maanantai 26. toukokuuta 2014

Mamma Mia! – Wien 2014

Perin Abba-fanitukseni äidiltäni, joka Spaissarien ja Bäkkärien kultakaudella antoi kymmenvuotiaalle tyttärelleen joululahjaksi Abban Love Stories -kokoelman. Levy oli myös ensimmäisiä tiiviitä kosketuksiani englannin kieleen, ja osaan sanat vieläkin ulkoa. Tuskin siis tarvitsee erikseen kovin paljoa korostaa, että pidän Abban musiikista.

Suhtauduin musikaaliin hieman penseästi, mutta täytyy sanoa, että Mamma Mia! on täydellistä aivot narikkaan -viihdettä. Hyvää musiikkia, kepeää sitcom-huumoria, hauskoja tanssinumeroita ja värikästä lomatunnelmaa. Kun Abbaa ei kerran voi enää nähdä konsertoimassa lavalla, Mamma Mia on luultavasti seuraavaksi paras vaihtoehto. En yleensä pidä ns. jukebox-musikaaleista, mutta kymmenvuotias Mamma Mia on niistä toistaiseksi onnistunein kokonaisuus. Juoni ei ole kummoinen mutta sellainen kuitenkin on, ja kappaleet istuvat siihen yllättävän hyvin. Raimund Theaterin produktio Wienissä on täysi kopio alkuperäisestä ja puvustus alkaa nykykatsojalle näyttää söpön 00-lukuiselta, mutta kohta sekin varmaan on jo retroa.

Toisella kielellä musikaali toimi ehkä vielä paremmin kuin englanniksi, koska ainakin Michael Kunzen saksannokset on tehty palvelemaan ennen kaikkea tarinaa, kun taas alkuperäisiä englanninkielisiä lyriikoita on lopulta muokattu vain hyvin vähän lavalle. Kieli myös vähensi mielleyhtymiä Abbaan eikä yleisö laulellut mukana, kuten Lontoossa ilmeisesti tapahtuu varsin usein. Laulunsanat ovat kuitenkin uskollisia Abban hengelle. Musikaali on tekstitetty englanniksi, ja tekstejä seuratessani esimerkiksi rakkausduetto The Name of the Game tyttären ja mahdollisen isän duettona kirskahti korviini (silmiini?) melko pahasti. Saksankielisiin sanoihin keskittyessäni pystyin vielä eläytymään musikaalin kohtaukseen.

Donna and the Dynamos! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Vuoden 2008 elokuvaa katsoessani olen harmitellut, kun näyttelijät eivät osaa laulaa, mutta sitä ongelmaa ei totisesti ollut Wienissä. Hollantilainen Ana Milva Gomes vetäisi Donnan biisit sellaisella äänellä ja lavasäteilyllä että oksat pois. Gomesin nimeä on näkynyt mm. Leijonakuninkaan, Tarzanin ja Aidan yhteydessä Saksassa ja viimeksi hän esitti Delorista Wienin Nunnia ja konnia -produktiossa, mutten ole aiemmin itse nähnyt häntä lavalla. Hänellä selvästi oli lavalla hauskaa, ja jo se kohotti esityksen tunnelmaa kummasti. Gomesilla on asennetta ja komediennenkykyjä, mutta herkemmätkin kohtaukset vakuuttivat. Slipping Through My Fingers pisti alahuuleni väpättämään aitioni hämärässä. Nyt harmittelen, etten nähnyt häntä Wienin edellisvuotisessa Jesus Christ Superstar -konserttisarjassa Mary Magdalenena.

Sophie-tytärtä esitti raikkaan ja herttaisen oloinen varanäyttelijä Franziska Schuster, joka ylsi lavasäteilyssä lähes Donnan tasolle. Ylipäätään koko ensemblessä oli energiaa kuin keskikokoisessa tähdessä eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Isäehdokkaat olivat soveliaan symppiksiä, Donnan ystävät räväköitä koomikkoja ja nuoriso kaunista, iloista ja juhlivaa. Rempseitä vitsejä, hassuja ihmissuhdesotkuja, stereotypioita, kännihuumoria ja harmiton, kevyt juoni pitämässä keitosta kasassa. En haluaisi nähdä tätä joka musikaalissa, mutta kepeälle viihteelle on musikaaligenressä oma paikkansa ja Mamma Mia onnistuu sarjassaan loistavasti. Olin teatterista lähtiessäni vastustamattoman hyvällä tuulella.

Isätrio. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalien loputtomien bordellikohtausten jälkeen oli hauska nähdä lavalla vaihteeksi vähäpukeisia miehiä. Oikeastaan hämmästyin tajutessani, kuinka harvoin olen nähnyt uimahousujen kokoiseen rooliasuun pukeutuneita miestanssijoita musikaaleissa. Naisten paljas pinta jossain kohti tarinaa taas tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kyseinen kohtaus on melko usein juuri bordelliin tai klubille sijoittuvaa stripparihenkistä vääntelehtimistä tai roisin hauskaa revittelyä. Ne harvat vähäpukeiset miehet taas toimivat usein enemmän komiikan kuin suorasukaisen erotiikan välineinä, kuten Mamma Mian uimaräpylöissä ja speedoissa hassua tanssia esittävä polttariporukka. Kuten kaverini totesi, humoristinen ote on toki myös omanlaistaan valta-aseman säilyttämistä: mies vain väliaikaisesti leikkii seksiobjektia ja koko ajatusta käsitellään vähän kuin vitsinä. Suomalaisten miesnäyttelijöiden kelteisillään juokseminen lavalla taas on ihan oma, ilmeisesti kansallinen lukunsa, ja minun on vaikea pitää sitä mitenkään seksikkäänä.

Polttarit! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Sitten on näitä Housut pois -tyyppisiä esityksiä, joiden koko pointti on raavaiden miesten riisuutuminen ja ryhtyminen oma-aloitteisesti seksiobjekteiksi. Idea on siinä mielessä varmasti myyvä, että suurin osa suomalaisista teatterikävijöistä on naisia. Naisvastine voisi olla Kalenteritytöt-elokuva. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten toimisi musikaali vaikkapa burleskitanssijoiksi ryhtyvistä ex-Nokian naistyöntekijöistä, joista ei stereotyyppisesti tehtäisikään langenneita, aidosta rakkaudesta haaveilevia ilotyttöjä tai himokkaita ilolintusia. Toisaalta myös hämärä luola täynnä surullisia, alistettuja miesprostituoituja voisi hämmentää musikaaliperinteitä kiinnostavasti. Vaikkapa Jekyll & Hyde joskus genderbent-meiningillä?

Mamma Miassa on jotain hyvin leimallisesti naisellista ja naisille suunnattua. Äiti–tytär-tunteita ja naisenergiaa velloo ilmassa koko kolmen tunnin ajan, miehet ovat aika lailla sivuosassa ja seksivitsitkin ovat melko naisnäkökulmaisia, puhumattakaan niistä räpylöidyistä silmäkarkkimiestanssijoista. Mieskatsojillakin on todennäköisesti hauskaa, mutta pääkohderyhmänä tuntuvat olevan naiset. Sekin minua kiinnostaa, miten maailman ensimmäinen non-replica-produktio Budapestissa toteuttaa tätä naisenergiaa ja muuttuvatko musikaalin painotukset jotenkin. Helsingin Svenska Teaternin proggis tulee sekin ensi-iltaan syksyllä ja on myynyt ilmeisesti todella hyvin. Ruotsin kieli sopinee musikaaliin, lauloihan Abbakin ensimmäiset hittinsä ruotsiksi. Wienin perusteella uskallan suositella.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Mamma Mia! Helsingin Svenskanissa
Mamma Mia! Budapestissa

Iiks! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

PS. Kävin seuraavana iltana katsomassa Straussin Lepakko-operetin Wiener Volksoperissa. Minulla oli ikioma aitio, esiintyjät olivat erinomaisia ja toteutus perinteinen mutta hauska. 85-vuotias kapellimestari johti kolmituntisen teoksen ulkomuistista. Viihdyin erinomaisesti ja sain jopa selvää hahmojen jäätävästä wieniläismurteesta. Siinä naureskellessani rempseille vitseille, hassuille ihmissuhdesotkuille, stereotypioille, kännihuumorille ja kepeälle juonelle, jonka perimmäinen tarkoitus on antaa näyttelijöille syy laulaa suosittua musiikkia, koin pienen déjà vun. On kiinnostavaa nähdä, tulevatko operetit joskus uudelleen muotiin Suomessakin. Kuohuvan kepeälle viihteelle selvästi on tilausta, kun kerran viihdemusikaaleja tuodaan maahan ja tehdään itsekin. Lepakko on tulossa Kansallisoopperaan syksyllä, ja Wienin jälkitunnelmissa täytyy ehdottomasti käydä katsomassa se. Alkoholin syyttäminen koko ihmissuhdesotkusta on hyvin suomalaiseen kulttuuriin sopivaa.

Ei kommentteja: