Der Besuch der alten Dame – Wien 2014

Der Besuch der alten Dame perustuu Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmään, joka muuten on syksyllä tulossa Tampereen Työväen Teatteriin nimellä Vanhan naisen vierailu. Upporikas Claire Zachanassian saapuu vierailulle konkurssin partaalla olevaan synnyinkaupunkiinsa Gülleniin, joka toivoo hänen lahjoittavan rahaa. Claire lupaakin gülleniläisille huimat kaksi miljardia euroa – yhdellä ehdolla. Alfred Illin, kaupungin pidetyn sekatavarakauppiaan ja Clairen entisen seurustelukumppanin on kuoltava.

Alkuun järkyttyneet kaupunkilaiset toki kieltäytyvät moisesta moraalittomasta tarjouksesta, mutta pikkuhiljaa ahneus alkaa hiipiä yhden jos toisenkin kunniallisen kansalaisen mieleen. Eikö demokratiassa kuitenkin pidä keskustella kaikista mahdollisuuksista? Olisiko yksi ihminen lopulta niin kovin suuri uhraus kokonaisen kaupungin hyvinvoinnin vuoksi? Onko Alfred sittenkään niin hyvä tyyppi, etteivät he voisi elää ilman häntä? Jos asiaa tarkastellaan hyvin valitulta kantilta, olisiko Alfred oikeastaan jopa ansainnut kuoleman? Olisiko hänellä suorastaan velvollisuus tappaa itse itsensä ja siten säästää hyvät ystävänsä syyllisyydentunnolta ja pelastaa kaupunki?

Yksi kiehtovimmista esityksen teemoista minusta on juuri se, miten ihmismieli pystyy kehittämään uskottavan perustelun mille tahansa teolle säilyttääkseen itsekunnioituksensa. Niin ystävyys, rakkaus, moraali kuin kristilliset arvotkin saavat kyytiä, kun pelissä ovat riittävän iso rahasumma, oma hyvinvointi ja yleinen mielipide. Kun vanhat teot ja ihmissuhteet alkavat Clairen koston myötä nousta taas pintaan, soppa muuttuu entistä absurdimmaksi ja yhden jos toisenkin menneisyydestä paljastuu synkkyyksiä. Kaupunkilaisten tekopyhyys, itsekkyys ja ahneus saavat yhä hupaisampia, groteskimpia ja karmeampia piirteitä. Korostetun myötätuntoinen ystävä lahjoittaa Alfredille aseen, jotta tämä voisi tehdä "oikein" ystäviään ja itseään kohtaan ja tappaa itsensä. Tiesin perusjuonen mutten loppua, ja havaitsin todella jännittäväni Alfredin kohtaloa, koska mitä pidemmälle tapahtumat etenivät, sitä selvemmäksi kävi, että lopussa voi tapahtua aivan mitä tahansa.

Musikaali sai viime kesänä kantaesityksensä Thunin ulkoilmateatterissa Sveitsissä ja tuotiin sen jälkeen Wieniin. Christian Struppeckin käsikirjoitus kaipaisi vielä hiontaa ja Andreas Gergenin henkilöohjauksessa on ongelmansa, mutta muuten alkuteos on adaptoitu hyvin musikaaliksi. Tarinan oma absurdi ja hiuksenhienosti överi musta huumori upposi minuun täysillä, mutta välillä tuntui, että musikaaliin on yritetty ympätä turhiakin vitsejä kevennyksiksi. Rakkauslauluja oli kolme, kaikki sisällöltään samanlaisia ja jokainen yhtä yhdentekevä. Tuntui että ne ovat musikaalissa vain, koska tekijät olettavat katsojien odottavan, että musikaalit sisältävät sisällöttömiä rakkausduettoja ja kepeää huumoria. Ilman tätä päälleliimattua musikaalistereotypian toteuttamista esitys olisi toiminut paremmin. Mukana oli myös se pakollinen liikuttavuussyistä mukaan kirjoitettu lapsirooli. Siitä tosin ilahduin, että ensimmäisen näytöksen lopussa ei ollut sitä turhan yleistä "kootaan kaikki lavalle laulamaan medleytä tunnusmusiikeistaan / yhteistä, tunnusomaisesti ensimmäisen näytöksen lopulta kuulostavaa kappaletta" -meininkiä, vaan näytös loppui duettoon ja Clairen "Ei koskaan!" -karjaisuun.

Pelastajaa odottava kaupunki. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Muutama parodian puolelle menevä, korostetun musikaalimainen biisi oli ihan hauskakin. Clairen kolmella henkivartijakorstolla on hilpeä sambahenkinen laulu Trio Infernal, joka ei juuri liity tarinaan mutta joka sai illan isoimmat aplodit. Kabareemainen Tempel der Moral, jossa gülleniläiset kertovat lehdistölle miten kristillisiä arvoja kunnioittava kaupunki on eikä suinkaan esimerkiksi suunnittele kenenkään murhaa rahan vuoksi, lainaili musiikillisia vaikutteita Chicago-musikaalin lehdistötilaisuuskohtauksesta.

Muutenkin Moritz Schneiderin ja Michael Reedin säveltämä musiikki yllätti minut positiivisesti. Kappaleet ovat tarttuvia ja dramaattisia ja ne välittävät tunnelmia hienosti. Rakkauslaulutkin olivat sävellyksinä ihan kauniita. Michael Reedin nimi on minulle tuttu Tanz der Vampiren alkuperäisistä orkestroinneista, ja Vanhan naisen vierailussa on samaa suurta rockoopperamaisuutta joka sai hetkittäin ihon kananlihalle. Reed on myös Phantom of the Operan alkuperäinen kapellimestari.

Claire ja Alfred. © VBW/ Brinkhoff & Mögenburg

Ronacher-teatterin akustiikka on edelleen surkea, joten en saanut etenkään ensemblekohtausten sanoista mitään selvää, vaikka istuin hyvällä paikalla kakkosparven eturivin keskellä. Musikaali on englanniksi tekstitetty ja levyn kansilehdessä onneksi on laulunsanat, ja niiden perusteella en erityisesti sure lyriikoiden missaamista. Wolfgang Hoferin kirjoittamat sanat aiheuttavat hetkittäin myötähäpeää ja sisältävät mahdollisesti tahattomia viittauksia Subin Sturm der Liebe -telenovelaan ja ALW:n Love Never Dies -kummitusjatko-osaan. En varsinaisesti hämmästynyt, kun Hofer paljastui schlager-sanoittajaksi. Sanoituksissa on kyllä hyviäkin kohtia ja jokunen neronleimaus, samoin Struppeckin kirjoittamissa puheosuuksissa.

Kuten yleensä Vereinigte Bühnen Wienin musikaaleissa, lavastus (Peter J. Davison) ja puvustus (Uta Loher & Conny Lüders) ovat todella kauniit. Lavastus koostuu parista talonseinästä, Alfredin kaupasta, rautatieasemasta ja metsästä, jotka voisi kuvitella Detroitin pikkukaupunkiversioon. Ikkunat rikki, seinät harmaita ja ankeita, jopa metsä on harmaata aaltopeltiä. Kontrastia tuovat Clairen ylellinen hotellihuone ja hotellin juhlasali. Puvustus on ihana: leveitä tyllihameita ja ruutukankaita, ripaus retroa ja Mad Menia mutta tyylillä, kimaltelevia iltapukuja murretuissa sävyissä. Mitä enemmän kaupunkilaiset alkoivat päästä rahan makuun, sitä enemmän pukuihin ilmestyi luksusta, räikeitä värejä ja mauttomia asusteita kuten neonkeltaisia cowboybuutseja. Raha ei tosiaan tuo mukanaan tyylitajua. Harmaasävyinen lavastus päästää pukujen värit ja Mark McCulloughin kauniin valaistuksen oikeuksiinsa. Kaikilla kaupunkilaisilla oli alussa identtiset vihreät kumisaappaat, minkä syy meni minulta ohi, mutta äkkiseltään olettaisin ettei Güllenillä enää ollut varaa ylläpitää viemäriverkostoaan.

Mathilde ja Alfred Ill. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalin päärooleissa esiintyy saksankielisen musikaalimaailman supertähtipari Pia Douwes ja Uwe Kröger, jonka kasvoilla esitystä mainostetaan pitkin Wieniä. Olin hieman hämmentynyt siitä, että kummallakin oli vapaapäivä kun esityksen näin. Sellaista toki sattuu, mutta markkinoinnin henkilökeskeisyyden perusteella kuvittelisin tietyn yleisönosan odottavan näkevänsä edes toisen heistä ja valittavan, jos kumpikin on poissa.

© Thuner Seespiele

Upean Pia Douwesin olisin itsekin halunnut nähdä vihdoin livenä, mutta vaihtoehtoinen Alfred Ethan Freeman luultavasti selvisi roolistaan paremminkin kuin Uwe, jonka ääni on viime vuosina kadonnut jonnekin. Olen jonkinasteisesti fanittanut Freemania aivan musikaali-intoiluni alkuajoista saakka, ja vasta teatterissa tajusin, etten ole tainnut nähdä häntä koskaan lavalla. Hänen Alfredinsa oli sympaattinen ja ohjaukseen nähden yllättävän monitasoinen hahmo, joka on kaikkien tavoin joskus tehnyt virheitä elämässään ja luuli niiden painuneen jo unhoon. Pitkän aikaa on epäselvää, onko Alfred vain vainoharhainen vai onko hänen kokemansa uhka todellista. Alfredin kohtaus kohtaukselta etenevä paniikki oli melko hyytävää katsottavaa. Freemanilla on vahva ja persoonallinen ääni, joka selvisi hankalistakin sooloista vaivatta ja sai Wieninkin mittapuulla melkoiset aplodit. Hän on myös hyvä näyttelijä, enkä ihmettele, että hän on mm. esittänyt Phantomia rapakon kummallakin puolella yhteensä yli 1000 kertaa. Freeman on syntyjään amerikkalainen, mutta monen muun ikäpolvensa staran tavoin hän siirtyi joskus 80-luvulla Euroopan teattereihin.

Kostonhimoista Clairea esitti Patricia Hodell, joka täytti roolin hyvin. Tyylikäs ja maailman kovettama Claire janoaa oikeutta ja hyvistystä kärsimyksilleen, vaikka hän jossain määrin edelleen rakastaakin Alfredia ja tämä häntä. Hetkittäin Clairesta paljastuu edelleen se herkkä nuori tyttö, jollaisena hän aikoinaan Alfrediin tutustui. Hahmo oveline kostosuunnitelmineen ja ristiriitoinen muistuttaa minua Monte Criston kreivistä, ja osaksi juuri siksi pidän tarinasta. Jostain syystä fanitan kostotarinoita, ja Clairessa mustaa lemmikkipantteria myöten on tyyliä. Clairella on hienon voimakkaita sooloja ja Hodell oli laulaa niissä katon ilmaan.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Lavalla pyörivät myös nuoret ja viattomat menneisyyden Claire (Lisa Habermann) ja Alfred (Riccardo Greco), jotka tanssien toivat pariskunnan muistelun näkyväksi ja joskus osallistuivat Alfredin ja Clairen duettoihin. Muutamassa muussakin kohdassa nuori ja vanha versio olivat samaan aikaan lavalla, mutta kaksoishahmoja olisi minusta voinut käyttää järkevämminkin. Nyt he melko usein vain hengailivat lavalla vähän turhakkeina. Hetkittäin näytti, että C&A-kohtausten henkilöohjauksessa luotettiin nimenomaan heihin eikä varsinaisiin näyttelijöihin, jotka jätettiin keskenään istumaan puunrungolle ja laulamaan. Lopussa nuoripari jäi itsekseen lavalle elämään onnellisina elämänsä loppuun saakka jossakin unimaailmassa samalla, kun todellisuudessa asiat eivät menneet niin hyvin. Vaikutti siltä, että Clairen saapuminen kirjaimellisesti herätti muistot henkiin ja hänen lähtönsä puolestaan jätti ne elämään sitä elämää, jonka Claire ja Alfred olisivat halunneet.

Clairen sijaan Alfred aikoinaan nai Mathilden (Masha Karell), jonka kanssa hänellä on kaksi pinnallista teini-ikäistä lasta (Marianne Curn ja Gernot Romic). Mathilde on rakastava aviovaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kunnes tämä tunnustaa yhä rakastavansa Clairea ja naineensa Mathilden vain hänen isänsä rahojen vuoksi. Mathilde on jotakuinkin ainoa täyspäinen koko Güllenissä, mutta lopulta Alfredin tunnustus katkeroittaa hänetkin, koska hän on rakentanut koko elämänsä Alfredin rakkauden varaan ja Alfred on tiennyt sen. Hahmo on traaginen, mutta tuntui että hänen elämänsä mureneminen kuitattiin pienellä reprisellä ja jätettiin hänen hahmokehityksensä kesken.

Trio Infernal! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Kaupunkilaisia edustivat Alfredin neljä vanhaa ystävää, pormestari (Hans Neblung), opettaja (vaikuttava Lutz Standop), poliisipäällikkö (nolostuttavan tekohauska Norbert Lamla) ja pastori (Dean Welterlen). Alussa viisikko vannoo ikuista ystävyyttä, mutta kummasti muut kääntävät selkänsä Alfredille kun kyse on rahasta ja kaupungin maineesta. Pastori näytetään kirjaimellisesti demonien kiusaamana, kun hän hetkellisesti tulee järkiinsä ja rukoilee Alfredia pakenemaan ennen kuin kiusaukset saavat heistä kaikista voiton. Pastorin kautta ivaillaan hauskasti myös katolisen kirkon tekopyhyydelle ja julkisuuskuvan kiillotukselle. Syyllisyydentunteen vainoama opettaja taas vajoaa alkoholismiin ja yrittää pullonsa takaa varoittaa kaupunkia uhkaavasta rappiosta, turhaan.

Ylipäätään miehitys on onnistunut ja ensemble osaa asiansa. Kuorokohtaukset olivat hienoja ja pidin Simon Eichenbergerin iskevistä ja osaltaan parodisista koreografioista. Ohjauksessa on puolensa, mutta nyt käsiohjelmaa lueskellessani havaitsin, että muutama olennainen seikka meni minulta ohi esityksessä ja olisin kaivannut niille enemmän painotusta. Musikaali on siis mielestäni vielä kesken, mutta siinäpä on tuleville ohjaajillekin tekemistä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu ja galleria
VBW:n YouTube-kanava
Thuner Seespiele ja galleria