kantaesitys, ja ainakin tähän mennessä näkemäni pätkät ovat sitä luokkaa että tässä on kevään musikaalitapaus Tampereella.