Rocky Horror Show – Turun kaupunginteatteri 2013

Aivan aluksi ylistän Turun kaupunginteatterin ohjelmistopolitiikkaa: talon tuontimusikaalit ovat olleet erinomaisen kiinnostavia ja tuoreita valintoja. Myös Rocky Horror Show on varmasti ollut riski, mutta arvostan suuresti sitä, että teatteri ottaa näitä riskejä kuten RHS, Elisabeth, Kesäyön hymyilyä ja Jekyll & Hyde. Kaikesta päätellen se on kannattanut, ja jos ajatellaan kaupunginteattereita, Turussa on ollut minusta keskimäärin ehdottomasti kiinnostavin musikaalikattaus. Toivottavasti sama linja jatkuu teatteritalon remontin jälkeenkin. Resursseja selkeästi on, ja olisi sääli haaskata niitä samoihin ikuisiin Sound of Music -tuotantoihin kuin monessa muussa teatteritalossa.

Kuva © Nana Simelius / Turun kt

Visuaalisesti Rocky Horror Show on näyttävä ja mukavan hullutteleva. Lavastuksen (Jani Uljas) vinkeät yksityiskohdat kuten pakastearkku-Cadillac ja Barbie-häkki viehättivät minua suuresti, ja punaisessa väliverhossa oli ihana vanhan varieteeteatterin tunnelma. Etenkin tanssijoiden puvustus (Tuomas Lampinen) oli mielikuvituksellinen ja hauskan anarkistisen oloinen, ja Janetin pinkki Barbie-look loi mukavaa kontrastia niihin. Vasemman kätensä antanut, Magentan viitta ja Rockyn Borat-henkinen paljettiuikkari jäivät erityisesti mieleen. Pidin myös koreografiasta (Russell Adamson), ja nuoria tanssijoita oli ilo katsella.

Näyttelijävalinnat olivat minusta pääosin onnistuneita. Ei yhtään nappivalintaa, mutta ainakin kaikki osasivat laulaa ja tanssia ja sopivat rooleihinsa ulkoisestikin. Esimerkiksi upea Kirsi Tarvainen Magentana on melko omintakeinen ratkaisu, mutta kaikessa hämmentävyydessään Tarvaisen puumanaishenkinen Magenta kiehtoi minua. Riff Raff on lempihahmoni, ja Miska Kaukonen onnistui olemaan jotenkin sympaattisen pimeä roolissa. Teki mieli antaa hali. Severi Saarisen lutunen Rocky taisi kyllä korjata potin, hilpeää heittäytymistä ja muodollista pätevyyttä oli luultavasti eniten koko porukasta.

Ja sitten se ikävämpi osuus. Ensimmäinen iso ongelma Turussa on huutosakin ja sen myötä yleisön välihuutojen puute. Valtaosa musikaalin vitseistä menettää valtaosan hauskuudestaan, kun mukana ei ole yleisön kommentteja. Osa vitseistä lakkaa aivan täysin toimimasta. Urpo- ja hutsu-huudot eivät auta tässä pitkälle, vaikka esitykseni yleisö niitä innokkaasti huutelikin. Satunnaisella pamahduksella ei ole mitään pointtia, jos joku ei karjaise lavalla lausuttuun "Mikä se oli?" -kysymykseen vastaukseksi "Immenkalvo puhkesi!". Rocky Horror Show'ssa interaktiivisuus on aika lailla koko homman pointti, joten esityksen tekeminen ilman sitä tuntuu järjettömältä. Muistelen teatterin hakeneen keväällä huutosakkilaisia, mutta jos heitä ei ilmaantunut, niin täytyisi sinne jotain porukkaa laittaa huutelemaan rivouksia, vaikka sitten henkilökuntaa. Harmittaa edelleen, että omat hoksottimeni toimivat liian hitaasti, jotta olisin tajunnut hihkaista masentuneelle Frankille katsomon pimeydestä "Hymyileminen saa kivekseni kasvamaan!".

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Ylipäätään Marika Vapaavuoren ohjauksesta jäi puuttumaan riehakas överiys, eroottisuus ja absurdius, joita ilman musikaalista putoaa pohja. RHS on esimerkiksi viimeinen musikaali, jossa odottaisin näkeväni loppubiisin laulamisen sievästi rivissä kasvot yleisöön päin. Olisivat edes maanneet rivissä selällään! Ohjauksessa oli kyllä hauskoja yksityiskohtia kuten Riff Raff elvyttämässä Frankia, mutta niiden ulkopuolella tarina eteni melko yllätyksettömästi ja kokonaisuus jäi laimeaksi. Tuntui että näyttelijät yrittivät liikaa näyttää, kuinka tosi outoja heidän hahmonsa nyt ovatkaan sen sijaan, että olisivat vain olleet outoja.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Koreografia ja pari kässäriin kuuluvaa seksikohtausta olivat eroottisinta mitä lavalla näkyi, mutta esimerkiksi paljasta pintaa ja todellista irrottelua olisi saanut olla paljon, paljon enemmän. Vaikka lavalla vilkkui korsetteja ja pvc:tä, puvustus oli peittävämpää kuin 50-luvun kokouimapuvut, eikä vaikutelma ollut kovin rohkea. Jos elokuvaversio 40 vuotta sitten onnistui olemaan villi ja vapaa ja kähmimään ja näyttämään tissit, kuinka Suomessa 2010-luvulla ei ole mitään vilahtelun vaaraa? Kaikki haudattu peittojen, hipsterien (sen housumallin siis) ja ihonvärisen trikoon alle. Kuin olisi syönyt purkkaa papereineen. Joskus tuntuu, että suomalaisissa näytelmissä käytetään jokainen liikenevä tilaisuus juoksennella lavalla munasillaan, mutta tässä tapauksessa johonkuhun oli iskenyt uskonpuute. Toisaalta alastomuus ei yleensä ole eroottista, joten kenties kansamme suhtautuu alastomuuteen avoimesti ja hautaa samalla seksikkyyden jonnekin mielensä perukoille. Tai teatterissa tehdään niin. Tai siellä kuvitellaan yleisön tekevän niin. Joka tapauksessa munastaan borateissa kuoriutuva Rocky oli tervetullut härskiyden tuulahdus keskelle muuten siveää menoa.

Toinen ongelma oli, ikävä sanoa, Sami Saikkonen Frank N. Furterina. Ymmärrän miksi hänet on valittu rooliin, koska hän osaa laulaa ja tanssia ja näyttää hyvältä korsetissa, mutten ole ikänäni nähnyt missään yhtä huonoa näyttelijää. Homma onneksi toimii jotenkuten niin kauan kun Frank laulaa ja hänellä on jokin show esitettävänään, minkä vuoksi pidin Frankin monologien tuomisesta esimerkiksi stand upin maailmaan tai terapeutin sohvalle. Dialogit ja yksittäiset repliikit sen sijaan olivat niin latteita, ettei se ollut enää edes kaurismäkeläisen hauskaa. Olisi kiinnostavaa nähdä, olisiko koko esityksen kokonaisvaikutelma parempi Lari Halmeen ollessa Frankina.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Myös musiikin sovitus (Ismo Laakso) oli jokseenkin omituinen: pidin muutamasta jazzahtavasta kohdasta, mutta joskus biisien tunnistaminen oli suorastaan vaikeaa eivätkä musiikki ja teksti oikein osuneet yhteen. Tilannetta ei parantanut Moog Konttisen suomennos, jota on Marika Vapaavuoren mukaan muokattu ja modernisoitu produktiota varten, koska suuri osa alkuperäisistä viittauksista ei sanoisi valtaosalle yleisöä yhtään mitään. Verrattuna Seinäjoen levytykseen vuodelta 1995 teksti onkin melko erilainen. Suomennoksen laulettavuus ja riimit olivat turkulaisten prosessissa kärsineet kovia, eikä sisältökään varsinaisesti tehnyt vaikutusta. Elleivät korvani pettäneet, niin esimerkiksi I'm Going Home -kappaleesta puuttui kokonaan korttipeliviittaus, mikä taas teki korttien sirottelusta katsomoon täysin tarpeetonta. En lopulta kovinkaan paljon harmitellut sitä, että sanoista ei saanut selvää ja musiikki hautasi ne ajoittain alleen. Joko miksaaja ei oikein ollut tehtäviensä tasalla, salin äänentoisto on pahasti remontin tarpeessa tai istuin akustiikaltaan huonolla paikalla.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Lopussa astelin salista ulos turhautuneena ja ärsyyntyneenä kaikesta siitä potentiaalista ja resursseista, joita tässä oli hassattu. Olisin niin kovin halunnut pitää esityksestä ja nähdä ensimmäistä kertaa lavalla sekopäisen kulttiklassikon. En tiedä, tajuaako musikaalia tuntematon, miksi se on niin suosittu. Koko produktio on näyttävyydestään huolimatta kovin hampaaton ja siloiteltu. Rocky Horror Show'n tarina itsessään ei kanna kovin pitkälle, vaan kulttimaine tulee nimenomaan niistä elementeistä, jotka Turussa ovat jääneet pois.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.

Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.

Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.

Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.

Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.

Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.

Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.

Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).

Elisabeth – Budapest 2013

Olen nähnyt Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaalin Budapestin Operettszínházissa jokusen kerran aikaisemminkin (blogikirjoitukseni vuodelta 2010), mutta viimeisin oli esiintyjien osalta ehdottomasti paras kokonaisuus. Ohjaus toimii keskimäärin hyvin, ja pidän siitä, miten kohtauksia on linkitetty toisiinsa ja miten siirtymät kohtausten välillä toimivat. Ainoa iso miinus on puuttuva laulu Wenn ich tanzen will, joka on lisätty musikaaliin vasta Unkarin-ensi-illan jälkeen. Käsikirjoituksessa on korostettu Unkarin osuutta keisarinna Elisabethin elämässä ja Elisabethin osuutta Unkarin politiikassa, joten musikaalin muualla nähneet saattavat hämmentyä lisätyn dialogin määrästä. Produktioon on myös lisätty historiallisista salaliittoteorioista ammentava kohtaus, jossa kruununprinssi Rudolf liittoutuu salaa unkarilaisten nationalistien kanssa. Produktio on siis melko erilainen kuin rajan takana Wienissä tällä hetkellä esitettävä (blogikirjoitukseni viime vuodelta), mutta kummassakin on kiinnostavat puolensa.

Budapestissa on lähdetty visuaalisesti melko painajaisenomaiselle linjalle: pyörönäyttämöllä on metallista hitsattuja apokalyptisiä rakennelmia, jotka toimivat milloin palatsina, milloin bordellina. 1990-luvulla Operettiteatterilla oli ikävä taipumus täyttää lava tarpeettoman suurilla kuoroilla, tanssijoilla ja yksityiskohtaisella tarpeistolla, mikä Elisabethissakin häiritsee melko lailla, koska pidän yleensä minimalistisemmasta ja vähemmän realistisesta ulkoasusta. Lavalla on liikaa tavaraa, ja olennaisia henkilöitä on ajoittain hankala löytää ensemblen seasta. Lisäksi puvustus huokuu 90-lukua (Kuolemalla on mm. valkoiset hiihtohousut), eikä vaikutelmaa paranna se, että Kuolemantanssijat näyttävät karanneen Cindy Crawfordin aerobicvideoilta. Nykykatsojalle ysärihenkisyydessä itsessään on tietysti omaa painajaismaista estetiikkaansa.

Prologi tuonpuoleisessa

Olen nähnyt Bernadett Vágón nimiroolissa aiemminkin, mutta silloin hänellä oli vielä korviasärkevä tapa huutaa korkeimmat kohdat laulamisen sijaan. Nyt sekä hänen äänensä, hän itse että hänen tulkintansa olivat kypsyneet, ja hän oli jo uskottavampi vanhanakin keisarinnana. Bernadett on edelleen ihanan tyttömäinen ja voimakastahtoinen nuori Sisi, mutta nyt myös kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen toimii erinomaisesti.

Kuolema (Zsolt Homonnay) ja keisarinna

Samalla Zsolt Homonnayn melko miehekäs ja raamikas Kuolema sopii hyvin hänen kuvittelemakseen. Homonnay on edelleen ehkäpä lähimpänä "minun" Kuolemaani, sellaista miksi hahmon itse kuvittelisin: enigmaattinen, kylmä ja tottunut saamaan haluamansa, mutta samalla ironinen, huumorintajuinen ja pinnan alla kuohahtelevan temperamenttinen. Lisäksi Homonnaylla on persoonallinen ja hieno ääni. Upeimmillaan hän on Kuoleman tärkeimmässä soolossa, jossa mustasukkainen Kuolema keisariparin häissä julistaa viimeisen tanssin kuuluvan vain hänelle. Kuolema mm. kilistää pilkkaavan sivistyneesti lasia jähmettyneiden häävieraiden ja keisari Franz-Josefin kanssa ja lopussa juo morsiusparin maljan. Mahtava ohjausratkaisu, joka sopii hahmolle täydellisesti. Kuoleman melko androgyyniä puvustusta ja maskeerausta ei selvästikään ole tehty Homonnayn malliselle miehelle, joten vaikutelma muistuttaa hetkittäin irvokasta drag queenia, mutta olen onneksi ehtinyt tottua sivuuttamaan sen.

Uusi tuttavuus tässä esityksessä oli Miklós Máté Kerényi, tuttavallisemmin Kiskero, joka aloitti anarkisti Luigi Luchenin esittämisen tänä vuonna. Pisimpään Luchenia esittänyt Tamás Földes ei mielistelevässä setämäisyydessään vetoa minuun ollenkaan, mutta Kiskeron elosalamamainen energia, yleinen pomppivuus ja röyhkeys sopivat Luchenille erinomaisesti. En pidä liian hulluista Lucheneista, ja Kiskeron murhaaja-kertojan terävä-älyinen sarkasmi ja pillifarkkuinen rokkaripoikaolemus tekivät hahmosta vetoavan. Kiskero on teatterin tämänhetkisen johtajan poika, mutta hän on lunastanut paikkansa talossa ihan omilla kyvyillään ja on mm. palkittu koomikkoroolien esittäjä opereteissa. Hauskana kuriositeettina kerrottakoon, että hän on esittänyt vuonna 1996 samassa produktiossa pikku-Rudolfia.

Elisabeth (Bernadett Vágó), Unkarin tuore kuningatar

Toinen tänä vuonna roolissaan aloittanut näyttelijä oli Bori Kállay, joka esittää arkkiherttuatar Sophieta, Elisabethin anoppia. Yhdistän Kállayn operetteihin ja varsin hilpeisiin rooleihin, joten oli hämmentävää katsoa häntä kylmänä ja valtakunnan edun kaiken edelle asettavana Sophiena. En tiedä, yrittikö hän irrottautua mielikuvasta, jonka moni katsoja varmasti jakoi kanssani, sillä hän oli tarpeettomankin tyly ja pelottava Sophie. Yleensä pystyn tuntemaan sympatiaa myös arkkiherttuatarta kohtaan, kun nuorempi polvi ei ymmärrä hänen uhrauksiaan ja toimintansa syitä, mutta nyt Sophie oli vain yksiulotteinen hirviöanoppi ja se harmitti.

 András Máté Gömöri (Rudolf)
ja Zsolt Homonnay (Kuolema)

Ádám Bálint keisari Franz-Josefina on perushyvä, ei liian nössö tai epäkiinnostava muttei kovin paljoa sympatiaakaan herättävä. András Máté Gömöri kruununprinssi Rudolfina teki hänkin hyvää työtä ja oli soveliaan herkän oloinen. Kaikkiaan ensemble osasi asiansa. Istuin puolittain sivuparven alla, mikä ei ollut optimaalinen paikka äänentoiston kannalta, mutta näkymä lavalle oli erinomainen.

Budapestin Elisabethissa on omat kornit ja ysärihenkiset hetkensä, mutta pidän siitä kierosta huumorista ja maailmanloppua odottavasta tunnelmasta, jolla Habsburgien vallan viimeisiä vuosia ja romahdusta kuvataan. Unkarin puolia pitänyt Elisabeth on Unkarissa lähes pyhimys ja saanut siellä ympärilleen kenties isomman kultin kuin missään, mikä näkyy myös musikaalissa. Toisaalta musikaalissa nauretaan juuri tälle myyttien ja jalustalle nostamisen perinteelle, jota myöhemmin on nähty mm. prinsessa Dianan ympärillä. Musikaali ei Budapestissakaan epäröi näyttää Sisin vähemmän mairittelevia puolia, ja kuva rooliaan vastustaneesta keisarinnasta piirtyy hyvin kriittisenä. Silti minusta tuntuu, että katsojat siellä rakastavat keisarinna Elisabethia loppukumarruksissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Zsolt Homonnay, hiihtohousut ja Kuolemanenkelit

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Eclipsis.org (suomeksi)