Niin kuin taivaassa – Valkeakoski 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Valkeakosken kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa alkaa radiosta kuuluvalla sinfoniakonsertilla, jonka aplodit loppuvat putoavan tahtipuikon kolahdukseen ja naisen kirkunaan. Koska ajatukseni ovat askarrelleet viime aikoina Jekyll & Hydessa, ensimmäinen mielikuvani oli kapellimestari muuttumassa konsertin lopussa Hulkiksi, mikä viritti oikeastaan aika hyvin näytelmän tunnelmaan. (Oikeasti suuri Daniel Dareus saa sydärin.)

Näytelmä perustuu Kay Pollakin Oscar-ehdokkuuden saaneeseen elokuvaan Så som i himmelen (2004). Maailmankuulu kapellimestari joutuu hermolomalle, palaa vanhaan kotikyläänsä asumaan ja joutuu puolivahingossa paikallisen kirkkokuoron johtajaksi. Pikkukylän asukkaat ja stara ovat alkuun hieman eri sfääreissä, eikä jäykän uskonnollinen kirkkoherra erityisemmin arvosta luovaa toimintaa kirkkokuorossaan. Tunnen filmin lähinnä sen kautta, että aviomiehensä pahoinpitelemää Gabriellaa näyttelee siinä jumalainen Helen Sjöholm, Ruotsin lahja musikaaleille. Hänen upea tulkintansa Gabriellan laulusta on jo vuosia ollut yksi voimalauluistani.

Tarina kuulostaa alkuun stereotyyppiseltä: taiteilija palaa juurilleen ja löytää rakkauden, amatöörikuoro nousee parrasvaloihin ja ylemmät tahot paheksuvat ja yrittävät sabotoida menoa. Niin kuin taivaassa kuitenkin lisää soppaan elävän elämän sävyjä ja muutaman yllättävänkin juonenkäänteen. Lopulta varsinainen juoni on oikeastaan vain taustaa, ja pääosaan nousevat kylän sisäiset ihmissuhteet ja vaikenemisen kulttuuri. Danielin läsnäolo saa kyläläiset vapautumaan ja nostaa monikymmenvuotiset kaunat, rakkaudet ja muutoksenkaipuun pintaan. Kyläläiset heräävät yksi toisensa jälkeen katsomaan itseään ulkopuolisen silmin ja saavat kimmokkeen ja voimaa vihdoin tehdä jotakin sellaisille asioille, joihin eivät oikeastaan koskaan ole olleet tyytyväisiä elämässään. Joissakin tapauksissa ko. asiat ovat ihmissuhteita joiden toinen osapuoli on aivan tyytyväinen nykytilaan, joten skismaa yllättäen syntyy.

Kirkkokuoron bileet. © Janne Kulosaari

Juha Kulmala oli huippukapellimestarin roolissa varsin charmikas, eikä ole ihme että kylän leidit hurmaantuivat hänen eloisaan Danieliinsa. Faniuduin täysin herran tukkaan, joka vaikutti hetkittäin kanavoivan Santtu-Matias Rouvalin kiharapehkoa. Puheääni oli herkkua korville eikä laulussakaan ollut kerrassaan mitään vikaa. En ole aiemmin kuullut koko miehestä, mutta sillä karismalla luulisi pääsevän vielä pitkälle.

Myös pääosanaisilla oli julmetun kauniit lauluäänet ja lavasäteilyä. Johanna Kyykosken symppis Gabriella ei saanut ikävöimään Helen Sjöholmia, ja Enni Hakala sopi pirtsakaksi naapurintyttö-Leenaksi kuin nakutettu. Tarinan pahisten puolella varsinkin Kristiina Laurila ynseänä Helgana oli mainio. Pienimmissäkin sivurooleissa heittäydyttiin täysillä.

Käytetty musiikki on aika peruskauraa (You Raise Me Up, Mamma Mia, korvamatokauhuni Seasons of Love jne.), mutta kuoro kuulostaa oikein hyvältä ja esityksissä on hyvä meno. Pidin siitä miten kuoron harjoittelemat pari virttä hiljaisesti demonstroivat vuodenaikojen vaihtumista ja ajan kulumista.

Näytelmä itsessään ei ole mikään suuri mestariteos, mutta se luo puitteet hyvälle mielelle ja miellyttävälle illalle. Dialogi on hetkittäin aika kökköä ja juoni on suht naiivi. Kohtauksissa on jotakin hyvin elokuvamaisesti leikattua ja ne tuntuivat välillä aika irrallisilta ja töksähtävästi loppuvilta, mutta Christian Sandströmin ohjaus ottaa niistä irti minkä voi. Yleisilme on vähän kesäteatterimainen, mutta mikään ei lopulta juuri häirinnyt. Näyttelijöillä on selvästi hauskaa, ja valloittava tekemisen meininki näkyy katsomoonkin ja paikkaa tekstin puutteet. Hahmot ovat sympaattisia, ja repliikkien joukossa on hauskoja heittoja ja absurdeja tilanteita. Nauroin varsinkin kylän naisväelle, jota herkempi mies olisi jo paennut. Yksi äänittää kaiken mitä mies sanoo ja mainitsee ohimennen aviomiehensä uhanneen ampua miehen, ja toinen on kaikessa hiljaisuudessa pitänyt lukua siitä kuinka monta päivää he ovat tunteneet toisensa.

Nuoripari. © Janne Kulosaari

Osa kyläläisistä on melko stereotyyppisiä paikallisia kummajaisia, mutta kylähullun, niuhon tädin, vanhanpiian ja bisnesvainuisen isäntämiehen sekaan mahtuu myös kepeälle näytelmälle harvinaisempia aiheita kuten perheväkivaltaa ja koulukiusaamista. Stereotyyppisemmätkin hahmot on tehty sympaattisesti ja maanläheisesti, ja ehdin kiintyä heistä moneen. Voisin helposti nimetä elävässä elämässä tietämistäni ihmisistä vastineet kylän suurille persoonallisuuksille, mikä lisäsi tarinan hauskuutta entisestään.

Tavallaan olisin halunnut lopussa tietää, miten eri henkilöille kävi, mutta tarinoiden jättäminen arvailun varaan oli toisaalta tehokasta, koska löysin itseni pohtimasta hahmojen kohtaloa pidempäänkin. Päähenkilöille olisin kaivannut aavistuksen verran iskevämpää loppua, vaikka siinä olisikin varmaan ollut suuri vaara mennä jo överin dramaattisuuden puolelle.

Suosittelen lämpimästi. Esitys jätti hyvälle mielelle ja piristi vielä seuraavankin päivän. Väliaikatarjoilujen valkosuklaa-puolukkakakku täytyy vielä mainita erikseen, se kun oli erinomaista. Plussaa myös hauskasti tehdystä käsiohjelmasta!