Cabaret – TTT 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Ensin myönnettäköön, että musiikkiteatterin klassikko Cabaret ei varsinaisesti kuulu lempimusikaaleihini. Musiikki ei oikein ole minun juttuni enkä ymmärrä pääparin rakkaustarinaa, mutta kabareekohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja Seremoniamestari kiinnostava hahmo.

Tampereen Työväen Teatterin uusi Cabaret-tuotanto on melko perinteinen, joskin kimaltava ja erittäin näyttävä. Tiina Puumalaisen tyylille uskollisesti ohjaus pelaa varman päälle eikä lähde irrottelemaan klassikolla tai etsimään siitä uusia tulkintoja. Ohjauksessa ei varsinaisesti ole mitään isoa vikaa, mutta jos Cabaret ei musikaalina erityisesti kiinnosta, niin paljoakaan uutta tämä tuotanto ei musikaaliin tuo. Natsiteemoista on kehitetty muutama osuva, ajatuksia herättävä kohta, jotka kuuluvat ehdottomasti esityksen kiinnostavimpiin, mutta paljon, paljon enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.

Cabaret on musikaalina vanhaa Broadwayn alagenreä, jossa laulut keskeyttävät tarinankerronnan kokonaan, ja läpilauletun musiikkiteatterin ystävänä olisin kaivannut pysähdysten lieventämistä ja tiivistämistä. Esityksen rytmi junnaa välillä paikoillaan ja lavasteidenvaihdot tauottavat tarinaa entisestään. Tarina jää hajanaiseksi, monet kabareekohtaukset eivät tunnu oikein liittyvän mihinkään ja hommasta puuttuu kokonaisajatus. Kabareemainen revittely ja yhteiskuntakritiikkikin jäävät ohuiksi, vaikka kohtauksissa onkin muutama osuva helmi kuten paavin pakarat. Keski-ikäisten rakkaustarina ja oravan lailla vipeltävän Seremoniamestarin kohtaukset ovat esityksen mukaansatempaavinta antia, kunnes lopussa Sally Bowles tulee ja tykittää nimikappaleen sellaisella maailmalle keskisormea näyttävällä asenteella että kalsarit tutisevat. Ainakin ensi-illan perusteella Cabaret on visuaalisesti kaunista ja kimaltavaa viihdettä, joka sopii pikkujoulukauteen muttei mitenkään erityisemmin jäänyt mieleeni.

Sally muutti juuri. Kuva: Teppo Järvinen

Harmi sinänsä, koska näyttelijät ovat erinomaisia, samoin tanssijat ja ensemble muutenkin. Kiukuttelevan ja omapäisen Sally Bowlesin hurmaavuus ei ole koskaan auennut minulle, mutta Emmi Kaislakari laulaa roolin hienosti ja tekee hahmolla minkä voi. Itsekin eskapistina aloin nimibiisissä jotenkin ymmärtää Sallyn elämänasennetta. Lutunen Juha-Matti Koskela on herkkis Clifford Bradshaw, ulkopuolinen jonka kautta koko 30-luvun Berliinin, natsien ja kabareemaailman sekapäisyys nähdään. Parin tuhoon tuomittu rakkaustarina ei vieläkään kosketa minua mitenkään, mutta erillisinä hahmoina he ovat kiinnostavia ihmistutkielmia.

Antti Langin Seremoniamestari toimii hyvin ja täyttää korkkarinsa mallikkaasti. Pienessä miehessä on ytyä kuin isossa kylässä eikä häntä ainakaan heittäytymisen puutteesta voi roolissa syyttää. Välillä hahmo koheltaa ja huutaa vähän liikaakin makuuni, mutta se saattoi olla ensi-illan jännitystä, ja ainakin se korostaa hiljaisen vaikuttavia hetkiä hyvin. Lopun pellenaamainen natsi on hyvä veto ja ehkä musikaalin ajankohtaisin viite. Lisäpisteet mm. junavaunun sivussa kiipeilystä stilettokoroissa, valkyyria-adaptaatiosta ja siitä paavista. Emcee on minulle musikaalin kiinnostavin hahmo, monella tarinan tasolla liikkuva kommentaattori ja yksi ensimmäisistä kaikkitietävistä kertojahahmoista modernissa musiikkiteatterissa. Lisääkin terävyyttä olisin kaivannut, mutta joka tapauksessa Lang kuuluu illan parhaimmistoon.

Vuokrahuoneromantiikkaa. Kuva: Teppo Järvinen

Tarinan koskettavin ja uskottavin pariskunta ovat Fräulein Schneider ja Herr Schulz, köyhtynyt vuokraemäntä ja juutalainen hedelmäkauppias, kaksi aivan tavallista ihastunutta ihmistä, joiden elämää politiikka äkkiä vaikeuttaa. He duetoivat kainoa rakkauttaan kerrostalon portaikkojen lomassa kuin West Side Storyssa ikään. Fräulein on realistinen vanhapiika, joka ainakin hetken uskaltaa antautua haaveilleen. Herr Schulz, mies joka sanoo sen hedelmin, on romanttisempi sielu. Jaana Oravistolla on upean savuinen lauluääni, ja hänen roolitulkintansa elämässä selviämiseen keskittyvänä vanhapiikana oli uskottava. Auvo Vihron Schulzin kanssa he ovat sympaattinen pari, jolle soisi onnellisen lopun.

Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla eikä lavalla tunnu juuri olevan heikkoja lenkkejä, vaikka hahmot jäävätkin etäisiksi. Tanssijat ja ensemble ylipäätään ovat erinomaisia, ja olisin hyvin voinut katsoa heidän kabaree-esityksiään vaikka koko illan ajan. Osku Heiskasen koreografiat ovat paikoin vähän hajanaisia, mutta varsinkin toisen näytöksen aloittava tanssikohtaus hakaristikäsineen on hieno.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Teppo Järvisen art nouveau -tyylinen lavastus on upea. Lavan reunojen valtavat kirjahyllyt sijoittavat tarinan keskelle vanhan maailman sivistystä, ja hyllyotsakkeet kuten Etiikka ja Historia muistuttavat, millä koko tapahtumasarjan olisi ehkä voinut torjua. Kaiken taustalla vartoo surulliseen asentoon pysähtynyt kellotaulu. Keskellä pyörii kullankimalteinen kabaree, jonka eteen aina välillä liukuu laatikkomainen junavaunu tai Cliffin harmaa ullakkohuone kuin omina pieninä todellisuuden palasinaan. Herr Schulzilla on kaunein koskaan näkemäni hedelmäkauppa, silkkaa vienoa kultakaarta ja valoa. Minun mielikuvissani Kit Kat Klub ei ole ihan niin siisti yläluokan mesta kuin TTT:n bling-pitoinen look antaa ymmärtää, mutta suurelle näyttämölle lienee pakko tehdä jotain näyttävää.

Seremoniamestari ja ensemble. Kuva: Teppo Järvinen

Järvisen puvustus on ilmeeltään epätasaisempi, ja seassa on sekä upeuksia että omituisuuksia. Sallyn arkipuvut sopivat hahmolle, mutta esiintymisasut ovat hämmentävän rumia. Ei kai kabareetanssijatar pukeutuisi umpisäädylliseen kokovartalomittaiseen sukkapukuun, joka ei edes yritä luoda illuusiota vilauttelusta? Kuin nauttisi konvehdin papereineen! Ensimmäisessä näytöksessä varsinkin naistanssijoiden alusasut ovat oudon mummomaisia ja peittäviä, ja niistä puuttuu eroottisuus ja pikkutuhmuus. Toisen näytöksen S&M-henkiset remmiasut sen sijaan ovat nappivalinta. Miehet kyllä kulkevat koko illan reteästi stringeissä, pikkupöksyissä tai remmeissä, mistä plussapisteet. Trikoohaalari voi toki olla käytännöllisempi nopeissa vaihdoissa eikä se taatusti herätä pahennusta konservatiivisessakaan katsojakunnassa, mutta hieman se latistaa berliiniläisen synnin pesän tunnelmaa.

Kuva: Teppo Järvinen

Kokonaisvaikutelmaksi jää tarkoin hiottu ja esteettinen, mutta samalla myös jotenkin kliininen ja yllätyksetön show. Natsismin noususta kertova musikaali on ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin, mutta aiheesta ei oikein oteta mitään erityistä irti. Nimiroolien näyttelijät, tanssijat ja lavastus ovat ehdottomasti illan parasta antia, samoin jammaileva musiikin sovitus. Aivot narikkaan -henkisille katsojille tämä Cabaret sopinee hyvin, ellei kepeä kansanmusiikkinäytelmä Kilpakosijat satu tyylillisesti vetoamaan paremmin. Syvällisempää musikaalia kaipaaville sen sijaan suosittelisin ennemminkin Viita 1949 -musikaalia, joka tulee lokakuussa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle.

Ulkomaalainen – Tampere 2016

Sain näytelmään lehdistölipun.

Tommi Auvisen ohjaama Larry Shuen jännitysdraamakomedia Ulkomaalainen vie ujon keski-ikäisen Charlien pikkupaikkakunnan majataloon keskelle Pohjois-Amerikan eteläosia. Koska kaikenlainen keskustelu nostaa miehelle kylmän hien otsalle ja hermolepo olisi nyt tarpeen, Charlien kaveri Froggy keksii kertoa kaikille, että Charlie on ulkomaalainen, ei osaa kieltä eikä hänelle siksi kannata ollenkaan puhua. Juoni ei aivan toimi, koska eksoottinen ulkomaanelävä vetää huomiota ja uteliaita paikallisia puoleensa kuin persikka ampiaisia, mutta alkujärkytyksen jälkeen Charlie yllättää itsensäkin uudella ulkomaalaisella persoonallaan.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Nauroin, hirnuin ja tyrskin läpi esityksen – paitsi silloin kun jännitin, miten hahmot tästäkin tilanteesta selviävät. Charlie-parka joutuu keskelle sosiaalisten suhteiden ja juonittelujen soppaa, joka saavuttaa odottamattomat mittasuhteet. That escalated quickly, sanoisi joku ulkomaalainen. Huumori on verbaalista, tragikoomista ja inhimillisen lämmintä, eikä siinä pilkata ketään, paitsi ehkä ennakkoluuloja ja niitä jotka itse vetävät pilkan itseään kohtaan. Henri Kapulaisen suomennoksen sanailu ja sanaleikit ovat onnistuneita. Muukalaisuutta, "meitä" ja muita käsittelevä näytelmä on samalla erittäin ajankohtainen, ja huumorilla vedetään sivusivalluksia myös nyky-yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan. Pääpaino on kuitenkin absurdin rajamailla liikkuvassa arjen komediassa, jota syntyy kun erilaiset ihmiset joutuvat keskenään tekemisiin ja toisia aliarvioidaan.

Homma ei kuitenkaan toimisi ilman erinomaisia näyttelijöitä. Ville Majamaa Charliena pääsee käyttämään koko valtaisaa eleiden, liikkeiden ja äänten koomista kirjoaan. Charlie on ahdistuksensa keskellä sympaattinen ja liikuttava hahmo, johon jokainen joskus sosiaalista tilannetta kammonnut voinee samastua. Toisaalta Charlien hiljalleen kehittyvä ulkomaalaisminä on ilmeikäs Hercule Poirot'a muistuttava eksentrikko, joka taatusti pistää näyttelijäkollegoiden pokerinaaman koetukselle. Minuuttikaupalla jatkuva vieraskielinen anekdootti, joka ehkä käsittelee traktoria, on yksi illan kohokohdista.

Martti Manninen on hänkin, jälleen kerran, mainio hieman yksinkertaisena, sorsittuna Ellard-poikana, jonka kanssa ulkomaalainen vieras tulee yllättävän hyvin toimeen. Alkuun viattomalta vaikuttava kauhukaksikko pistää pystyyn sellaisen komedian, että rakkovaivaisten kannattanee pukea katsomoon vaipat.

Aliisa Pulkkisen sinisilmäinen majatalonpitäjä on ihanan persoonallinen isoäitihahmo, ja Ilpo Hakala tarinan etovana, röyhkeänä junttipahiksena on kuin koulukiusaaja, jonka turpiin saamista katsoo salaisella tyytyväisyydellä. Eeva ja Matti Hakulinen esittävät jokseenkin karmivaa kihlaparia, jossa varakas morsio potee kestoraivoa ja alemmuudentunnetta ja sulhasella on ihan muita ongelmia. Tomi Alatalon cool sotilaskouluttaja Froggy on tarinan taustavoima, katalysaattori ja yhden miehen pelastuspartio. Koko porukka pelaa hyvin yhteen, ja ajoitukset ja reaktiot ovat täydellisiä. Marjatta Kuivaston lavastama hirsimökki yksityiskohtineen ansaitsisi enemmänkin aikaa tutkiskelulle, mutta näyttelijänperhanat veivät huomioni. Tuulessa narulla heiluvat sukkahousut tosin olivat hypnoottiset. Mari Pajulan puvut täydentävät kotoisan lämpimän värimaailman.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Ulkomaalainen on varsinainen naurupommi. Huumori on suht yksinkertaisista elementeistä koostuvaa, mutta kuitenkaan näytelmä ei aliarvioi katsojaa, yliselitä vitsejään tai ylitä överiyden rajaa vaikka lähellä joskus käydäänkin. Realistisuuden rajat venyvät, mutta periaatteessa näytelmän skenaario olisi monien sattumien kautta mahdollinen. Juonenkäänteitä katsoessa tuntui kuin olisi katsonut jonkun huolettomasti heittämän lumipallon pistävän liikkeelle lumivyöryn. Kuten hyvässä huumorissa kuuluukin, seassa on osuvia huomioita mm. ihmisluonnosta ja yhteiskunnan sosiaalisista konventioista.

Että kannattaako nähdä? Gok!

Teatterikesä 2016: The Grimm Book of Horrors

 Sain esitykseen lehdistölipun.

The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille
Esityksen taiteellinen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: 3T eli Liisa Risu, Iiro Ollila ja Samuli Reunanen
Esiintyjät: Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot: Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen
Kuoro: Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Päivämäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Riihimäen kaupunginteatterin ja Näyttämö 3T:n The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille heittää tehosekoittimeen Grimmin veljesten verisimpiä satuja sekä kauhuelokuvavaikutteita ja luo niistä rujonkaunista musiikkiteatteria.

Kuva: Aki Loponen

Kohtausten tunnelma vaihtelee herkästä tanssiteatterista Shakespeare-tyyliseen toriteatteriin, absurdeihin painajaisiin ja teinikauhuleffamaisuuteen. Musta huumorintajuni nautti varsinkin kohtausten luomista kontrasteista, kuten eteerisen moniäänisestä naiskuorosta livertämässä iloista sävelmää, jonka sisältö on veristä gorea. Pahat äitipuolet, kirvesmurhat ja ihmissyönti taipuvat yllättävänkin hyvin musikaalimaiseksi kokonaisuudeksi, jota säestää milloin hevi, rap, lastenlaulu tai epämääräinen atonaalinen äänimaailma. Myös kirkuminen, karjuminen ja runsas pimeys kuuluivat tunnelmanluontiin.

Tarina nähdään pyörätuolissa istuvan Punahilkka-hahmon näkökulmasta ja ikään kuin hänen painajaisinaan, joissa eri sadut sekoittuvat ja limittyvät. Pääosin viihdyin ja nautinkin, mutta hetkittäin juonenkuljetus jää junnaamaan paikoilleen eikä lavalla tunnu tapahtuvan oikein mitään. Muutaman kerran hukkasin punaisen langan enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miten prinsessa Ruususen sinänsä kauniisti tehty tarina liittyi muuhun kokonaisuuteen. Toisaalta parhaat kohtaukset ovat todella hyviä.

Näyttelijöistä etenkin Diana Tenkorang Punahilkkana oli hieno roolissaan ja nosti kylmiä väreitä viattoman iloisella olemuksellaan kaiken sen painajaisen keskellä. Mikko Nuopponen hoiti miesroolit kunnialla, ja loput varsinaiset roolit esittivät Ninu Lindfors ja Katja Peacock, joista toisella oli aivan upea äitipuolimainen altto.

Henna Saarelan ja 3T:n puvustukselle täytyy antaa erityismaininta. Epookkiset prinsessamekot ja koulupuvut sekoittuvat kauniisti Addams Family -tyylin ja nahkahousuisen Kuoleman kanssa. Jäin usein ihastelemaan 30-luvun herrainkenkätyylisiä jalkineita, joiden paksupohjaisuus toisaalta muistutti hämärästi Scream-leffojen aikakaudesta.

Esityksessä on hyvät ja huonot piirteensä, mutta kokonaisuus ja teatterin eri keinojen ja tyylilajien sekoitus on ehdottomasti kiinnostava. Joku katsoja poistui kesken kaiken siinä vaiheessa, kun kirves alkoi heilua lavalla enemmänkin, mutta kevyen hämmentyneen tunnelman keskellä katsomossa tunnuttiin kyllä viihtyvän.

Teatterikesä 2016: Onnellisuuden tasavalta

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness)
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Sävellys: Timo Muurinen
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Näyttelijät: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
 

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on Martin Crimpin näytelmä, jonka Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Ensimmäinen näytös vie keskelle epämääräisen retroa yläluokan joulupäivällistä, jota hallitsee vaivautunut tunnelma. Purevat, kohteliaan hymyn ja äänensävyn kera esitetyt kommentit singahtelevat joulupöydän puolelta toiselle. Perheen äidin kasvoille on jähmettynyt hymy, joka ei katoa vaikka yksi tytär ilmoittaa olevansa raskaana, veli jutustelee vaimonsa vihaavan heitä kaikkia ja isoisä julistaa ettei hänen erektiossaan ole mitään vikaa. Yliviedyn lakoninen ja sivistynyt sävy on räikeässä ristiriidassa puheiden alatyylisen sisällön kanssa. Dekkarisarjassa kohtaus tarkoittaisi, että joku perheenjäsenistä murhataan kohta ja tutkijaparka joutuu pohtimaan, kuka tasapuolisesti toisiaan vihaavista läsnäolijoista on tekijä. Näytöksen lopussa veljen vaimo tulee vetäisemään Euroviisu-henkisen voimalaulun tuulikoneineen kaikkineen. En yleensä välitä ihmissuhdedraamoista, mutta tämä on kaikessa kiemurtelevuudessaan ja jankkaavuudessaan hulvatonta. Väliajan alkaessa on mahdotonta päätellä, miten tarina jatkuu.

Toinen näytös vaihtaakin täysin tyyliä. Henkilöt ovat samoja, mutta heidät on siirretty jonkinlaiselle metatasolle kommentoimaan itseään, omia pyrkimyksiään ja elämäänsä. Tämä osa iskee pilkkakirveensä yhteiskunnan stubbiaaniseen mindfulness-maniaan, itsensä kehittämisen pakkosuorittamiseen ja pakonomaiseen positiivisuuteen (sivuhuomautuksena linkki hyvään tekstiin aiheesta). Dr. Phil -tyyppisessä keskusteluohjelmalavastuksessa kaikki vuorotellen ja samanaikaisesti julistavat positiivista asennetta uhkuen, kuinka heidän henkilökohtaisena projektinaan on tulla täydelliseksi ja onnelliseksi. Ota kaikki voimavarasi käyttöön, ole oman elämäsi käsikirjoittaja, näytä hyvältä, pääse yli traumoistasi (koska jokaisellahan on nykyään jokin trauma) ja muuta ne voitoksi. Repliikit ironisoivat naistenlehtien lööppejä, jossa milloin kukakin kertoo olevansa nyt kokonaisempi ihminen tai elämänsä raskaan vaiheen tehneen hänestä paremman läheisen läheisilleen. Jokainen lapsuudenkokemus on muutettu trendikkääksi traumaksi, jota käytetään uuden, paremman ihmisen rakennuspohjana. Kaikki negatiivinen on käännettävä hyväksi kokemukseksi, jätettävä taakse ja sitten unohdettava. Näyttelijät luettelevat, laulavat ja papattavat tekstiä läpi hengästyttävällä tahdilla, heittävät vuoroa toisilleen ja ajoittavat toisiinsa ketjuina liittyvät repliikit täydellisesti.

Kuva: Tuomo Manninen

Lopussa palataan ensimmäisen näytöksen ihmisiin, joita veli ja veljen dominoiva vaimo käsittelevät keskustelussaan mahdollisesti avaruudessa tai veljen pään sisällä. He suunnittelevat muuttoa uuteen, onnellisempaan todellisuuteen, josta ikävät sukulaiset on deletoitu. Tässä vaiheessa hukkasin esityksen pointin, mutta se ei juurikaan haitannut menoa. Ainakin efektit olivat hienoja!


Onnellisuuden tasavallan näyttelijät ovat loistavia ja teksti terävän hauskaa, mutta hieman eri kohtausten liittyminen toisiinsa jäi minulle epäselväksi. Toisen näytöksen metatasovaiheen voisin kevyesti katsoa uudelleen ja se toimisi itsenäisenä kokonaisuutenakin: hersyvänä ja tyylikkäänä satiirina nykyajan yksilökeskeisyydestä, itseen käpertymisestä ja oman itsensä personal trainaamisesta.