Disneyn Notre Damen kellonsoittaja – Tampereen Teatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Heti alkuun varoitus: Disney-statuksestaan huolimatta Notre Damen kellonsoittaja ei ole mikään iloinen lastenmusikaali enkä veisi alle teini-ikäistä katsomaan sitä. Siinä on seksuaalista ja uskonnollista väkivaltaa ja niihin liittyvää valta-aseman väärinkäyttöä, rasismia, julmaa henkistä manipulointia, 1-2 murhapolttoa, yksi tappo ja lisäksi muuten vain kyseenalaista kuvastoa. Myös esimerkiksi PTSD-oireita em. aiheista saavien kannattaa pysyä poissa (ja ehkä lopettaa lukeminenkin tähän). Piirroselokuva on Disneyksi synkkä, mutta musikaali on sitäkin synkempi ja paljon lähempänä Victor Hugon alkuperäisromaanin tunnelmia. Jos vastaavasti inhoat perinteistä Disney-höttöä, Kellonsoittaja voi olla juuri sinun juttusi.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Marjatta Kuivaston lavastus on yksi Tampereen Teatterin tuotannon päätähdistä. Silmissäni näkyi todennäköisesti sydämiä, kun astuin sisään saliin ja ensimmäisenä minua vastassa oli iso gargoilipatsas ja lyijylasi-ikkunoita. Lavasteet ulottuvat reilusti näyttämön ulkopuolelle ja muuttavat koko teatterisalin katedraaliksi, mitä Raimo Salmen kaunis valosuunnittelu täydentää. Erilaiset räystäspirut ovat juuri niin persoonallisia kuin pitääkin, kellotorni on toteutettu fiksusti ja lavastuksen osat liikkuvat paikoilleen ja pois kuin huomaamatta.

Seuraavat kuvaannolliset sydämet pulppusivat minusta, kun pyhimyspatsaiksi puettu ja maskeerattu kuoro (Tampere Cappella vaihtelevalla kokoonpanolla) asteli parven sivuille ja pysyi siellä koko esityksen ajan. Alan Menkenin säveltämä pseudolatinankielinen kirkkokuoromusiikki on suosikkiasioitani piirretyssä, ja teatterissa se nostatti ihokarvat pystyyn.

Suosittelen tällä kertaa istumapaikkaa parvella, koska näyttämön yläpuolella tapahtuu jonkin verran eikä sinne näe esimerkiksi permannon takaosasta. Martin Segerstrålen johtama orkesteri, Ellen Cairnsin puvut, Jonna Lindströmin maskeeraukset ja peruukit ja Adrienne Åbjörnin koreografia täydentävät esteettisen elämyksen. Georg Malvius on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille Les Misérablesin ja Piukat paikat sekä Sademies-puhenäytelmän, joka lienee häneltä suosikkini tähän mennessä. Kellonsoittajassakin on vahvuutensa, vaikka se ei tarinana ja teoksena paljoa minuun vetoakaan. Musiikki on kaunista, ensemble rautainen, Tampereen Teatterin panostus esitykseen vaikuttavaa ja koko työryhmä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Muutaman kohtauksen ohjauksesta olen eri mieltä, lopun videoprojisoinneissa oli pikkuisen kömpelyyttä ja olisin pärjännyt vähemmällä realismiin pyrkimisellä, mutta muuten visuaalisuus oli yhtä silmäkarkkia.

Quasi ja kaverit. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Tarina kertoo tuomari Frollosta, joka pakosta ottaa hoiviinsa veljelleen ja romaninaiselle syntyneen vammautuneen orpovauvan, nimeää hänet Quasimodoksi ja piilossa silmiltä kasvattaa hänestä Pariisin Notre Damen katedraalin kellonsoittajan. Kun Quasimodo kerran elämässään on tottelematon ja livahtaa alas kaduille, hän ihastuu siellä katutanssijaromani Esmeraldaan. Valitettavasti myös romaneja muuten vainoava Frollo ja juuri rintamalta palannut Frollon kaartin kapteeni Phoebus bongaavat Esmeraldan sulot, ja Frollon mustasukkaisuus tuo hankaluuksia kaikille. Hetken yksi jos toinenkin on onnellinen jonkun kanssa, mutta lopulta ei kellään ole kivaa.

Kansallisoopperasta vastikään eläköityneen tenori Ilkka Hämäläisen esittämä kirkonmies Claude Frollo on niljainen, tekopyhä ja irstas ahdistelija, jonka ratkaisu häiritsevään seksinhimoonsa on tuomita himon kohde noituudesta kuolemaan. Frollossa on hyvin tavoitettu järjestelmällinen rasismi, #metoo-teemat ja mm. katolisen kirkon ja eri lahkojen seksuaalinen kriisi. Kunnianarvoisa pappissetä tarjoutuu opettamaan syntiseksi leimaamalleen nuorelle naiselle "evankeliumia" ja "keskustelemaan uskonnosta", ja kun nainen ei innostu, mies ryhtyy kiristämään ja uhkailemaan. Samalla hän tuskailee himojensa kanssa, pitää itseään liian hyvänä ihmisenä haluamaan romaninaista ja näkee tämän pelkkänä demonina joka täytyy tuhota, jotta hän itse voi taas olla rauhassa. Syyhän ei voi olla hänessä itsessään vaan naisen noituudessa, ja hän yrittää pelkästään auttaa heitä kumpaakin. Frollo tuomitsee ahkerasti kaikkien muiden teot paitsi omansa ja on mestari valehtelemaan itselleen. Yleisö joutuu hänen Jumalakseen, jolle hän tunnustaa syntejään ja ilmeisesti kuittaa ne sillä anteeksiannetuiksi.

Ainoa liian pitkälle viety kohtaus on minusta ensimmäisen puoliskon loppupuolella oleva Hellfire, jossa Frollo jeesusmaisesti raahaa lattialle ison ristin, istuu kahareisin sen päälle, repäisee ylävartalonsa paljaaksi, alkaa ruoskia selkäänsä ja samalla jotakuinkin kuivapanee ristiä. Hellfire on hieno kappale, mutta sen näyn edessä alkoi olla vaikeaa keskittyä, koska kohtauksen absurdius alkoi jo naurattaa. Epämääräisesti Da Vinci -koodia muistuttava toteutus rikkoo Frollon muuten vaivihkaisen vajoamisen yhä syvemmälle jonnekin mustuuteen, ja viesti menisi perille huomattavasti vähemmälläkin alleviivauksella. (Lisäksi naurahdin nunnakuorolle, joka Esmeraldan kauniin soolon taustalla rukoilee itselleen rakkautta, valtaa ja rahaa.)

Hirviö ja Frankenstein.
Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Muut tarinan hahmot ovat lähes täysin Frollon vallassa. Quasimodo (liikkis Petrus Kähkönen) on hänen epämuodostunut veljenpoikansa, jonka hän kätkee vauvasta asti kirkon kellotorniin ja manipuloi täysin valtaansa. Frollo kasvattaa Quasimodon lapsenomaiseksi palvelijaksi, jolla ei saa olla omaa tahtoa tai minuutta, vain jatkuvaa nöyryyttä ja kiitollisuutta armollista hyväntekijäänsä kohtaan. Lisäksi kellotornissa kasvanut kellonsoittaja on liki kuuroutunut melusta. Ei siis ihme, että yksinäinen, kiltti Quasimodo luo päässään oman kauniin todellisuutensa, jossa kirkon gargoilipatsaat ja kellot ovat hänen kannustavia ystäviään ja hän keskustelee niiden kanssa ilman ujoutta ja mitään puhevaikeuksia. Kun hän kerran elämässään uskaltautuu kaduille karnevaalihumuun, hän joutuu ihmisten pilkan ja väkivallan kohteeksi, ja Frollo antaa sen tapahtua antaakseen Quasimodolle opetuksen ja vahvistaakseen valtaansa tähän. Lopulta Frollo tuhoaa teoillaan viimeisenkin henkisen pakopaikan, joka Quasimodolla on, ja hän lakkaa puhumasta edes patsaille. Hahmo on surullinen jo ilmankin sitä, että hän rakastuu Esmeraldaan saamatta vastakaikua. Lopulta Frollo saa onneksi tuta itse luomansa Frankensteinin hirviön koston, ja olen harvoin ollut iloisempi pahiksen kuolemasta.

Petrus Kähkönen liikkuu ihailtavan vaivattoman oloisesti pitkin kellotorninsa rakenteita, kiipeilee sillalla korkealla näyttämön yllä ja hyppelee kevyesti alas parista metristä. Samalla hän on kiistattoman vahva laulaja ja hyvä näyttelijä. Lisäksi oli ihana nähdä hänen liikutuksensa ensi-illan loppukiitoksissa.

Ihana Esmeralda (Josefin Silén). Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Josefin Silén romaninainen Esmeraldana on vahva, herkkä ja tulenpalavan halveksiva Frolloa kohtaan. Yksi esityksen kohokohtia on Esmeraldan Frollon kasvoille suoma kunnon nyrkinisku, kun arvon tuomari yrittää ahdistella häntä pienessä sellissä. Teki mieli kannustaa ja huutaa "Potki sitä munille!". Esmeraldan epäkiitollinen tehtävä on lähinnä antaa mieshahmoille syy kehittyä tarinan mittaan, mutta Silén ottaa hahmon omatoimisuudesta ja voimasta kaiken irti. Sen sijaan romanssi kapteeni Phoebuksen (sinänsä erinomainen Lari Halme) kanssa ei sytytä minua, mutta se on lähinnä juonenkuljetuksen vika, koska Phoebus ei juuri saa aikaa näyttämöllä syventää hahmoaan. Lari Halmeen näkeminen Disney-prinssinä on jotain, mitä en ihan heti olisi kuvitellut kokevani, mutta Phoebuksen lievä öykkärimäisyys onneksi antaa Halmeelle mahdollisuuden vähän revitellä eikä olla vain umpirakastunut ja oikeudentuntoinen. Huonoa roolisuoritusta en ole häneltä vielä nähnyt, eikä tämä ole poikkeus. Lisäksi pidän siitä, että Phoebus on aikuinen mies, joka on ehtinyt jo ryvettyä taisteluissa ja nähdä elämää, eikä mikään siloposkinen nuorukainen.

Kaiken ahdistuksen, sorron ja kurjuuden keskellä musikaalissa on myös disneymäistä kevyttä komediaa, iloisia joukkokohtauksia ja pop-balladeja, ja ristiriita on paikoin aika erikoinen. Ongelma on kirjoitettu suoraan teokseen, koska eihän tätä tarinaa toisaalta voi ohjata kevyeksi lastenteatteriksi kohauttamatta samalla olkiaan seksuaaliselle häirinnälle, vainolle ja rasismille. Ymmärrän, että Disney ei anna hankkiutua eroon kaikesta disneymäisyydestä, mutta lopputulos on omituinen sekoitus viihdyttävää lastenelokuvaa ja ahdistavaa tragediaa vakavilla teemoilla. Alan Menkenin musiikki on dramaattista ja kaunista, mutta olisin kaivannut vielä vähemmän keveyttä taustamusiikkiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Frollo tuhopolttaa bordellin välittämättä siitä, onko sisällä vielä ihmisiä. Keveys ja esimerkiksi Risto Korhosen ylihumoristinen kuningas eivät sinällään oikein tasapainotakaan traagisuutta, vaan tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta. Korhosen kertojahahmo onneksi etäännyttää tarinaa hieman, ja tämä ylimääräinen tarinakerros Frollon ja katsojan välillä antaa sentään vähän hengitystilaa.

Kapteeni Phoebus. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Mikko Koivusalon suomennos on varsinkin lauluissa melko epätasainen ja istuu nuotteihin omituisen huonosti, mutta käsiohjelmassa oleva Koivusalon hyvä haastattelu valottaa rivien välistä, mikä ongelmien syynä voi hyvin olla (sen ohella, että Suomessa on parin kuukauden sisällä saanut kantaesityksensä kolme Koivusalon suomentamaa musikaalia, joista yksi vieläpä oli Monty Pythonia). Disneyllä tunnetusti kytätään tuotantoja pikkutarkasti ja asetetaan tiukkoja reunaehtoja, ja Koivusaloa oli esimerkiksi vaadittu lisäämään johonkin kappaleeseen mukaan sana 'melkein'. Tämän ja muunkin kuulemani perusteella vaikuttaa pahasti siltä, että Disneyn valvontaelimissä ei kerta kaikkiaan tajuta, että kääntäminen ei ole sanojen vaihtamista toiselle kielelle vaan ajatusten ja kokonaisuuksien välittämistä kulttuurista toiseen. (Kersti Juvalla on asiasta sanottavaa mm. yhden kirjan verran, kuten HS:n haastattelu 15.9.2019 hyvin tiivistää.)

Koivusalon käyttämästä "normaalista etabloituneesta laululyriikkakielestä" en itse pidä, koska yhdistän sen nimenomaan itsenäisten laulujen lyriikoihin enkä näyttämödraamaan ja musikaalien tarinankerrontaan. Sen etu kääntäjän kannalta on kuitenkin esimerkiksi yksitavuisten sanojen suuri määrä verrattuna hyvään suomen yleiskieleen (mun vrt. minun jne.), mikä nopeuttaa suomentamista huomattavasti esimerkiksi juuri englannista. Hyvä yleiskielikään ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton työkalu, ja hyvin kirjoitettuna se paradoksaalisesti kuulostaa näyttämöllä luontevammalta puhekieleltä kuin laululyriikkakieli. Lisäksi musikaalien dialogi on yleensä hyvää yleiskieltä, joten samoin kirjoitetut lauluosuudet istuvat kokonaisuuteen huomattavasti paremmin ja laulukohtaukset tuntuvat vähemmän irrallisilta. Varsinkin läpilauletuissa musikaaleissa arvostan tätä sujuvuutta suuresti.

Notre Damen kellonsoittajan kuvaannollinen Approved By Disney -leima on ylipäätään sen pahin ongelma, josta on käytännössä mahdotonta päästä eroon, ja etenkin siihen nähden työryhmä on tehnyt todella hyvää työtä. Esitys näyttää ja kuulostaa todella hyvältä, kaikesta näkyy huolellinen tekeminen ja lopputulos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Phantom: Pariisin oopperan kummitus – Jyväskylä 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Arthur Kopitin sanoittama ja Maury Yestonin säveltämä Phantom – Pariisin oopperan kummitus Jyväskylän kaupunginteatterissa on yksi tämän syksyn eniten odottamiani esityksiä. Tarina kertoo Pariisin kaduilla laulujaan myyvästä kaunisäänisestä maalaistytöstä, jonka rikas oopperan mesenaatti bongaa ja lähettää oopperaan laulukoulutettavaksi. Ikävä kyllä oopperan johtaja on juuri irtisanottu ja uudet johtajat eivät lämpene ajatukselle, joten tyttö päätyy töihin puvustoon. Siellä hänen laulunsa kuulee oopperatalon kellareissa asuva salaperäinen naamioitu "kummitus", joka ryhtyy hänen laulunopettajakseen ja auttaa häntä saamaan osaamisensa laajempaan tietoon. Uusilla johtajilla ja kummituksella on muutenkin erimielisyyksiä talon henkilöstöpolitiikasta ja johdon strategiasta. Kun uusi johtaja sabotoi kummituksen suojatin suuren ensi-illan, erimielisyydet hieman eskaloituvat ja ruumiitahan siitä tulee.

Koska inspiroiduin monisanaiseksi ja joukossa saattaa olla spoilereita, tässä on spoileriton TL;DR-versio: Kaunis melodinen musiikki. Kaunis melodinen suomennos. Kaunis, kiehtova ja asianmukaisen hämyinen visuaalisuus. Julmetun kaunista laulua ja pitkälle mietittyä työtä sekä ohjaajalta, koreografilta että näyttelijöiltä. Kummituksella ja sankarittarella on yllättävän tervehenkinen keskinäinen suhde, eikä kilpakosijakreivikään yritä painostaa. Jopa pahiksen motiivit ovat ymmärrettäviä. Vuodatin kyyneleitä ja haluan nähdä uudelleen. Näe sinäkin.

Vielä lyhyempi tiivistys, josta kiitos kuuluu yhdelle seurueemme väsyneistä jäsenistä: "Kummitus hot, hyvä meno."

Erik ja Christine (Riku Pelo ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Sitten asiaan.

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera (joka tämä teos siis ei ole) on monien suosikkimusikaali ja ensimmäisiä itsekin kuulemiani teoksia, mutta Gaston Leroux'n kuuluisasta goottiromanttisesta romaanista on tehty ainakin neljä muutakin musikaalia. Yeston&Kopit aloittivat omaansa jo ennen Lloyd Webberiä, mutta ALW ja hänen viihdekoneistonsa ehtivät valmiiksi ensin ja ovat siitä asti hallinneet West Endiä ja Broadwayta. Niiden ulkopuolella Yeston&Kopit ovat kuitenkin sitkeästi hurmanneet katsojia omalla versiollaan, joka sopii hyvin myös alle tuhatpaikkaisiin teattereihin ja kertoo tarinan hieman eri näkökulmasta. Tämä versio ei ota itseään liian vakavasti vaan heittelee draaman sekaan tilannekomiikkaa ja verbaalihuumoria, jotka oudolla tavalla sopivat kaiken sen kauneuden, lämmön ja tragedian keskelle.

Maury Yestonin klassinen musikaalimusiikki on kauniin melodista ja pulppuaa elämäniloa ja rakkautta. Kapellimestari Jari Puhakka on sovittanut musiikin kokonaan uudelleen, ja hänen johtamansa 11-henkinen orkesteri soi kauniisti ja kuulostaa kokoaan isommalta. Marika Hakolan suomennos soljuu eteenpäin musiikissa, sopii tyylisuuntaan ja tapahtuma-aikaan ja on kaiken päälle kauniskin. Yksikään tavupaino ei ole eksynyt väärälle nuotille, missään ei särähdä korvaan tarpeeton tyylirikko tai aidan matalimmasta kohdasta meneminen, ja jopa sisäsoinnut ovat täydellisiä. Tätä lisää musikaalisuomennoksiin, prkl! Ei myötähäpeää kornien riimien tai "riimien" vuoksi, sinne päin musiikkiin yhteensovitettuja tavupainotuksia à la lasTENkoDINkaDULla ja tarvetta hokea itselleni, että voisihan suomennos huonompikin olla. Tarina etenee, hahmojen persoona tulee esiin, laulajat voivat keskittyä laulamiseen eikä sanojen kanssa kompasteluun. Kiitos tästä. #kehukääntäjää

Maiju Sallaksen ohjaus on oikea runsaudensarvi, ja varsinkin pidin henkilöohjauksen syvyydestä, mikä musikaaleissa ei ole mikään itsestäänselvyys. Ensi-illassa näyttämöllä oli havaittavissa vielä pientä jännityspönötystä, mutta eiköhän meno siitä rentoudu. Teoksessa on varsinkin toisessa puoliskossa aika pitkiä dialogikohtauksia, mutta niissäkin sisältö on onneksi mielenkiintoista, joten ainakin oma keskittymiskykyni pysyi mukana. Yleisesti ottaen tarina etenee jouhevasti ja näyttämöllä tapahtuu koko ajan vaikka mitä.

Christine (Saara Jokiaho) Pariisin kaduilla. Kuva © Jiri Halttunen

Jyväskylän kaupunginteatteri tuntuu sisuuntuneen keväisestä lattianostimen romahduksesta, jonka korjaamiseen ei saatu määrärahoja, ja on pistänyt pystyyn kauniin esityksen, jossa on Annukka Pykäläisen suunnittelemat kiehtovat, hämyiset lavasteet pienellä industrial-vivahteella. Toisilla teattereilla on huipputekniikkaa ja heillä on lattiaan sahattu reikä, kuten lavastaja lehdistötilaisuudessa totesi, mutta tekniikan vastineeksi näyttämöllä nähdään vähäeleisiä ja turhasta kikkailusta riisuttuja kohtauksia, joissa näytteleminen on pääosassa.

Siitä huolimatta lavastus on näyttävä ja tyylikäs, mikään ei näytä halvalta tai pahviselta ja mm. pyroefektit tuovat visuaalisuuteen jännittävyyttä. Tuukka Toijanniemen suunnittelemat projisoinnit sulautuvat niin osaksi kokonaiskuvaa, etten edes tajunnut katsovani sellaisia. Oopperatalon yläkerrokset näytetään korostetun lavastemaisina ja kaksiulotteisina, kun taas kummituksen maanalainen maailma on huomattavasti konkreettisempi ja todellisemman oloinen syvine varjoineen. Lavasteiden rakenteita ei juuri piilotella, vaan näyttämöllä on reilusti näkyvissä teräskehikkoa ja turvavaijereita, oopperatalossa kun liikutaan. Jokin värimaailmassa tuo mieleen vanhat mustavalkoiset tai seepiasävyiset mykkäfilmit. Lavastuksen murrettua sävypalettia ja metallisuutta vasten Tuovi Räisäsen upeiden pukujen väriloisto pääsee hyvin oikeuksiinsa. Etenkin oopperoiden puvustukset ovat hervottomia, mutta hahmojen arkivaatteissakin näyttää aina olevan jokin juju.

Kummitus ja keijukaiskuningatar (Riku Pelo ja Johanna Isokoski). Kuva © Jiri Halttunen

Yksi tämän Phantomin vahvuuksista on se, että tarina ei ole mustavalkoinen, vaan jopa karikatyyriset hahmot ovat inhimillisiä ihmisiä vikoineen ja hyveineen. Ykköspahis Carlotta ja hänen rahanhimoinen aviomiehensä selvästi rakastavat toisiaan ja kuhertelevat oopperatalon nurkissa, vaikka olisi ollut helppoa tehdä miehestä pelkkä voimakastahtoista vaimoaan pelkäävä tohvelisankari. Vanha oopperanjohtaja Carriere (herttainen Jouni Salo) on kertomastaan päätellen ollut nuorena petollinen häntäheikki ja pelkuri, mutta hänessäkin on rakkautta ja lopulta se opettaa häntä kantamaan vastuuta.

Dramaattisista juonenkäänteistä ja goottiromanttisista elementeistä huolimatta tässä Leroux'n tarinan versiossa on muutenkin yllättävän terveitä ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvia ihmissuhteita. Kukaan ei yritä omistaa toista ihmistä, pakottaa ketään naimisiin tai kiristää rakkaudella. Ainoa ensisilmäyksellä intohimoisesti rakastuva hahmo ilmeisesti tekee niin ainakin kerran viikossa. Ihmiset välittävät toisistaan, ja sitä on ihanaa katsella. Samalla se tasapainottaa muuten dramaattisia tapahtumia ja tuntuu korjaavan tarinan edellisen sukupolven tekemiä virheitä. Että jos ei heittäydyttäisikään suin päin tuhoisaan rakkauteen vaan tutustuttaisiin, löydettäisiin yhteisiä harrastuksia ja oltaisiin ihmisiä toisillemme. Siinä samalla tulee tehtyä vähän inhimillisiä virhearviointeja, mutta ne ovat, no, inhimillisiä. (Enkä puhu nyt niistä murhista.)

Järkyttynyt oopperan ensemble ja yksi kasvoton. Kuva © Jiri Halttunen

Christine (ensi-illassa upeaääninen, ihana Johanna Isokoski) on tukevasti jalat maassa seisova maalaistyttö, joka säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja herttaisuutta muttei kiltteydestään huolimatta ole ihan kaikkien vietävissä. Unelmaprinssi Philippen huokaillessa rakkauttaan Christinelle hän käy läpi laulusuoritustaan ja hermoilee tulevaa uraansa. Laulukilpailussa hän räjäyttää pölyt kuulijoiden korvista ja hurmaa kaikki – ja tekee sen itse säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella. Samaista uusinta lauluaan hän on tarinan alussa kaupannut Pariisin kaduilla. Enpä ole vielä kohdannut ammatikseen säveltävää musikaalisankaritarta, joka on samalla myös pienyrittäjä. Christine ei ole neito pulassa vaan itsenäinen ja itsekin hyvin pärjäävä toimija, joka välillä arvioi tilanteensa väärin ja luottaa ihmisten hyvyyteen liikaa. Rooli on jaettu puoliksi Isokosken ja teatterin oman näyttelijän Saara Jokiahon kesken, ja aion ehdottomasti hankkiutua paikalle katsomaan myös Jokiahon roolityötä.

Riku Pelon esittämä kummitus eli Erik on sympaattinen, kohtelias ja kiltti hahmo, jota tekisi mieli halata. Toisin kuin suurimmassa osassa Kaunotar ja hirviö -tyyppisiä goottilaisen kauhuromantiikkaperinteen tarinoita, tämä hirviö ei pidä Christineä vankina tai yritä omistaa häntä. Pukuhuoneen peilistä ilmestyvä naamiomies ei hypnotisoi neitoa mukaansa vaan tulee tsemppaamaan jännittävää lauluoppilastaan ennen ensi-iltaa. Tukholma-syndrooma loistaa poissaolollaan, eikä missään romantisoida kidnappausta tai uhkailua! Miten virkistävän tervettä!

Christine yksinkertaisesti ihastuu ystävälliseen jos kohta vähän salaperäiseen laulunopettajaansa, joka menee naispuolisen henkilön huomiosta suloisesti täysin lukkoon. Se ei toki haittaa, että mies on pitkä, tumma, komeaääninen baritoni, jolla on hyvä tyylitaju ja aika ihanat hiukset. Erik on viettänyt koko elämänsä oopperatalon katakombeissa vanhojen lavasteiden keskellä, joten en yhtään ihmettele, että hänen puheensa on korkealentoista ja elekielessään herkullista draamaa. Pelo ei kuitenkaan ylinäyttele tai tee hahmosta tarkoituksettoman koomista, ja hänellä todella on upea ääni.

Pienenä miinuspuolena Erik tappaa pari tyyppiä, mitä Christine tosin ei tiedä. Siinäkin on sitä paitsi kyse itseään ja rakkaitaan puolustavasta ihmisestä, joka on tainnut oppia moraalikoodistonsa oopperoista eikä yhteiskunnan laeista. Christinelle raivostuttuaankin Erik aidosti katuu, toteaa sopraanonsa olleen oikeassa ja on onnellinen, että sai sentään kuulla tämän laulavan vaikka tämä nyt hänet luultavasti hylkääkin, ja viimeistään siinä vaiheessa bloggaajalla saattoi olla vähän tippa linssissä. Lopussa katsomosta kuului sieltä sun täältä niiskutusta.

Olin myös näkevinäni Erikin hahmossa ripauksen aspergeria: valikoiva empatiakyky, hieman omalaatuinen näkökulma maailmaan, yliherkät aistit ja kauneudenkaipuu, vaikeuksia tunnetaidoissa ja aavistuksen korrektimpi puhetapa muihin hahmoihin verrattuna. Kyökkidiagnosoinnillani ei sinänsä ole vaikutusta juoneen eikä se määrittele Erikin persoonaa, se on vain kiinnostava mahdollisuus ja yksityiskohta joka herätti huomioni.

Kreivi ja sopraano (Pekka Hiltunen ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Pekka Hiltusella on vähän epäkiitollinen rooli kilpailla salaperäisen laulunopettajan kanssa, mutta dandymäinen naistenmies kreivi Philippe pääsee kyllä pitkälle kun vähän malttaa keskittyä Christineen. Hiltunen ja Isokoski ovat hirveän suloisia yhteisissä kohtauksissaan, ja kreivistä paljastuu varsin hurmaava ja vilpittömän oloinen nuorimies, jolla on hyvin hallussa niin 1920-luvun tanssiliikkeet kuin miekkailukin. Jos kreivi vain antaa Christinen luoda uraa, niin näillä kahdella voisi olla valoisa tulevaisuus.

Oopperan uusi johtajatar Carlotta Cholet (päräyttävä Tytti Vänskä) on herkullinen pahis, jonka suuri unelma on olla palvottu oopperadiiva ja luoda juuri sellaisia oopperatuotantoja kuin hän haluaa. Carlotta on jokaisen alaisen kontrollifiikki painajaispomo, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä tai häntä lahjakkaampia työntekijöitä. Hänellä on psykologista silmää olla tehokas ja huomaamaton työpaikkakiusaaja, mielistellä, manipuloida ja saada tahtonsa läpi. Samalla hahmo on hillittömän hauska, ja yhdessä rakastavan aviomiehensä (Henri Halkola) kanssa he ovat lyömätön työpari. Kolmanneksi komediatrioon liittyy jokaisen brittidekkarin arkkihahmo poliisitarkastaja Ledoux (Markus Virtanen), jonka tehtävänä olisi napata tämä mystinen kummitus.

Jokaisella ensemblehahmollakin tuntuu olevan tarinansa, joka kertoutuu vilahduksina tapahtumien taustalla. Välillä teki mieli huutaa pysäyttämään päähenkilöiden puuhat hetkeksi, että ehtisin huomata kaikki hauskat pienet yksityiskohdat päätarinan varjossa. Esimerkiksi oopperan näyttämömestari (Hannu Lintukoski) pystyisi luultavasti esittämään yhden miehen show'na koko ohjelmiston tanssinumeroineen ja aarioineen, ja hän on piippunsa kanssa ilmaisuvoimaisempi kuin monen teatterin koko musikaaliensemble yhteensä. Kreivi Philippen lutunen autonkuljettaja (Markus Virtanen) oli varastaa show'n heti kättelyssä, ja oopperan esiintyjäkaarti on vielä aivan oma lukunsa. Lauluvalmentaja Juho Eerola ja koreografi Jouni Prittinen ovat saaneet ensemblen tekemään huipputyötä, ja jotenkin porukka onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä yhtenäinen ensemble että kokoelma erilaisia persoonia. Yestonin musiikki ei sitä paitsi ole mitään helppoa laulettavaa.

Poliisi, aviomies ja diiva lukevat taidekritiikkiä. Kuva © Jiri Halttunen

Phantomista jäi traagisista sivujuonteista huolimatta lämpimän onnellinen olo, kuin olisi kääriytynyt pehmoiseen vilttiin turvaan ulkomaailman myrskyiltä. Näyttämöltä tulvii hyvää mieltä, lämpöä, rakkautta ja onnellisuuden pilkahduksia. Hahmot ovat hyväsydämisiä ja jopa pahikset tekevät pahojaan rakkaudesta (musiikkiin, rahaan ja toisiinsa). Näyttelijät selvästi nauttivat esityksestä. Matka Erikin itselleen luomaan todellisuuteen on kuin eskapistinen sukellus aikuisten satuun, ja se on juuri sitä mitä tänäkin syksynä kaipaan.

I Would Prefer Not To - Svenska Teatern 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Milja Sarkolan Svenskaniin dramatisoima ja ohjaama I Would Prefer Not To perustuu Herman "Moby Dick" Melvillen novelliin Bartleby: The Scrivener. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ahkerasta lakifirman kirjurista, joka vähitellen lakkaa ympäristönsä hämmästykseksi tekemästä työtään ja istuu vain toimistossa. Syyksi hän ilmoittaa "Jag ska föredrag inte", suomeksi jotakuinkin "mieluiten en [tekisi sitä]". Novellin teemana on mm. passiivinen vastarinta, mutta Sarkolan dramatisoinnissa Bartlebyn hahmo laajenee käsittelemään ainakin sosiaalisia normeja, identiteetin rakentamista ja itsensä määrittelyä suhteessa yhteisöön. Miten yhteisö reagoi, kun yksi sen jäsenistä ei yhtäkkiä noudatakaan totuttuja tapoja?

Jag ska föredrag att inte göra det. Kuva: Cata Portin

Esitys on hauskan absurdi, vähäeleinen mutta sitäkin painokkaampi. Vaikka tarinasta ei ymmärtäisi mitään, teksti ja ilmeikkäät hahmot hihityttävät. Esityksen ajan olin välillä melko hämmentynyt tapahtumista, mutta nautin silti täysillä, ja kotimatkalla aloin ymmärtää näkemääni. Hahmot jäivät mieleeni pyörimään ja vaivaamaan ajatuksiani.

Väliajaton näytelmä kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten se ei venytä keskittymiskykyä ja kotiinkin ehtii ihmisten aikoihin. Kaisa Rasilan harmonisessa lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole mitään turhaa, joka kuormittaisi huomiokykyä, joten näyttelijöihin voi keskittyä täysillä. Esityksiä on vain 3.3. asti ja Amos-näyttämön katsomo on pienehkö, joten lipunostajien kannattaa pitää kiirettä.

Jossain vaiheessa teksti nauraa ihmisen pakonomaiselle taipumukselle etsiä kaikelle merkitys, mikä kaltaiselleni kaiken automaattisesti analysoivalle kirjallisuustieteilijälle oli tervetullut havahdutus. Ehdin jo tuskastua hakiessani muutamille absurdeille yksityiskohdille turhaan tarkoitusta, mutta ehkei sitä edes ollut, tai sitä oli muttei minun havaittavissani. Teksti leikkii kielellä ja korostaa sitä, miten yksi sana tai asia kätkee taakseen valtavan määrän merkityksiä, joita ihmiset ovat sille antaneet. Lavasteiden ruoho symboloi mm. luontoa, sinitaivas vapautta ja niin edelleen, näyttelijät edustavat ihmisyyttä, tuoli edustaa kaikkia maailman tuoleja.

Joanna Haartti on kiehtova Bartleby, vaivihkaisen erikoinen ja ilmeettömyydessäänkin huomiota puoleensa vetävä. Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg esittävät tuomaria ja hänen kahta kirjuriaan, joiden harmaan asiallinen ulkokuori alkaa Bartlebyn vaikutuksesta rakoilla yhä pahemmin. Varsinkin Häger, joka on syöpynyt mieleeni Viidakkokirjan Kaa-käärmeenä, on kuin laavaa purskahteleva tulivuori, pinnalta hillityn cool ja provosoituessaan ihanan pikkumaisen tuomitseva.

Se vain lakkasi toimimasta. Kuva: Cata Portin

Minulle teksti kertoi ennen kaikkea erilaisuudesta ja epäkuntoon menemisestä, siitä miten ristiriita itsen ja muun maailman välillä on niin suuri, että se lopulta rikkoo ja saa ihmisen käpertymään omaan itseensä. Bartleby katsoo sisään toimistoon ja näkee absurdin maailman, jossa ihmisenkaltaiset olennot tekevät ja sanovat merkityksettömiä asioita, joissa ei ole hänelle mitään järkeä. Silti hän joutuu toimimaan siinä maailmassa, noudattamaan sen järjettömiä sääntöjä ja mukautumaan siihen olematta henkisesti kuitenkaan osa sitä. Aluksi hän suorittaa tunnollisesti yhteisön osana olemista, mutta hiljalleen hän hylkää itselleen merkityksettömät rituaalit yksi kerrallaan ja vetäytyy yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Toimisto ristikkoikkunoineen on kuin vankila, jossa muut elävät tyytyväisinä, säännöt tuntien ja niitä noudattaen. Heille kaikella tällä toiminnalla on selkeä, järkevä tarkoitus, joka motivoi heitä. Vasta täysin omaan maailmaansa paettuaan Bartleby on vapaa hämmentävästä maailmasta. Hahmo tuo mieleeni autismin kirjon henkilön, joka turhautuu yhteiskunnan käsittämättömyyteen ja masentuu, mutta tulkintoja on varmasti muitakin.

Bartlebyn työtovereiden neuvottomuutta ja reaktioita on kiehtovaa seurata. Aluksi he eivät tiedä, pitäisikö hänen passiiviseen yhdestä työtehtävästä kieltäytymiseensä edes kiinnittää huomiota vai vain olla kuin mikään ei olisi vialla. Hetken he ihailevat ja varovasti matkivat tyyppiä, jolla on pokkaa kulkea omaa tietään. Kun yhä enemmän töitä kasautuu muiden harteille, tulee hämmennys: Mikä sitä vaivaa? Miksei se voi olla kuin muutkin? Seuraa sarja erilaisia suhtautumistapoja myötätunnosta suuttumukseen ja turhautumiseen. Kyökkipsykologi yrittää keksiä mielenterveysdiagnoosia, koska jotainhan siinä on oltava vialla kun se on erilainen. Pitäisikö sille antaa seksiä vai turpiin? Laiska! Estynyt! Rikki! Niskoitteleva! Vakavasti sairas! Kaiken keskellä Bartleby tönöttää ilmeettömänä mutta kohteliaana, ei selitä eikä piittaa muiden hermostuksesta, eikä mikään kiroilu tai maanittelu herätä hänessä mitään reaktiota. Bartleby on kuin hiekanjyvä, joka ensin aiheuttaa koneistossa pientä hämmennystä ja sitten alkavat osaset lennellä irti.

Kuva: Cata Portin

Työtovereiden toinen päänvaiva on se, ettei Bartleby kerro mitään itsestään. Hänen työtovereillaan on pakonomainen tarve määritellä itseään, kertoa asioita itsestään ja erottautua joukosta, mutta niin tehdessään he vain sulautuvat yhä enemmän harmaaseen massaan. Kunkin individualistiset piirteet sekoittuvat toisiinsa, he omaksuvat niitä toisiltaan ja ne leviävät heidän joukossaan kuin muoti-ilmiöt.  Jokainen huutaa maailmalle, kuka juuri hän on, eikä huomaa, että on lähes täysin samanlainen kuin muutkin. Bartlebyn tapainen ihminen näyttäytyy heille salailevana ja epäilyttävänä, ja ihmisiä kun ovat, he näkevät hänessä automaattisesti pahimmat vaihtoehdot. Muut kolme näyttelijää vaihtavat välillä rooleja keskenään ja jatkavat siitä, mihin edellinen näyttelijä roolihahmon on jättänyt. He puhuvat sekaisin suomea ja ruotsia, kopioivat työkseen toistensa puhetta, eivät oikein ole miehiä eivätkä naisia, pukeutuvat lähes samoin ja käyttäytyvät lähes samoin. Yhdessä he ovat kuin kokonainen ihmiskunta, jossa yksilöiden rajat ovat häilyviä. Vain Bartleby on muuttumaton, vakaa ja kiinteä, kunnes lakkaa häilyvärajaisen ihmismassan sosiaalisessa paineessa kokonaan olemasta.

∗∗∗

Uteliaana lainasin teatterin aulasta tekstityslaitteen, joka sitten Kristina från Duvemålan kömpelöhkön tekstityksen on kehittynyt melkoisesti. Nyt laite on käteen sopiva älypuhelin, jolla simppeliä tekstitysohjelmaa käytetään. Sovellusta voi käyttää myös omalla puhelimella, mutta rakas näppäimellinen peruna-Nokiani ei moisiin hienouksiin veny. Ruudun taustaväri on musta, ja repliikit ilmestyvät sille himmeän keltaoranssilla tekstillä, josta saa hyvin selvää. Näyttö ei hohda hämärään katsomoon valoa tai häiritse välkkymällä. Tekstiä on hieman tiivistetty tekstitystä varten, ja useimmiten sitä oli kerrallaan sopiva määrä, jonka ehti hyvin lukea kertavilkaisulla keskittymisen kärsimättä. Silmäkulmasta voi tarkkailla, milloin tekstiblokki vaihtuu uuteen. Käytännössä homma toimii samoin kuin tv-tekstityksissäkin, lukeakseen vain täytyy välillä laskea katseensa näyttämön tapahtumista.

Ainakin tähän näytelmään tekstityksen olisi saanut myös kokonaan ruotsiksi, koska osa repliikeistä oli suomeksi, mikä kielikylpyä kaipaavalle suomenkielisellekin on kiva vaihtoehto. Samoin suomenkielisetkin repliikit olivat mukana suomalaisessa tekstityksessä, mikä auttanee huonokuuloisia. Itse ymmärrän ruotsia kohtalaisesti, joten yleensä vilkaisin tekstitystä vain kun jokin oli epäselvää. Nopeissa ja paljon puhetta sisältävissä kohdissa olin erityisen kiitollinen valmiista suomennoksesta tiiviissä muodossa. Tekstitys toivottavasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esityksiä toisella kotimaisella, vaikka kielitaito olisikin ruosteessa.

Desirée – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Desirée – Pieni yösoitto (A Little Night Music) on kaunis aikuisten satu, jonka pinnan alta paljastuu teräviä särmiä. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende (1955). Lakimies Fredrik Egermanilla on nuori kaunis vaimo, papiksi opiskeleva poika, eloisa palveluskunta ja vaivihkaisia parisuhdehuolia. Kun nuoruudenheila, näyttelijätär Desirée Armfeldt osuu lähistölle, vanha suola alkaa janottaa ja Egerman perheineen päätyy keskelle rakkaussuhdesirkusta, jossa yhdellä jos toisellakin on syrjähyppyjä, kaipuunkohteita ja rakkaudennälkää. Sotku huipentuu kohtalokkaisiin viikonloppukutsuihin Desiréen äidin maaseutukartanossa.

Jos pitäisi kehittää avainsanalista Desiréestä ja tästä arviosta, se olisi jotakuinkin tällainen:
runsas, värikäs, hattara, Barbie, rakkaus, seksi, kaksimielisyys, yksimielisyys, Juice Leskinen, tekstuaalinen rätinä, viikonloppu maalla, valssi, synti, Shakespeare, miehiä ilman paitaa, Veeti Kallio ilman paitaa, filosofiset heitot, mainio mummi, alusvaatteet, kesäyö

Lavastus (Hannu Lindholm) on upean runsas. Ensimmäisessä näytöksessä nukketalomainen talokaruselli suo hyvät puitteet salonkien, makuuhuoneiden ja teatterien vaihtuvalle kavalkadille. Satumaiset valaistukset luovat lisätunnelmaa, ja siten esimerkiksi nuoren rouva Egermanin makuuhuone on barbienpinkki ja hempeä, kun taas Desiréen väriteema on voimakas ja syvä. Toisessa näytöksessä Madame Armfeldtin kartanon puisto, sokkeloinen pensasaita, vehreät puut ja elokuunsininen yötaivas tuudittavat täydelliseen kesäyön unen tunnelmaan. Puoliksi odotin Shakespearen keijujen hiipivän esiin suihkulähteen ympäriltä, mutta sentään puskista putkahteli vain kuolevaista herrasväkeä ja heidän palvelijoitaan. Pensasaidan suomaa suojaa hyödynnettiinkin tehokkaasti. Rakastavaiset setvivät sotkujaan, rakastuivat, erosivat, karkasivat, hakivat lohtua, ja palveluskunta vietteli toisiaan ja seurasi hihitellen isäntäväen säätöä. Palvelijoilla rakkausasiat sujuivat rennosti, mutta herrasväen lemmensuhteet aiheuttivat draamaa ja paniikkia osallisissaan.

Puvustus (Tarja Lapintie) on sekin överin leikittelevä, värikylläinen ja fantasiavaikutteinen. Hajoilin herrojen Egerman pastellisävyisille frakeille, joista tuli elävästi 1980-luku mieleen. Muutamissa kohtauksissa heiluttiin valkeissa (alus)vaatteissa, mikä yhdessä unenomaisen valaistuksen (Eero Auvinen) kanssa toi vastapainoa muun puvustuksen runsaudelle. Pitsit, röyhelöt, laahukset ja hattaraiset värisävyt olivat kuin aikuisten prinsessaleikki, ja kieltämättä pastellifrakeissakin oli jotain Ken-nuken tyylistä. Desirée Armfeldtin tähdittämät näytelmänpätkät oli puvustettu asiaankuuluvan dramaattisesti ja barokkihenkisesti, joskin puvustajan kieli on tainnut olla poskessa.

Kesäyön taikaa. © Kari Sunnari / TTT

Stephen Sondheimin säveltämä musiikki on kauttaaltaan valssia, tuota wieniläisseurapiirien paheksuttua ja syntistä muotitanssia, jossa tanssijoiden vartalot saattoivat jopa koskettaa toisiaan. Desiréessä valssin tahtiin edetään rahtusen pidemmällekin fyysisessä kontaktissa, joten syntiä on tiedossa runsain mitoin. Keinahtelevat kappaleet eivät ole heppoisia musikaalihittejä vaan mutkikkaita, kauniita kudelmia, jotka pistävät laulajat (ja kääntäjän) koville. Joukossa on silti muutama hittibiisi, jotka jäävät päähän kuin tauti: monien tuntema upea Send in the Clowns sekä ensimmäisen näytöksen lopettava joukkokohtaus Viikonloppu maalla. Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, että kun kuulen minkä tahansa melodianpätkän A Little Night Musicista, päässäni alkaa soida Viikonloppu maalla. Musikaaliguru Eeva Kontu kapellimestaroi 11-henkistä orkesteria, jossa on jäseniä mm. Tampereen filharmoniasta. Lopputulos kuulostaa kauniilta, harvinaisen ammattimaiselta ja paljon suuremmalta kuin onkaan.

Juice Leskisen suomennos on herkullinen sekoitus herkkää filosofiaa ja suoraa puhetta, herraskaisia pikkutuhmuuksia ja eksistentiaalista kriisiä. Olin sitten Vampyyrien tanssin (2011) ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kuunnella hyvää musikaalisuomennosta, mutta Juice muistutti kerralla, kuinka mitäänsanomattomia musikaalit usein ovat suomeksi. Mikä tunne yhtäkkiä kuunnella tekstiä, joka herättää ajatuksia! Johon voi ja haluaa keskittyä! Joka ei herätä minussa myötähäpeää tai toivetta unohtaa osaavani suomen kieltä! Jossa on sisältöä, ja vieläpä kieliopillisesti oikein ilmaistuna! Aivoni heräsivät turtumuksestaan ja rätisivät tekstuaalisessa ekstaasissa!

Liian usein musikaalin suomentaa muun työnsä ohessa joku ohjaaja tai kapellimestari ja lopputuloksena on rytmisesti ja/tai sisällöllisesti vähän sinne päin oleva teksti, jonka ainoa tarkoitus on tarjota näyttelijöille jotain laulettavaa ja pitää yleisö suunnilleen kärryillä tapahtumista. Usein tuntuu kuin katsojan ei edes oletettaisi todella kuuntelevan, mitä musikaalissa lauletaan, ja suomennosten yleistason huomioiden hänen ei usein kannatakaan. Toki monissa musikaaleissa myös alkuteksti on diipadaapaa, mutta onneksi Juicen tapainen kääntäjänkoulutuksen saanut tekstiammattilainen ehti kääntää edes pari kunnon musikaalitekstiä. (Ja kun musikaalissa yhtäkkiä on alkutekstille uskollisesti sisältöä, kriitikon pasmat menevät aivan sekaisin ja hän syyttää suomentajaa liian raskaasta tekstistä. Hauskintahan tuossa on, että Juice on todennäköisesti joutunut jättämään valtavasti sisältöä ja sivumerkityksiä pois, koska kaikki ei vain ole mahtunut mukaan toisella kielellä.)

Äitipuoli, poikapuoli ja uhka. © Kari Sunnari / TTT

Siiri muuten sanoi tuon äskeisen vähän napakammin, suosittelen lukemaan. Palatkaamme nyt Pieneen yösoittoon.

Miehitys on harvinaisen onnistunut. Lavalla ei ole heikkoa lenkkiä, vaan kaikki kuoroa myöten osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia. Koreografi Virve Varjos kertoi lehdistötilaisuudessa lisänneensä musikaaliin aiempaa enemmän tanssia, mutta varsinaisia tanssikohtauksia ei juuri ole, vaan varsinkin kuorolle on tanssiaskelia sujauteltu sinne ja tänne kohtausten lomaan. Lopputulos on yhtenäinen ja tyylikäs, ja tanssi vaikuttaa ihan luonnolliselta tavalta liikkua tässä hämmentävässä kesäöisessä hattaramaassa. Pidän muutenkin siitä, miten ohjaaja Miika Muranen käyttää seitsenhenkistä kuoroa: he ovat jatkuvasti läsnä palveluskuntana, näyttelijäseurueena, sivustakatsojina ja kommentoijina, he laulavat ja tanssivat, he piikittelevät ja luovat tunnelmaa.

Petra Karjalainen on herkkis mutta tiikerimäinen Desirée Armfeldt. Pidin etenkin hänen koomikonkyvyistään, ja toisaalta Send in the Clowns nosti ihon kananlihalle. Veeti Kalliota tatuointeineen ei ensimmäisenä ajattelisi Fredrik Egermanin tapaiseksi 1900-luvun alun kunnialliseksi lakimieheksi, mutta kontrasti toimii yllättävän hyvin. Kallio on symppis keski-iän kriisistä kärsivä perheenisä ja selviää lauluistaankin kunnialla. Ei vastaa minun miesmakuani, mutta lihaksikas ja nallekarhumainen Kallio lavalla ilman paitaa tuntui vetoavan moneen yleisössä istuneeseen estetiikanystävään. Desirée ja Fredrik ovat ympäröivästä saippuaoopperasta huolimatta yllättävän maanläheinen ja suorasukainen pari.

© Kari Sunnari / TTT

Teinivaimo Anne Egerman (Anna-Elisa Hannula) on ilkikurinen mutta viaton prinsessa avioliiton satulinnassa. Tytön kujeilua katsoessa täytyy hieman ihmetellä, miten hän ja Fredrik ovat päätyneet naimisiin, mutta kaipa toinen on kaivannut turvaa ja toinen nuoruutta. Avioliitto vaikuttaa asetelmaltaan järkiavioliitolta, mutta kovasti kaksikko näyttää hullaantuneen toisiinsa silleen söpön teinisti. Kikatteleva rouva on ajoittain turhankin ylilyödyn lapsellinen, mutta vakavammissa kohtauksissa Hannula loistaa. Reaktiot aina Desiréen ollessa paikalla ovat mainioita.

Nuoriherra Henrik Egerman (Severi Saarinen) on kuin potkittu koiranpentu. Papiksi lukeva ressukka joutuu kaikkien ylikävelemäksi ja nauramaksi, mutta kun Henrik lopulta sisuuntuu, sitä on ilo katsella. Fanitin etenkin sellonkäyttöä ja Henrikin mainiosti toteutettua osuutta Viikonlopussa maalla. Emmi Kaislakari Henrikiä (ja muutamaa muutakin) kiusoittelevana palvelustyttö Petrana pääsee kunnolla irti toisessa näytöksessä, kun avioliitto ja parisuhde saavat soololaulussa täyslaidallisen kritiikkiä.

© Kari Sunnari / TTT

Tuukka Huttuseen tutustuin ja ihastuin jo Mustalaisruhtinattaren kreivi Zupánina, eikä tulinen rakuuna Malcolm häivennä vaikutusta lainkaan. Huttusen koomikonkyvyt ja fyysinen heittäytyminen rooliin viihdyttävät melkoisesti. Sari Havas rakuunan vaimona jää toisessa näytöksessä vähän juonenkuljetuskeinon asemaan, mutta ensimmäisen näytöksen Pieni kuolema -kappale ja kohtaukset Anne Egermanin kanssa pysäyttävät ajattelemaan.

Tuire Salenius on Desiréen äitinä juuri niin herkullisen sarkastisen kettuileva kuin olin toivonutkin Vanhan naisen vierailun perusteella. Rooli on kuin tehty hänelle. Vain aivan viimeinen hänen kohtauksistaan oli vähän kömpelön oloinen, mutta kyse saattoi myös olla ensi-illan pakollisista tökkimisistä (joita muutoin oli koko porukalla harvinaisen vähän). Ronja Alatalo on hänkin ihan herttainen Desiréen tytär ja hauska aisapari mummilleen.

En ala eritellä tässä kuoron edesottamuksia, niin mainioita kuin ne ovatkin, mutta nimiä en kehtaa jättää mainitsematta. Kaikki kunnia siis näyttelijä-laulaja-tanssijoille Kristiina Hakovirta, Johanna Kalmari, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Anna Pukkila, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström sekä lutuselle Juha-Matti Koskelalle (kartanon hovimestari).

© Kari Sunnari / TTT

Desirée – Pieni yösoitto tuo Tampereelle tuulahduksen eskapistista arjen välttelyä, fantasiaa, romantiikkaa ja naurua. Teatteriin mennessään ei kuitenkaan ole pakko jättää aivoja narikkaan ellei nimenomaisesti tahdo, sillä musikaali tarjoilee myös paljon ajattelemisen aihetta alkaen elämän tarkoituksesta. En yleensä välitä rakkaustarinoista, mutta Desiréessä yhdistyvät operetin unelmankepeä höttöisyys ja toisaalta terävät havainnot ihmisluonnosta sekä ripaus minulle sopivaa sarkasmia ja kyynisyyttä. Kun paketti vielä on toteutettu erittäin kunnianhimoisesti, laadukkaasti ja rakkaudella, niin eihän musikaalia voi kuin ihailla.

Kristina från Duvemåla suomeksi?

PMMP:n Paula Vesala kertoo Me Naisten haastattelussa suomentavansa Kristina från Duvemålaa ensi kevääksi. Mikään teatteri ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmoittautunut musikaalin esittäjäksi eikä edes huhuja ole kantautunut korviini, joten jollakin Suomen teatterilla on ihailtava kyky pitää salaisuuksia.

Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin virallinen Twitter-kanava kertoi Svenskanin ensimmäisten tiedotustilaisuuksien aikaan, että Kristina olisi seuraavaksi todennäköisesti tulossa Tampereelle. Myös Aftonbladet mainitsee, että musikaalia suunnitellaan Manseen. Tampereen Teatterin vuoden 2013 musikaali tunnetusti on Les Misérables, joten herää kysymys, olisiko Tampereen Työväen Teatteri lähdössä haastamaan Keskustorin Kurjia omilla Hämeenpuiston Hädänalaisillaan. Kilpailuasetelma olisi mielenkiintoinen, ja samalla Tampere profiloituisi Suomen Kurjuuspääkaupungiksi 2013.

Ainakaan itse en keksi mitään muutakaan teatteria, joka Kristinan kokoisen eeppisen spektaakkelin saisi pystytettyä, vaikka pienempikin produktio olisi kyllä tervetullut. Kristina myös sopisi TTT:n ohjelmistopolitiikkaan kuin valettu. Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyden ensi-ilta on tiedottajan mukaan 22. helmikuuta 2013, joten sinne duvemålalaiset eivät mahdu. Helsingin kaupunginteatterilta ratkaisu olisi melko outo, kun ruotsinkielistä produktiota esitetään parin kilometrin päässä vielä ensi vuonnakin. Seinäjoella ei minun tietääkseni tehdä ensi vuonna musikaalia. Tampere-talo on yksi mahdollisuus, mutta pidän epätodennäköisenä, että Kristinan kokoinen musikaali pistettäisiin pystyyn vain lyhyttä esityssarjaa varten. Pelkän konserttiversion taas voisi yhtä hyvin esittää ruotsiksi. Jäljelle jäävät pienemmät teatterit kuten Lahti, jossa tällä hetkellä esitetään Hairia.

Arvauksia, valistuneita veikkauksia, vihjeitä, tietoa?

(Asia erikseen on sitten se, osaako Paula Vesala lyriikoiden kirjoittamisen lisäksi myös kääntää, mutta se jääköön nähtäväksi.)

Muoks: Minulle huomautettiin, että on myös mahdollista, että Me Naisten toimittaja on ihan yksinkertaisesti ilmaissut asian väärin ja tarkoittanut "nyt keväällä" viime kevättä. Jutusta puuttuu toisaalta sekin tieto, selvisikö Vesala käännöstyöstään, mikä taas viittaisi ensi kevääseen. Jäämme odottamaan. Metro ainakin uutisoi käännöksestä tällä hetkellä päällä olevana työnä, eikä kukaan ole vielä korjannut tietoa vääräksi.

Empiirinen tutkimus: Svenska teaternin tekstityslaite

Svenska teaternilla on uudenlainen tekstityssysteemi, joka on käytössä ainakin Kristina från Duvemåla -musikaalissa. Lippukassan vierestä voi puoli tuntia ennen esitystä lainata pienen käteensopivan laitteen, josta voi valita tekstityksen joko ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Joku jossakin klikkailee säkeitä ruutuun sitä mukaa kun niitä lauletaan, ja langattoman verkon kautta ne päätyvät katsojien ruuduille oikeaan aikaan.

© Svenska teatern

En olisi välttämättä tarvinnut tekstitystä*, mutta pakkohan hommaa oli testata. Ymmärrän ruotsia ja tunsin Kristinan juonen jotenkuten ennestään, mutta olin silti iloinen, että otin laitteen, koska muutama näyttelijä puhui sen verran paksua murretta, että ruostuneella kielitaidollani olisi pudonnut kärryiltä. Myös ensemblekohtaukset oli mukava saada suomennettuina, ja englanninkielisistä kohdista en olisi saanut selvää ilman nenäni eteen kirjallisina ilmestyneitä lyriikoita.

Paras puoli systeemissä on se, että tekstitystä ei tarvitse katsoa jos ei halua. Oranssi teksti ei hohda katsomossa eikä näy edes vieressä istuvalle, ja laitteen voi pitää sylissä ilman, että lavalle katsoessa silmänurkassa liikkuva teksti veisi omaakaan huomiota pois esityksestä. Kieltä voi vaihtaa, ja kerralla ruutuun mahtuu sen verran tekstiä, että lukiessa ehtii hyvin vilkaista, mitä pari sekuntia aiemminkin sanottiin. Minulla on taipumus sekoittaa henkilöhahmoja keskenään jos heitä on monta ja puvustus ei erottele heitä tarpeeksi selvästi, mutta koska ruudussa näkyi, kuka milloinkin laulaa, pysyin vaihteeksi todella hyvin perillä siitä, keitä tarinassa on ja kuka laulaa ja mitä.

Ruudussa pyörinyt Paula Vesalan suomennos oli ihan hyvä. Suurin osa tekstistä näytti osuvan sen verran hyvin nuotteihin, että jos Kristina koskaan esitetään suomeksi, Vesalan tekstitys saattaa hyvinkin toimia suomennoksen pohjana. Jotkin vaikeimmat kohdat olivat toistaiseksi musiikkiin sopimattomia ja joukossa oli muutama omituisuus, mutta muokkauksella käännöksestä voisi saada ihan esitettävän. Myös englanninkielinen tekstitys näytti olevan musikaalin englanninkielinen libretto eikä erillinen tekstitys tai käännös.

Kuva: AirScript

Ongelmana olikin se, että tekstitys oli kirjaimellisesti käännös ja sellaisena liian yksityiskohtainen tekstitykseksi. Tekstiä oli määrällisesti sen verran paljon, että sitä jäi helposti lukemaan pitkäksi aikaa, jolloin lavan tapahtumat jäivät katsomatta. Tekstiä olisikin voinut tiivistää samaan tapaan kuin tv-tekstityksissä, jolloin asia tulisi selväksi yhdellä vilkaisulla ja huomion voisi keskittää kunnolla lavalle. Käännöksistä kiinnostuneelle oli toki kiintoisaa verrata ruotsinkielistä ääntä ja suomenkielistä käännöstä reaaliajassa, mutta musikaalin tekstityksenä se ei oikein toiminut, koska tekstitys todella vie liikaa huomiokykyä. Olen törmännyt samaan ongelmaan Budapestin teattereissa, joissa tekstitys yleensä näkyy lavan yläpuolella, ja siellä käännös on tungettu vielä pienempään tilaan ja lausetta ei usein ehdi edes lukea loppuun ennen kuin se vaihtuu. Myös Åbo svenska teaterin Les Misérables -tekstitys oli samaan tapaan hoidettu (eikä Jukka Virtasen taipumus olla välittämättä suomen kielen sanajärjestyksestä musikaalikäännöksissään juuri auttanut asiaa). Svenskanin systeemi on siis parannusta siihen, mutta systeemiä voisi kehittää vielä edelleen ja palkata vaikkapa jonkun av-kääntäjän tiivistämään teksti lukijaystävälliseen muotoon.

Laitteen muotoiluun kaipaisin vielä sen verran parannusta, että voisin laittaa sen syliini ja ruutu olisi minuun päin kallellaan. Nyt se jostain syystä on poispäin kallellaan minusta ja laitetta joutuu pitämään kädessä koko ajan, mikä nelituntisessa esityksessä alkoi jo puuduttaa. Laite kannattaa hakea vasta juuri ennen esitystä, koska akku kestää aika lailla Kristinan ajan, ja jos laitteen hakee kovin aikaisin, akku ehtii loppua kesken esityksen – minun tapauksessani juuri, kun uusamerikkalainen metsähippi alkoi laulaa intiaaneista varsin jännällä ruotsilla. Jossain toisen näytöksen alun tienoilla teksti alkoi jo väpättää kevyesti ja himmetä vähitellen. Normaalimittaisissa esityksissä tätä akkuongelmaa ei tietenkään ole. Jouduin myös buuttaamaan laitteen aina sen jälkeen, kun se oli ollut pidempään käyttämättä (ts. ennen esitystä ja väliajan jälkeen).

* Ennen kuin kielitaitoni karttui, näin Unkarissa muutaman sellaisen esityksen, joista en etukäteen tiennyt mitään ja joiden kielestä en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Siihen tottui yllättävän nopeasti, ja vaikka esimerkiksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin kielelliset vitsit menivät yli hilseen ja lujaa, hauskuutta silti riitti.

Linkkejä:
Svenskanin uutinen aiheesta
Laitevalmistajan sivut

Concert review: Kaikki musikaalista!

Kaikki musikaalista! was a dramatized musical concert with the students of the music conservatory of Tampere, TAMK and PIRAMK last February in Pyynikkisali in Tampere.

Giving the concert the title "All about musical" made my inner activist for European musicals grunt, because the better title would have been "All about Anglo-American musical", but let's not get into that. ;-) I'm so unfamiliar with the Broadway classics that it's almost embarrassing to admit it, but the concert was a great quick start guide on them for me.

The songs went chronologically all the way from the early musicals of 1920's to My Fair Lady, Andrew Lloyd Webber and Book of Mormon, from classical to pop and rock, with songs like "The Phantom of the Opera" that are familiar to everyone and other songs that get quite rarely performed. The balance between old and new and well-known and specialities was good, there was something for everyone. The concert was accompanied by a 20-piece live orchestra, and altogether there were about 50 people on stage. Apart from some familiar faces I have no idea about the names of the singers and dancers, but they were all excellent. I hope at least some of them will later end up to Finnish theatre stages. Some already have, because I spotted at least Essi Hannuksela, the gorgeous dream-Sarah from Tanz der Vampire in Seinäjoki, among the dancers. (Some rehearsal photos in her blog.)

The company from The Company. (Source)

The highlight of the first part was an abridged half-an-hour version of Stephen Sondheim's Company. I have mixed opinions on Sondheim: I worship his storytelling and lyric-writing skills, but his music mostly does nothing to me. I've tried and tried to give his compositions a chance and I know they're hugely appreciated for a good reason, but while his music pretty and all, I just don't get into it. This Sondheim Shortened way of getting to know his musicals was perfect for me. They also sang it in Finnish, and at least without knowing the original text I liked the translation, it had some very funny moments. The performers acted and sang very well, and the whole sequence was excellently done.

My other favourites were the My Fair Lady section (in Finnish) with the most adorable Freddie ever, "Macavity" from Cats, "Do you hear the people sing" from Les Misérables and the hilarious "Hello Song" from The Book of Mormon. There were also some really beautiful older pieces, but unfortunately I don't remember the song names. The dramatizing was mostly very well done, and I liked the orchestrations and the orchestra. Some of the costumes looked understandably a bit cheap, but otherwise there wasn't any feeling of a "student-like" atmosphere: everything was professional.

(For those interested in my opinion on the epic and eternal Who Is The King Of Musicals war between fans of Sondheim and Andrew Lloyd Webber: I'm for neither. I respect them both, like some things in both's work and appreciate their influence on the various genres of musical, but neither is my personal favourite.)

"Somebody loves me..." (Source)

On a totally unrelated note, Les Misérables will come to Tampereen Teatteri in 2013, and someone has created a petition for a new Finnish translation. I got into the musical fandom about ten years ago, and already then I heard legends of the horrible Finnish translation of Les Mis. In the golden Geocities times there was even a website with some of the song lyrics, and now they're serving as Finnish subtitles on the 25th Anniversary Concert DVD. The legend seems to be true: the translation is (unintentionally) rather hilarious and often impossible to understand. As a phenomenon this sudden awareness of musical translation quality is interesting - people actually demand for better texts, and at least in this case it's not because of the "it's a translation so it sucks" attitude.

The Producers - Budapest 2010

My taste in musicals is quite specific, but nowadays I like to go and see all kinds of musicals if I get the chance, just out of curiosity. Budapest is for me the perfect place for it, because there are several shows playing simultaneously and the theatres are all repertoire theatres, so already one theatre performs several different musicals per week. The tickets are also cheap, at least when compared to the big theatres in West End, Broadway, Vienna and Germany, and the quality is mostly excellent. I've found some really great shows this way and have had my prejudices proved wrong many times. My favourite examples are Spamalot and Avenue Q: I went to theatre without knowing anything about the show and came out with a stomach ache from all that laughing.

The Producers, though, has been one of my biggest disappointments in theatre, even though the production in the Madách Theatre in Budapest was technically good and I didn't have very high hopes to start with. The humour and the music just didn't match my taste at all and the story didn't have anything to offer for me. The actors were good and did what they could with the characters, but it wasn't enough to save the evening.

By this point I had learned enough Hungarian to understand some jokes, and since they had the original English libretto as surtitles, I could also read the original lyrics*. I had the feeling that I've heard all the jokes before in some B-class sitcom or joke collection or in school when I was 12. There wasn't anything original, radical or shocking in them; they felt just lame, forced and unimaginative. It's not that I'd have a problem with jokes about gays, sex, blondes and Hitler as such, because it's very well possible to make good jokes about those topics, but the jokes in the musical simply felt childish. And since the story of the musical is one big joke about gays, sex, blondes and Hitler and squeezes everything out of those topics, I started to get rather bored after 15 minutes. Besides, Ulla's "Swedish" accent wasn't Swedish at all. :-P

I like the general idea of the show - a conman-like producer's attempt to make a really bad musical about Hitler and get away with the production money - but the characters wrapped around it felt lame and one-sided. There was a funny scene/song or two, like something with hilarious fake pigeons and Leo Bloom's office life scene. Now when I watch the video, I think I could like a scene or two out of context, but a whole musical with the same joke recycled over and over was too much.

At some point I also got an overdose of the Broadway-like dance routines that accompanied almost every scene. I'm not a fan of the most stereotypical Broadway style of making musicals, and even though The Producers partly seemed to be a parody of it, that joke got old quite quickly, too. I did like the staging, and the sets looked great.

I never saw The Producers in Helsinki when it played there back in 2007/2008, but here's the Finnish trailer if anyone's interested. The Hungarian production also seems to have closed, after four years and 200 performances.

* Note: this is not the way to do theatre texts. There's too much text in the lyrics and you don't have time to read them, plus half of the time they don't have much to do with what people are singing or saying on stage. I'm Finnish and am used to reading subtitles but I still couldn't get much out of them, so I can imagine how difficult it must be for someone in whose country everything foreign in TV and movies is not subtitled.

Rebecca - Helsinki, Finland (2008–2009)

Rebecca was played in Helsingin kaupunginteatteri (The Municipal Theatre of Helsinki) in the season 2008–2009. I was in the show presentation and the director told that he has made quite a different production compared to the Vienna one, but there weren't much differences in the way the story was told and staged. Except for a very radical plot change or two. They had cut "Wir sind Britisch", though, which IMO was only a good solution because in Vienna it cut the dark atmosphere created by the scenes before and after it. Otherwise the scene order was the same as in Vienna.

Sari Ann Moilanen as Mrs Danvers,
with a painting of Rebecca in the background.
© Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

The other big change was that Rebecca herself was seen on stage as an "invisible" ghost that danced around in Manderley. She was also shown in a portrait. Considering that Rebecca's absence is an essential point in the story, I found this a bit odd, but I haven't got much against the idea in general. It could work well if it were done right, but in this production it clearly hadn't been given enough thought and the result wasn't very ominous, oppressing or scary. Rebecca just kept popping in in some scenes and dancing very modernly in a plain purple dress. Most of the time she didn't have any point in the scene, she just jumped around and seemed crazy. She also wasn't the Rebecca's spirit that would loom around the house, she just was there. The only scene in which I liked her was in the reprise of "Die neue Mrs de Winter", where she danced/ran around in the house and tried to stop servants throwing away her belongings. She was also in the burning house, I think. If you go to Helsingin kaupunginteatteri more often, you'll notice that they have apparently (had?) a contract with the dancer and "must" find some use for her in productions. She was the fairy in Beauty and the Beast and danced in exactly the same way.

The fire scene was more than confusing. Mrs Danvers walked around in the house with a torch and set things on fire and finally she went to Rebecca's room and was sitting on the bed and hugging Rebecca's nightgown when the house "collapsed". Yes, all good this far. Seconds before the stage went dark Maxim suddenly ran up the stairs to Danny and died with her in the burning house. What the heck? Ich sang "...is my home" in the epilogue where she's supposed to talk about her and Maxim. Then Maxim appeared on stage and kissed Ich and, I don't know, took her to heaven with him or something. Like, hey Mr Director, how about staying true to the original story and not killing characters? They later changed the lyrics to "is our home" (had someone complained?), but Maxim still stayed in the burning house, which made the ending even more confusing.

Sets:
If you don't count the cheap-looking cliffs very clearly painted on a cardboard and the slightly too simple room of Rebecca, I liked the sets. Manderley was airy and light-looking and could be rotated to show different rooms, and the columns were also used in the court scene, which btw looked really good. In the morning room there was hanging a rather confusing pair of some huge pink flowers that probably were supposed to be orchids but looked more like giant female sexual organs. My friends and I came to the conclusion that someone had wanted to highlight the hints that Rebecca or Mrs Danvers or both might have been lesbian.

Sie ergibt sich nicht. © Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

Costumes:
Especially Ich's dresses and hair totally didn't fit the era. They didn't fit any era, she had shapeless cardigans and skirts and a ponytail but it looked maybe more 90's than 20's. Ich's white ball gown was beautiful, but the point of it was a bit lost because all the masquerade guests were dressed in white, too, so she wasn't anything special after all. Also Mrs van Hopper's dress was white, but at least her giant wig with pink feathers made it easier to recognize her among the guests who looked very similar to each other. Danny's black dress was a bit odd in its ankle-length and shape but it didn't disturb me as much as I thought it would. Generally the leading cast's costumes were oddly cheap-looking, shapeless (not in the 1920s way) and ugly, like in some school play.

Translation:
Mediocre, but much better than in Elisabeth (not by the same translator). Some parts worked, some didn't. There weren't any big factual mistakes and the language was good with mostly grammatically correct sentences, but the words didn't fit into the music, and all in all it sometimes sounded like someone had used a big hammer to match the notes and the syllables. Maxim's songs were nearly impossible to sing. I felt like the translator had often just used the first approximately matching word or expression and hadn't stop to think if something else had worked better. An example: Mrs Danvers sings "Palaa, Rebecca!" (Come back, Rebecca!), but because in the music both notes in the word 'palaa' are long, it has to be sung as "Paalaa Rebecca!", which can either mean "Make [hay, etc.] bales of Rebecca!" or "Bale, Rebecca!", and I don't think the song is supposed to have any agricultural meanings.

The ball of Manderley. © Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

Actors:

Sanna Majuri's Ich was confusing. She had her shy moments, like in front of the servants, but in general she was outgoing and confident with strange people, didn't hesitate to answer to Maxim when they first met and so on. She was more just over-the-top clumsy and didn't always know how to act in new situations. And she giggled. When she broke the statue and had to hide behind the desk, she actually giggled like a mindless teenaged bitch because hey, I just broke something and now those adults don't know I'm hiding here. Whatever. I liked her at first, but eventually she started to irritate me more and more and didn't feel like the character anymore.

Sanna Majuri & Kari Arffman.
© Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

Sari Ann Moilanen as Mrs Danvers was great, moving, twisted, mad, everything a Danny must be. Her voice wasn't always enough for the songs, but generally she could sing well. Moilanen is quite a nobody here, she has done some TV ad dubs and played small parts in some revues, etc., but she was definitely the star of the musical. Her "Nur ein Schritt" was scary.

Kari Arffman as Maxim was quite stiff in the beginning, but he got more lively especially in the second act and angsted very well. I've seen Uwe Kröger six times as Maxim and since Uwe is very Uwe-ish no matter what role he plays, it took me time to get used to un-Uwe-ish Maxim. I like Arffman's singing, though he apparently hasn't got that much experience with musicals and you could sometimes hear it. It didn't help that Maxim's lyrics didn't match the notes. The poor man seemed to be in agony sometimes, but then again it suits Maxim's character.

Riitta Havukainen. © Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

Riitta Havukainen as Mrs van Hopper annoyed me. She wasn't symphatetic at all, she was a mean bitch who seemed to dislike Ich. She had her funny moments and she has a nice voice, but her portrayal just didn't work for me at all. "I'm An American Woman" was over-the-top, but somehow in the wrong way; the humour in it was too... Finnish. Straightforward. It's a bit hard to explain, but in Finnish humour things aren't funny if they don't include naughty words. I prefer my humour more subtle, it isn't funny for me that someone kisses someone else's ass and grins.

The same applies to Jack Favell. I hated already Carsten Lepper's Favell, but I hated Antti Timonen's Favell even more. Favell acted like Edward Hyde in the Vienna production of Jekyll&Hyde. He kept laughing madly every time he had said something, no matter what he said, there just was this automatic laugh after it. He groped Ich, "kissed" her hand by licking it up to her arm and was just very, very eww and way too over-the-top. He could sing, though, and didn't laugh as much in the second act. He actually could have been good if someone (the director?) hadn't told him that Jack Favell likes to rape everything he sees. Tuukka Leppänen as the 2nd-cast Favell was much better, he did the licking probably because the director had told him to but he didn't highlight it and concentrated more on making Favell a believable character.

Beatrice (Emmi Kangas) and Giles (Matti Olavi Ranin) were adorable. Beatrice's "Was ist nun los mit ihm?" was wonderful and somehow even "Die Stärke einer Frau", a song I strongly dislike, sounded quite nice. Toni Wahlström as Frank Crawley was also good, though his microphone was too quiet and I couldn't hear what he was singing in "Ehrlichkeit und Vertrauen". Every now and then he sounded so much like André Bauer that it was already scary, I don't know if he had listened to the Vienna recording but he often had exactly the same tones. Ben (Sami Uotila) was also sweet, though his singing and acting didn't always have much to do with each other.

The boat house in Strandgut. © Helsingin kaupunginteatteri / Tapio Vanhatalo

The musical had the usual problem of many Finnish musicals: the actors sang even their duets facing the audience and not each other. They mainly just stood there and sang, like in a concert, and it looked stupid. All in all there wasn't always much logic in the directing, like when Frank was encouraging Ich with his song but Ich didn't react at all, and after a while she just walked away in the middle of the song, like "Oops, I have to change clothes before the next scene". How about some interaction between the characters?

I don't know why, but our actors often can't articulate and I sometimes have the feeling that I'd need subtitles in Finnish TV programs rather than in the foreign ones. This time I could also hear what people, even the ensemble, were singing and saying, which definitely was positive. I liked the ensemble especially in the servant songs and in "Strandgut", they sounded really good.

The trailer:

All in all... Actor-wise and visually not as bad as I had feared, but they had done some some very very odd changes that did not work. In the premiere the atmosphere was good, but later it felt that the actors were just doing their job, they didn't manage to put feeling into the performance.

Links:
Production homepage
Photo gallery
The souvenir program