sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Amadeus – Seinäjoki 2015

Sain lipusta PR-alennuksen.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Kuten aiemminkin on tullut ilmi, kostotarinat kiehtovat minua. Monte-Criston kreivi, Vanhan naisen vierailu, Amadeus ja muut kuvaavat ihmisiä, jotka asettuvat toisten yläpuolelle ja ryhtyvät leikkimään kohtaloa. Hitaasti ja perusteellisesti jokainen heistä punoo verkkojaan tuhotakseen kohteensa, onnistuu siinä ja jatkaa sitten elämäänsä. Peter Shafferin kirjoittaman Amadeuksen päähenkilö ja kertoja, säveltäjä Antonio Salieri eroaa muista siinä, että Wolfgang Amadeus Mozart ei ole tehnyt hänelle mitään tahallista vääryyttä, joka edes jollain hammurabimaisella tasolla oikeuttaisi tuhoamisen, vaan hän toimii silkan kateutensa ja katkeruutensa yllyttämänä. Mozart toki aluksi uhkaa Salierin asemaan hovisäveltäjänä, mutta se ongelma tuntuu hoituvan itsekseenkin Mozartin oman epäsovinnaisen käytöksen vuoksi. Ennemminkin Salieri kostaa Jumalalleen, joka hänen mielestään kettuilee hänelle antamalla äänensä nuhteettoman Salierin sijaan niinkin ala-arvoiselle ihmisroskalle kuin Mozart. Koska keneltä muulta nuoren neron lahjakkuus ja musiikin kauneus voisi olla peräisin kuin Jumalalta? Kiinnostavasti Salieri on myös tarinoiden ainoa, joka maksaa onnistuneesta kostostaan hinnan ja selvästi tuntee syyllisyyttä.

Virolaisen Ain Mäeotsin Seinäjoen kaupunginteatteriin ohjaama Amadeus repii Salierin mieltä hiljalleen kahtia. Kuinka Wolfgang Amadeus Mozartin kaltainen raivostuttava, epäkypsä, huonotapainen kakara voi samanaikaisesti olla jumalallisen lahjakas? Miksi Mozart, miksei Salieri joka sentään on omistanut elämänsä Jumalalle? Samalla Salieria turhauttaa aikalaistensa puukorvaisuus ja huono musiikkimaku, kun he arvostavat Salierin itsensä kaltaista keskinkertaisuutta enemmän kuin Mozartin neroutta. Mozart tunkeutuu Salierin mieleen, kiehtoo ja inhottaa häntä samanaikaisesti. Hiljalleen Salieri sitoo Mozartia itseensä taloudellisesti ja henkisesti – päällisin puolin voidakseen tuhota nuorukaisen, mutta mukana on muutakin. Salieri tuntuu pakkomielteenomaisesti rakastuneen ikiomaan demoniinsa, omivan tämän persoonan ja lahjat kokonaan itselleen ja eristävän tämän muista ihmisistä voidakseen palvoa ja kiduttaa kaikessa rauhassa. Salieri tekee itsestään Mozartin elämän Jumalan, joka hallitsee naiivia neroa vallastaan nauttien. Salieri vetelee naruista ja sinisilmäinen Mozart kulkee juuri sinne minne Salieri haluaa. Kuitenkin Salieri tiedostaa tuhoavansa jotain ylimaallisen kaunista ja ainutlaatuista ja vaikuttaa tuntevan siitä surua.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Salierin vähittäinen vipsahtaminen on kiehtovaa seurattavaa. Hänen sivistynyt ja rauhallinen ulkokuorensa alkaa rakoilla Mozartin kaksijakoisuuden edessä, ja hiljalleen hän tuntuu tässä ohjauksessa omaksuvan piirteitä Mozartilta. Fyysinen riekunta, kakaramainen raivokohtaus lattialla potkien sekä rietastelu – ensin säälittävän kömpelö, sitten jo sujuvampi – laskevat häntä moraalisesti Mozartin tasolle, mutta ne eivät tee hänestä Mozartin kaltaista musiikillista neroa. Salierin lahjat keskittyvät oikeastaan sosiaalisiin taitoihin, joiden avulla hän luovii Wienin hovissa ja ajaa vaivihkaa asiaansa. Salieri valehtelee, manipuloi, ohjailee ihmisiä ja tuntee kaikkien heikkoudet, tietää mistä narusta milloinkin vetää. Samalla hän on säälittävä, surullinen hahmo pakkomielteineen.

Esa Ahonen on mykistävä Antonio Salieri. Traaginen, tragikoominen, maaninen, surullinen ja silti arvokas. Juuri sopivasti vinksahtanut, lipevä ja herkullisen kuivakkaa sarkasmia kerronnan sekaan pudotteleva. Painokkaita hiljaisuuksia ja erinomaisia ajoituksia. Kuolevan Salierin sopertelu ja puuroutunut puhe lopussa olivat hieman liiankin epäselviä, joten olisin selvinnyt ilmankin sitä ratkaisua. Minun oli helppo samastua Salierin varsin inhimilliseen katkeruuteen omasta keskinkertaisuudestaan ja toisen, ärsyttävän ihmisen lahjakkuudesta, hänen murhanhimoisiin ajatuksiinsa ja vahingoniloonsa. Useimmat ihmiset eivät toimi näiden tunteiden pohjalta, joten on vapauttavaa nähdä Salierin toteuttavan mielihalunsa ja myös kärsivän seuraukset.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Topi Kohonen nimiroolissa Amadeuksena, Jumalan poikana, on hurmaavan raivostuttava säätäjä. Stereotyyppinen myytti hullusta nerosta toistuu näytelmässä, mutta Kohonen tuo Mozartille myös persoonaa. Hän saa hahmon vaikuttamaan sympaattiselta, vaikka tapahtumia Salierin näkökulmasta katsotaankin. Ärsyttävä kikatus, sosiaalinen kömpelyys ja täydellinen vaatimattomuuden puute luovat kuvan rokkarielämää viettäneestä pojasta, joka ei herkkyydessään ja röyhkeydessään koskaan oikein sopeudu ympäristöönsä. Mozart kulkee silmiäsärkevän räikeissä väreissä, ja puuteroitu pystytukkaperuukki lepattaa moshauksen tahdissa kuin lapsuuteni trollipeikoilla. Kontrasti Salierin kirjaimellisesti pölyttyneeseen harmaaseen peruukkiin oli hauska.

Shafferin näytelmä on klassikko, mutta liki kolmituntinen pituus alkaa jo koetella istumalihaksia. En pitkästynyt missään vaiheessa, kiitos näyttelijöiden karisman, mutta sieltä täältä voisi hieman hioa. Intensiivisen tunnelman jälkeen loppu tuntuu vähän epämääräiseltä ja hajanaiselta – ikään kuin näytelmässä olisi useampi loppukohtaus. Draaman kaari vaatii Salierin loppukommentit ja kuoleman, mutta niiden ja Mozartin kuoleman välissä oli minusta tarpeetonta ilmaa. Näytelmän varsinainen loppukin jäi hieman ilmaan roikkumaan, eikä yleisö ollut varma, milloin aloittaa aplodit. En myöskään ollut Salierin kahden juorunkerääjän (Maria Pere ja Heikki Vainionpää) suuri ystävä, joten olisin lyhentänyt heidän alku- ja loppunumeroitaan. Kohellusta ja ilakoivaa naurua oli rahtusen liikaa makuuni, vaikka varsinkin aivan alku oli hauskasti toteutettu. Pidin muutenkin tavoista, joilla ohjaus rikkoi neljättä seinää. Samalla interaktiivisuutta ei ollut liikaa eikä se ahdistellut katsojia.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tarinan traagisuudesta huolimatta nauroin paljon. Salierin ja Mozartin kohtaukset muistuttivat hetkittäin slapstickiä tai tilannekomiikkaa, jossa ihmisiä tulee ja menee ovista, on piilossa ja putkahtelee yllättävistä paikoista. Kirjaston tuoliin herkkutarjottimen kanssa hautautunut Salieri paniikkisine ilmeineen oli hulvaton, ja keisari Josefin jäätävä typeryys tyrmäsi. Teatterin oma kapellimestari Timo Ristilä antiikkisen hovikapellimestarin roolissa oli hykerryttävä yksityiskohta. Seinäjokelaisten huumorille uskollisesti kultakiemuraisten rokokootuolien seassa vilahteli punaisella sametilla pehmustettu Aalto-jakkara. Kiusallisia tilanteita syntyi tämän tästä, ja cembalon satunnaiset äännähdykset säestivät ja korostivat niiden absurdia hassuutta. Ohjauksessa oli hyviä ideoita ja ovelia jippoja, ja näyttelijöiden istuttaminen aivan lavan reunalle katsomaan yleisön suunnassa tapahtuvaa oopperaa tai konserttia oli toimiva ratkaisu.

Päähenkilöiden lisäksi lavalla vilisti muitakin viihdyttäviä persoonia. Rouva Constanze Mozart (Liisu Aurasmaa) yritti tasapainoilla lievästi sanoen eksentrisen miehensä ja käytännöllisyyden välillä. Laulajatar Katarina Cavalieri (Anna Ackerman) sai tyytyä elävän koristeen osaan, mutta Constanzella oli luonnettakin. Huvittavan tuskastuttava keisari Josef II (Jani Johansson) naistrion esittämine hovimiehineen edusti jämähtänyttä ja pikkusieluista hovia, jossa keisarin mielipide on laki. Salierin palvelijatar (Jelena Jokelin-Muilu) vaikutti hauskasti hieman mustasukkaiselta kunnianarvoisasta isännästään.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Lavalla vallitsi hämärä ja synkeä tyhjyys, kuin muistelevan Salierin mieli, jossa vain olennaiset tapahtumat nousivat kulloinkin valokeilaan. Värikäs ja tyylikäs rokokoohovin puvustus (Riikka Aurasmaa) upeine peruukkeineen nousi kauniisti esille tummuutta vasten. Lavasteiksi riitti Teppo Järvisen luomuksessa muutama korkea elementti sekä koristeellinen cembalo. Ihailin Seinäjoen lavastamon luomaa kirjastoa jo Vampyyrien tanssissa, eikä Amadeus juuri jäänyt toiseksi.

Kolmituntisenakin tiivistunnelmainen Amadeus kantoi hyvin. En juurikaan saanut katsettani siirrettyä Salierista, mitä nyt välillä Mozartin väkkärämäiseen menoon. Näytelmän kiinnostavuus on paljolti Salierin harteilla, mutta Esa Ahonen tekee kovan työn eikä tunnu herpaantuvan hetkeksikään. Näin kahden esityksen päivänä sen ensimmäisen, joten on oletettavissa, että näyttelijät vähän säästelivät itseään, mutta katsomoon se ei kyllä näkynyt.

Ei kommentteja: