Mamma Mia! – Wien 2014

Perin Abba-fanitukseni äidiltäni, joka Spaissarien ja Bäkkärien kultakaudella antoi kymmenvuotiaalle tyttärelleen joululahjaksi Abban Love Stories -kokoelman. Levy oli myös ensimmäisiä tiiviitä kosketuksiani englannin kieleen, ja osaan sanat vieläkin ulkoa. Tuskin siis tarvitsee erikseen kovin paljoa korostaa, että pidän Abban musiikista.

Suhtauduin musikaaliin hieman penseästi, mutta täytyy sanoa, että Mamma Mia! on täydellistä aivot narikkaan -viihdettä. Hyvää musiikkia, kepeää sitcom-huumoria, hauskoja tanssinumeroita ja värikästä lomatunnelmaa. Kun Abbaa ei kerran voi enää nähdä konsertoimassa lavalla, Mamma Mia on luultavasti seuraavaksi paras vaihtoehto. En yleensä pidä ns. jukebox-musikaaleista, mutta kymmenvuotias Mamma Mia on niistä toistaiseksi onnistunein kokonaisuus. Juoni ei ole kummoinen mutta sellainen kuitenkin on, ja kappaleet istuvat siihen yllättävän hyvin. Raimund Theaterin produktio Wienissä on täysi kopio alkuperäisestä ja puvustus alkaa nykykatsojalle näyttää söpön 00-lukuiselta, mutta kohta sekin varmaan on jo retroa.

Toisella kielellä musikaali toimi ehkä vielä paremmin kuin englanniksi, koska ainakin Michael Kunzen saksannokset on tehty palvelemaan ennen kaikkea tarinaa, kun taas alkuperäisiä englanninkielisiä lyriikoita on lopulta muokattu vain hyvin vähän lavalle. Kieli myös vähensi mielleyhtymiä Abbaan eikä yleisö laulellut mukana, kuten Lontoossa ilmeisesti tapahtuu varsin usein. Laulunsanat ovat kuitenkin uskollisia Abban hengelle. Musikaali on tekstitetty englanniksi, ja tekstejä seuratessani esimerkiksi rakkausduetto The Name of the Game tyttären ja mahdollisen isän duettona kirskahti korviini (silmiini?) melko pahasti. Saksankielisiin sanoihin keskittyessäni pystyin vielä eläytymään musikaalin kohtaukseen.

Donna and the Dynamos! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Vuoden 2008 elokuvaa katsoessani olen harmitellut, kun näyttelijät eivät osaa laulaa, mutta sitä ongelmaa ei totisesti ollut Wienissä. Hollantilainen Ana Milva Gomes vetäisi Donnan biisit sellaisella äänellä ja lavasäteilyllä että oksat pois. Gomesin nimeä on näkynyt mm. Leijonakuninkaan, Tarzanin ja Aidan yhteydessä Saksassa ja viimeksi hän esitti Delorista Wienin Nunnia ja konnia -produktiossa, mutten ole aiemmin itse nähnyt häntä lavalla. Hänellä selvästi oli lavalla hauskaa, ja jo se kohotti esityksen tunnelmaa kummasti. Gomesilla on asennetta ja komediennenkykyjä, mutta herkemmätkin kohtaukset vakuuttivat. Slipping Through My Fingers pisti alahuuleni väpättämään aitioni hämärässä. Nyt harmittelen, etten nähnyt häntä Wienin edellisvuotisessa Jesus Christ Superstar -konserttisarjassa Mary Magdalenena.

Sophie-tytärtä esitti raikkaan ja herttaisen oloinen varanäyttelijä Franziska Schuster, joka ylsi lavasäteilyssä lähes Donnan tasolle. Ylipäätään koko ensemblessä oli energiaa kuin keskikokoisessa tähdessä eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Isäehdokkaat olivat soveliaan symppiksiä, Donnan ystävät räväköitä koomikkoja ja nuoriso kaunista, iloista ja juhlivaa. Rempseitä vitsejä, hassuja ihmissuhdesotkuja, stereotypioita, kännihuumoria ja harmiton, kevyt juoni pitämässä keitosta kasassa. En haluaisi nähdä tätä joka musikaalissa, mutta kepeälle viihteelle on musikaaligenressä oma paikkansa ja Mamma Mia onnistuu sarjassaan loistavasti. Olin teatterista lähtiessäni vastustamattoman hyvällä tuulella.

Isätrio. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalien loputtomien bordellikohtausten jälkeen oli hauska nähdä lavalla vaihteeksi vähäpukeisia miehiä. Oikeastaan hämmästyin tajutessani, kuinka harvoin olen nähnyt uimahousujen kokoiseen rooliasuun pukeutuneita miestanssijoita musikaaleissa. Naisten paljas pinta jossain kohti tarinaa taas tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kyseinen kohtaus on melko usein juuri bordelliin tai klubille sijoittuvaa stripparihenkistä vääntelehtimistä tai roisin hauskaa revittelyä. Ne harvat vähäpukeiset miehet taas toimivat usein enemmän komiikan kuin suorasukaisen erotiikan välineinä, kuten Mamma Mian uimaräpylöissä ja speedoissa hassua tanssia esittävä polttariporukka. Kuten kaverini totesi, humoristinen ote on toki myös omanlaistaan valta-aseman säilyttämistä: mies vain väliaikaisesti leikkii seksiobjektia ja koko ajatusta käsitellään vähän kuin vitsinä. Suomalaisten miesnäyttelijöiden kelteisillään juokseminen lavalla taas on ihan oma, ilmeisesti kansallinen lukunsa, ja minun on vaikea pitää sitä mitenkään seksikkäänä.

Polttarit! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Sitten on näitä Housut pois -tyyppisiä esityksiä, joiden koko pointti on raavaiden miesten riisuutuminen ja ryhtyminen oma-aloitteisesti seksiobjekteiksi. Idea on siinä mielessä varmasti myyvä, että suurin osa suomalaisista teatterikävijöistä on naisia. Naisvastine voisi olla Kalenteritytöt-elokuva. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten toimisi musikaali vaikkapa burleskitanssijoiksi ryhtyvistä ex-Nokian naistyöntekijöistä, joista ei stereotyyppisesti tehtäisikään langenneita, aidosta rakkaudesta haaveilevia ilotyttöjä tai himokkaita ilolintusia. Toisaalta myös hämärä luola täynnä surullisia, alistettuja miesprostituoituja voisi hämmentää musikaaliperinteitä kiinnostavasti. Vaikkapa Jekyll & Hyde joskus genderbent-meiningillä?

Mamma Miassa on jotain hyvin leimallisesti naisellista ja naisille suunnattua. Äiti–tytär-tunteita ja naisenergiaa velloo ilmassa koko kolmen tunnin ajan, miehet ovat aika lailla sivuosassa ja seksivitsitkin ovat melko naisnäkökulmaisia, puhumattakaan niistä räpylöidyistä silmäkarkkimiestanssijoista. Mieskatsojillakin on todennäköisesti hauskaa, mutta pääkohderyhmänä tuntuvat olevan naiset. Sekin minua kiinnostaa, miten maailman ensimmäinen non-replica-produktio Budapestissa toteuttaa tätä naisenergiaa ja muuttuvatko musikaalin painotukset jotenkin. Helsingin Svenska Teaternin proggis tulee sekin ensi-iltaan syksyllä ja on myynyt ilmeisesti todella hyvin. Ruotsin kieli sopinee musikaaliin, lauloihan Abbakin ensimmäiset hittinsä ruotsiksi. Wienin perusteella uskallan suositella.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Mamma Mia! Helsingin Svenskanissa
Mamma Mia! Budapestissa

Iiks! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

PS. Kävin seuraavana iltana katsomassa Straussin Lepakko-operetin Wiener Volksoperissa. Minulla oli ikioma aitio, esiintyjät olivat erinomaisia ja toteutus perinteinen mutta hauska. 85-vuotias kapellimestari johti kolmituntisen teoksen ulkomuistista. Viihdyin erinomaisesti ja sain jopa selvää hahmojen jäätävästä wieniläismurteesta. Siinä naureskellessani rempseille vitseille, hassuille ihmissuhdesotkuille, stereotypioille, kännihuumorille ja kepeälle juonelle, jonka perimmäinen tarkoitus on antaa näyttelijöille syy laulaa suosittua musiikkia, koin pienen déjà vun. On kiinnostavaa nähdä, tulevatko operetit joskus uudelleen muotiin Suomessakin. Kuohuvan kepeälle viihteelle selvästi on tilausta, kun kerran viihdemusikaaleja tuodaan maahan ja tehdään itsekin. Lepakko on tulossa Kansallisoopperaan syksyllä, ja Wienin jälkitunnelmissa täytyy ehdottomasti käydä katsomassa se. Alkoholin syyttäminen koko ihmissuhdesotkusta on hyvin suomalaiseen kulttuuriin sopivaa.

Der Besuch der alten Dame – Wien 2014

Der Besuch der alten Dame perustuu Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmään, joka muuten on syksyllä tulossa Tampereen Työväen Teatteriin nimellä Vanhan naisen vierailu. Upporikas Claire Zachanassian saapuu vierailulle konkurssin partaalla olevaan synnyinkaupunkiinsa Gülleniin, joka toivoo hänen lahjoittavan rahaa. Claire lupaakin gülleniläisille huimat kaksi miljardia euroa – yhdellä ehdolla. Alfred Illin, kaupungin pidetyn sekatavarakauppiaan ja Clairen entisen seurustelukumppanin on kuoltava.

Alkuun järkyttyneet kaupunkilaiset toki kieltäytyvät moisesta moraalittomasta tarjouksesta, mutta pikkuhiljaa ahneus alkaa hiipiä yhden jos toisenkin kunniallisen kansalaisen mieleen. Eikö demokratiassa kuitenkin pidä keskustella kaikista mahdollisuuksista? Olisiko yksi ihminen lopulta niin kovin suuri uhraus kokonaisen kaupungin hyvinvoinnin vuoksi? Onko Alfred sittenkään niin hyvä tyyppi, etteivät he voisi elää ilman häntä? Jos asiaa tarkastellaan hyvin valitulta kantilta, olisiko Alfred oikeastaan jopa ansainnut kuoleman? Olisiko hänellä suorastaan velvollisuus tappaa itse itsensä ja siten säästää hyvät ystävänsä syyllisyydentunnolta ja pelastaa kaupunki?

Yksi kiehtovimmista esityksen teemoista minusta on juuri se, miten ihmismieli pystyy kehittämään uskottavan perustelun mille tahansa teolle säilyttääkseen itsekunnioituksensa. Niin ystävyys, rakkaus, moraali kuin kristilliset arvotkin saavat kyytiä, kun pelissä ovat riittävän iso rahasumma, oma hyvinvointi ja yleinen mielipide. Kun vanhat teot ja ihmissuhteet alkavat Clairen koston myötä nousta taas pintaan, soppa muuttuu entistä absurdimmaksi ja yhden jos toisenkin menneisyydestä paljastuu synkkyyksiä. Kaupunkilaisten tekopyhyys, itsekkyys ja ahneus saavat yhä hupaisampia, groteskimpia ja karmeampia piirteitä. Korostetun myötätuntoinen ystävä lahjoittaa Alfredille aseen, jotta tämä voisi tehdä "oikein" ystäviään ja itseään kohtaan ja tappaa itsensä. Tiesin perusjuonen mutten loppua, ja havaitsin todella jännittäväni Alfredin kohtaloa, koska mitä pidemmälle tapahtumat etenivät, sitä selvemmäksi kävi, että lopussa voi tapahtua aivan mitä tahansa.

Musikaali sai viime kesänä kantaesityksensä Thunin ulkoilmateatterissa Sveitsissä ja tuotiin sen jälkeen Wieniin. Christian Struppeckin käsikirjoitus kaipaisi vielä hiontaa ja Andreas Gergenin henkilöohjauksessa on ongelmansa, mutta muuten alkuteos on adaptoitu hyvin musikaaliksi. Tarinan oma absurdi ja hiuksenhienosti överi musta huumori upposi minuun täysillä, mutta välillä tuntui, että musikaaliin on yritetty ympätä turhiakin vitsejä kevennyksiksi. Rakkauslauluja oli kolme, kaikki sisällöltään samanlaisia ja jokainen yhtä yhdentekevä. Tuntui että ne ovat musikaalissa vain, koska tekijät olettavat katsojien odottavan, että musikaalit sisältävät sisällöttömiä rakkausduettoja ja kepeää huumoria. Ilman tätä päälleliimattua musikaalistereotypian toteuttamista esitys olisi toiminut paremmin. Mukana oli myös se pakollinen liikuttavuussyistä mukaan kirjoitettu lapsirooli. Siitä tosin ilahduin, että ensimmäisen näytöksen lopussa ei ollut sitä turhan yleistä "kootaan kaikki lavalle laulamaan medleytä tunnusmusiikeistaan / yhteistä, tunnusomaisesti ensimmäisen näytöksen lopulta kuulostavaa kappaletta" -meininkiä, vaan näytös loppui duettoon ja Clairen "Ei koskaan!" -karjaisuun.

Pelastajaa odottava kaupunki. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Muutama parodian puolelle menevä, korostetun musikaalimainen biisi oli ihan hauskakin. Clairen kolmella henkivartijakorstolla on hilpeä sambahenkinen laulu Trio Infernal, joka ei juuri liity tarinaan mutta joka sai illan isoimmat aplodit. Kabareemainen Tempel der Moral, jossa gülleniläiset kertovat lehdistölle miten kristillisiä arvoja kunnioittava kaupunki on eikä suinkaan esimerkiksi suunnittele kenenkään murhaa rahan vuoksi, lainaili musiikillisia vaikutteita Chicago-musikaalin lehdistötilaisuuskohtauksesta.

Muutenkin Moritz Schneiderin ja Michael Reedin säveltämä musiikki yllätti minut positiivisesti. Kappaleet ovat tarttuvia ja dramaattisia ja ne välittävät tunnelmia hienosti. Rakkauslaulutkin olivat sävellyksinä ihan kauniita. Michael Reedin nimi on minulle tuttu Tanz der Vampiren alkuperäisistä orkestroinneista, ja Vanhan naisen vierailussa on samaa suurta rockoopperamaisuutta joka sai hetkittäin ihon kananlihalle. Reed on myös Phantom of the Operan alkuperäinen kapellimestari.

Claire ja Alfred. © VBW/ Brinkhoff & Mögenburg

Ronacher-teatterin akustiikka on edelleen surkea, joten en saanut etenkään ensemblekohtausten sanoista mitään selvää, vaikka istuin hyvällä paikalla kakkosparven eturivin keskellä. Musikaali on englanniksi tekstitetty ja levyn kansilehdessä onneksi on laulunsanat, ja niiden perusteella en erityisesti sure lyriikoiden missaamista. Wolfgang Hoferin kirjoittamat sanat aiheuttavat hetkittäin myötähäpeää ja sisältävät mahdollisesti tahattomia viittauksia Subin Sturm der Liebe -telenovelaan ja ALW:n Love Never Dies -kummitusjatko-osaan. En varsinaisesti hämmästynyt, kun Hofer paljastui schlager-sanoittajaksi. Sanoituksissa on kyllä hyviäkin kohtia ja jokunen neronleimaus, samoin Struppeckin kirjoittamissa puheosuuksissa.

Kuten yleensä Vereinigte Bühnen Wienin musikaaleissa, lavastus (Peter J. Davison) ja puvustus (Uta Loher & Conny Lüders) ovat todella kauniit. Lavastus koostuu parista talonseinästä, Alfredin kaupasta, rautatieasemasta ja metsästä, jotka voisi kuvitella Detroitin pikkukaupunkiversioon. Ikkunat rikki, seinät harmaita ja ankeita, jopa metsä on harmaata aaltopeltiä. Kontrastia tuovat Clairen ylellinen hotellihuone ja hotellin juhlasali. Puvustus on ihana: leveitä tyllihameita ja ruutukankaita, ripaus retroa ja Mad Menia mutta tyylillä, kimaltelevia iltapukuja murretuissa sävyissä. Mitä enemmän kaupunkilaiset alkoivat päästä rahan makuun, sitä enemmän pukuihin ilmestyi luksusta, räikeitä värejä ja mauttomia asusteita kuten neonkeltaisia cowboybuutseja. Raha ei tosiaan tuo mukanaan tyylitajua. Harmaasävyinen lavastus päästää pukujen värit ja Mark McCulloughin kauniin valaistuksen oikeuksiinsa. Kaikilla kaupunkilaisilla oli alussa identtiset vihreät kumisaappaat, minkä syy meni minulta ohi, mutta äkkiseltään olettaisin ettei Güllenillä enää ollut varaa ylläpitää viemäriverkostoaan.

Mathilde ja Alfred Ill. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalin päärooleissa esiintyy saksankielisen musikaalimaailman supertähtipari Pia Douwes ja Uwe Kröger, jonka kasvoilla esitystä mainostetaan pitkin Wieniä. Olin hieman hämmentynyt siitä, että kummallakin oli vapaapäivä kun esityksen näin. Sellaista toki sattuu, mutta markkinoinnin henkilökeskeisyyden perusteella kuvittelisin tietyn yleisönosan odottavan näkevänsä edes toisen heistä ja valittavan, jos kumpikin on poissa.

© Thuner Seespiele

Upean Pia Douwesin olisin itsekin halunnut nähdä vihdoin livenä, mutta vaihtoehtoinen Alfred Ethan Freeman luultavasti selvisi roolistaan paremminkin kuin Uwe, jonka ääni on viime vuosina kadonnut jonnekin. Olen jonkinasteisesti fanittanut Freemania aivan musikaali-intoiluni alkuajoista saakka, ja vasta teatterissa tajusin, etten ole tainnut nähdä häntä koskaan lavalla. Hänen Alfredinsa oli sympaattinen ja ohjaukseen nähden yllättävän monitasoinen hahmo, joka on kaikkien tavoin joskus tehnyt virheitä elämässään ja luuli niiden painuneen jo unhoon. Pitkän aikaa on epäselvää, onko Alfred vain vainoharhainen vai onko hänen kokemansa uhka todellista. Alfredin kohtaus kohtaukselta etenevä paniikki oli melko hyytävää katsottavaa. Freemanilla on vahva ja persoonallinen ääni, joka selvisi hankalistakin sooloista vaivatta ja sai Wieninkin mittapuulla melkoiset aplodit. Hän on myös hyvä näyttelijä, enkä ihmettele, että hän on mm. esittänyt Phantomia rapakon kummallakin puolella yhteensä yli 1000 kertaa. Freeman on syntyjään amerikkalainen, mutta monen muun ikäpolvensa staran tavoin hän siirtyi joskus 80-luvulla Euroopan teattereihin.

Kostonhimoista Clairea esitti Patricia Hodell, joka täytti roolin hyvin. Tyylikäs ja maailman kovettama Claire janoaa oikeutta ja hyvistystä kärsimyksilleen, vaikka hän jossain määrin edelleen rakastaakin Alfredia ja tämä häntä. Hetkittäin Clairesta paljastuu edelleen se herkkä nuori tyttö, jollaisena hän aikoinaan Alfrediin tutustui. Hahmo oveline kostosuunnitelmineen ja ristiriitoinen muistuttaa minua Monte Criston kreivistä, ja osaksi juuri siksi pidän tarinasta. Jostain syystä fanitan kostotarinoita, ja Clairessa mustaa lemmikkipantteria myöten on tyyliä. Clairella on hienon voimakkaita sooloja ja Hodell oli laulaa niissä katon ilmaan.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Lavalla pyörivät myös nuoret ja viattomat menneisyyden Claire (Lisa Habermann) ja Alfred (Riccardo Greco), jotka tanssien toivat pariskunnan muistelun näkyväksi ja joskus osallistuivat Alfredin ja Clairen duettoihin. Muutamassa muussakin kohdassa nuori ja vanha versio olivat samaan aikaan lavalla, mutta kaksoishahmoja olisi minusta voinut käyttää järkevämminkin. Nyt he melko usein vain hengailivat lavalla vähän turhakkeina. Hetkittäin näytti, että C&A-kohtausten henkilöohjauksessa luotettiin nimenomaan heihin eikä varsinaisiin näyttelijöihin, jotka jätettiin keskenään istumaan puunrungolle ja laulamaan. Lopussa nuoripari jäi itsekseen lavalle elämään onnellisina elämänsä loppuun saakka jossakin unimaailmassa samalla, kun todellisuudessa asiat eivät menneet niin hyvin. Vaikutti siltä, että Clairen saapuminen kirjaimellisesti herätti muistot henkiin ja hänen lähtönsä puolestaan jätti ne elämään sitä elämää, jonka Claire ja Alfred olisivat halunneet.

Clairen sijaan Alfred aikoinaan nai Mathilden (Masha Karell), jonka kanssa hänellä on kaksi pinnallista teini-ikäistä lasta (Marianne Curn ja Gernot Romic). Mathilde on rakastava aviovaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kunnes tämä tunnustaa yhä rakastavansa Clairea ja naineensa Mathilden vain hänen isänsä rahojen vuoksi. Mathilde on jotakuinkin ainoa täyspäinen koko Güllenissä, mutta lopulta Alfredin tunnustus katkeroittaa hänetkin, koska hän on rakentanut koko elämänsä Alfredin rakkauden varaan ja Alfred on tiennyt sen. Hahmo on traaginen, mutta tuntui että hänen elämänsä mureneminen kuitattiin pienellä reprisellä ja jätettiin hänen hahmokehityksensä kesken.

Trio Infernal! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Kaupunkilaisia edustivat Alfredin neljä vanhaa ystävää, pormestari (Hans Neblung), opettaja (vaikuttava Lutz Standop), poliisipäällikkö (nolostuttavan tekohauska Norbert Lamla) ja pastori (Dean Welterlen). Alussa viisikko vannoo ikuista ystävyyttä, mutta kummasti muut kääntävät selkänsä Alfredille kun kyse on rahasta ja kaupungin maineesta. Pastori näytetään kirjaimellisesti demonien kiusaamana, kun hän hetkellisesti tulee järkiinsä ja rukoilee Alfredia pakenemaan ennen kuin kiusaukset saavat heistä kaikista voiton. Pastorin kautta ivaillaan hauskasti myös katolisen kirkon tekopyhyydelle ja julkisuuskuvan kiillotukselle. Syyllisyydentunteen vainoama opettaja taas vajoaa alkoholismiin ja yrittää pullonsa takaa varoittaa kaupunkia uhkaavasta rappiosta, turhaan.

Ylipäätään miehitys on onnistunut ja ensemble osaa asiansa. Kuorokohtaukset olivat hienoja ja pidin Simon Eichenbergerin iskevistä ja osaltaan parodisista koreografioista. Ohjauksessa on puolensa, mutta nyt käsiohjelmaa lueskellessani havaitsin, että muutama olennainen seikka meni minulta ohi esityksessä ja olisin kaivannut niille enemmän painotusta. Musikaali on siis mielestäni vielä kesken, mutta siinäpä on tuleville ohjaajillekin tekemistä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu ja galleria
VBW:n YouTube-kanava
Thuner Seespiele ja galleria

Tarzan – Helsinki 2014

Helsingin kaupunginteatteri pisti pystyyn kunnon sometapahtuman ja kutsui leegion bloggaajia tutustumaan taloon ja Tarzan-musikaaliin torstaina 27. maaliskuuta eli viikko ensi-illan jälkeen. Kiitos useampien liikennelaitosten missasin alkutervehdyksen ja talon historian esittelyn, mutta sentään juoksin sopivasti kiertokäynnin alkuun.

Alkuun kiersimme käytävien ja lavan sivussa olevan laittautumisluolan kautta näyttämölle, jossa tapasimme ohjaaja Kari Rentolan. Rentola kertoili musikaalista mm. sen, että tämä on Tarzanin ensimmäinen produktio joka ei ole kopioitu Broadwaylta. Disneyn edustajat olivat suorastaan kieltäneet häntä kopioimasta muissa maissa nähtyä formaattimusikaalia ja olivat tutustumiskäynnillään erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Non-replicoiden fanina olen itsekin iloinen, että Helsingissä saatiin ja piti tehdä aivan omanlaisensa Tarzan eikä vain halpakopioita. Rentola tuntui ottaneen jonkin verran vaikutteita Edgar Rice Burroughsin alkuperäisistä kirjoista, jotka hän tuntee jo lapsuudestaan. Muutenkin sain sellaisen mielikuvan, että Tarzanissa on moni päässyt toteuttamaan lapsuusaikaisia seikkailuleikkejään. Samaa asennetta henki lavalle parahiksi tassutellut illan viidakon sankarimme Saska Pulkkinen, joka kertoili harjoitusajasta ja Tarzanin hahmon kehittymisestä musikaalin edetessä. Rooleissa on kaksoismiehitys, ja Pulkkinen ja Tarzania myös esittävä Jon-Jon Geitel ovat tuttuja jo kouluajoilta.

Lavalle alkoi valua erinäköisiä verkkareihin pukeutuneita eläimiä, joten ryhmämme ohjattiin sivummalle. Olen työharjoittelussa ja tuttujen perässä pyörinyt suht monen teatterin lavantakaisissa sokkeloissa, mutta suurin osa niistä on ollut kommunistien rakentamia tai 1800-luvulla kaupungin keskustaan tehtyjä – toisin sanoen ahtaita. Kaikki se tila ja tavara HKT:n sivunäyttämöllä! Säilöttyjen lavasteiden välissä mahtui liikkumaan kunnolla! Samaan tilaan mahtui useamman teoksen lavasteita kerralla! Ja heti vieressä oli valtava lavastepaja ja -varasto, jossa oli vaikka mitä, muun muassa lisää tilaa. Ihastelin erityisesti suurta ja hieman nuhjaantunutta Miska-nallea, joka oli ripustettu seinälle. Esillä oli jo ensi syksyn Kuinka menestyä liike-elämässä -musikaalin lavastesuunnitelmia.

Lavasteiden keskeltä matkamme jatkui valtavaan pukuvarastoon, jonka loppumattomilta rekeiltä bongailin paljon varsinkin Hairsprayn (2005) värikkäitä asuja. Teatterilla on muuten lauantaina 10.5. puvustokirppis, joten kannattaa käydä vilkaisemassa. Suosittelen menemään paikalle hyvissä ajoin ennen ovien avautumista, koska jonot tuppaavat olemaan melkoisia.

Skumppa- ja tikkupullatarjoilun kautta siirryimme katsomaan itse esitystä.

En ole juuri katsonut Disney-elokuvia sitten Pocahontasin (1995), joten animoitu Tarzan (1999) on jäänyt näkemättä. Tässä tapauksessa se on ehkä hyväkin, koska menin teatteriin ilman sen kummempia ennakko-odotuksia eikä esitystä tullut verrattua mihinkään. Broadwaylla musikaali ei ollut menestys, mutta Saksassa ja Hollannissa se on vetänyt jättiyleisöjä. Tällä hetkellä monikansallinen teatterijätti Stage Entertainment pyörittää musikaalia Stuttgartissa, jossa koko parituhatpaikkainen Apollo-teatteri on rempattu viidakoksi. Sitä ennen musikaali meni Hampurissa viisi vuotta putkeen. HKT:n kaltainen repertoaariteatteri ei ymmärrettävistä syistä voi venyä ihan samaan, mutta käytettävissä olevat resurssit on hyödynnetty hyvin.

Tarzan! © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Tarzanin musiikilliset ansiot eivät ole kovin erikoiset, ellei katsoja fanita Phil Collinsia. Rakkausduetot olivat muun menon keskellä hieman mitäänsanomattomia, kun taas kerronnallisemmat kohtaukset kuten leirin hajotus toimivat hyvin. Musikaalius ei kuitenkaan tunnu edes olevan esityksen pointti, tai ainakin se on helppo unohtaa. Näyttelijöiden liikkeet, lavastus, yksittäiset kohtaukset, huumori ja erilaiset jipot veivät huomioni tehokkaasti. Myös tarina on vahva, eikä Tarzania voikaan kutsua sellaiseksi surullisenkuuluisaksi musikaaliksi, jossa tarina on kyhätty pikaisesti kokoon vain, jotta lavalle saadaan kivoja lauluja. Asia on melkeinpä päinvastoin, mutta tarinaihmisenä en todellakaan harmistunut siitä.

Pahis, kätyri ja hassu isukki.
© Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Etenkin näyttelijöiden liikekieltä (koreografi Oula Kitti) oli kiehtovaa seurata. Lavalla todella liikkui Avarasta luonnosta tuttuja gorilloja, joiden tyyliteltyyn menoon oli sekoitettu streetiä, breakdancea, akrobatiaa ja täti-ei-tiedä-mitä. Tuukka Raitalan twiittien perusteella ensemble on tutustunut tanssin ja eläinten liikkeiden ohella mm. parkouriin. Lopputulos oli miltei saumaton kokonaisuus ja eri liikkumistavat istuivat yhteen kauniisti. Liike ei keskittynyt pelkästään tanssikohtauksiin, vaan taustalla eli gorillalauma omaa elämäänsä, kiipeili lavasteissa, leikki keskenään ja oli kaiken kaikkiaan vangitsevaa katsottavaa. Ennen esitystä ohjaaja kertoi suuren osan liikkeestä olevan tanssijoilta itseltään lähtöisin ja heidän erityisosaamisestaan kehitettyä. Porukkaan haettiin kaikenlaista osaajaa, ja lopputulos on hyvin onnistunut. Rentola korosti myös ekonomisuutta eläinten liikkeissä: ne eivät käytä energiaa turhaan, vaan jokainen liike on tarkoituksenmukainen. Tämä metodi yhdistettynä tanssiin oli kiinnostavaa.

Katariina Kirjavaisen kaunis lavastus on liikkeeseen sopivasti melko katutaidehenkistä, etenkin runsaat viidakon lehdet ja köynnökset. Mieleeni tulivat myös koulunäytelmät ja naivismi, mutta tällä kertaa pahvisuus ja maalatut yksityiskohdat olivat tarkoituksellisia ja täydensivät hauskasti graffitivaikutelmaa. Lavaa hallitsee oksistomainen temppurata, jossa gorillat kulkevat, roikkuvat, heiluvat ja tasapainoilevat. Teki mieli itsekin kokeilla! Tunnelma on tumma mutta sadunomainen, eikä lava näytä tyhjältä vaikka tavaraa ei paljoa olekaan. Myös Elina Kolehmaisen puvustus on kaunis, ja etenkin gorillapukujen viitteellisyys on hauskaa katsottavaa. William Ilesin valaistukset tapaavat olla kauniita, eikä Tarzan ole poikkeus.

Laumaa uhannut kissaeläin. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarinan hahmot olivat tyypillistä Disney-mallia: sankari ja tämän humoristinen sidekick, voimakastahtoinen sankaritar, hassu vanhempi mies, mustavalkoinen pahis, sankarin viisaat vanhemmat ja niin edelleen. Parhaiten hahmoista mieleeni jäi Tarzanin svengaava gorillabestis Terk. Matti Leino vaikutti äkkiseltään porukan parhaalta laulajalta, ja hänen Terkillään oli asenne kohdillaan ja runsaasti hauskoja kohtia. Mikko Vihma Tarzanin adoptioisänä ja gorillojen laumanjohtajana oli mukavan monitasoinen hahmo. Sanna Majurissa on jotakin sellaista, joka minua ärsyttää roolissa kuin roolissa, mutta siitä huolimatta hän oli mukavan äidillinen Tarzanin adoptioäiti ja hänellä on kaunis ääni.

Saska Pulkkinen sopi Tarzaniksi kuin nakutettu. Hänen olemuksensa oli sympaattinen ja jotenkin juuri niin pihalla kuin kasvava nuorimies joskus on. Samalla hän oli muodollisesti erittäin pätevä. Tarzan on kiltti ja symppis heppu, joka ei tahdo kenellekään pahaa, ja hänestä on helppo pitää.

Miniäkokelas esittelyssä. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Jane on aika tyypillinen Disney-sankaritar: itsenäinen, omapäinen ja perusherttainen, vähän sellainen naapurintyttömäinen. Elina Aalto sopi rooliin hyvin, ja samaa voisin kuvitella Raili Raitalasta, jonka myös haluaisin nähdä lavalla. Janella oli runsaasti hauskoja repliikkejä ja sanailua, ja pidin hänen luontomuistiinpanoistaan ilmi tulevasta ajatusmaailmasta. Jane on hyvä hahmo muttei kuitenkaan ärsyttävän hyvä, vaan hänellä on terävä huomiokyky ja huumorintajua.

Olen usein avautunut siitä, miten usein minusta tuntuu, että lapsihahmot ovat lavalla vain keräämässä sympatiapisteitä. Ilokseni pikku-Tarzan oli olemassa muutenkin kuin herttaisena lapsukaisena, ja hänellä on harvinaisen paljon lava-aikaa ja ihan oikeaa tekemistä.

Vastentahtoinen isä ja ottopoika. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Kunnon Disney-kaman tapaan Tarzanissa on paljon myös sellaista, mikä lapsikatsojalta ehkä (toivottavasti?) menee vielä ohi. Päästessään viidakon uumeniin Jane samalla vapautuu viktoriaanisesta näennäissiveydestä varsin hilpeilläkin tavoilla ja kohtaa seksuaaliset, alkukantaisemmat puolensa. (Eikä se puolialaston mies liaanin kanssa edes ilmesty vielä toviin.) Kohtauksessa viidakko rinnastuu vahvasti seksuaalisuuteen, eikä vaikutelmaa yhtään vähennä mm. varsin vinkeän näköinen kasvi, joka heti alkuun syö Janen hameen suihinsa.

Visuaalisuus on sen verran viitteellistä, että lapsi ei luultavasti hoksaa sitä vaan keskittyy hassuihin lonkeroufokasveihin. Aiheeseen harjaantuneille humanisteille symboliikka sen sijaan häröili päin näköä ja aiheutti kikatuskohtauksia. Sisäinen feministini yritti myös kovasti olla näkemättä, kuinka ensimmäisten seksuaalisten kokemustensa uhriksi joutunut nainen pelastuu imevän hämähäkinverkon syvyyksistä fallossymbolilla liikkuvan miehen ansiosta.
(Humanistisen tiedekunnan sisääntuloaulassa sietäisi olla jokin varoituskyltti ylivirittyvistä symboliikka-antureista. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää...)

Terk kavereineen tutustuu sivilisaatioon. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarzan on siis koko perheen musikaali termin paremmassa merkityksessä: siinä on jotain sekä isommille että pienemmille, eikä kummankaan ryhmän pitäisi pitkästyä. Esityksemme yleisö ainakin tuntui viihtyvän hyvin, ja itsekin sain jokuset varsin makeat naurut. Vaihteeksi oli mukava upota maailmaan, jossa pahikset ovat ilmiselvän pahoja ja he saavat ansionsa mukaan. Plussaa myös tietynlaisesta realismista: Tarzan ja Jane eivät suinkaan maagisesti (köhpocahontasköh) vain alkaneet ymmärtää toistensa puhetta, vaan he opettivat toisilleen sanoja, kommunikoivat eleillä ja ymmärsivät välillä väärinkin toisiaan. Tässäkin liikkeellä ja ruumiinkielellä oli oma merkityksensä. Ensemble ei seissyt rivissä laulamassa vaan eli koko ajan, ja duetoissakin tapahtui kaikenlaista. Vilkaisin saksalaisten trailereita, ja ainakin niihin verrattuna Rentolan ohjaus on vähemmän kiillotetun disneymäinen ja siinä on villimpää tummasävyisyyttä ja maanläheisyyttä.

Huom! Teatterilippu saatu ilmaiseksi Helsingin kaupunginteatterilta. Linkkejä: Produktion kotisivu Kuvagalleria HKT:n Tarzan-blogi  Stuttgartin produktio ja sen traileri