Momentum 1900 – TTT 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Momentum 1900 jatkaa Tampereen Työväen Teatterin vuosilukumusikaalien sarjaa ja samalla se on Työviksen 120-vuotisjuhlaesitys. Kantaesityksen ovat käsikirjoittaneet Sirkku Peltola ja Heikki Salo ja säveltänyt Eeva Kontu. Musikaalin keskiössä on vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely. Vastoinkäymisistä huolimatta Suomen paviljonki sai näyttelyssä runsaasti palkintoja, ja se osaltaan auttoi luomaan kuvaa suomalaisista Venäjästä erillisenä kansana. Paviljongin suunnitteluun osallistui sellaisia nimiä kuin Albert Edelfelt, Ellen Thesleff, Akseli Gallén-Kallela, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren, joiden työssä tiivistyi suomalainen kansallisromantiikan arkkitehtuuri, design, käsityöosaaminen ja sisu. Musikaalissa taiteilijajoukon vankkana perustana seisoo joukko suomalaisia työmiehiä, jotka on lähetetty ihmeelliseen Pariisiin rakentamaan paviljonki ja näkemään samalla vähän maailmaa.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella en oikein osannut rakentaa mitään odotuksia Momentumin suhteen. Jälkeenpäin on edelleen sellainen olo, etten ole ihan varma, mitä olen katsonut ja miksi, ja bloggaaminen esityksestä on osoittautunut haastavaksi. Yksittäiset kohtaukset olivat kiinnostavia ja huippuensembleä seurasi mielellään, mutta teos itsessään on hassu sekamelska vähän kaikkea. On fennomaniaa, venäläistämisyrityksiä, luokkakysymyksiä, sosialismia, veljeyttä, taidetta, ryyppäämistä, pommiattentaatti, Pariisin ihmeiden ihastelua, sabotaasia, rakkaustarina, designia, koko 1900-luvun alun kaapinpäällinen kuuluisia tyyppejä sekä laulu Ville Vallgrenin ruokaresepteistä. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tässä on yritetty tehdä Suomelle omaa Hamilton-musikaalia ja isänmaallisuuden kohottamisen lomassa houkutella nuorisoa katsomoon mm. rap-musiikilla. Paikoin idea toimii, paikoin ei. Tekijät ovat selvästi tehneet perusteellista taustatyötä, mutta lopputulos on vähän kuin jonkun suuri esikoisromaani: on haluttu kertoa kerralla kaikki mikä tiedetään ja sanoa kaikesta jotakin. Reipas kustannustoimittaminen olisi auttanut musikaalissakin.

Taiteilijat, työläiset ja paviljonki. Kuva: Kari Sunnari

Momentumin parasta antia ovat erilaiset Pariisin, maailmannäyttelyn ja Suomen paviljongin ihmeille rakentuvat kohtaukset, joissa Työviksen Suuri näyttämö, näyttämötekniikka ja suuri ensemble pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tähtitaivas ja tanssijoiden valaistut valkoiset sateenvarjot kauniin musiikin taustana ovat lumoava näky. Olisin hyvin voinut katsoa kokonaisen konseptimusikaalin pelkästään maailmannäyttelystä ilman mitään sen kummempaa juonta kuin näyttelyn rakentaminen ja tekniikan ja muotoilun kehitys. Momentum on ylistyslaulu kansallisromantiikan luomisvoimalle ja osaajille, jotka puskevat sisun (ja alkoholin) voimalla läpi Venäjän sortotoimien, toimituksesta "unohtuneiden" rakennustarvikkeiden ja henkilökohtaisen säätämisen. Kun nauloja ei saada millään, tehdään sitten perinteisillä talonpoikaisilla puuliitoksilla. Herrojen ja renkien yhteistyö ei ehkä ole täysin saumatonta, mutta pitäviä saumoja siitä syntyy. Viimeisiä takan jugendinvihreitä kaakeleita muurataan vielä avajaisia edeltävänä yönä, mutta kaaospaniikista pusertuu esiin mitalien arvoista designia. Tämä oli aikansa radikaalia nykytaidetta, joka nykysuomalaisille on itsestäänselvää perinnettä. Tälle vastakohtana rakentui myöhemmin Aallon ja kumppanien radikaalin pelkistetty design, joka lopullisesti nosti Suomen maailmankartalle.

Taideopiskelijatar Verna (kesk.), Ellen Thesleff ja Beda
Stjernschantz. Kuva: Kari Sunnari

Sivujuonista olin vähemmän innoissani, koska usein tuntui että ne oli ympätty mukaan vain, koska musikaalissa yleisen mielipiteen mukaan kuuluu olla rakkaustarina ja dramaattista jännitystä. Yläluokkaisen taideopiskelija Vernan ja työläisnuorukais-Eliaksen rakkaustarina nostaa aiheiksi luokkaerot, vuoden 1917 sisällissodan juuret ja radikaalin työväenliikkeen, mutta kommunikoimattomuus, eestaas tahiminen ja melodramaattinen loppu eivät jaksaneet oikein kiinnostaa minua tässä kontekstissa. Kahden työläisveljeksen keskinäiset suhteet ja luonne-erot ovat sivujuonista mielenkiintoisin, osaksi koska Jussi-Pekka Parviainen (Kustaa) ja Saska Pulkkinen (Elias) ovat niin erinomaisia näyttelijöitä ja laulajia. Näitä kahta hahmoa olisin voinut katsoa enemmänkin, ja veljesten päämäärien kehittyminen ja vaihtuminen tarinan mittaan toi musikaaliin myös niitä harvoja rehellisesti liikuttavia hetkiä. Sisarusrakkaudesta ei, yllättävää kyllä, ole mitenkään liikaa musikaaleja. Parviainen on sympaattinen työväenaatteisena isoveljenä, joka joutuu valitsemaan politiikan ja perheen edun välillä. Pulkkinen pikkuveljenä taas kiipeilee pitkin näyttämöä kuin elävä viaton auringonsäde, jonka veljen puuhat vetävät mukaan vieraaseen ja pelottavaan maailmaan. Molemmat oppivat tarinan edetessä vastuuntuntoa mutta menettävät myös osan kauniista toiveikkuudestaan.

Hermanni, Elias ja Kustaa mualimalla. Kuva: Kari Sunnari

Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen) ja Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) rakastuminen olisi myös potentiaalisesti kiinnostava juonikuvio, ellei koko tarinaa kerrottaisi pikaisesti keskellä isompaa kohtausta huonosti motivoituna ja noin minuutin epäuskottavalla dialogilla. Vaikutelmaksi jää lähinnä se, että tässä on haluttu ruksi jonkin moninaisuuskiintiölomakkeen ruutuun ja näyttää kaksi naista pussaamassa näyttämöllä. Noin ylipäätään Momentumissa on silti enemmän kiinnostavia naishahmoja kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa, ja heillä on myös aiempaa järkevämpiä lauluja, jotka käsittelevät muutakin kuin miehiä. Toisaalta musikaalin naishahmot ovat myös oudon epätodellisia ja karikatyyrisiä, eikä heidän potentiaalistaan oteta läheskään kaikkea irti.

Proosateksti jätti paikoin aika hämmentyneen olon. Dialogi on ylevän saarnaavaa ja abstraktia, ja turhan usein kuulosti siltä kuin hahmot lukisivat repliikkinsä suoraan mummon kirjahyllyn mietelausekirjasta. Etenkin nuoren taideopiskelija Vernan (Emilia Keskivinkka) puhe on kuin peräkkäin aseteltuja Suuria Mietteitä taiteen olemuksesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja rakkaudesta. Jatkuvana virtana ne vievät toisiltaan painokkuuden, kunnes mikään niistä ei tarkoita enää mitään, saati jää mieleen. Voisin idealistisen Vernan tapauksessa ymmärtää korkealentoisuuden ironisena tyylikeinona, ellei muiltakin hahmoilta tipahtelisi yhtenään vastaavia alleviivattuja yhden virkkeen julistuksia.

Eliaksen tunteet interpretatiivisena tanssina.
Taustalla taiteilijat ryyppäävät. Kuva: Kari Sunnari

Käsiohjelmasta harmikseni puuttuu lista kohtauksista ja lauluista, mikä ei helpota teoksen hahmottamista. Yleensä se kielii siitä, että kohtausten järjestys on elänyt vielä käsiohjelman mennessä painoon. Peltolan ohjaajansanan mukaan musikaalia on työstetty viitisen vuotta, mutta vaikutelma on silti oudon keskeneräinen. Musikaali tuntuu yrittävän käsitellä aivan liian montaa aihetta liian monesta näkökulmasta. Kaiken runsaus on ehkä tarkoituksella luotua, mutta se turruttaa. Eeva Kontun musiikki täyttää tehtävänsä ja sopii kokonaisuuteen, mutta tällä kertaa mikään melodia ei oikein jää päähäni soimaan.

Eniten esityksessä pidän erinomaisista näyttelijöistä, joiden joukosta tuntuu riittävän kovia nimiä pienimpiinkin sivurooleihin. Sellaiset nimet kuin Pauliina Saarinen, Saska Pulkkinen, Anne-Mari Alaspää, Juha-Matti Koskela ja Petra Karjalainen olisivat itsessäänkin jo hyvä syy tsekata esitys. Vieraileva tähti Martti Suosalo on, no, Martti Suosalo ja hänen tyypilliset hahmonsa. Hassun lupsakka keski-ikäinen suomalaismies huumorikevennyksenä, usein hilpeässä humalassa. Ryyppäyskohtaukset eivät kenenkään esittäminä jaksaneet naurattaa, mutta Suosalon mainio pannumyssyyn ja mattoon somistautunut ortodoksikirkon patriarkka viihdytti, samoin valtakunnanomenaa mikkinä käyttävä tsaariparodia. Hamiltonin tuntevat tunnistanevat pastissin esikuvan. Toinen periodiuskollista ohjausta mukavasti rikkova kohtaus on toisen näytöksen Havis Amanda -hulluttelu, jonka kaltaista ironiaa olisin voinut katsoa enemmänkin.

Vallgrenin Ville patsaineen. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisuus on myös upeaa, eivätkä pressikuvat oikein tee oikeutta spektaakkelin näyttävyydelle. Hannu Lindholmin lavastuksen pääelementti on kiinteä metallinen kävelysilta, jonka rakenne tuo mieleen Eiffel-tornin. Sen taustalle Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luo sadunomaista Pariisia, insinööritaidon ihmeitä ja maailmankaikkeutta. Tässä ei todellakaan maalata pienellä pensselillä. Marjaana Mutasen puvustus-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu pelaa hillityillä murretuilla sävyillä ja mustan ja valkoisen luomalla kontrastilla. Petri Kauppisen koreografiassa suosikkikohtiani ovat tanssijoiden numerot kuten patsaat Vallgrenin ateljeessa.

Monesti sekä ohjauksen, musiikin että koreografian tempo on vimmaisen hengästynyttä ja nykivää, ja hampaat irvessä kouristeleva liikekieli on vähän tunkkaisen tuntuista. Radikaali Larissa (Petra Ahola) syöksähtää paikalle, lausuu kiihkeästi jonkin Suuren Totuuden vallankumouksesta ja nykäisee itsensä taas toisaalle. Voi olla, että Peltolan tyyli ei yleisesti vain vetoa minuun, mutta jotain kovin teennäistä ja häilyvää hahmoissa on.

Ensemble ja meteoriittivitriini. Kuva: Kari Sunnari

Näin viikkoa aiemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa Peltolan ja Salon varhaisen musikaalin Suruttomat (2004), joka teoksena on kaikin puolin huomattavasti järkevämmin rakennettu. Momentumissa on minulle liian iso tarina liian monen henkilön kautta kerrottuna, ja Kustaa ja Elias olivat ainoat, joihin ehdin kehittää jonkinlaisen sympatiasuhteen. Moni sinänsä kiinnostava yksityiskohta, repliikki tai hetki katoaa kaiken suuren ja hengästyttävän sekaan. Esitys pitäisi ehkä katsoa uudelleen, jotta siitä saisi paremman kuvan, mutta ajatus uudesta katsomiskerrasta väsyttää. Jos tämä olisi elokuva, kelaisin suoraan kiinnostaviin kohtauksiin ja katsoisin ne saman tien pariin kertaan saadakseni niistä kaiken irti. Teatterissa kykyni sulattaa uusia aistiärsykkeitä ja tietoa yksinkertaisesti ylikuormittui niin, etten jaksanut uppoutua edes niihin parhaisiin kohtiin. Harmittaa, koska tässä maassa ei tuoteta mitenkään liikaa musikaalikantaesityksiä, ja Työviksellä jos millä on hyvät resurssit toteuttaa niitä. Muistan nähneeni joskus nettikommenteissa näyttelijöiden toiveita yleisesti paremmasta valmisteluprosessista, workshop-kokeiluista ja muista ammattimaisista musikaalituottamisen metodeista, jotka ilmeisesti monesta teoksesta puuttuvat, ja näkemäni perusteella täytyy yhtyä niihin toiveisiin. Nyt teokset ilmeisesti päätyvät helposti näyttämölle raakileina, mikä tuhlaa kaikkien vaivaa ja rahaa.

Moni kriitikko ja katsoja tuntuu kyllä tykänneen, joten mahdollisesti en vain ole esityksen kohderyhmää. Kritiikkien perusteella Momentum jakaa mielipiteitä ehkä tavallista enemmän, mutten osaa sanoa, millaisesta esityksestä pitävän kannattaisi musikaali mennä ehdottomasti katsomaan. Musiikki on paikoin hyvinkin kaunista ja ulkoiset seikat ovat kunnossa, joten niiden ohella jotain vähän erilaista kaipaavalle esitys voi sopia.

Matilda – TTT 2021

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Matilda on Tim Minchinin sanoittama ja säveltämä ja Dennis Kellyn käsikirjoittama musikaali, joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1988. Tarina kertoo huippuälykkäästä mutta perheensä syrjimästä pikkutytöstä, joka huomaa itsellään telekineettisiä voimia ja käyttää niitä koulunsa julman rehtorin vastustamiseen. Tampereen Työväen Teatterin uusi tuotanto on Suomen kantaesitys, ja se on ohjannut Samuel Harjanne. 

Hienointa musikaalissa ovat lapset. Matildassa lapsiesiintyjille ei tarvitse antaa mitään puutteita anteeksi vain koska he ovat vielä lapsia, sillä he ovat ihan oikeasti aivan törkeän hyviä näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Nämä lapset eivät ole mitään söpöjä sivuhahmoja vaan silkkaa raivoriemukasta kapinaa aikuisten epäreiluutta vastaan. Ensi-illassa nimiroolissa nähtiin 9-vuotias Villa Murtagh, pikkuinen Matilda, joka täysin suvereenisti hallitsi karismallaan ja esiintymisellään TTT:n Suurta näyttämöä. Lisäksi on mainittava Matildan luokkakaveri Bruce (enskarissa Henry Huttunen), joka johtaa lasten kapinaa siihen malliin, että jos hän olisi Enjolras niin Les Misérablesin kansannousu päättyisi paremmin. Koko lapsiensemble on käsittämättömän kovatasoinen, heillä on ajoitukset kohdallaan, hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja kaikki pelaavat yhteen erinomaisesti. He ovat harjoitelleet puolisentoista vuotta, ja harjoitus on selvästi tuottanut tulosta. Matildan näyttelijöitä ovat Murtaghin lisäksi Alma Järvensivu ja Helinä Puusa, ja lapsiensemblessa on tuplamiehitys.

Matilda Wormwood syntyy perheeseen, joka ei halua eikä ymmärrä häntä. Isä itsepintaisesti sukupuolettaa lapsensa väärin, halveksii tämän harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ja pilkkaa lasta. Äiti ei arvosta lapsensa huippuälykkyyttä vaan keskittyy arvostelemaan konventionaalisesti arvostetun ulkonäön puutetta. Typerä isoveli menee mukaan kiusaamiseen. Matilda oppii pienestä pitäen selviytymään itsekseen ja löytää tarinoista itselleen pakopaikan, todellisen perheen ja tukihenkilöitä. Hän elää kirjainten maailmassa, lukee satuja ja Dostojevskia, kertoo tarinoita kirjaston rouva Phelpsille (ihana Petra Karjalainen) ja onnistuu jotenkin kasvamaan rohkeaksi ja itsevarmaksi lapseksi perheestään huolimatta. Vahvan selviytyjän kuoren alla on kuitenkin rakkautta ja ymmärrystä janoava lapsi, joka häpeää perhettään ja sitkeästi pitää ulkopuolisille yllä rakastavan perheen kulissia.

Villa Murtagh Matildana. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan vanhemmat (Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri) ovat ilkeydessään ja tyhmyydessään pitkälle vietyjä karikatyyrejä, joiden ohjauksessa lienee ajateltu pääasiassa lapsiyleisön naurattamista. Aikuisiin huumori ei välttämättä vetoa, mutta ilman kömpelyyttä, hassuja reaktioita ja ylivietyä fyysistä komiikkaa hahmojen kaameus ja julmuus ehkä tulisi liikaa etualalle. Äiti on ilkeä ja pikkusieluinen bimbo, jonka intohimoja ovat oma ulkonäkö, latinotanssit ja hottis tanssipari Rudolpho (Jack Johansson). Isä on reteästi huijaava autokauppias, joka kompastuu omiin juoniinsa yrittäessään rikastua autonromuilla. Juha-Matti Koskela menee vähän hukkaan Matildan isoveljenä, joka lähinnä hörähtelee televisiolle ja tuijottaa tyhmänä, mutta Koskela on onneksi myös isän understudy.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema puvustus on herkullinen läpileikkaus hahmojen persoonasta. Matildan vanhempien vaatetus on ihastuttavan räikeää ja tyylitöntä (vaikka isän puvut ovatkin aika päheitä), rehtori Trunchbull on naisellisen urheilullinen ja dominoiva, herkkä opettajaneiti Honey taas hillityissä pastelleissa. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävistä kirjain- ja kirjaelementeistä koostuva vinoutunut maailma, jossa mittasuhteet ovat vääristyneet eikä yksikään kulma taida olla suora. Näyttämön tilaa käytetään hyvin ja lavastus on värikäs ja hauska mutta tyylikäs. Matilda on kuin kotonaan kirjainten ja kirjojen hillityn värikkyyden keskellä, kun taas rehtori Trunchbullin tyrannisoima koulu on rakennettu mustan ja harmaan sävyillä, vankilamaisilla kaltereilla ja korkeilla muureilla. Yhdessä Tero Koiviston sujuvien videoprojisointien kanssa koulun yleisilme tuo mieleen Tim Burtonin synkeän kauniit animaatiot.

Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan koulukaverit tulevat rakastavista ja jopa hemmottelevan lapsikeskeisistä kodeista, joista jokaisessa oma lapsi on keskivertoa kypsempi, älykkäämpi ja kauniimpi. Nämä lapset saavat henkisen kylmän suihkun joutuessaan kouluun, jossa rehtori Trunchbullin mielestä lapset ovat kurinpitoa ja rangaistuksia kaipaavia matoja. Matildalle meno tuskin juurikaan eroaa kotioloista. Hänellä ei ole rakastavaa perhettä jonka luo paeta koulupäivän jälkeen, mutta toisaalta hän on tottunut selviämään kiusaavien aikuisten maailmassa, uskaltaa vastustaa heitä ja osaa päihittää heidät oveluudellaan. Hän vastustaa epäreilua kohtelua ja uskoo vakaasti, että oman tarinansa kulkua voi muuttaa. Hän innoittaa muutkin lapset kapinoimaan rehtorin hirmuvaltaa vastaan ensin vaivihkaa erilaisin kepposin ja lopulta avoimesti. Ainakin Villa Murtaghin esittämänä Matilda on älykäs ja vähän pikkuvanha mutta selvästi myös yksinäinen lapsi, jolla on tietty lapselle ominainen logiikka ja vakaa usko siihen, että vääryyksiä voi korjata kunhan vain ryhtyy hommiin. Kunpa edes murunen tästä uskosta jäisi katsojillekin esityksen jälkeen!

Jani Karvisen rehtori Agatha Trunchbull on pysäyttävän suuri persoona. Tajusin vasta jälkikäteen, että Karvinen on sama henkilö, jonka näin viime kesänä pääosassa Törnävän kesäteatterin hervottomassa Something Rotten -musikaalikomediassa. Karvisen Trunchbull on isokokoinen kiero tyranni, joka inhoaa lapsia ja jonka suurin intohimo on moukarinheitto. Hänen rangaistusmetodeihinsa kuuluu kammottava Kirsku, komero jonka sisäpinta on päällystetty nauloilla ja lasinsiruilla ja joissa ei mahdu kuin seisomaan paikoillaan. Trunchbull on täydellinen pahis, läpikotaisin inhottava ja ivallinen ja röyhkeä, mutta Dahlille ominaisesti hän saa lopulta ansionsa mukaan eikä hänestä enää kuulla. Dahlin maailma on melko mustavalkoinen, pahikset todella ovat läpimätiä ja haisevia ja julmuudet julmia, mutta tarinoissa on silmä silmästä -tyyppistä oikeudenmukaisuutta, joka tuottaa tiettyä tyydytyksen tunnetta.

Jossain vaiheessa aloin kyllä vähän ihmetellä, miksi Trunchbullin rooli on kirjoitettu nimenomaan miesnäyttelijälle. Miesmäinen moukarinheittäjänainen ja mies irtotisseissä ja mekossa ovat vitseinä jo vähän ysäriä, vaikka Karvinen sinänsä onkin roolissa hyvä. Jos jo ysärin leffaversiossa Pam Ferris oli loistava Trunchbull, niin musikaalissakin toimisi varsin hyvin joku rotevampi nainen. Yli nelikymppisille naisnäyttelijöille ei ole mitenkään liikaa musikaalirooleja, ja musikaalien tekijöillä on vähän omituinen taipumus kirjoittaa neli-viisikymppisiä isokokoisia naishahmoja miesrooleiksi (mm. tämä ja Hairsprayn rouva Turnblad). Naisnäyttelijätkin voivat olla isoja, hauskoja tai pelottavia, jopa samanaikaisesti! Eikä olympiatason moukarinheittäjän käsittääkseni tarvitse edes olla mikään jättiläinen.

Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda).
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Trunchbullin vastakohta on Matildan luokanopettaja neiti Honey (hyvyyttä ympäristöönsä säteilevä Pihla Pohjolainen), kiltti ja ymmärtäväinen nuori nainen, joka näkee Matildan ainutlaatuisuuden ja yrittää auttaa oppilastaan. Neiti Honey on arka ja alistettu eikä uskalla nousta vastustamaan rehtoria, mutta hän ja Matilda löytävät toisistaan sielunkumppanit ja huomaamattaan rohkaisevat toisiaan puolustautumaan typerää maailmaa vastaan. Neiti Honey on kasvanut vielä alistavammassa ja julmemmassa ympäristössä kuin Matilda eikä hänellä ole Matildan päättäväisyyttä, joten Matilda päättää auttaa häntä korjaamaan hänen lapsuudestaan kumpuavat vääryydet.

Matilda onkin myös tarina siitä, että todellisen perheensä voi ja saa halutessaan valita itse, koska verisiteet eivät välttämättä ole rakkauden ja hyvän lapsuuden tae. Biologiset vanhemmat voivat olla huonot vanhemmat ja sukulainen voi olla huono kasvattaja orvolle. Lapsen ei ole mikään automaattinen pakko rakastaa perhettään yli kaiken tai olla kiitollinen katosta pään päällä, vaikka perhe ei edes menisi samoihin äärimmäisyyksiin kuin Matildan ja neiti Honeyn. Pääasia on, että elämässä on joku välittävä ja turvallinen aikuinen, joka on läsnä ja hyväksi lapselle. Hyvän huoltajan puutteessa opettaja, lähikirjaston henkilökunta, naapuri tai kerhonohjaaja voi olla kullanarvoinen.

Villa Murtagh.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tim Minchinin laulunsanoituksilla on paljon faneja, ja nopeiden ja sanapitoisten laulujen suomentamisen on täytynyt olla melkoinen päänvaiva. Hanna Kailan laulusuomennokset tuntuivat olevan sisällöllisesti ja tyylillisesti onnistuneita ja ne edistivät tarinaa hyvin, mutta niiden laulettavuus ja ymmärrettävyys jättivät toivomisen varaa. Ellei aivan hitaimpia soolokappaleita lasketa, sain lauluissa selvää ehkä joka seitsemännestä sanasta täysin riippumatta siitä, esittikö niitä lapsijoukko vai yksittäinen ammattinäyttelijä. Usein tavuja oli enemmän kuin musiikissa säveliä, joten näyttelijät joutuivat papattamaan sanoja musiikin päälle ja vähän kiusallisesti änkeämään sanoja musiikkiin. Oman osansa saattoivat tehdä suuren katsomon hankala akustiikka, iskuihin nähden väärin painotetut sanat nopeissa lauluissa ja sanojen puuroutuminen ensemblekohtauksissa. Matildan pääsoolo Tuhma jäi laulusuomennoksista mieleen sujuvimpana. Reita Lounatvuoren dialogisuomennokset sen sijaan tavoittivat ainakin Dahlin luovan sanankäytön hyvin. En ole koskaan ymmärtänyt kahden (saati useamman) kääntäjän työskentelyä yhdessä teoksessa, mutta Matildassa suomennos tuntui tavallista yhtenäisemmältä.

Luokan sankari Bruce (Väinö Muje). Kuva: Kari Sunnari / TTT

Teoksena Matilda ei ole kovin vahva. Käsikirjoituksessa on muutamia kohtauksia, jotka keskeyttävät tarinankerronnan ja tuntuvat vähän merkityksettömiltä, kuten herra Wormwoodin sinänsä ihan hauska stand-up toisen puoliskon alussa. Musiikki on minusta perushyvää musikaalimusiikkia, muttei mitään tajunnanräjäyttävän hienoa joka saisi heti hankkimaan levytyksen, mikä tosin tuntuu olevan yleinen ongelmani 2010-luvun hittimusikaaleissa. Ilman rautaisen mahtavaa lapsinäyttelijäkaartia esityksessä ei olisi oikein mitään mikä sitä kannattelisi.

Matildan ja Kinky Bootsin perusteella Samuel Harjanteella näyttääkin olevan hyppysissään taito ottaa dramaturgisesti, juonellisesti ja/tai musiikillisesti melko heikkoja musikaaleja ja saada ne toimimaan ihan silkalla mahtavalla meiningillä ja valovoimaisilla näyttelijöillä. Ohjauksissa ja teoksissa ei tavoitella mitään älyllisyyden ylempiä tasoja, mutta tunteita Harjanne osaa käsitellä ja esittää, ja se toimii tällaisissa musikaaleissa. Tarina ei missään kohdassa jää pahasti junnaamaan paikallaan, ja kaikki toimii saumattomana, perussujuvana kokonaisuutena. Sitä paitsi kaikilla näyttää lavalla olevan niin hauskaa ja kaikki tekevät työnsä niin vastustamattomalla innolla, että lopputuloksena katsojalle jää hyvä fiilis ja kaltaiseni kyynikkokin jammailee mukana. Lopputulos on korkealaatuista ja sujuvaa viihdettä, eikä innostuksen luominen ei ole ohjaajalta mikään pieni saavutus.

Godspell - TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatteri jatkaa yhteistyötä Tampereen Musiikkiakatemian kanssa tänä keväänä musikaalilla Godspell - nykypäivän ilosanoma. Stephen Schwartzin säveltämä ja sanoittama ja John-Michael Tebelakin käsikirjoittama jumalallinen musikaali on vuodelta 1971, ja musiikiltaan ja tunnelmaltaan se mieleen aikalaisensa Jesus Christ Superstarin ja Hairin. Ohjaus on Jermo Grundströmin, suomennos Jyri Nummisen, koreografia Nummisen ja Grundströmin ja pukusuunnittelu Katri Innanmaan. Lavan taustalla jammailee viiden hengen bändi johtajanaan Aleksi Laukkonen.

Kuva: TTT

Godspellissa ei ole varsinaista juonta, vaan se on kokoelma Matteuksen evankeliumin tapahtumia ja Jeesuksen Raamatussa kertomia vertauksia lennokkaina musiikkinumeroina. Ateistille konsepti on vähän hämmentävä, vähän kuin katsoisi trippailevan uskonnollisen hippilahkon opetustuokioita. Iloinen ja ystävällinen mutta napakka, sitä ekaluokan ensimmäistä ihanaa opettajaa muistuttava Jeesus-hahmo (Sonja Pajunoja) ohjaa opetuslapsiaan lempeästi oikealle tielle. Kaikki halailevat, säteilevät rakkautta koko maailmaa kohtaan, kiistelevät välillä kuin lapset ja sopivat sitten jälleen. Herraa ylistetään laulaen ja tanssien, nauraen ja riemuiten. Musiikkityylit ovat 1970-luvun liepeiltä, syntikkapoppia, gospelia, diskoa, rockia ja balladia. Musiikki on mahdottoman tarttuvaa ja tunnelma kuin rockkonsertissa, kun Jeesus ja opetuslapset päästelevät menemään. Näyttävät koreografiat ovat musiikkityylien mukaisia ja kuljettavat katsojan suoraan Broadwaylle. Innanmaan puvustus on ihana väriräjähdys harmaan kevättalven keskellä, ja kunkin hahmon luonnetta on korostettu hauskoilla yksityiskohdilla.

Musiikkiakatemian esiintyjät ovat silkkaa rautaa. Osaaminen ja asenne hohtavat kauas, vaikutelma on raikas ja maneerit ja tietty negatiivinen rutinoituminen loistavat poissaolollaan. Varsinkin Christa Talikka (vertauksen rikas mies), Osku Ärilä (Juudas) ja Kaisla Ollila (päräyttävä opettavainen tangoesitys!) jäivät mieleeni, mutta heikkoja lenkkejä ei ollut. Ohjaus on humoristinen ja kekseliäs ja meininki tuo hetkittäin mieleen Monty Pythonin Spamalotin. Nerokkaalla tarpeistonkäytöllä luodaan hetkessä ihmisistä luonteikkaita Raamatun hahmoja tai nyhjäistään tyhjästä valtavan puhuva pää. Laupias samarialainen esitetään yksinkertaisena mutta näyttävänä ja hauskana varjonäytelmänä. Erityismaininta Ville Finnilän erinomaiselle valosuunnittelulle!

Kuva: TTT

Toisin kuin isosisaruksensa Jesus Christ Superstar, Godspell vaatii tai olettaa katsojalta ehkä herkemmin jonkinlaista kristillistä vakaumusta, koska tarinassa ei ole mitään kritisoivaa säröä, joka antaisi tilaa muillekin näkökulmille. Jeesus on tässä Jumalan poika, piste. Konservatiivinen änkyräkristillisyys tosin on esityksestä kaukana, koska painotus on nimenomaan Jeesuksessa, armossa ja rakkaudessa. Vähintäänkin katsojalla kannattaa olla Raamatun pääpiirteet edes jollain tasolla hallussa, koska musikaali ei paljoa selittele. Jos musikaali kertoisi vaikkapa taolaisuudesta, en luultavasti olisi pysynyt yhtään kärryillä. Godspell on hyvin leimallisesti amerikkalainen teos, enkä ihmettele, että se Suomessa on vieraampi. Täällä uskonto on perinteisesti ollut yksityisasia eikä luterilaisuus ole kannustanut tanssahteluun Jumalan kunniaksi.

Seurakuntien kannattaisi kyllä harkita tätä Godspell-proggista riparin rinnalle, koska tällä saa taatusti paremmin Jeesuksen opetusten pääpiirteet perille keskiverrolle 15-kesäiselle. Tunnelma muistuttaa välillä todella rentoa rippileiriä ja sen sketsejä, ja voisin kuvitella aika monen seurakunnan nuorisotyöntekijän unelmoivan jostakin tällaisesta. Suosittelisin esimerkiksi tällaista Jeesuksen opetusten kertaamista myös uskonnollisille poliitikoillemme.

Alkuteos saattaa vähän jakaa mielipiteitä, mutta ainakin tämä tuotanto on silkkaa elämystykitystä ja naurunremakoita. Esityksiä on enää kaksi jäljellä, joten kiirettä pitää!

Tytöt 1918 – TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Konnun säveltämä, Heikki Salon sanoittama ja Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama uusi kantaesitys Tytöt 1918 on musikaali Tampereen legendaarisesta naiskaartista vuoden 1918 sisällissodassa. Musiikkityyliltään se hipoo angloamerikkalaisten uutta hittimusikaali Hamiltonia, ja pienen ihmisen vallankumous on aiheena tuttu niin Hamiltonista kuin vaikkapa Les Misérablesistakin. Lähteenä on löyhästi käytetty mm. Anneli Kannon romaania Veriruusut. Lähtökohta on etäännyttävä: alussa jokainen naisnäyttelijä astuu vuorollaan esiin ja kertoo, miten hänen hahmonsa tarina päättyy. Jos olisin minuutin päästä muistanut, kuka sanoi mitäkin, olisi ollut mielenkiintoista verrata loppua seuraavaksi paljastuvaan alkuasetelmaan ja siihen, kuka oli heti alusta alkaen innolla mukana vallankumouksessa ja kuka epäröivämmin.

Tehtaanplikkoja. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työviksen suurelle näyttämölle on luotu näyttävä sadan vuoden takainen puuvillatehtaiden, puuhökkelien ja tehtaanlikkojen kaupunki. Hannu Lindholmin lavastuksessa on käytetty paljon vanhoja valokuvia, autenttista sosialismipropagandaa ja tehtaiden mekaanista liikettä sekä Tampereelle niin tärkeitä puuvillarullia. Eero Auvisen videoprojisoinnit ja aggressiiviset valot sekä skenografian puna-harmaasävyinen värimaailma tuovat nekin mieleen industrialismin ja koneistuvan maailman, jonka punatiilien keskellä värikkäät persoonat yrittävät sinnitellä liassa ja pienellä palkalla. Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut jatkavat harmaan sävyjen linjaa, paitsi jokseenkin psykedeeliset kukkapuvut häissä, joista tyttö unelmoi sodan harmauden vastapainoksi. Marjo Kuuselan kouristelevat koreografiat ja nykivä, alkuvoimainen liikekieli täydentävät konemaista vaikutelmaa ja toisaalta saavat monet alkupuolen kohtaukset muistuttamaan hurmoksellista herätyskokousta. Tästä on perinteinen Broadway-steppaus kaukana. Yritin koko esityksen ajan miettiä, mistä ammoin näkemästäni esityksestä, elokuvasta tms. tanssikoreografiat minua muistuttivat, mutten vieläkään ole saanut yhdistettyä niitä mihinkään.

TTT:n naiset pääsevät todella loistamaan Tytöissä varsinkin laulutaidoillaan. Petra Karjalainen, Emmi Kaislakari, Petra Ahola ja Eriikka Väliahde muodostavat esityksen kovan ytimen yhdessä Nätyn loistavan Marketta Tikkasen kanssa, mutta koko naiskaarti ja sen päälle miehetkin tekivät vallankumousta sellaisella tahdonvoimalla, kapina-asenteella ja energialla että syvä kunnioitukseni heille. Alun kapinannostatus oli hienoa katsottavaa, kun naishahmot vastaanottivat uutisen alkaneesta vallankumouksesta kukin omalla tavallaan ja lähtivät yhä suurempana joukkona siihen mukaan. Ihmisoikeudet naisille! Tasa-arvoinen palkka! Vähemmän tuomitseva yhteiskunta! Hiphop ja rap musiikkityyleinä sopivat uhmakkuudessaan juuri näihin kohtauksiin loistavasti, eikä aikuistenkaan näyttelijöiden riimittely tuntunut kiusalliselta vaan luontevalta. Nämä ihmiset olivat aikaansa edellä, vaativat muuta yhteiskuntaa liittymään seuraansa ja kehtasivat herättää huomiota. Esityksen edetessä sävellykset muuttuvat balladimaisemmiksi, herkemmiksi ja satunnaisesti humoristisemmiksi. Olisin kaivannut jotain selkeämpää musiikillista punaista lankaa, toistuvia melodioita tai muuta vastaavaa sitomaan esitystä kokonaisuudeksi, vaikka sävellyksistä sinänsä pidinkin.

Koulutuksesta tai vapaasta elämästä esityksen työläisnaiset eivät unelmoineet, mutta että kaikki saisivat edes syödäkseen, se olisi hienoa. Teoksessa on hyvin kapea sivistymättömien tehtaanlikkojen näkökulma, joten sotimisen taustoja, maanlaajuista politiikkaa tai valkoisten näkökulmaa ei käsitellä. On vain aate, innostus, taistelu ja tappio ja niiden välittömät vaikutukset jokaisen arkeen.

Pyssykoulu. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Esityksen edetessä minua alkoi vaivata yhä enemmän se, miten sanoitukset eivät tuntuneet naisten puheelta ja ajatuksilta vaan joltakin, jollaista keski-ikäinen mies kuvittelee (historiallisten?) naisten puheen ja ajatusmaailman olevan. Jos yleiskapinallista Kumoon-kappaletta ei lasketa, ensimmäinen naisten laulu, joka ei liittynyt miehiin, tuli esityksessä klo 21.55. Naiset kaipasivat miehiään, rakastivat miehiään, haaveilivat miehistä tai häistä tai kengistä, tai lauloivat olevansa halpoja mutta sieviä. Jopa aseen käsittelyyn tutustuminen oli kikattelevaa aseen vertaamista mieheen, kun taas punakaartin miehistä kaupunkilaisetkin lähtivät sotaan hartaina ja aseet valmiiksi tuntien. Ehkä odotukseni olivat pielessä, kun parin ennakkoon kuulemani kappaleen, nimen ja avointen harjoitusten perusteella odotin jotain rahtusen feministisempää ja voimautuvista, aatteellisista, itsenäisyyteen pyrkivistä naisista kertovaa. Pohjimmiltaan Tytöt 1918 tuntui käsittelevän miehiä ja naisten rakkautta miehiin keskellä sotaa.

Ymmärrän toki, että jos sulhasen kohtalosta ei ole tietoa, se huolestuttaa, mutta olisin kaivannut esitykseen enemmän muuta sisältöä. Esimerkiksi naiskaartin tyttöjen keskinäiset suhteet olisivat ansainneet etenkin lauluissa enemmän tilaa, ja jollakulla tytöllä olisi voinut kaivatun veljen tai pojan sijaan olla siskokin tai peräti ystävä. Joku ei-heterokin olisi mahtunut mukaan. Yksi äiti löytyi, mutta hänkin hyljeksi ja halveksi tytärtään kuolemaansa asti. Joku mies olisi vaikka voinut huolestua naiskaartissa taistelevasta morsiamestaan edes yhden laulun verran tai pohtia uutista taistelevista naisista miesnäkökulmasta, kun sukupuolia kerran korostettiin kappaleissa muutenkin paljon. Alun yhteisen kumousaatteen jälkeen miehet ja naiset kävivät oikeastaan eri sotia eivätkä tuntuneet taistelevan samalla puolella, yhdessä tai samojen asioiden puolesta. Ehkä tämä sitten perustuu totuuteen, mutta odotin näkeväni enemmän naiskaartia osana Tampereen taisteluita enkä niinkään naiskaartilaisten henkilökohtaisia miesongelmia.

Totesin, etten muutenkaan isommin pidä Heikki Salon sanoitustyylistä eikä se sovi mielikuvaani musikaalikappaleista, jos sanoitusten on tarkoitus kertoa tarina tai osallistua tarinankerrontaan. Osa kappaleista oli oikein hyviä (lopetusbiisi Sadan vuoden päästä!), osa nättejä mutta irrallisen oloisia, ja osassa lyriikat olivat todella kökköjä ja aiheuttivat lähinnä myötähäpeää sisällöllään ja riimeillään. Teksteissä oli paljon iskulausemaista toistoa ja yksinkertaisia päälauseita, joiden naiivius alkoi pidemmän päälle tympiä.

Unelma psykedeelisistä kesähäistä. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Musikaali tuntui monin paikoin vielä keskeneräiseltä. Päähenkilöiksi nostettuja hahmoja oli muutama liikaa, etenkin kun useimpien kohtalo näytettiin erikseen kuin historiaa luetteloiden. Taistelukohtaukset ja naisten sinänsä traagiset kuolemat jokainen vuorollaan alkoivat yli kolmetuntisessa musikaalissa jo puuduttaa. Ainoa hahmo, jonka tarinan kaaresta todella kiinnostuin ja joka jäi mieleeni, oli nuori Sigrid (Marketta Tikkanen), 15-vuotias viaton tyttö joka traumatisoituu, ryhtyy kostamaan ja kasvaa vahvaksi mutta niin sodan kyynistämäksi, ettei enää edes halua elää tällaisessa maailmassa. Sigridin loppu oli myös toteutettu tyylitellymmin kuin aiemmat realistiset kuolemat, mikä tuntui siinä vaiheessa varsin virkistävältä ja jätti aikaa pohtia Sigridin tilannetta. Toinen kauniin tyylitellysti tehty kohtaus oli Lempin ja venäläissotilaan rakastuminen.

Ylipäätään minulla oli jälleen sama ongelma kuin samojen tekijöiden Viita 1949:n kanssa: odotin aiheen, mainonnan ja ennakkonäytteiden perusteella täysin erilaista teosta, jotain uudenlaista ja radikaalia, mutta kaikki se upea potentiaali ja Työviksen runsaat resurssit tunnuttiin käytettävän johonkin jo moneen kertaan kerrottuun. Kaikki lavalla oleva ja esiintyvä toimi hyvin ja seitsenhenkinen bändi Joonas Mikkilän johdolla rokkasi, mutta teos itsessään ei hurmannut minua. Hajanainen käsikirjoitus olisi kaivannut tiivistämistä ja keskittymistä selkeämmin muutamaan hahmoon, ja jokin epämääräinen tausta-asenne herätti sisäisen feministini. Se tosin täytyy Peltolan ja Salon kunniaksi sanoa, että ainakaan teos ei jättänyt kylmäksi tai ollut herättämättä tunteita, päinvastoin. Olisin ehkä nauttinut enemmän, jos olisin hoksannut jo alusta lähtien heittää aivot narikkaan ja vain antautua kohtausten ja aistien vietäväksi.

Punapuuvilla liehumaan! Kuva: Kari Sunnari / TTT

 

Välkkyvistä valoista migreenin tai muita oireita saaville muuten vinkki, että jos menette katsomaan esitystä niin ehdottomasti lääkkeet mukaan, taistelut kun ovat aikamoista valotykitystä. Myös pauketta on paljon, mutta salin ovilta saa korvatulppia.

Adalmiinan helmi - TTT 2018

Huom! Sain esitykseen lehdistölipun.

Adalmiinan helmi Tampereen Työväen Teatterissa on hykerryttävä prinsessasatu modernein maustein. Anna Krogeruksen kirjoittama Topelius-mukaelma ylittää jatkuvasti sadun ja arjen rajoja ja tuo satumaailmaansa runsaasti huumoria lapsiperhearjesta.

Pohjatarina on se vanha tuttu Topeliuksen satu: Yksi haltia lupaa vastasyntyneelle prinsessalle kauneutta, älyä ja rikkautta niin kauan kuin hän säilyttää kummilahjahelmensä. Toinen haltia lupaa hänelle sydämen voimaa, mutta vain jos hän sattuu menettämään helmen. Adalmiinasta kasvaa kaunis, älykäs ja rikas pikkuegoisti, joka menettää sitten helmikruununsa myötä kaiken ja päätyy kilttinä asumaan vuohipaimenen mökkiin, kunnes prinsessaa etsivä prinssi sattuu löytämään kadonneen kruunun ja sovituttaa sitä valtakunnan neidoilla.

Pikkuprinsessa. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Lapsi-Adalmiina on karmea koulukiusaaja, joka vuoroin uhkailee ja kiristää tovereitaan ja yrittää nostattaa heidät toisiaan vastaan. Prinsessa kehuskelee hymyillen isänsä voivan polttaa toisen tytön perheen taloonsa tai katkaista tämän isältä pään. Seuraavaksi hän julistaa köyhien olevan luonnostaan tyhmempiä kuin rikkaiden ja siksi ansaitsevan köyhyytensä. Kuin syntynyt kokoomuspoliitikoksi! Teininä Adalmiinasta kehittyy nahkatakkinen tunnemyrskyäjä, joka rageaa vanhemmilleen vihaavansa heitä, esittelee keskisormiaan ja sulkeutuu kuulokkeilla omaan maailmaansa. Lopulta hän karkaa, koska inhoaa sitä ainoaa rajoitusta joka hänellä on, nimittäin kieltoa poistua linnasta. Tämä versio lienee jo samastuttavampi kuin murhafantasioiva mini-Orpo vaaleanpunaisessa tyllissä.

Varsinkin lapsiprinsessan opetus vanhemmille katsomossa on selvä: älä hemmottele lasta, vaan aseta hänelle rajat ja auta häntä kehittämään terve itsetunto, jonka voimin voi ottaa huomioon muutkin ihmiset. Samalla lasta ei voi kasvattaa pumpulissa ja suojella koko maailmalta. Näytelmä tarjoaa myös runsaasti samastumisen kohteita etenkin ruuhkavuosia eläville. Jokainen teinin vanhempi lienee joskus haaveillut Peltoreista nuoren huudattaessa räimerokkia kotona, ja jokainen joutuu kohtaamaan sen hetken, kun oma lapsi on tehnyt jotain mitä ei saisi.

Adalmiina ei helmensä kanssakaan ole täysin paha tai itsekeskeinen: teininä hän suree ystävättömyyttään ja ymmärtää, ettei kukaan hänen ympärillään todella pidä hänestä muuten kuin rahan ja vallan vuoksi. Hän myös pohtii asiaa eikä vain oleta vian olevan kaikissa muissa. Nätyn Katariina Havukainen antaa hahmonsa rauhassa aikuistua näytelmän mittaan ja ottaa eri vaiheista kaiken irti. Hän on ihanan karmea lapsityranni, hauska angstiteini sekä lopulta lempeä ja vaatimaton mutta itsenäinen nuori nainen, jolla on huumorintajua. Verneri Liljan staramaiset elkeet ja sankariposeeraukset prinssinä herättivät ansaittua hilpeyttä, mutta prinssi oli myös mukavan kiltti ja sympaattinen. Aina yhtä mainiot Auvo Vihro ja Teija Auvinen vetäisivät hömelön kuningasparin ohella liudan muita sekalaisia rooleja mummosta suteen. Muita rooleja esittivät Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö.

Muistinsa menettänyt tyttö ja vuohipaimenmummo. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Nautin suuresti Anne Rautiaisen ohjauksen kurottelusta oman todellisuutensa ulkopuolelle. Kruununsovitukseen koko yön jonottaneet prinsessaehdokkaat kirkuivat ja ottivat selfieitä prinssin kanssa, pikkuprinsessat leikkivät Frozenia ja masentuneen kuningasparin ympärille oli kertynyt tyhjiä pizzalaatikoita. Vanhempien lohturuoka-apatia-paniikkisiivous oli varsin samastuttava yksityiskohta. Paikoin näytelmä muistutti anarkistisuudessaan minua jopa saman näyttämön hervottomasta Luulosairaasta, jossa on paljolti samat näyttelijät kuin Adalmiinan helmessä. Niinpä vaikkapa sadunomaiseen kruununsovitukseen ilmestyy satunnaisena yksityiskohtana tuulipukuinen sauvakävelijä Nekalasta.

Pirjo Liiri-Majavan puvustus ja lavastus olivat ihastuttava sekoitus barokkia, rokokoota ja nykyajan blingiä. Metsä ja linna olivat oikeaoppisen satumaisia, prinsessan mekko juuri niin ihanan vaaleanpunainen kuin kohderyhmälle useimmiten täytyykin olla ja sudet sopivan pelottavia. Adalmiinan paimentamat suloiset vuohet taisivat viedä aika monen katsojan sydämen. Juha Haapasalon tunnelmalliset valot ja taustaprojisoinnit veivät katsojan mukanaan uuteen maailmaan ja loivat mukavaa salaperäisyyttä. Pidin etenkin Tero Koiviston animoimista ihmissilueteista, joilla luotiin taustalle suuren väkijoukon tuntua ja joista tunnisti myös sadun hahmot.

Ainoastaan loppuun petyin hieman. Kaiken sen kapinallisuuden, itsenäisyyden ja anarkistisuuden jälkeen tuntui pliisulta laittaa 18-vuotiaat avioitumaan ja prinssi nostamaan prinsessan käsivarsilleen ja kantamaan hänet pois. Olisin ennemmin odottanut käsi kädessä pois kävelyä tai vaikka prinsessaa kantamassa prinssiä. Näytelmässä kyseenalaistetaan hauskasti monia satujen konventioita, ja paimentyttö-Adalmiina mm. kysyy prinssiltä, miksi tämä unelmoi naivansa prinsessan jota ei ole koskaan edes tavannut. Romanttista loppua olisi minusta kannattanut lähestyä vähän samasta kulmasta ja edes hieman purkaa sen asemaa tytön kaikkien unelmien täyttymyksenä.

Tyttö ja vuohet. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työvis on minusta lopulta omimmillaan juuri lastenteatterin parissa. En ole koskaan nähnyt tässä talossa lastennäytelmää, josta en olisi tullut ulos hymyillen, oli se sitten lorunäytelmä perheen pienimmille tai dj:llä ryyditetty Pekka Töpöhäntä. Adalmiinan helmi jatkaa hauskojen mutta teräväkatseisten satunäytelmien sarjaa, joista nauttii niin lapsi kuin täysi-ikäinenkin. Perinteisiinkin tarinoihin on tuotu mukaan ajankohtaisuutta ja arkitodellisuutta, joka kuitenkaan ei vähennä sadun lumoa vaan tuo sen vain lähemmäs katsojaa.

Luulosairas – TTT 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusimmasta Luulosairaasta poistuessani pohdin, mitä hittoa tästä voi sanoa. Kuinka voi määritellä tilannekomiikkaa ja tosi outoa huumoria pahaisten sanojen voimin? Olin viimeiset pari tuntia räjähdellyt hirnumaan ääneen tietämättä aina edes kunnolla, mille nauran. Esitys vaatii katsojalta ehkä tietynlaista groteskia, mustaa huumorintajua ja absurdiuden arvostamista sekä mahdollisesti kykyä nauraa itselleen. Veikkaan tuotannon jakavan mielipiteitä, mutta ainakin oma iltani sujui oikein rattoisasti, kunhan ensin pääsin alkuhämmennyksestäni. En ole koskaan nähnyt tai lukenut Luulosairasta, mutta odotin kuvien ja Molièren nimen perusteella jonkinlaista epookkisatiiria. Sain kyllä epookkisatiiria, mutta höystettynä suurella määrällä dadaa, camp-henkeä, peräruiskeita ja kikkeliheviä.

Tarina kertoo rikkaasta Arganista, hyväuskoisesta luulosairaasta joka on tehnyt sairaana olemisesta ja sairaudenhoidosta taiteenlajin. Hänen nuorella vaimollaan on salarakas, ja kaksikko pyrkii saamaan Arganista irti mahdollisimman paljon rahaa. Samaa yrittävät lääkäri ja apteekkari, jotka hoitavat miehen kuviteltuja sairauksia 1600-luvun uusimmin keinoin. Arganin vanhempi tytär taas tahtoisi naida paimenpojan, mutta isä ja äitipuoli ovat pakottamassa häntä vaimoksi lääkäriksi valmistuvalle perhetutulle. Nuorempi tytär on erittäin autistinen. Palvelijatar Toinette ja Arganin veli yrittävät puhua Arganille järkeä ja samalla estää muita kuppaamasta hänestä kaikkea rahaa ja verta.

Aluksi yritin tapani mukaan analysoida, mitä tämä tai tuo yksityiskohta hahmojen käytöksessä mahtaa merkitä, kunnes alkoi pahasti näyttää siltä, että yksityiskohdat ovat liki sattumanvaraisia eivätkä merkitse muuta kuin ehkä yritystä pitää hauskaa kaltaiseni ylianalysoijan kustannuksella. Parin henkisen "Mitä helvettiä?" -nauruhetken jälkeen sain onneksi aivoni rentoutumaan. Otso Kautto on ohjannut hysteerisen absurdin ja anarkistisen Luulosairaan, joka on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Ylevyys, henkevyys ja aateluus tulevat nopeasti alas jalustoiltaan, kun ne yhdistetään pidätysvaikeuksiin ja ahneuteen. Auvo Vihron ihanan äreää ja pikkulapsimaisen oikkuilevaa Argania ympäröivät vahvasti karrikoidut hahmot, joissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Harkitun huono ylinäytteleminen ja kevyen improvisoitu vaikutelma ovat vaikeita toteuttaa, mutta tämä näyttelijäporukka suorastaan loistaa niissä. Teija Auvinen palvelijattarena ja Tommi Raitolehto Arganin veljenä ovat ehkä ainoat liki täyspäiset hahmot koko tarinassa, mutta heiltäkään tuskin ottaisin vastaan terveyspalveluja. Varsinkin Auvisella on mainioita kohtia pitkin näytelmää.

Käsiohjelman suttuiset esityskuvat eivät tee oikeutta Annukka Pykäläisen näyttävälle lavastukselle ja leikkisille puvuille, puhumattakaan TJ Mäkisen värikkäästä valoshow'sta. Puuteroitujen peruukkien, pönötyksen ja perhejuonittelun alta tursuaa esiin niin Hieronymus Boschin maalauksista karanneita lääkäreitä kuin emogoottiprinsessojakin. Etenkin musiikinopettajan (Janne Kallioniemi) barokkisävyinen Nightwish-look, pahan äitipuolen (Miia Selin) upea punainen panieripuku ja tyttären (Heidi Kiviharju) hattarainen asu S/M-lateksiyksityiskohdilla tekivät syvän vaikutuksen, tarinan kahdesta lääkäristä (Verneri Lilja ja Mika Honkanen) puhumattakaan. Hajosin esimerkiksi täysin, kun Liljan esittämä tohtori Diafoirus riisui viiksensä hoitotoimenpiteen ajaksi. Muutenkin ohjaus ja lavastus korostavat tarinan teatterillisuutta hauskasti.

On tarinassa sanomansakin. Itsejulistautuneiden auktoriteettien ja erilaisten terveysgurujen sokea seuraaminen on myös nykyajan ilmiö, joka ei lopulta johda muuhun kuin auktoriteettien ja gurujen rikastumiseen. Peräruiskeet ja suoneniskentä ovat vain muuttuneet detox-kuureiksi, elimistön maadoitukseksi ja yksisarvishoidoiksi. Toisaalta myös virallisesta terveydenhuollosta haetaan lääkitystä aivan kaikkeen. Kaikkien lääkäreiden hylkääminen ja pelkkään omaan asiantuntemukseen luottaminen eivät nekään johda näytelmässä hyviin tuloksiin. Kuten komedioissa usein, tässäkin narrin vitsi osoittautuu lopulta parhaiten todellisuutta kuvaavaksi.

Viulunsoittaja katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusin Viulunsoittaja katolla on laadukas tuotanto. Ensemblella on hyvä meno, koreografiat ovat vauhdikkaita ja eloisia, ja klezmermusiikin rockjazzhenkiset sovitukset svengaavat. Näyttämökuvat ovat kauniita. Kaikesta välittyy tekemisen meininki, korkeatasoinen osaaminen ja esitykseen panostaminen. Jos Viulunsoittaja on lempimusikaalejasi, esitys kannattaa ehdottomasti nähdä.

© Kari Sunnari / TTT

Ola Tuominen maitomies Tevjenä on hauska ja sympaattinen pikku käppänä, jonka kehonkieltä on viihdyttävää seurata. Hän laulaakin hyvin, varsinkin siihen nähden, että Tuominen lehdistötilaisuudessa kertoi laulaneensa teatterissa viimeksi Viktorian husaari -operetissa joskus 1980-luvulla. Petra Karjalainen on mainio Golde-vaimona, ja naitettavat tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen ovat hauskan sisarellisia keskenään. Tanssijat ja ensemble heittäytyvät teoksen tunteisiin ja Petri Kauppisen koreografioihin täysillä.

Miika Murasen ohjaus ottaa teoksesta irti kaiken minkä saa, mutta kun lähdemateriaali on mitä on, hänkään ei kovin paljoa pääse irrottelemaan. Poikkeuksia ovat loppukohtaus ja Tevjen kuvailema painajaisuni, joissa tekijät saavat irrottautua realismista, ja niissä Muranen on selvästi päässyt kunnolla valloilleen. Jälkimmäinen on hervoton goottikauhuvaikutteinen marionettiesitys kuin suoraan Tim Burtonin nukkeanimaatioelokuvista tai Neil Gaimanin Coralinesta. Olin täysin myyty, kun Tevje kertomuksensa lopussa hätisteli tyynyllään kauemmas esiin manaamiaan unidemoneja. Harmi, että tämä tällä haavaa on Murasen viimeinen ohjaus Työvikseen.

Kiinnostavana yksityiskohtana lavalla nähdään miltei koko ajan itse Viulunsoittaja, naistanssija joka rikkinäisellä viululla soitellen seuraa kyläläisten puuhia ja Tevjen edesottamuksia. Mykkä, muille kuin Tevjelle näkymätön Viulisti (Anna Pukkila) on selvästi Tevjen ja kyläläisten puolella, iloitsee ja suree heidän kanssaan ja yrittää puolustaa heitä. Välillä Tevje puhuu monologejaan Jumalalle ja välillä Viulistille, joka suhtautuu niihin myötätuntoisena ja lämmöllä. Hahmo tuo mieleen kristillisestä perinteestä tutun myyttisen Vaeltavan juutalaisen, juutalaisuuden symbolin joka on tuomittu kulkemaan maailmalla ikuisesti. Viulisti on puettu sekä miesten että naisten perinteisiin juutalaisiin vaatteisiin: hameeseen, liiviin, miesten rukousliinaan ja hattuun sekä korkkiruuvikiharoihin. Kasvoissa on palovamma, vaatteet ovat kuluneet ja viulu kokenut kovia. Hahmo ei varsinaisesti muistuta Marc Chagallin maalausten tevjemäisiä viulisteja, mutta henki on sama. Dramaattisessa alussa hän suree kansanmurhaa, lopussa on vankina muiden kanssa. Suosikkikohdassani Viulisti auttaa Tevjeä naamioitumalla unessa sulhoehdokkaan kuolleeksi vaimoksi ja vakuuttamalla Golden valitsemaan toisen sulhon. Venäläisistä Viulisti ei pidä, eikä siitä että yksi tytär hylkää juutalaisuuden valitsemalla vääräuskoisen miehen.

© Kari Sunnari / TTT

Mutta miksi jälleen yksi Viulunsoittaja – yksi Suomen eniten esitetyistä musikaaleista (49 ammattilaisensi-iltaa viimeisten 51 vuoden aikana) ja amatöörikesäteatterien kestohitti? Tekijät tuntuvat itsekin kovasti puolustelevan valintaa julkisuudessa, vakuuttavat teoksen ajankohtaisuutta ja korostavat siihen tehtyjä uudistuksia, jotka tosin jäävät hyvin vaivihkaisiksi ja kosmeettisiksi. Musiikkia on onnistuneesti sovitettu menevämmäksi (Eeva Kontu) ja lopun keskitysleiriviitteeseen on lisätty nykyaikaiset maastopukuiset sotilaat, jotka konepistoolit valmiudessa pitävät vainottua vähemmistöä piikkilanka-aidan takana. Tämän suurempaa luovuutta Viulunsoittajaan ei oikeudenhaltijoiden mielestä ilmeisesti edes saa soveltaa, koska muuten joku olisi jo tehnyt niin. Tevjen maitokärry pysyy vuodesta toiseen samana, lavastus ja puvut ovat pääpiirteittäin samat – mikään, mikä kiinnostavasti rikkoisi puhtoista yhtenäisyyttä, ei ilmeisesti saa tulla lähellekään Anatevkan kylää.

Mietimme kaveriporukalla, minkä Viulunsoittajassa lopulta pitäisi meitä kiinnostaa. Isien perinteitä vastaan kapinoivat tyttäret, jotka skandalöösisti valitsevat ihan itse omat aviomiehensä ja seuraavat miestensä unelmia, eivät oikein tarjoa 2010-luvun katsojalle samastumiskohteita. Kyläläisten yleinen muutosvastarinta ja taikauskoisuus jaksavat vitseinä huvittaa vain hetken. Venäjä vainoamassa vähemmistöjä on teemoista ajankohtaisin ja kiinnostavin, mutta sitä sivutaan tarinassa lopulta hyvin vähän verrattuna rakkausvaikeuksien pöyhimiseen. Iloinen kansanmusiikki kuulostaa läpi teoksen melko samalta eikä oikein nouse tapahtumien traagisuuden tasolle. Kolmituntinen tarina kaipaisi reipasta tiivistämistä, ja esimerkiksi kyläjuorukohtauksen voisi surutta poistaa. Laulut eivät pääosin edistä tarinankerrontaa tai tarjoa muutenkaan lisäväriä tarinaan.

Onko juuri tuttuudessa ja turvallisuudessa musikaalin viehätys? Katsoja tietää täsmälleen mitä saa: kivaa kansanmusiikkia, rakkautta ja ne ärsyttävän tutut klassikkokappaleet. Viulunsoittaja ei juurikaan tarjoa haastetta aivoille, mutta tunnepuolesta yritetään riipiä kaikki irti. Periaatteessa teoksessa on poliittista ajankohtaisuutta, mutta senkin voi helposti halutessaan jättää huomiotta. Tevjen lakoninen musta huumori, rahattomuuden manailu ja ikuisesta raatamisesta ylpeänä valittaminen ehkä puhuttelevat suomalaisia Mielensäpahoittajan tapaan. Pieni kansa ison kansan vainoamana ja evakkoon lähtö toki vetoavat tähänkin evakkokarjalaisten jälkeläiseen, mutta sitäkään ei lopulta edes käsitellä musikaalissa, se vain pikaisesti tapahtuu.

© Kari Sunnari / TTT

Toteutus siis toimii, mutta on sääli, että Työviksen kaltainen iso talo haaskaa erinomaista musikaaliosaamistaan ja hyviä resurssejaan puhkiesitettyyn, mielikuvituksettomaan teokseen, kun maailma on täynnä hienoja musikaaleja, joita Suomessa ei ole koskaan nähty. Ylipäätään TTT:n syksyn uutuusohjelmisto ei oikein tarjoa mitään alle seitsemänkymppiselle katsojalle, ellei lasketa anarkistista ja leikkisää Luulosairasta. Toivottavasti kevään Tytöt 1918 korjaa tilannetta!

Teatterikesä 2017: Kontu, Kähärä ja Tuurna

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen kuukausikaupalla kärsinyt writer's blockista ja jonkinlaisesta teatteriturtumuksesta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, ja jos olen saanutkin aikaiseksi mennä katsomaan esitystä, se ei ole temmannut mukaansa. Lauantai-iltainen Teatterikesän konsertti Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia (vol. 1) herätti siitä horroksesta tehokkaasti. Säveltäjät Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna olivat omien sanojensa mukaan päätyneet aamuneljältä Kajaanin runoviikoilla ideoimaan suomalaisten musikaalisäveltäjien verkostoa, ja konsertti oli ideoinnin tähänastinen tulos. Lisää on toivottavasti luvassa, koska tunnelma oli taivaissa. Oman osansa tekivät huippuluokan solistit ja orkesteri sekä Tampereen Taiteellinen Kuoro, johon näyttää kuuluvan jokainen kynnelle kyennyt tamperelainen musikaalinäyttelijä. Lavalla oli enemmän lauluvoimaa kuin laki ehkä sallii, ja pystyyn nousevat ihokarvat ynnä VAU-efektit olivat monilukuisia. Säveltäjät itse osallistuivat säestykseen, taustalauluun ja yleiseen kannustukseen.

Lauri Viidan runoihin ja elämään perustuva musikaali Viita 1949 Työviksessä oli minulle kokonaisuutena pettymys, mutta Eeva Kontun siihen säveltämä musiikki on hienoa. Tuukka Leppänen rokkaamassa Jokea ja Maria Ylipään voimakkaan kaunis encore Alfhild olivat minulle ehkä konsertin kohokohdat, samoin upean Tiina Weckströmin tumman kohtalokas Liian lähellä maata, tarina pispalalaisesta ojasta kännissä löytyneestä Jumalasta. Tammikuussa 2018 Työviksessä kantaesitetään Viita-työryhmän uusi musikaali Tytöt 1918, jonka hiphophenkinen naisjoukon vallankumousjulistus Kumoon! ja kaunis Sadan vuoden päästä nostivat odotukseni jälleen korkealle.

Kähärän ja Tuurnan musiikki on minulle vieraampaa, vaikka nimet toki tiedän. Tuurnan tyyli on minun makuuni usein inasen liian rouheaa ja jazzahtavaa, mutta konserttikontekstissa kappaleet toimivat silti hyvin ja esitykset olivat vaikuttavia. Varsinkin Tuurnan Homo!-musikaalin kappaleet olivat kerrassaan herkullisia, ja nyt harmittaa vielä enemmän, etten nähnyt sitä Kansallisteatterissa. Toinen harmittelemani missattu teos on Kähärän HKT:lle säveltämä Kummitusjuna, mutta jospa se Länsimetron myötä saisi vaikka jatko-osan. Pidän molempien sävellystyylissä rahtusen kierosta huumorista. Tuttavapiirissäni on muodostunut käsitteeksi musiikkigenre "suomalainen musikaali", jossa kaikki kappaleet kuulostavat samalta eikä niistä erota mitä tunnelmaa laulun pitäisi välittää, mutta tämä trio välttää sen sudenkuopat hyvin.

Konsertin vaivihkaisena teemana oli rakkaus, mikä kuulostaa huomattavasti ällösöpömmältä ja herkemmältä kuin esitykset todellisuudessa olivat. Myös Raamattua, etenkin ensimmäistä Korinttolaiskirjettä, siteerattiin ja varioitiin paljon eri kappaleissa sekä alun musiikkiteatteriaiheeseen mukaillussa julistuksessa, jonka toivoisin muistavani tarkemmin. Tunnelmassakin oli tiettyä hurmosta ja julistavuutta, muttei suinkaan uskonnoista vaan musiikin (ja rakkauden) tärkeydestä teatterissa. Yhdyn käsiohjelmaan painettuihin jälkisanoihin:

Kiitämme teattereita, jotka ovat tilanneet ja tilaavat kotimaisen musiikkiteatterin kantaesityksiä.

Ja ne, jotka eivät tilaa, ottakoot opiksi.

Suomalainen musiikkiteatteri olkoon elossa!

Spring Awakening – TTT 2017

Sain esitykseen pressilipun.

Franz Wedekindin näytelmään perustuva amerikkalaismusikaali Spring Awakening (2006) sijoittuu 1800-luvun uskonnolliseen ja kurinalaiseen porvarisyhteiskuntaan, jossa nuorten aikuistuminen on tiukasti kahlittua ja järjettömät moraalisäännöt hallitsevat. Jälki on rumaa. Syyttävä sormi osoittaa kriittisen ajattelun vaientavaan koululaitokseen, tekopyhään kirkkoon ja hyssytteleviin vanhempiin, jotka eivät juttele jälkikasvunsa kanssa tai kuuntele heitä. Epäkohdista vaietaan ja samalla sallitaan niiden aiheuttaa entistä enemmän tuhoa elämälle. Musikaalin tarinat ovat kärjistettyjä mutta eivät valitettavasti suinkaan epärealistisia, enkä ihmettele, että teos nousi nopeasti hitiksi juuri Broadwaylla. Esitystapa on nykyaikainen ja kivan grungemainen, mikä luo hyvän kontrastin 1800-luvun puvustuksen kanssa.

© Kari Sunnari / TTT

Raiskaus, insesti, abortti, mielenterveysongelmat ja itsemurha, noin muutamia musikaalin teemoja mainitakseni, eivät varsinaisesti ole aiheita, joiden parissa tekee mieli viettää rentouttava teatteri-ilta. Samuel Harjanteen ohjaus kuitenkin yllätti minut humoristisuudellaan. Seksuaalista heräämistä kuvataan rennon leikkisästi ja suorasukaisesti, turhia hymistelemättä ja kainostelematta, juuri kuten teos kannustaa tekemään. Toisaalta esimerkiksi Marthan (Kaisla Ollila) tarina ja sen konstailematon esitystapa vetivät koko katsomon syystäkin hiljaiseksi ja nostivat kylmät väreet iholle. Tuotanto on tehty paljolti TAMKin opiskelijavoimin, mutta taso on täysin ammattimaista. Ensemblessa on energiaa kuin ydinvoimalassa, ja Niina Alitalon luotsaama orkesteri kuulostaa vuoroin herkältä, hienovireiseltä ja rockilta. Sovitukset ovat kauniita ja niissä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Nuorisojoukon keskiössä ovat teini-ikäiset Moritz, Wendla ja Melchior. Wendlan (upea Inna Tähkänen) hahmoa en kaikin ajoin ymmärtänyt, mutta hänen pääjuonensa on kylmäävä esimerkki siitä, mitä aikuisten hyssyttely ja tuomitsevuus voivat saada aikaan. Herkkä Moritz (sympaattinen, vahva Jasper Leppänen) taas ei kestä yhteiskunnan paineita ja tarvitsisi kipeästi mielenterveysapua, mutta tässä yhteiskunnassa ja perheideaalissa hänen hätäänsä ei nähdä saati auteta vaan käsketään vain ryhdistäytymään. Kapinoiva Melchior (hieno Julius Martikainen) on mieleltään liiankin vahva ja kritisoiva, joten ympäröivät aikuisten luomat valtarakenteet pyrkivät palauttamaan hänet takaisin ruotuun. Aikuistuvat lapset jätetään selviytymään aikuisten yhteiskunnassa ilman tarvittavaa tietoa ja tukea, ja sama yhteiskunta rankaisee tietämättömyydestä aiheutuvista virheistä.

© Kari Sunnari / TTT

Pidin siitä, että lavalla on monenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä niin vaatteissa kuin alastikin. Seksikohtauksessa todella ollaan liki täysin ilman vaatteita, täysin luontevasti ja ilman tilanteen pornouttamista. Naisen nännit eivät ole strategisesti sijoitetulla lakanalla peitettävä kauhistus. Alastomuus ei ole yliseksualisoitua pornoa tai hassunhauskaa kelteisillään kirmaamista vaan luonnollinen osa kohtausta ja tyylikkäästi toteutettu. Tätä lisää visuaaliseen fiktioon, kiitos! Ihan jo senkin vuoksi suosittelen esitystä kaikille, että tässä seksualisoinnin ja peittämisen paradoksintäyteisessä maailmassa tekee hyvää nähdä välillä alaston ihminen ihan vain sellaisena kuin hän on. Sukuelimiä ei näytetä, mutta niidenkin piiloon jääminen tapahtuu huomaamatta eikä niiden peittämistä korostaen, jolloin kaikki huomio kiinnittyisi juuri siihen mikä jätetään mielikuvituksen varaan.

Hetkittäin tunsin itseni vähän tädiksi, esimerkiksi kun vittuilu ja keskisormen heiluttelu herättivät minussa lähinnä nostalgisen "Vooooi, söpöä kapinaa!" -tunteen. Jossain vaiheessa musikaali alkaa muistuttaa jonkun tekemää kattavaa listaa siitä, mikä kaikki teinin elämässä voi mennä pieleen tai aiheuttaa päänvaivaa. Kurjuuden vyörytys vie tilaa yksittäisten hahmojen draaman kaarelta ja sivuhenkilöiden tarinat jäävät auki. Esimerkiksi homous tuntui olevan mukana yhtenä kohtauksena lähinnä siksi, että se täytyy tällaisessa teoksessa mainita, eikä siksi, että sillä olisi haluttu kertoa jotain. Etenkin isänsä hakkaama Martha ja yhteiskunnan hyljeksimä Ilse jättivät minulle sellaisen olon, että olisin toivonut heidän tarinoilleen enemmän tilaa.

© Kari Sunnari / TTT

Ylipäätään minua hieman ärsyttää tällaisten teosten markkinointi nimenomaan nuorison elämästä kertovina. Nuorille suunnattu teatteri on turhan usein juuri erilaisten angstinaiheiden läpikäymistä, ja usein tuntuu, että sävy on opettavainen ja näkökulma nimenomaan aikuisen. Kirjailija Tommi Kinnunen kirjoitti aiheesta taannoin hyvän kolumnin. Onneksi Spring Awakeningissa tapahtumat on todella saatu kuvattua tosiaan nuoren ihmisen silmin, ja tässä ohjauksessa sentään on huumoriakin mukana. Nyt opettavainen asenne kohdistuu aikuisiin: toisen ihmisen kuunteleminen ja tuomitsemattomuus (ynnä mm. seksivalistus ja aborttien laillisuus) ovat elintärkeitä asioita, joilla edesautetaan kaikkien hyvinvointia. Ei auta ketään, jos yhteiskunnan normi on, että ikävistä asioista vaietaan ja teeskennellään etteivät ne ole olemassa.

Spring Awakening nostaa myös etualalle sen amerikkalaismusikaaleille tyypillisen piirteen, että laulut ovat tarinan lisätäytettä ja syventämistä eivätkä niinkään edistä juonenkulkua. Musikaali käyttää sitä etäännyttämisen keinona nostamalla laulut tarinatodellisuuden ulkopuolisiksi konserttinumeroiksi, ikään kuin hahmojen päänsisäiseksi todellisuudeksi. Laulut esitetään käsimikrofoneihin, valaistus ja liikekieli vaihtuvat muistuttamaan rockkonserttia, hahmoista tulee laulajia ja tanssijoita yksittäisten musiikkivideomaisten laulukohtausten ajaksi. Pidän enemmän läpilauletuista musikaaleista, joissa musiikkikohtaukset edistävät juonta, mutta tätäkin tyylisuuntaa oli ihan piristävää katsoa vaihteeksi. Osa lauluista tuntui tarkoituksettomilta enkä saanut kiinni niiden sanomasta, mutta se voi johtua niin ohjauksesta, teoksesta kuin käännöksestäkin. Sanoitukset olivat välillä teennäisen "syvällisiä" ja pseudofilosofisia. Esimerkiksi vihoviimeisen suht laimean ensemblebiisin olisi mieluummin voinut jättää pois, koska Melchiorin soolon loppukaneetti olisi ollut aivan täydellinen lopetus musikaalille.

© Kari Sunnari / TTT

Käsimikki-idea kuuluu Spring Awakeningin konseptiin, mutta olen aiemmin nähnyt unkarilaistuotannon, jossa vieraannuttaminen oli tehty toisella tavalla. Siinä koko musikaali oli koulunäytelmä näytelmän sisällä: ennen esitystä näyttelijät arpoivat keskenään roolit, ja kun hahmo ei ollut mukana kohtauksessa, näyttelijä istui silti näyttämön reunalla seuraamassa "näytelmäharjoitusta". Lavalla tapahtui samanaikaisesti tavallaan kaksi näytelmää: varsinainen Spring Awakening ja sitä näyttelevien ihmisten reagointi tarinaan. Yksi näyttelijä selvästi piti hahmonsa kohtausta jo liiankin ahdistavana ja olisi halunnut keskeyttää harjoituksen, mutta muut komensivat hänet takaisin ruotuun. Toinen ei selvästi pitänyt tylsästä aikuisen roolistaan ja yritti saada sen vaihdettua, mutta siihen ei suostuttu. Toisaalta tämä vieraannuttava keino siis vain lisäsi kierroksia tarinan ahdistavuuteen. Tässä tuotannossa ei juurikaan naurettu, vaan musikaali oli todella raadollinen ja inhorealistinen. Siihen aikaan en osannut unkaria kovin hyvin, joten muutamien hahmojen ongelmat jäivät minulle epäselviksi, mutta julmuus, epäreiluus ja ahdistavuus välittyivät kielimuurista huolimatta.

Opiskelijatuotanto kun on, Spring Awakening nähdään Tampereen Työväen Teatterissa vain muutaman kerran, joten lipun haluavien kannattaa pitää kiirettä. Ohjaus on hyvä, esiintyjät antavat kaikkensa ja sanomaa pitäisi riittää niillekin, joiden mielestä musikaalit ovat turhanpäiväistä höttöä. Mene katsomaan ja tuo myös teinisi / vanhempasi / kaverisi!

Kissa kuumalla katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kertoo hermostuneesta, ahdistuneesta, eripuraisesta perheestä 1950-luvun lopun Amerikan syvässä etelässä. Rikkaan puuvillaplantaasin päätalossa juhlitaan plantaasinomistaja Big Daddy Pollittin kuusikymppisiä. Mukana ovat hänen vaimonsa Big Mama, lempipoikansa Brick ja tämän köyhistä oloista tuleva vaimo Maggie sekä sorsittu esikoispoika Gooper, tämän yhtä sorsittu vaimo Mae ja näiden meluisa lapsilauma. Lisäksi talossa vierailee paikallisia merkkihenkilöitä kuten pastori ja lääkäri. Varsinkin naiset yrittävät hampaat irvessä ylläpitää iloisen ydinperheen mielikuvaa ja saada miehensä mukaan Big Daddyn testamenttiin, mutta pinnan alla kuohuvat muutkin salaisuudet. Jokainen taistelee eri keinoin hyväksytyksi tulemisesta, selviytymisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Iloinen perhejuhla. © Kari Sunnari / TTT

Vintage-intoilija kun olen, aivan ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin uudessa tuotannossa huomioni kiinnittivät naisten upeat vaatteet. Kotikissamaisella Maggiella on tyylikkäitä kotelomekkoja ja niiden alla 1950-luvun alusvaatehaarniska pitseineen. Erityisesti hohtava kirkkaanpunainen satiini nostaa Maggien tapahtumien keskipisteeksi ja myös osaksi talon kirkkaan punavalkoista sisustusta – hän selvästi kuuluu kalustoon, samoin kuin aviomies Brick puhtaanvalkoisissa housuissaan. Big Maman koltun punainen on jo haalistunut vanhaksi roosaksi ja Big Daddyn puvun valkoinen kermanväriseksi. Kaikkien inhoaman Maen herkullisen myrkynvihreä kellomekko taas riitelee kuvaavasti appivanhempien talon värimaailman kanssa, talon jota Mae niin kovasti havittelee miehineen. Marjaana Mutanen on luonut herkullisen karkkimaiset puvut, jotka pääosin toistavat Amerikan lipun värejä.

Reija Hirvikosken 1960-luvun muovisuutta henkivissä lavasteissa nähdään Pollittien puuvillakartanon punavalkea makuuhuone, josta aukeaa ovia ja läpikuultavia seiniä ulkopuolella olevaan tyhjyyteen. Katto on matalalla ja punaiset seinät tuntuvat sulkevan sisäänsä, mikä lisää kohtausten klaustrofobista tunnelmaa. Aina välillä pari henkilöä sulkee muut ihmiset ulkopuolelle ja keskustelee huoneessa yksityisasioistaan, joten makuuhuone venyy symboloimaan jonkinlaista yksityistä tilaa tai kahdenkeskistä aihetta, kuin pakopaikkaa tai kidutuskammiota. Taustalla kulkee vuoroin niin todellisia henkilöitä kuin muistoja ja unikuviakin, ja yhtenään joku keskeyttää huoneessa olijat kulkemalla huoneen läpi tai kysymällä jotakin. Seinien ohuus mainitaan moneen kertaan eikä Big Mama tahdo, että hänen talossaan lukitaan ovia, joten toisaalta kaikki huoneessa puhuttava tapahtuu kuin näyttämöllä, kaikkien kuultavana ja keskeytettävänä. Paradoksaalisesti se lisää klaustrofobista tunnetta: edes tässä pienessä ahdistavassa tilassa ei voi olla rauhassa talon muilta ihmisiltä, koska milloin tahansa joku saattaa salakuunnella. Ei ihme, että Brick tuntuu saavan paniikkikohtauksia, joissa maailman täyttää humina ja hämäryys. Äänimaailma (Niklas Vainio) on muutenkin kiinnostava: välillä linnut laulavat vienosti, välillä lapset kirkuvat sietämättömästi, joku höpöttää turhanpäiväisyyksiä, levysoitin laitetaan soimaan ja sammutetaan. Näytelmä leikkii äänten, hiljaisuuden ja läpikuuluvuuden teemoilla, kun hermostuttava kotoisten äänten kakofonia ja kuunteleva hiljaisuus vuorottelevat.

Brick, Maggie ja ahdistava makuuhuone. © Kari Sunnari / TTT

Hahmojen ihmissuhdesekamelskan hidas aukikiertyminen, joka paljastaa vuosien kaunat ja valheet, on hypnoottista seurattavaa. Kaikki valehtelevat, kiertelevät ja kaunistelevat totuutta ja käyttävät perheenjäseniä astinlautana omille päämäärilleen. Jos joku oikeasti rakastaakin toista, sitä ei uskota. Vain Brick on pudonnut siitä oravanpyörästä, mutta hänetkin vedetään tahtomattaan takaisin puolitotuuksien ja kulissien maailmaan. Miika Muranen on ohjannut näytelmästä kuin hiljalleen kiristyvän jousen, jonka hidasta mutta ilmeisen vääjäämätöntä katkeamista yleisö on tullut seuraamaan.

Kukaan näytelmässä ei todella tunnu rakastavan toisiaan. Itse asiassa hahmot ovat kaikki kusipäitä – mutta niin hyvin näyteltyjä sellaisia! Juha Muje on mainion trumpmainen Big Daddy, kuin kieron kujeileva pikkupoika joka tietää voivansa tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahtoo ja kaikki ympärillä yrittävät vain pitää hänet tyytyväisenä. Hauskana yksityiskohtana paperihatut hänen syntymäpäiväjuhlissaan julistavat Amerikan tekemistä jälleen suureksi. Big Daddy on suorasanainen, hokee jatkuvasti samoja asioita ja sanoja, saa aikaan kiusallisia tilanteita ja nauraa rasvaisesti päälle. Hän arvostaa naiskauneutta, ja olin hetken aivan varma, että Maggie ja Big Daddy ovat saamassa aikaiseksi lapsen. Aina yhtä vakuuttava Tuire Salenius yrittää pitää miehensä tyytyväisenä ja onnellisen perheen kulissin pystyssä, mutta hiljalleen hänkin alkaa murentua tosiasioiden edessä. Pariskunnan viimeinen kohtaus herättää kuitenkin toivoa edes pienestä välittämisen kipinästä heidän välillään.

Kissatappelu! © Kari Sunnari / TTT

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista roolitöistään Maggiena, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen säilyttää asemansa talossa. Maggie on vangitseva ja 110-prosenttisesti elossa, jatkuvasti varpaillaan, jatkuvasti läsnä ja valmiina iskemään kissankyntensä keneen tahansa tielleen tulevaan. Masentunut, turtunut, omaan maailmaansa uponnut Brick on hänen täysi vastakohtansa, mutta silti Brickin vanha karisma on vielä jäljellä. On mukava nähdä Tuukka Huttunen pitkästä aikaa vakavassa roolissa.

Miia Selin on kammottava kanaemo Mae, kuin 50-luvun Desperate Housewife jolla on kaameat hemmotellut lapset ja jähmettynyt, epäaito hymy. Samuli Muje näyttelee ärsyttävää lakimiespoika Gooperia, paheetonta perheenisää joka nurisee ja kitisee asemaansa perheen ikuisena kakkosena.

Isoisä ei ole lapsi-ihminen. © Kari Sunnari / TTT

Näytelmää oli hetkittäin suorastaan tuskaista seurata, kun ihmiset viskoivat epämiellyttäviä totuuksia päin toistensa naamaa, yrittivät kiskoa pohjimmaisia totuuksia irti toisistaan ja kaikin tavoin demonstroivat mädäntyneitä ihmissuhteitaan. Loppu oli oudon tyydyttävä siitä huolimatta, että jatko jää jokseenkin auki eikä tilanne pohjimmiltaan taida muuttua miksikään. Jokin pieni toivonkipinä kaiken ja kaikkien selviämisestä jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja päihitti sitä edeltäneet pari tuntia tulehtuneiden ihmissuhteiden ruotimista. En yleensä erityisemmin välitä ihmissuhdeorgioista, mutta Murasen ohjaus ja kaikkien erinomainen näyttelijäntyö pitivät tehokkaasti otteessaan.