Godspell - TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatteri jatkaa yhteistyötä Tampereen Musiikkiakatemian kanssa tänä keväänä musikaalilla Godspell - nykypäivän ilosanoma. Stephen Schwartzin säveltämä ja sanoittama ja John-Michael Tebelakin käsikirjoittama jumalallinen musikaali on vuodelta 1971, ja musiikiltaan ja tunnelmaltaan se mieleen aikalaisensa Jesus Christ Superstarin ja Hairin. Ohjaus on Jermo Grundströmin, suomennos Jyri Nummisen, koreografia Nummisen ja Grundströmin ja pukusuunnittelu Katri Innanmaan. Lavan taustalla jammailee viiden hengen bändi johtajanaan Aleksi Laukkonen.

Kuva: TTT

Godspellissa ei ole varsinaista juonta, vaan se on kokoelma Matteuksen evankeliumin tapahtumia ja Jeesuksen Raamatussa kertomia vertauksia lennokkaina musiikkinumeroina. Ateistille konsepti on vähän hämmentävä, vähän kuin katsoisi trippailevan uskonnollisen hippilahkon opetustuokioita. Iloinen ja ystävällinen mutta napakka, sitä ekaluokan ensimmäistä ihanaa opettajaa muistuttava Jeesus-hahmo (Sonja Pajunoja) ohjaa opetuslapsiaan lempeästi oikealle tielle. Kaikki halailevat, säteilevät rakkautta koko maailmaa kohtaan, kiistelevät välillä kuin lapset ja sopivat sitten jälleen. Herraa ylistetään laulaen ja tanssien, nauraen ja riemuiten. Musiikkityylit ovat 1970-luvun liepeiltä, syntikkapoppia, gospelia, diskoa, rockia ja balladia. Musiikki on mahdottoman tarttuvaa ja tunnelma kuin rockkonsertissa, kun Jeesus ja opetuslapset päästelevät menemään. Näyttävät koreografiat ovat musiikkityylien mukaisia ja kuljettavat katsojan suoraan Broadwaylle. Innanmaan puvustus on ihana väriräjähdys harmaan kevättalven keskellä, ja kunkin hahmon luonnetta on korostettu hauskoilla yksityiskohdilla.

Musiikkiakatemian esiintyjät ovat silkkaa rautaa. Osaaminen ja asenne hohtavat kauas, vaikutelma on raikas ja maneerit ja tietty negatiivinen rutinoituminen loistavat poissaolollaan. Varsinkin Christa Talikka (vertauksen rikas mies), Osku Ärilä (Juudas) ja Kaisla Ollila (päräyttävä opettavainen tangoesitys!) jäivät mieleeni, mutta heikkoja lenkkejä ei ollut. Ohjaus on humoristinen ja kekseliäs ja meininki tuo hetkittäin mieleen Monty Pythonin Spamalotin. Nerokkaalla tarpeistonkäytöllä luodaan hetkessä ihmisistä luonteikkaita Raamatun hahmoja tai nyhjäistään tyhjästä valtavan puhuva pää. Laupias samarialainen esitetään yksinkertaisena mutta näyttävänä ja hauskana varjonäytelmänä. Erityismaininta Ville Finnilän erinomaiselle valosuunnittelulle!

Kuva: TTT

Toisin kuin isosisaruksensa Jesus Christ Superstar, Godspell vaatii tai olettaa katsojalta ehkä herkemmin jonkinlaista kristillistä vakaumusta, koska tarinassa ei ole mitään kritisoivaa säröä, joka antaisi tilaa muillekin näkökulmille. Jeesus on tässä Jumalan poika, piste. Konservatiivinen änkyräkristillisyys tosin on esityksestä kaukana, koska painotus on nimenomaan Jeesuksessa, armossa ja rakkaudessa. Vähintäänkin katsojalla kannattaa olla Raamatun pääpiirteet edes jollain tasolla hallussa, koska musikaali ei paljoa selittele. Jos musikaali kertoisi vaikkapa taolaisuudesta, en luultavasti olisi pysynyt yhtään kärryillä. Godspell on hyvin leimallisesti amerikkalainen teos, enkä ihmettele, että se Suomessa on vieraampi. Täällä uskonto on perinteisesti ollut yksityisasia eikä luterilaisuus ole kannustanut tanssahteluun Jumalan kunniaksi.

Seurakuntien kannattaisi kyllä harkita tätä Godspell-proggista riparin rinnalle, koska tällä saa taatusti paremmin Jeesuksen opetusten pääpiirteet perille keskiverrolle 15-kesäiselle. Tunnelma muistuttaa välillä todella rentoa rippileiriä ja sen sketsejä, ja voisin kuvitella aika monen seurakunnan nuorisotyöntekijän unelmoivan jostakin tällaisesta. Suosittelisin esimerkiksi tällaista Jeesuksen opetusten kertaamista myös uskonnollisille poliitikoillemme.

Alkuteos saattaa vähän jakaa mielipiteitä, mutta ainakin tämä tuotanto on silkkaa elämystykitystä ja naurunremakoita. Esityksiä on enää kaksi jäljellä, joten kiirettä pitää!

Luukku 11: Helsingin vihreä noita

Kasvoin yli Wicked-innostuksestani jo vuosia sitten, mutta Helsingin kaupunginteatterin produktio vuonna 2010 kiinnosti minua musikaalin ensimmäisenä non-replicana eli tuotantona, jonka ohjausta ja ulkoasua ei ollut kopioitu Broadwaylta. HKT aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita enkä yleensä mene sinne suurin odotuksin, mutta siitä huolimatta tai sen vuoksi Wicked yllätti positiivisesti. Ohjaus toimi, näyttelijät olivat hyviä ja puvustus ja lavastus suurimmaksi osaksi kauniita. Stalinmainen Ozin velho Big Brother -jättisilmineen toi hahmoon lisää sisältöä, ja huumori tuntui vähemmän idioottimaiselta kuin Lontoossa. Elphaban kettutyttömäinen aktivismi ja erilaisuuden tunne kuuluu useimmilla enemmän teini-ikään enkä enää osaa samastua siihen, mutta Maria Ylipää näytteli hyvin. Käännöstä tekemässä oli ollut neljä eri ihmistä ja sen kuuli: osa kappaleista toimi, osa ei, tyyli oli epäyhtenäistä ja teksti hajanainen. Ymmärrän vielä sen, että proosatekstin ja laululyriikat joskus kääntää eri henkilö, mutta mihin tarvittiin vielä kaksi lisäihmistä sovittamaan teksti musiikkiin?

Eniten minua oikeastaan häiritsi ohjaajan ratkaisu näyttää Elphaban ja Glindan suhde yksiselitteisen romanttisena: toisiinsa kietoutunut akrobaattipari For Good -kappaleen taustalla, satunnaisia pusuja, pitkiä katseita... Viesti olisi mennyt vähemmälläkin perille, enkä kaipaisi isoja neonvalonuolia osoittamaan tarinan mahdollisia tulkintoja. Lisäksi olen hieman kyllästynyt kaiken seksualisoimiseen, joten olisin vaihteeksi mielelläni katsonut ystävyydestä kertovaa tarinaa.

Wicked - London, June 2007

Apollo Victoria Theatre, London, Saturday matinee 23.06.2007.

Wicked was actually the most positive theatre experience I had in London. The theatre is modern and the seat was pretty good, though I still needed binoculars, and no one was eating or chatting near me, so all in all I could almost perfectly concentrate on the musical. It's actually funny that there were lots of kids and teenagers in the theatre and they behaved better than the middle-aged people in Phantom.

I knew the story beforehand so I pretty much knew what to expect, but some details still managed to surprise me. Before I actually saw the show I was disappointed of how fluffy the musical seemed to be despite its dark themes, but to my great joy they had changed the most idiotic jokes in London (or at least I think so. I can't remember the jokes but I got the *facepalm* reaction only two or three times in the theatre.). Wicked is probably the only American musical I like, I find the story mostly even interesting and the music catchy. Even the irritating songs like Something Bad, Wonderful and Sentimental Man didn't annoy me nearly at all in the theatre.

Apart from the Wizard and Fiyero I saw the first cast and the actors impressed me. Kerry Ellis has a wonderful voice, and after hearing her as Elphaba Idina Menzel seems to be screaming too much, which makes me hope that there'd be a London cast recording. Helen Dallimore as Glinda was good as well, though the character is every now and then a bit too stupid and stereotypical blonde to be really believable. I had the same problem with Fiyero but he got more sense rather quickly. Besides, Oliver Tompsett was quite cute as Fiyero... I've got no complaints about the rest of the cast, either, and they managed to create a real good atmosphere into the theatre.

I loved the sets and costumes. I adore colours in general and they had used them very nicely, and there were interesting details everywhere. I wish I had sat closer to the stage. I didn't get the point of the giant dragon over the stage or the clock theme, and I still didn't get them after reading the novel.

All in all I enjoyed the show a lot and can easily understand why it has so many fans. It isn't a perfect musical but good enough. I was even back then a bit too old for it, so the more teenager-like parts like radical need to save the world and hot boys in school weren't really for me. Nevertheless, a couple of hours spent with a good-quality show.