Viimeiset vampyyrit Helsingissä

Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi tuli ja meni. Kävin katsomassa viimeiset esitykset, joista ensimmäinen oli samalla astetta yhteisöllisempi Vampyyrien ilta. Olin edellisen kerran nähnyt tämän toisen miehityksen heidän ensi-illassaan, joten muutos oli melkoinen.

Jonas Saaren Krolock-tulkinta oli siinä mielessä samanlainen kuin kollega Mikko Vihmalla, että hänenkään kreivinsä ei verta saatuaan enää paljoakaan piitannut Sarah'sta, eikä hahmojen suhdetta todellakaan romantisoitu. Mutta siinä missä Vihma oli melko klassinen vampyyrikreivi, Saari muistutti kumaraa, menninkäismäistä Pikku Myyn ja Muumien noidan sekoitusta, joka on viettänyt liian monta vuosisataa linnanmuurien sisällä ja tullut mökkihöperöksi. Saaren tulkinta oli sitten ensi-illan kehittynyt vielä selvästi parodisempaan suuntaan ja nauratti yleisöä. Koomisen melodramaattisessa Sammumattomassa poltteessa odotin joka hetki Krolockin puhkeavan itkuun tai vähintäänkin niistävän hihapitsiinsä. En voisi pokkana katsella tämän kreivin ilmestymistä kylppäriini ja vielä vähemmän lähtisin tämän vampyyrin matkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi Saarenkin virnistelevällä Krolockilla on faninsa. Tulkinta oli omaperäinen muttei juurikaan minun makuuni, vaikka osa ylilyönneistä oli varmasti viimeisen illan hysteriaa. Pari kunnon huippuhetkeäkin Saarella oli, esimerkiksi Sarah'n ja Krolockin dueton hyvin mietitty loppu.

Kreivi von Saari. © Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman Krolock jysäytti viimeisillä kerroilla mieleeni koko feodaalisen isännän ja alamaisten peruskuvion, vampyyrinpureman ja veren imemisen symboliikan ja ylipäätään kreivin (myös seksuaalisen) vallan. Tanssisalin purema muistuttaa muutenkin asetelmaltaan jonkinlaista julkista raiskausta, jolla linnanherra demonstroi koko alamaisköörille valtaansa ja miehuuttaan. Sarah on siinä enää vain vallan pönkityksen ja kreivin oman mielihyvän väline. Kreivi von Vihman ilme pureman jälkeen oli suorastaan orgastisen tyydyttynyt, kun taas sivuun viskattu Sarah ei varsinaisesti näyttänyt saaneen (haluamaansa tai mitään muutakaan). Tarina on opettavainen: varmista että kumppanillasikin on kivaa, tai kumppani nostaa kytkintä ja nolaa sinut koko possesi nähden.

Itse en tätä huomannut (silmäni saattoivat tässä vaiheessa olla vähän muualla), mutta muut raportoivat Sami Paasilan ensemblevampyyrin olleen tanssiaisissa varsin uhmakas Krolockia kohtaan ja kaikesta päätellen vähintään vallankumousaikeissa. Mahdin esittely taisi siis olla paikallaan, että alempiarvoiset vampyyrit tajuavat pysyä ruodussa. Jälkeenpäin loimme kaverini kanssa kaksikin eri teoriaa siitä, kuinka tämä asusta ja pulisongeista päätellen unkarilainen ensemblevampyyri on vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jäänteitä. Unkarilla on pitkä historia ulkomaalaisten valloittajien ylikävelemänä ja liki kaikki yritykset nousta isäntiä vastaan ovat epäonnistuneet, mutta heikosta tahdosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Yksi innokas mutta ikuisesti epäonnistumaan tuomittu husaarivampyyri sopisi kuvioon oikein hyvin.

Lutuset nuoret. © Mirka Kleemola / HKT

Tässä vaiheessa palaamme mielikuvitukseni labyrintistä takaisin näyttämölle. Anna Victoria Eriksson Sarah'na puolestaan oli ihastuttavan leikkisä ja unelmoiva, kuin hento transilvanialainen metsänhenki. Jos kahta Sarah'a vertaa, niin Raili Raitalan tulkinta oli epäröivä ja harkitsevampi, kun taas Erikssonin Sarah ei hetkeäkään pelännyt kreiviä tai miettinyt, seuratako sydäntään. Menoksi vain! Alas sitten tultiinkin lujaa, kun haltioituminen kreivin huomiosta vaihtui hämmästykseksi ja pettymykseksi. Pidin molemmista tulkinnoista todella paljon, ja kun molemmat leidit vielä lauloivat paremmin kuin juuri kukaan muu eurooppalainen Sarah, niin Suomella on syytä olla ylpeä.

Miiko Toiviainen oli kehittynyt hurjasti sitten ensi-illan. Tämä Alfred tajusi hyvin pian, millaisessa seurassa on päätynyt reissuun, ja nopeatahtinen kypsyminen proffan kypsymättömyyteen oli herkullista seurattavaa. Viimeistään linnassa Alfred joutui pariin kertaan laskemaan mielessään hitaasti kymmeneen, ettei olisi potkaissut pelkurihuithapelia esimiestään, jonka lapsenvahdiksi oli joutunut. Raivoisan kettuuntunut ilme Orion-kohtauksessa oli hykerryttävä.

Tieto! © Mirka Kleemola / HKT

Tuukka Leppänen Abronsiuksena oli ehkäpä parasta tässä miehityksessä. Professori oli selvästi ensimmäistä kertaa ulkona tutkijankammiostaan ja intoa piukassa mahdollisuudesta empiiriseen tutkimukseen. Energiaa proffalla oli enemmän kuin koko kylässä yhteensä, mutta kyvyssä keskittyä ja huomioida ympäristöä oli pahoja puutteita. Niinpä Alfred joutui hoitamaan käytännön ajattelun, ja assistentin aikuistumisprosessi oli selvästi varsin nopea, radikaali ja turhauttava. Toisaalta Abronsius oli niin sympaattinen ja hyvää tahtoa pursuava, että eihän häntä voinut sinne vuorillekaan jättää.

Magdat olivat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, vaikka kumpikin oli vampyyrinä hyvin vahva ja piti Chagalin visusti piikkikorkonsa alla. Sanna Majurin Magda selvästi ahdistui todella paljon Chagalin kähminnästä ja lähestyi kuollutta isäntäänsä voitonriemuisella, pilkallisella asenteella, josta vampyyrinä muotoutui upean itsetietoista, itsevarmaa ylpeyttä. Laura Alajääsken Magda taas piti Chagalia kyllä rasittavana muttei alkujaankaan ollut lainkaan niin alistetussa asemassa kuin virkasiskonsa. Hän suhtautui Chagalin ruumiiseen hetkittäin jopa jonkinlaisella äidillisellä hellyydellä, olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan vain mies. Pari oli jossain määrin tasa-arvoisempi, ja henkilökohtaisen emansipaation sijaan tämä Magda päätyi ottamaan kunnolla ilon irti epäkuolleesta elämästä. Varsinkin Alajääsken palvelustytöllä synkkasi heti Herbertin kanssa. Hän oli silmin nähden riemuissaan päästessään parempien piirien tanssiaisiin, taputteli kampaustaan kreivin tullessa saliin ja näytti varsinkin Vihman rokkaavan soolon jälkeen siltä, että pyytää herralta kohta nimmarin.

© Mirka Kleemola / HKT

HKT:n Vampyyreillä oli paljon hienoja hetkiä ja näyttelijöitä, mutta farssimainen yleismeininki ja Kummelia muistuttava huumori tympivät minua. Ne näköjään hämäsivät myös monia kriitikoita, koska siinä missä Seinäjoen kritiikeissä teosta kutsuttiin moniulotteiseksi ja syvälliseksi ajankuvaksi, niin Helsingin kriitikot pitivät musikaalia usein heppoisena ja pintapuolisena viihteenä. Poikkeus oli Hesarin kriitikko, joka Seinäjoella ei tuntunut ymmärtävän teoksesta mitään mutta oli Helsingissä valaistunut sen syvällisestä sanomasta. Yhdestä teoksesta on siis moneksi. Minulle tämä tuotanto oli ennen kaikkea viihdyttävä tauko arkeen sekä mahdollisuus ihailla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia ja ensemblen puuhia, mutten saanut esityksestä samalla lailla irti uusia asioita kuin parhaimmillaan voisin.

Fanitoiminta oli suomalaiselle musikaalille harvinaisen aktiivista ja muodostui nopeasti melkoiseksi ilmiöksi. Somea seuraavat lienevät huokaisseet helpotuksesta, kun #vampyyrientanssi-hashtag rauhoittui hieman, mutta edelleen sillä putkahtelee näkyviin fanitaidetta*, kuvamuokkauksia, kaipausta, vieroitusoireita ja erilaisia teorioita hahmojen ja tapahtumien taustoista. Vampyyrien tanssi imaisi mukaansa eikä päästä uhrejaan irti kovin helpolla. Näyttelijät poseerailivat kameroille ihailtavalla kärsivällisyydellä, ja haluan erikseen kiittää Peacockin pitkämielisiä vahtimestareita, joiden työpäivää jälkihype taisi venyttää useimpina iltoina. Vampyyrien illoissa oli kaikenikäistä väkeä pukeutuneena teeman mukaisesti, ja opin tunnistamaan monta fania vähintäänkin ulkonäöltä. En edes ollut lähellekään se, jolle kertyi eniten käyntikertoja.

Tavallinen teatterikansa ei oikein löytänyt Helsingin tuotantoa, vaikka paikalle tulleet katsojat pääosin pitivätkin esityksestä. Itse asiassa tämä on 20 vuoteen ensimmäinen Tanz der Vampiren tuotanto, joka ei oikein missään vaiheessa myynyt kunnolla, ja monia arki-iltojen esityksiä peruttiin. Esimerkiksi Seinäjoen proggis ei missään määrin ollut ns. mummoystävälliseksi tehty, mutta silti se houkutteli paikalle onnellisia eläkeläisbussilastillisia, jotka väliajalla vessajonossa hyräilivät musikaalin melodioita, ihastelivat painajaismaisia vampyyrejä ja selvästi saivat teoksesta irti jotakin. HKT:n pitkähampaat eivät ilmeisesti vetäneet samalla lailla ryhmämatkailijoita puoleensa, ja Helsingissä toki on enemmän kilpailua yleisön rahoista. Vika tuskin on teoksessa, aihepiirissä tai muussa teokseen liittyvässä syyssä, vaikka tekstinkin huumori on hieman omalaatuista eikä varmasti sovi kaikille. Osasyy varmasti on Peacockissa rakennuksena, se kun on verrattain hankalassa paikassa ja ihan puhtaasti istumamukavuudeltaan surkea. Paksu tyllialushameeni onneksi säästi oman takalistoni ja selkäni kärsimyksiltä. Akustiikka myös vaihtelee suuresti sen mukaan, missä kuulija istuu. Kävin lopulta katsomassa musikaalin yhdeksän kertaa eri puolilta etupermantoa, ja kuulemani ääniefektit riippuivat täysin siitä, missä kohtaa paikkani oli.

En kehittänyt Helsingin Vampyyrien tanssiin samanlaista addiktiota ja tunnesidettä kuin muutamat muut, mutta jään kaipaamaan varsinkin muutamaa roolitulkintaa. Ennen kaikkea ikävöin sitä liikuttavan harrasta, innokasta, omistautuvaa katsojakulttuuria, joka musikaalin ympärille syntyi. Ihana katsoa, kuinka porukkaa pikkulapsesta senioriin tulee teatteriin ja ne täytyy esityksen lopuksi suunnilleen kantaa ulos. Ja sitten ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Mikäs teatteri seuraavaksi tarttuisi Vampyyreihin?

*Siis katsokaa nyt vaikka tätä, tätä, näitä tai tätä ehkäpä omaa suosikkiani.

Linkkejä:
#vampyyrientanssi (Twitter)
#vampyyrientanssi (Instagram)
Ensi-ilta-arvioni
Väliarvioni eri miehityksestä

Ei verta voisi saada kyllikseen

Huom! Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Viimeinen kuukausi pitkähampaita Peacockissa pyörähti käyntiin. Varasin syksyllä Vampyyrien tanssiin nipun lippuja ja sattumalta miltei kaikki olivat ensi-iltamiehityksen esityksiin, joten Saari-Eriksson-Toiviainen-kombon olen nähnyt viimeksi ensi-illassa ja näen seuraavan kerran heidän viimeisessä esityksessään.

HKT järjesti 18.3. teatterissa Vampyyrien illan, joka kokosi teemapukeutuneita faneja tutustumaan musikaaliin lähemmin. Näyttelijät ja tekijät kertoivat ennen esitystä tuotannon synnystä, loppukohtaukseen pääsi mukaan lavalle tanssimaan ja esityksen jälkeen oli vielä tilaisuus tavata ja valokuvata vampyyrejä. Peacockissa ei lähestulkoon ole backstagea, joten kulissikierros ei olisi onnistunut, mutta tämä variaatio toimi hyvin. Olen osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin maailmalla, ja tämä oli ehdottomasti parhaimmin organisoitu kokonaisuus. Kukaan ei edes pudonnut lavalta tungeksiessaan näyttelijöiden ympärillä, ja vampyyrit ottivat hurmioituneen fanilauman vastaan ihailtavan rauhallisesti. Suomessa harvemmin näkee mitään fanitilaisuuksia, mutta nyt näyttelijät saivat varmasti huomiota useamman sellaisen edestä. Somesta voi tutkia hilpeitä tunnelmakuvia tunnisteella #vampyyrienilta. Itse esityksen tunnelma oli lievästi ilmaistuna vauhdikas, ja improvisoituja repliikkejä ja sivukommentteja lenteli lavalla tavallistakin enemmän. Suuri yleisö ei näytä löytäneen Helsingin Vampyyrejä, mutta yhä uudelleen katsomoon palaavien fanien lauma on sitäkin omistautuneempi. Ei Tanz der Vampire suotta ole kulttiteos.

Oma suhteeni Helsingin Vampyyrien tanssiin on ristiriitainen. Toisia asioita rakastan ja toiset tympivät. Mieleen tulee, että Vampyyrien ensi-ilta saattoi tulla vähän liian pian Billy Elliotin jälkeen eikä ohjaaja ehtinyt paneutua jälkimmäiseen teokseen kunnolla. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia tuntuvat nimittäin omituisen hutaistuilta, ohuilta ja pinnallisilta. Esitys keskittyy oikeastaan pelkkään parodiapuoleen ja siitä puuttuu kokonaisajatus, jokin punainen lanka joka sitoisi näyttelijöiden sinänsä mainiot suoritukset isommaksi kokonaisuudeksi. Ohjaus jättää hyödyntämättä teoksen kontekstin ja oikeastaan koko sen valtavan, samastuttavan traagisuuden ja inhimillisyyden, joka hahmoihin ja tarinan käänteisiin kietoutuu. Toki musikaali toimii ihan "vain" komedianakin, mutta juuri tässä musikaalissa aineksia olisi paljon enempäänkin. Olen käynyt katsomassa esityksen useampaan kertaan, mutten saa siitä irti uusia ajatuksia samalla tavalla kuin parhaimmillaan voisin. Helsinki Dance Companyn huipputanssijatkin tuntuvat olevan alikäytössä. Harmittaa, koska HKT:n resurssit ovat Suomen parhaat ja näistä näyttelijöistä saisi irti vaikka mitä. Nyt he tuntuvat olevan aika omillaan.

Toisaalta näyttelijät pärjäävät hyvin, ovat ensi-illan jälkeen tuoneet hahmojensa ympärille valtavasti uutta ja alkavat vasta nyt kunnolla löytää hahmojensa persoonan. Mitä yksityiskohtaisemmin taaimmaistakin ensemblevampyyriä tarkkailee, sitä paremmin hahmottaa jokaisen luonteen, historiaa ja henkilökohtaiset päämäärät. Juuri näyttelijöiden vuoksi olen palannut kerta kerran jälkeen katsomoon. Tuntuu että esitys ei ensi-illassa ollut vielä läheskään valmis, ja vaikka se pätee yleensä kaikkeen teatteriin, niin näin jälkeenpäin ajatellen enskareissa oli vielä harvinaisen paljon keskeneräisyyden tuntua. Esimerkiksi kreivi von Krolockit olivat ensi-illoissaan vielä jokseenkin hukassa eivätkä osanneet päättää, onko hahmo parodinen vai ei. Nyt paikka tuntuu löytyneen, minun kannaltani onneksi siltä ei-parodiselta puolelta. Krolockissa on toki paljon trooppimaisia aineksia esimerkiksi Draculasta ja Oopperan kummituksesta, mutta kaikessa itseironisuudessaankin hän on lopulta tarinan ehkä ainoa vakavasti otettava hahmo ja muiden koomisuudelle tarpeellinen kontrasti.

© Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman vampyyrikreivistä on kehittynyt ironinen, kiero ja saaliillaan leikkivä kaunis peto, joka selvästi nauttii hyppyyttäessään professoria ja muuta kuolevaiskööriä pitkin linnaansa. Virnuilevat, huumorintajuiset ja miehekkäät vampyyrikreivit ovat yleensä eniten minun makuuni, joten pidän Vihman nykyisestä Krolock-tulkinnasta todella paljon. Eikä sekään toki haittaa, että Vihma on vampyyrikostyymeissään seksikkyyden ruumiillistuma. Ensimmäisen puoliskon lopettava kohtaus linnan portilla on silkkaa ilmeiden ja äänenpainojen biletystä, jossa proffa luulee huiputtavansa kreiviä ja kreivi pyörittelee silmiään salaisen huvittuneena ja leikkii tulevansa huiputetuksi. Tällä vampyyrillä on kaikki langat käsissään vielä loppukohtauksessakin, ja Sarah'n karkaaminen on vain pieni nolo takaisku. Melankolinen puoli tuntuu yhä edelleen hieman irralliselta osalta hahmoa, mutta enää Sammumaton polte kohtauksena ja lauluna ei aiheuta katsomossa nauruntyrskäyksiä vaan pikemminkin hengenpidätystä.

Toinen suosikkini on tanssiaiskohtaus, jossa Sarah on kreiville enää tuskin enempää kuin egonkohotuskeino. Kun ihmisestä on otettu irti kaikki saatavissa oleva hyöty, hänet hylätään ja siirrytään seuraavaan. Toisaalta kohtaus muistuttaa, että kaikella on hintansa, myös Sarah'n vapaudentavoittelulla. "Ken tanssiin lähtee, sen täytyy tanssia loppuun asti", kertoo kreivi von Vihman kohteliaan ystävällinen, mutta samalla asiallinen ja myötätunnoton suhtautuminen vastapurtuun uhriin. Tuntuu että Sarah (ainakin Raili Raitala) on kyllä jossain määrin tiedostanut lopputuloksen koko ajan, mutta hän on silti antanut itsensä tuudittautua unelmiin ja kylmä todellisuus iskee vasten kasvoja. Alfredin ja professorin pelastusretkikunta osuu paikalle täydelliseen aikaan. Vasta kiltin Alfredin kanssa Sarah todella on vapaa toteuttamaan omia unelmiaan.

Siitä olen iloinen, että Sarah'n ja kreivin suhteesta ei Helsingissä ole yritetty keittää kokoon mitään elämää suurempaa rakkaustarinaa. Kääntäjä Marika Hakola muistaakseni toteaa gradussaan, että kaksikon duetto on sanoiltaan pikemminkin kahden henkilön välinen sopimus, jossa toinen antaa toiselle luvan tappaa. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä, koska vaikka sanoissa puhutaan rakkaudesta ja ihmiset ovat tottuneet pitämään Total Eclipse of the Heartia rakkauslauluna, musikaalin lyriikoissa ei lopulta vihjata Krolockin ja Sarah'n välillä olevan rakkautta. Pikemminkin Sarah on nimenomaan kyllästynyt odottamaan romanttista prinssiä valkealla ratsulla ja turvautuu suunnitelmaan B päästäkseen pois. Siinä vaiheessa on ilmeisesti jo ihan sama, mitä poispääsyn kylkiäisenä tulee. Faktoja punniten Krolock on uutta elämää tavoittelevalle naiselle hyödyllisempi mies kuin nuori ja oletettavasti köyhä Alfred, ellei Sarah jopa ole laskenut saavansa lopulta molemmat (tämän haluaisin joskus nähdä!). Toki Sarah'lla ja Krolockilla vetovoimaa näyttää olevan toisiaan kohtaan, mutta ne ovat minun silmiini ennemminkin ihan vain eroottista vetovoimaa tai ihminen, joka tunnistaa oman pimeän puolensa toisessa. Koska sitähän vampyyrit perinteisesti ovat: ruumiillistuma kaikista niistä ihmisen kielletyistä, syntisistä ja järjenvastaisista vieteistä, jotka yleensä pyritään tukahduttamaan. Sarah valitsee elämän viettien vietävänä, ja ehkä Sarah sitten peilaa sitä von Krolockin mielen osaa, joka vielä janoaa elämää muutenkin kuin konkreettisesti. Nämä puolet näkyvät ainakin Raitalassa ja Vihmassa hyvin.

Raitalan Sarah on muutenkin mukavan määrätietoinen ja seikkailuhenkinen. Lempikohtauksessani omatunnontaistelu lähtemisestä on käsinkosketeltava, ja punaisten kengänkantojen iloinen kopsuttelu yhteen tuo mieleeni hauskoja viittauksia Dorothyyn joka tahtoo kotiin. Pidän myös siitä, miten Helsingissä Sarah melkein uteliaana yrittää sipaista Krolockin poskea dueton aikana ja Krolock rahtusen ahdistuneena väistää. Ei nyt sentään liian läheistä suhdetta uhriin?

© Mirka Kleemola / HKT

Eihän tässä musikaalissa muutenkaan juuri rakkautta ole. Toisissa olosuhteissa Sarah'n ja Alfredin välillä voisi olla, mutta Alfred tulee paikalle hieman myöhässä. Molemmat toteavat, että jos joskus rakastuisivat niin kohde olisi joku tuon toisen kaltainen, mutta Alfred on ainoa, joka tuntuu jatkavan rakastumiseen asti. Sarah sen sijaan keskittyy edelleen Krolockiin ja pimeään puoleensa.

Petrus Kähkösen Alfred yrittää änkeytyä nuoren sankarin rooliin ja näkee jo itsensä miekka kimmeltäen pelastamassa neitoa pulasta, mutta yritykset menevät viimeistä myöten pieleen. Hiljalleen kyynistyvä poikaparka alkaa yhä vahvemmin (ja syystä!) epäillä, että maailma ei pyörikään niin kuin tarinoissa. Neito suhtautuu kyllä aluksi positiivisesti pelastajaan, mutta kun isompi tekijä ilmestyy maisemiin, pelastettava haistattaa sankarille pitkät ja lähtee rahan ja aseman perään. Viisas mentori paljastuu tositilanteessa epärehelliseksi pelkuriksi. Keittiöpsykologiaa harrastava isäni sanoisi, että Alfred ja professori vaihtavat vuorovaikutuksessaan hiljalleen paikkaa vanhempana ja pikkulapsena. Kun professori Abronsius alussa on retkikunnan johtaja, niin lopussa Alfred on sen kantava voima. Jopa kohtalokkaan kaunis femme fatale on tässä tarinassa väärää sukupuolta. Miekan sijaan Alfredilla ei ole asevarastossaan kuin sateenvarjo ja romanttinen kirja, jotka tosin toimivat yllättävän hyvin. Pidän kirjastossa professorin pienestä eleestä, joka irvailee satujen sentimentaalisuudelle: apu kiperiin tilanteisiin ei suinkaan löydy sankarin puhtaasta sydämestä vaan kirjasta, tässä tapauksessa vieläpä erittäin konkreettisesti. Loppupuolella Alfredin turhautuminen ("Tunge kuule se Orion sanonkominne" -ilme!) ja epätoivo käyvät yhä ilmeisemmiksi. Lopun kohtalo taitaa oikeastaan vain täydentää Alfredin kasvutarinan aikuiseksi ja tehdä pojalle ihan hyvää. Kähkösen Alfred on herttainen ja samastuttava. Kokematon naiivius karisee tästä Alfredista hyvin nopeasti ja hänestä löytyy tarvittaessa ihan oikeasti ytyä.

Professori Abronsius (Antti Timonen) taas vaikuttaisi olevan ensimmäisellä ekskursiollaan yliopiston muurien ulkopuolelle. Teoria on hallussa, mutta käytäntö vähän kusee. Tuukka Leppäsen proffa oli vieläkin innostuneempi ja ylenpalttisen haltioissaan ulkomaailman ihmeellisyyksistä. Hahmosta tulee mieleen viime kuukausien uutiset 1800-luvun lopun herrasmiestutkimusmatkailijoista, jotka kunnian perässä lähtivät arktisille alueille huonosti varustautuneina ja silkkojen olettamuksien pohjalta. Huonostihan siinä kävi ja jääkarhut saivat eksoottista pakastelihaa, joten Abronsiuksella on sentään vähän parempi kohtalo. Toisaalta itsekin kirjoja rakastavana ihmisenä samastun hahmoon, joka heti kirjahyllyn nähdessään ryntää vähintäänkin henkisesti halaamaan sitä ja unohtaa kaiken muun. Tönköksi jäätyneenäkin täytyy pitää huolta kirjojen mukanaolosta. Lisäksi Helsingin Abronsius selvästi oppii matkan aikana nöyryyttä sekä kunnioittamaan assariaan. Hänen suhtautumisensa Alfrediin on harvinaisen isällinen. Harvemmin näkee Abronsiuksen johdattavan nimenomaan deittailuvinkkien äärelle, koska yleensä hän toteaa vain yleisesti, että vastaus kaikkeen löytyy kirjoista, ja katoaa sitten jonnekin. Helsingin proffat yrittävät tosissaan auttaa ja piristää apeaa assistenttiaan valitsemalla tälle soveliaan kirjan. Näillä Abronsiuksilla saattaa jopa olla kokemusta asiasta eikä vain teorioita.

Urheat vampyyrintappajat. © Mirka Kleemola / HKT

Kreivin poika Herbert on aika yksipuolinen hahmo ellei hänestä todella lähde luomaan paljon kässäriä laajempaa persoonaa, mutta Samuel Harjanne ottaa nuorukaisen voimakastahtoisuudesta ja päällekäyvyydestä kaiken irti. Majatalonisäntä Chagal (Risto Kaskilahti) taitaa lähinnä olla huumorikevennys, joskin Kaskilahti on saanut onneksi karistettua pahimmat kökköydet roolista. Rebecca (Leenamari Unho) jää edelleen tavallistakin enemmän muiden varjoon, ja Rebeccan kohdalla henkilöohjaus tuntuu unohtuneen kokonaan. Magda (Laura Alajääski, Sanna Majuri) sen sijaan on voimakas ja muodikkaasti sanottuna voimaantuva hahmo, jonka hämmennykseen Chagalin ruumiin äärellä sekoittuu voitonriemua ja katkeraa pilkallisuutta. Vampyyrinä Magda painaa Chagalin täysin korkosaappaansa alle ja kaikesta päätellen löytää Herbertistä sielunkumppanin. Yhdessä bestikset ovat täysin pätevät vaikka valtaamaan maailman.

Vampyyrien tanssi – Helsinki 2016

 Sain ensi-iltoihin pressiliput.

Hömelö vampyrologian professori ja hänen liikuttavan tavallinen assistenttinsa eksyvät lumisessa Transilvanian vuoristossa, jossa palvotaan valkosipulia, nautitaan vaahtokylvyistä ja janotaan verta. Majatalon nurkilla hiippailee vampyyrikreivi, kaunis neito on vaarassa ja vaarnat ovat tarpeen. Klassisen vampyyritarinan parodiaversioon sekoittuu yhteiskuntakritiikkiä, eskapismia, ahneutta ja kaipuuta. Yksi haaveilee kunniasta, toinen rauhallisesta elämästä, joku sielunrauhasta, moni läheisyydestä, ja aikuistuvat nuoret haaveilevat oikeasta elämästä tuolla jossakin. Moni unelmoijista saa haluamansa, mutta siitä on aina maksettava oma hintansa. Taustalla soi elämää suurempi kasaripoprock.

Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire, 1997) on minulle se täydellinen musikaali. Täysin makuuni sopiva musiikki, vanhan koulukunnan vampyyreitä, huumoria, älykäs teksti ja erinomaisesti rakennettu tarina. Todellisuutta satirisoidaan ja tarkastellaan fantasian keinoin, mutta halutessaan todellisuutta voi myös paeta unelmien pariin ja antaa vapaudenkaipuulleen vallan. Koska kukapa ei joskus unelmoisi irtiotosta, elämänmuutoksesta, jostakin ihan muusta tuolla jossakin? Tai ihan vain kivasta ihmisestä, joka ymmärtäisi sinua?

Markku Nenosen ohjaus Helsingin kaupunginteatterille on vähän hajanaisen oloinen, mutta näyttelijät näyttävät saaneen melko vapaat kädet rooliensa kanssa ja heillä on fiksuja tulkintoja hahmoistaan. Näin molempien miehitysten ensi-illat ja pääosin pidin kummastakin esityksestä. Rocklegenda Jim Steinmanin musiikki on suurta, menevää ja ihanan överiä. Suurin osa katsojista tunnistanee seasta 80-luvun poprockin melodioita, mutta mistään jukebox-musikaalista ei silti ole kyse, vaan melodioista on koottu itsenäinen teos. Marika Hakolan suomennos Michael Kunzen libretosta on erinomainen. Pidin Eeva Kontun orkestroinneissa etenkin siitä, miten tarvittaessa musiikkia oli uskallettu myös pienentää eikä näyttelijöiden tarvinnut huutaa repliikkejään taustamusiikin yli. Kaipasin muutamaan kohtaukseen vähän raskaampaa rockia, mutta esimerkiksi painajaiskohtaus Carpe Noctem kuulosti juuri oikeanlaiselta. Äänitehosteet ovat veikeitä ja jatkavat hauskasti Roman Polanskin alkuperäiselokuvan (1967) tunnelmia.

Neito ja kuolema. © Mirka Kleemola / HKT

Lavastus (Jani Uljas & Jari Ijäs) on näyttävä, gootahtava ja ihanan rouhea. Peacock-teatterin lavantakaiset tilat ovat pienet, mutta lavaa on käytetty hyväksi todella tehokkaasti. Majatalo muuttuu parilla irrotettavalla palalla linnaksi, pienemmät lavaste-elementit palvelevat monessa tarkoituksessa ja kaikki on miellyttävän kiinteän näköistä. Lavalla ei näy mitään ilmiselvän pahvista, vaan kaikki on tukevasti rautaa, kiveä ja puuta. Tykkään! Puvutkin (Elina Kolehmainen) on suunniteltu kauniisti, mutta käytetyt kankaat ovat paikoin hieman halvan oloisia. Onneksi vampyyrikreivi von Krolockilla on sentään soveliaan ylelliset vaatteet. Sarah'n tanssiaispuvun Dior-ideasta pidän, mutta lopputuloksessa on ripaus GinaTricot'n alerekkiä. Kyläläisten runsailla ornamenteilla koristellut vaatteet ovat kauniit, Krolock juniorilla on asianmukaisen överit vaatteet ja proffan ja Alfredin asut mätsäävät söpösti. Kauniit valot (William Iles) ja projektiot täydentävät lavastusta tyylikkäästi.

Visuaalisuudessa on ylipäätään otettu kivasti vaikutteita 1960-luvulta ja elokuvan syntyajoilta. Kuolevaisten värimaailma muistuttaa paikoin 60-luvun Batman-sarjan kirkkaita värejä, Sarah on kuin ilmetty Sharon Tate leffassa, ja proffan ja assistentin liikekieli on saanut vaikutteita Batmanin dynamic duosta. Odotin koko ajan, että joku kaivaisi esiin pahvikyltin, jossa lukee WHACK! tai POW!. Krolockin lepakkohissistä ja majatalon paniikkivalosta en ole täysin samaa mieltä, mutta onpahan ainakin käytetty omaperäisiä ideoita.

Ohjaaja Nenosen tekemät koreografiat olivat soolo-osuuksissa hieman pettymys, mutta ensemblea musikaali liikuttelee näyttävästi. Sarah'n unelmoinnin koreografia monine nostoineen ei oikein vastannut minun käsitystäni vapaudenkaipuisesta päiväunesta. Carpe Noctem olisi ehkä kaivannut vähän selkeämmän tarinan, olkoonkin että painajaiset harvoin etenevät loogisesti. Siitä pidin suuresti, että koreografioissa ei käytetty mieshahmoille unikaksoisolentoja, vaan Krolock ja Alfred hoitivat osuutensa ihan itse.

Alfred näkee unta. © Mirka Kleemola / HKT

Näyttelijät

Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras majatalontytär Sarah, jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. Olen nirso naisäänten suhteen, mutta Raitalan vaivaton, voimakas sopraano sopii kapinoivan maalaistyttären rooliin täydellisesti. Raitalan Sarah on huumorintajuinen ja herttainen mutta myös tietää mitä tahtoo. Anna Victoria Eriksson taas oli roolissa rahtusen romanttisempi ja herkempi. Hänelläkin oli hieno ääni ja hyvä ote hahmosta, mutta tulkintana Raitalan Sarah puhuttelee minua ehkä enemmän. Joka tapauksessa on mielenkiintoista nähdä, millaisiksi nämä Sarah't vielä kehittyvätkään! Punaiset saappaat -kohtauksessa näkyi hyvin Sarah'n moraalipohdinta ja tanssiaisissa taas sen lopputulos.

Mikko Vihma kreivi von Krolockina oli vaikuttava, aatelismachoa maskuliinisuutta säteilevä ilmestys. Suosin roolissa ääneltään vielä tummasävyisempiä ja syvempiä laulajia, mutta muuten Vihman laulua kuunteli mielellään ja loppunuoteilla riitti kilometrikaupalla pituutta. Virnuilu, petomaisuus ja hyvin istuvat nahkavaatteet täydensivät kokonaisuuden varsin esteettiseksi elämykseksi. Ensi-illassa en oikein vielä lämmennyt tulkinnalle, mutta seuraavassa esityksessä pystyin jo ottamaan vampyyrin vakavasti, joten kehityssuunta on hyvä. Vihma ei tietääkseni ole aiemmin esittänyt näitä ahdistunut seksisymbolipomo -tyyppisiä hahmoja (ellei joku tuntenut vetoa siihen gorilla-asuun Tarzanissa), mutta hyvin näyttää sujuvan. Sukulaisnaiseni useammasta eri ikäpolvesta olivat täysin myytyjä.

© Mirka Kleemola / HKT

Jonas Saari on periaatteessa hyvä näyttelijä ja laulaja ja ulkomuodollisesti pätevä, mutta ainakin minun makuuni hän oli sekä olemukseltaan että ääneltään täysin vääräntyyppinen Krolockin rooliin. Nuorempi polvi saattaa kyllä tykätä nuoresta hempeä-äänisestä kreivistä, joka kutsuu tytön prom queenikseen mutta paljastuu lopulta melko kylmäksi deitiksi. Ainakin ensi-illassaan Saari liikkui omituisen epäluontevasti ja tönkösti, mutta vähän jäi sellainen olo, että kreivillä on vain joko todella paha ramppikuume tai sitten venähtänyt selkä. Raili Raitalan voimakastahtoinen Sarah todennäköisesti veisi tätä kreiviä aivan 6–0. Tästä vampyyritulkinnasta en oikein saanut mitään otetta, mutta loppua kohden alkoi jo näkyä mukavasti petomaisuuttakin.

Petrus Kähkösen lutunen, ilmeikäs Alfred varasti ensi-illassa show'n täysin, vaikka seuraavassa esityksessään muu miehitys otti Alfredia jo hyvin kiinni. Professorin assistentin aikuistuminen, turhautuminen ja auktoriteettiuskon rapistuminen vähä vähältä olivat kiehtovaa seurattavaa. Alfredin naiivius sai kolauksen toisensa jälkeen, kun ammatillinen esikuva osoittautui nyhveröksi ja unelmien tyttöön ei vedonnutkaan sankarillisuus vaan aatelisen kilpakosijan hyvät suhteet haute couture -piireihin. Tanssiaisten kohokohdassa Alfredin reaktio vei huomioni täysin. Sarah'lle-laulu taisi oikeutetusti saada illan isoimmat suosionosoitukset. Miiko Toiviainen ei paljoa jäänyt kakkoseksi niin lutuisuudessa kuin aplodien määrässäkään. Alfred on täydellinen päähenkilö ja samastumisenkohde katsojalle: vielä hieman pihalla oleva nuori ihminen joutuu keskelle suurta tuntematonta, aikuistuu, tulee huijatuksi, kasvaa, tulee taas huijatuksi ja kasvaa hieman lisää, kunnes aikuisuus ottaa vallan.

© Mirka Kleemola / HKT

Toinen esityksenvarastaja oli eläväinen professori Abronsius. Etenkin kakkosenskarissa Tuukka Leppäsen Abronsius vaikutti nauttineen triplaespresson kofeiinipillereillä ja muutamalla laittomalla höysteellä, mutta meni Antti Timosellakin lujaa. Huumoripuolella Timonen vaikutti saaneen vaikutteita Chagalista, mistä en aivan innostunut, kun taas Leppäsen aavistuksen pimeämpi ja verbaalimpi komiikka iski huumorintajuuni täysillä. Kaipaisin proffaan rahtusen enemmän uskottavuutta tutkijana, mutta muuten todellisuudesta irtautunut tiedemies, joka on näköjään päättänyt vuosien siistin sisätyön jälkeen kokeilla empiiristä tutkimusta, on hauskaa seurattavaa. Abronsiuksen ja Alfredin keskinäinen suhde kehittyy kiinnostavasti esityksen mittaan.

Palvelustyttö Magdasta oli tehty harvinaisen voimakas hahmo. Varsinkin upeaääninen Laura Alajääski selvästi nautti ylemmyydentunteesta Chagalin ruumiin äärellä ja pisti vampyyrinä miehen kevyesti ruotuun. Sanna Majuri oli hieman hauraamman ja hyväksikäytetymmän oloinen, mutta vauhtiin päästyään hänenkin Magdastaan löytyi voimaa oikein kivasti.

© Mirka Kleemola / HKT

Chagal näyttää tässä ohjauksessa päässeen edustamaan kansanomaista huumoria. Risto Kaskilahden söhellys, ilmeily ja yliyrittäminen aiheuttivat myötähäpeää muissakin kuin minussa. Kari Mattilan majatalonisäntä nosti tasoa huomattavasti ja onnistui jopa olemaan tavallaan symppis, mutta Chagal on silti tympein hahmo tässä tuotannossa. Siitä tosin pidin, että tanssiaisissa isukki saattoi tyttärensä käsipuolesta uhrialttarille Krolockin luo. Emäntä Rebecca (Leenamari Unho) taas jäi muiden rinnalla harmillisen yksiulotteiseksi, vaikka Unho sinänsä rooliin sopiikin. Rebeccan valkosipulinen hiuslaite sai haaveilemaan pidemmistä hiuksista.

Samuel Harjanne oli kreivin Herbert-poikana oikein elementissään. Olen nähnyt persoonallisempiakin Herbertejä, mutta tässä pojassa oli ns. munaa. Ehkä mieleenpainuvin elementti Herbertissä olivat hillitön Dingo-vaikutteinen fleda ja 80-lukuisen kimaltavat salihousut. Rispektini sisääntulosta linnan portilla – harvoin näkee yhtä tehokasta yhdellä repliikillä ja viitanheilautuksella luotua vaikutusta.

Juha Jokela palvelija Koukolina oli hänkin symppis. Voisin kuvitella monitoimimies Koukolin kiinteistönhoidollisten tehtäviensä ohella mm. suunnitelleen ja tehneen Sarah'n tanssiaispuvun. Hän myös suhtautui Sarah'lle lahjaksi tuleviin saappaisiin hyvin ylpeästi ja ihaillen.

Herbert von Krolock. © Mirka Kleemola / HKT

Ohjaus

Nautin vampyyrihuumorini mieluiten mustana ja ilman räikeitä alleviivauksia, joten Nenosen ohjauksessa minua ehkä eniten häiritsi sen komiikka. Alkusoiton aikana toiveeni ohjauksen huumorintajun suhteen ehtivät nousta korkeiksi, mutta Kynsilaukassa tultiin jo taas alaspäin. Pidän varsinaisen tekstin hienovaraisesta parodiasta ja hetkittäisestä camp-tunnelmasta, mutta Helsingissä esitykseen on paikoin lisätty helppoa pieruhuumoria, kummelimaista kohellusta ja höhöttelyä, jotka eivät vetoa huumorintajuuni. Risto Kaskilahden tyyli näytti levinneen muuhunkin miehitykseen, koska eri miehityksellä ja Chagalilla koko esityksen kökköhuumori väheni heti. Toisaalta mm. professori Abronsiusten spontaanit heitot saivat minut nauramaan kaksinkerroin, joten hauskojakin lisäyksiä esityksessä on. Loppu poikkeaa hieman alkuperäiskässäristä, mutta se toimii näillä hahmoilla oikeastaan ihan hyvin ja on linjassa elokuvan kanssa.

Ohjaus on myös sortunut (tarkoituksella tai tarkoituksettomasti) samaan ongelmaan, jota Polanski elokuvallaan alkujaan käsitteli: musikaalissa suht vakaviksi tarkoitetut kohtaukset lipsahtavat herkästi tahattoman koomisen puolelle. Esimerkiksi Krolockin soolot vaativat tekstinä tietynasteista vakavasti ottamista ja toisaalta itseironiaa, mutta nyt hahmo ei aina tuntunut itsekään uskovan siihen mitä sanoo. Kohtauksista puuttui osa siitä aikuisten sadun tunnelmasta, joka minulle on musikaalissa tärkeä. En ole koskaan aiemmin tainnut kuulla ihmisten naureskelevan Sammumattoman poltteen aikana Krolockin näyttelemiselle, mutta ensi-illassa kohtauksen yli vedetty traagisuus olisi hymyilyttänyt minuakin. Kun biisi loppua kohden sitten muuttui synkemmäksi, hahmoa oli vaikea ottaa enää vakavasti. Tilanne onneksi parani saman miehityksen seuraavassa esityksessä, joten voi olla, että kaikki olivat ensi-illassa vain hieman ylikierroksilla.

Paradoksaalisesti koomisuuden lisääminen vei uskottavuutta ja voimaa varsinaisilta vitseiltä, kun kontrastia ei enää syntynyt. Hienovarainen huumori ja sanoitukset olivat jatkuvasti jäädä kohelluksen jalkoihin, ja se on minusta sääli. Toisaalta taas ensimmäisessä näytöksessä on paljon sellaisia koomisia kohtia, joista ei minusta otettu läheskään kaikkea potentiaalia irti. Varsinkin ensimmäisen näytöksen alkupuolisko on oudon laimea. Esimerkiksi Alfredin ja Sarah'n laulaessa etualalla rakkauden mahdollisuudesta taustalla pitäisi pyöriä eräänlainen slapstick-komedia, joka esittelee parisuhteen negatiivisia puolia. Professorin, Chagalin, Rebeccan ja Magdan tragikoominen säätö jää kuitenkin mekaaniseksi ja vaisuksi, ja kumma kyllä juuri tästä kohtauksesta puuttuu sitä slapstick-huumoria.

Urheat vampyyrintappajat. © Mirka Kleemola / HKT

Vampyyrien tanssi on teoksena sen verran vahva, että muutama hidas kohtaus ja heppoinen huumori eivät vielä hillitse tahtia. Mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä tummempia sävyjä esitys saa ja sitä paremmin meno tempaa mukaansa. Kakkospuolisko ei enää jäänyt hetkeksikään junnaamaan paikalleen, ja lopussa tunnelma läheni jo rockkonserttia. Hurraava ja musiikin mukana taputtava yleisö on ulkomailla aika peruskauraa, mutta suomalaisten saattamiseen siihen tilaan vaaditaan jo enemmän, ja HKT näyttää yltäneen siihen. Helsinki pesee kirkkaasti keskieurooppalaisen standardiohjauksen, jota on esitetty saksankielisissä maissa, Ranskassa, Venäjällä ja Unkarissa lähes samanlaisena jo liki 20 vuotta. Täällä ei ehkä ole valtavia paineilmalla liikkuvia lavasteita, mutta tunnelmaa ja elävän teatterin henkeä esitys loi sitäkin enemmän.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Produktion käsiohjelma
Eclipsis ry:n Vampyyrien tanssi -sivu

Tanz der Vampire in Helsinki in 2016!

(Scroll down for updated information on the production, tickets and venue!)


We've had a very impressive musical theatre season in Finland this far. The National Opera brought a non-replica of The Phantom of the Opera to Helsinki, and while the directing is somewhat unimaginative and the Phantoms too opera-ish for my taste, the production is big and fancy and impressive. It's also completely sold out since the day before the premiere. The Municipal Theatre of Helsinki (or Helsinki City Theatre, as they seem to call themselves) spent the autumn season playing a non-replica of Billy Elliot, and did it very well, impressing even international BE enthusiasts. For those preferring their musicals more subtle, there's an gorgeous A Little Night Music playing in Tampere.

ETA: A photoshoot teaser!

My personal highlight will premiere on 3 February 2016, though. Tanz der Vampire had a superb non-replica production in Seinäjoki some years back, and now the musical returns to Finland in the form of a brand new non-replica, this time in the Helsinki City Theatre. The Finnish translation is excellent, the musical director / conductor likewise, and the creative team previously did the Billy Elliot that IMHO worked very well, so the production has all the chances to be top-notch. They're using the current European script, but the directing, the scenography etc. will be made for this production only. In the past few years I've grown rather bored with the played-to-death, Disney-like original version of Stage Entertainment, so a brand new non-replica, let alone here in Finland, is good news for me. The run will be short, so if you have in plans to visit the Finnish Vampires, you'd better do it before the end of April 2016.

An early promotional picture that may or may not have
something to do with the final look. Probably they just wrapped
the guy in a random cape to represent a vampire. Copyright: Mirka Kleemola

Links and information:

Vampyyrien tanssi by Helsinki City Theatre (Helsingin kaupunginteatteri)

Venue: The Peacock Theatre, Tivolikuja 1, Helsinki
(at the edge of the Linnanmäki amusement park, next to the SeaLife aquarium)
Arrival eg. by tram #3, stop "Linnanmäki".
Helsinki Public Transport route map & timetable for tram #3 (in English)
The tram runs through the city centre, so if you're looking for a hotel, anything around the Central Railway Station (Rautatieasema) or the districts of Hakaniemi and Kallio is easily accessible.

X = The gate to the Linnanmäki area and the theatre. The gate opens 1 hour before showtime!
Performances: from February 3 to April 27, 2016 (previews Feb 1 & 2)
Tickets: Lippu.fi (in English)

Seating chart (as pdf)

Seating chart vocabulary:
right = oikea
left = vasen
centre = keskusta
side = sivu
extra seat = lisäpaikka
wheelchair seats = pyörätuolit

Cast:

Alfred - Petrus Kähkönen / Miiko Toiviainen
Abronsius - Antti Timonen / Tuukka Leppänen
Count von Krolock - Jonas Saari / Mikko Vihma
Sarah - Raili Raitala / Anna Victoria Eriksson 
Chagal - Kari Mattila / Risto Kaskilahti
Rebecca  -Vuokko Hovatta / Leenamari Unho
Magda - Sanna Majuri / Laura Alajääski
Koukol - Juha Jokela
Herbert - Samuel Harjanne (understudy Peter Pihlström)
Ensemble: Emilia Nyman, Kirsi Karlenius, Sofia Hilli, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Kai Lähdesmäki, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Unto Nuora, Hanna Mönkäre, Tuukka Raitala, Sami Paasila

No 1st/2nd cast, everyone plays with everyone. In the shows when the cast members aren't playing a specific role, they're in the ensemble. The theatre publishes the cast lists on their website in advance. (Note: They may be subject to change!)

Mozart! – Wien 2015

Mozart! on libretisti Michael Kunzen ja säveltäjä Sylvester Levayn toinen yhteinen musikaali. Se kantaesitettiin Wienissä 1999 ja on sen jälkeen nähty mm. Budapestissa, Koreassa, Japanissa ja Ruotsin Karlstadissa. Monitasoiset, raastavat ja hauskat tekstit sekä inhimilliset kriisit sinfonisen rockmusiikin muodossa ovat tehneet siitä yhden suosikkimusikaaleistani, mutta aiemmin olen nähnyt sen vain Budapestissa unkariksi. Wienin uudistettua tuotantoa esitetään Raimund Theaterissa huhtikuun 2016 alkuun saakka, ja siitä on ilmestymässä levy vielä vuoden 2015 puolella.

(TL;DR-versio arvostelustani: Hieno, hieno musikaali, joka herättää ajatuksia ja on toteutettu erinomaisesti. Ei tyypillinen elämäkertamusikaali vaan yleismaailmallinen tarina omistushalusta, taloudellisesta hyväksikäytöstä, vahingollisesta rakkaudesta, vapaudenkaipuusta ja taiteilijuudesta. Sisältää eksistentiaalista angstia ja kohtauksen, jossa vatsavaivainen ruhtinaspiispa käy vessassa.)

Pirstaleiset käsikirjoitukset ovat vaivanneet Mozart!:ia kantaesityksestä lähtien, mutta tämä uusiksi kirjoitettu versio Wienissä tuntuu ensimmäistä kertaa todella toimivan. Siitä on karsittu epäolennaisuuksia ja korostettu tärkeimpiä puolia, ja lopputulos on hyvässä tahdissa etenevä ja looginen. Ohjaajalegenda Harry Kupferin ohjaus on sekin sujuva, joskin Budapestin umpihäröyksien jälkeen minulta kesti hetki tottua pahimpien outouksien puuttumiseen. Budapest on epätasaisempi kokonaisuus kaikin puolin, mutta toisaalta sen hyvät kohdat saavat katsomossa istumisen tuntumaan henkiseltä punttisalilta. Wienissä pääsin henkisesti hieman helpommalla, mutta pohjamateriaali toimii paremmin.

Mozart! ei ole tyypillinen (ja usein surullisenkuuluisa) elämäkertamusikaali siinä mielessä, että pääpaino olisi nimenomaan Wolfgang Amadeus Mozartin elämäntarinan pedanttisessa kertomisessa, vaan säveltäjäparkaa hyödynnetään suurempien teemojen käsittelyssä. Etenkin nyt Wienissä tarina kertoo intohimolle omistautumisesta ja rakkaudesta – omistavasta ja hallitsevasta rakkaudesta, vapauden ja rakkauden hinnasta sekä vanhemman ja lapsen suhteesta. Siitä, kun lasta ei voi loputtomiin suojella pahalta maailmalta, kun vanhemman tahtoa ei voi loputtomiin kunnioittaa, kun lapsi toteuttaa vanhempansa unelmia, kun lapsi on pelkkä eläkevakuutus. Kun joutuu repimään itsensä kahtia rakastaakseen sekä intohimoaan että läheisiään, joista kumpikin ovat rakastajalle vahingollisia. Kun ilman itsensä toteuttamista ei voi elää, ilman läheisiä ei voi elää, eikä molempien kanssa yhdessä voi elää. Kun ei voi ravistautua vapaaksi hyväksikäyttäjistään, tukijoistaan eikä omasta itsestään, kun on oman itsensä ja maailmansa vanki.

Mozart ja Mozart. © VBW / Deen van Meer

Musikaalin alussa säveltäjä Leopold Mozart kierrättää ihmelastaan Amadéta Euroopassa esittelemässä taitojaan. Maailma muistaa yleensä juuri tämän punaiseen rokokootakkiin ja valkoiseen peruukkiin puetun pienen posliininuken, joka musikaalissa alkaa elää omaa elämäänsä ja muuttuu Mozartin musiikin henkilöitymäksi. Kun nuori Wolfgang Mozart harrastaa viiniä, laulua ja naisia, pieni äänetön alter ego seuraa häntä paikasta toiseen säveltäen lakkaamatta, raapustaen sulkakynällä paperille nuottirivin toisensa jälkeen. Viimeiset Requiemin nuotit Amadé kirjoittaa Wolfgang Mozartin sydänverellä.

Hollantilaissyntyinen Oedo Kuipers nimiroolissa on hengästyttävän intensiivinen. Hauraan oloinen, Robinia, Justin Bieberiä ja vastaavia muistuttava nuorukainen näyttää parikymppisen Wolfgangin haavoittuvuuden, herttaisuuden ja naiiviuden hyvin. Vain finnit puuttuvat. Samalla Wolfgang on kuitenkin myös kapinoiva rokkari ja valtaapitäville haistatteleva showmies, joka viihdyttää markkinaväkeä räävittömyyksillään. Jos musikaalista neroutta ei lasketa, tällaisen jampan prototyyppejä löytää mistä tahansa oppilaitoksesta. Kuipersin karismaa, tulkintakykyä ja vahvaa ääntä on pakko ihailla. Kokovalkoisiin maihareihin, pillifarkkuihin ja parkatakkiin puettu Mozart erottuu ympäristönsä viitteellisistä rokokoovaatteista kuin huutomerkki.

Amadén roolissa vuorottelee useampi noin kymmenvuotias lapsi. Kupferin ohjauksen suurin ongelma minusta oli Amadén käsittely: olisin kaivannut Amadén ja Wolfgangin välille enemmän kommunikaatiota ja tunteita, Amadélle isompaa roolia Wolfgangin elämässä ja selvempää kuvaa siitä, mikä Amadé oikein on. Nyt hahmosta puuttui pelottavuus ja demonisuus, vaikka juuri Amadé lopulta tappaa Wolfgangin, eikä Amadélla oikein ollut hahmokehitystä. Tuntui, ettei Kupfer (tai co-ohjaaja, koreografi Dennis Callahan) oikein tiennyt, mitä olisi Amadélla tehnyt. Budapestissa Amadé ja Wolfgang ovat ensin kaverukset, kunnes Amadé alkaa vaatia yhä enemmän valtaa ja lopulta tappaa ja pyyhkii ihmis-Wolfgangin kokonaan maailman muistista. Jäljelle jäävät vain punatakkinen nukkelapsi ja ylimaallinen musiikki. Jotain vastaavaa draaman kaarta olisin kaivannut Wieninkin Amadéhen, koska nyt sinänsä nerokas hahmo tuntui alihyödynnetyltä.

Wolfgangin isää Leopold Mozartia esittää vanha suosikkini Thomas Borchert, joka teki roolin myös kantaesityksessä vuonna 1999. Ikä on tuonut lisää uskottavuutta huolestuneeseen Leopoldiin, joka näkee Wolfgangin naiiviuden ja vastuuttomuuden ja yrittää turhaan pitää poikansa poissa ongelmista. Leopold on kuitenkin myös omat mahdollisuutensa menettänyt säveltäjäisä, joka katsoo itse luoneensa Wolfgangista neron ja yrittää poikansa kautta saavuttaa omia unelmiaan. Hän vaatii jatkuvasti enemmän ja jotain muuta kuin mitä poika on, ja yrittää syyllistämällä ja henkisellä kiristyksellä saada poikaa pysymään luonaan. Hahmo on pelottava ja surullinen tiivistelmä vanhemmasta, joka pyrkii kaikin keinoin sitomaan aikuistuvan lapsen itseensä. Leopold korostaa maailman vaarallisuutta, omaa rakkauttaan poikaansa kohtaan ja perheen tärkeyttä. Kuumaverinen Wolfgang puhuu suoraan mitä ajattelee, tietää arvonsa ja tahtoo pois pikkukaupungista toteuttamaan unelmiaan. Leopold taas vaalii nöyryyttä, itseään ylempien nuoleskelua ja turvallista, tasaista elämää. Seurauksena yllättäen on konflikteja. Koko elämänsä ajan Wolfgang hakee isänsä hyväksyntää, mutta edes keisarin bravo-huuto ei todista Leopoldille kuin että poika on menestynyt väärin, elää leveästi ja on hukassa ilman isänsä ohjausta.

Isä ja poika. © VBW / Deen van Meer

Valitettavasti Leopold ei ole aivan väärässä. Rakkaus, ystävyys ja nöyryys muuttuvat musikaalissa jatkuvasti hyväksikäytöksi, siivellä elämiseksi ja manipuloinniksi, eikä Leopold itse ole tässä suinkaan parempi kuin muut. Kaikki säätyyn ja asemaan katsomatta yrittävät tavalla tai toisella hyötyä Wolfgangista, joka suhtautuu ihmisiin luottavaisesti ja rahaan kevytmielisesti. Ystävät ja rakastetut houkuttelevat huonoille teille ja vievät rahat, ja isä ja mesenaatti tahtovat omia kunnian säveltäjän mestariteoksista. Ykköskuppaaja on anoppi Cäcilia Weber (kylmä, etova ja vaikuttava Brigitte Oelke), jolle Constanze-tyttären rakkaus Wolfgangiin on pelkkä keino turvata perheen toimeentulo. Constanze yrittää nousta äitiään vastaan, mutta nuoret kiristetään naimisiin ja takaamaan Weberien hulppea elintaso. Vielä kuolemansa jälkeenkin Wolfgang päätyy hyödyttämään toisia ihmisiä materiaalisesti: Cäcilia käy viemässä hänen rahapussinsa, Nannerl ottaa mystisen rasian joka ilmeisesti symboloi Mozartin lahjoja (tai sydäntä, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti) ja vuosia myöhemmin Constanze rahastaa paljastamalla lääketieteellisten harvinaisuuksien keräilijälle miehensä hautapaikan. Useampi sata vuotta myöhemmin kaupoissa myydään suklaata Mozartin kasvoilla ja nimellä ja tehdään hänestä esimerkiksi kirjoja ja, niin, musikaaleja.

Esityksiini osui kolme eri Constanzen näyttelijää, jotka kaikki tekivät roolin hieman eri tavalla mutta silti toimivasti. Franziska Schusterin näin taannoin Mamma Miassa ja tykkäsin, Jessica Kesslerin näin yli 10 vuotta sitten Sarah'na Hampurin Tanz der Vampiressa, ja Jennifer Siemannin olen taatusti nähnyt jossain aikaisemmin. Jokaisella soolo Irgendwo wird immer getanzt, yksi suurista musikaalilaulusuosikeistani, oli henkeäsalpaava muusikonvaimon tilitys, joka veti katsomon hiljaiseksi ja räjäytti sitten aplodit ilmoille. Maailmaa nähnyt, realistinen ja omapäinen Constanze rakastuu Wolfgangissa nimenomaan siihen, että tämä muista poiketen ei teeskentele mitään eikä kumarra ketään. Molempia ympäröivässä valheellisten ja kyynisten valehtelijoiden maailmassa toinen on kuin tuulahdus kevättä. Silti Constanzekin lopulta kyllästyy miehensä vastuuttomuuteen, tyhjiin lupauksiin ja siihen, että musiikki menee kaiken edelle.

Wolfgang ja Constanze. © VBW / Deen van Meer

Wolfgangin isosisko Nannerlin (Barbara Obermeier, Dorothea Baumann) roolia on käsikirjoituksessa pienennetty ja yksipuolistettu, mikä on hieman sääli, koska samoista lähtökohdista tuleva naispuolinen ex-ihmelapsi kuvaa hyvin naisen mahdollisuuksia ajan yhteiskunnassa. Aikuinen musiikkinero kiinnostaa maailmaa vielä vähemmän jos hän on nainen, joten Leopold laittaa kaiken Wolfgangin varaan, ja Nannerlista tulee lähinnä isänsä kotiapulainen. Hahmo myös näyttää mitä Wolfgangin elämä olisi, jos hän jäisi isänsä ohjailtavaksi ja kodin ympyröiden tukahduttamaksi. Alistunut, katkera Nannerl ei nouse kapinaan, mutta toisaalta Wolfgang ei myöskään auta häntä kun sisko vihdoin sitä pyytää, joten katkeruus veljeä kohtaan on osin oikeutettua.

Ehkä ainoa todellinen hyvis musikaalissa on paronitar von Waldstätten, Mozartin tukija ja rikas suojelija, joka tiukoissa paikoissa ilmestyy paikalle kuin musiikin äitijumalatar ja takoo kaikille järkeä päähän. Ana Milva Gomes, josta hurmaannuin jo Mamma Miassa, säteili arvokkuutta ja lämpöä koko saliin, mutta varaparonitar Ann-Marijn Smulders oli hänkin upeaääninen ja vaikuttava ilmestys.

Paronitar ja neron synty. © VBW / Deen van Meer

Salzburgin ruhtinaspiispa Colloredo edustaa musikaalissa pahisleirin lisäksi myös valistusajan järkeä, logiikkaa ja tieteellistä maailmankuvaa. Colloredo on mesenaatti ja kulttuurivaikuttaja, joka keräilee niin lääketieteellisiä harvinaisuuksia kuin säveltäjiäkin. Hänelle Mozart on omistettava ihme, jolla voi kätevästi herättää kateutta muissa Euroopan hallitsijoissa. Colloredo lainaa Mozartia mielellään muille ruhtinaille, mutta toisin kuin Mozart itse, lainaajat tietävät säveltäjän kuuluvan Colloredolle eivätkä palkkaa tätä omaksi hovisäveltäjäkseen. Hämmentynyt Wolfgang matkaa halki Euroopan eikä käsitä, miksi hänen taitojaan ei arvosteta. Taustalla Colloredo vetelee naruista, ärjyy palveluskunnalleen ja erityisesti assistentilleen kreivi Arcolle (ylimielinen, hauska ja erehdyttävästi John Malkovichilta näyttävä Jon Geoffrey Goldsworthy), saapuu paikalle giganttisen ja varsin fallossymbolisen piispansauvan saattelemana sekä mm. käyttää 1700-luvun matkavessaa.

Taloudellisesta näkökulmasta Colloredon näyttelijä on se kuuluisa tyyppi, jonka nimellä ja timmeillä vatsalihaksilla osa katsojista on houkuteltu katsomoon. Mark Seibert on saksankielisten maiden kuuma nimi, joka Colloredona on puettu punaiseen ja mustaan nahkaan, tyköistuviin vaatteisiin ja hetkittäin paidattomuuteen. Itse en Seibertia isommin fanita vaikka hänellä ihan ok ääni onkin, joten olin iloinen, kun kahdessa ensin näkemässäni esityksessä paikalla oli kaksi eri varanäyttelijää. Varsinkin Lucius Wolter miellytti korviani ja silmiäni rokatessaan ärtyisänä ruhtinaspiispana, mutta Carl van Wegberg oli hyvä hänkin.

Kuin ohimennen musikaali kritisoi monissa kohtauksissa viihteen ja korkeakulttuurin oletettua eroa ja toisen arvottamista toista korkeammalle. Wolfgangia pyydetään jatkuvasti säveltämään yksinkertaisemmin ja yleisöä miellyttävämmin jotta hän menestyisi, mutta hän pitää päänsä ja noudattaa kutsumustaan. Ajan teatteriguru Emanuel Schikaneder (mainio Johannes Glück) piipahtaa esittämässä kabareenumeron, jossa hän (jäätävällä Itävallan murteella) määrittelee täydellisen viihteen reseptin: "a bissl fürs Hirn und a bissl fürs Herz", jotakin aivoille ja jotakin sydämelle. Libretisti Kunze näpäyttää Schikanederin suulla viihteen ja musikaalien aliarvioijia ja korostaa viihdyttämisen olevan vaikea taiteenlaji, jossa on haastavaa onnistua vaikka teoriassa tietäisikin miten homma toimii. Kun Mozart hieman ennen kuolemaansa nousee wieniläisrahvaan suosioon Schikanederin kirjoittamalla Taikahuilu-oopperalla, Colloredo säälittelee hänen vajonneen alas ja heittävän neroutensa hukkaan, sillä "kun taiteesta tulee suosittua, se lakkaa olemasta taidetta". Aiheesta on kokonainen hieno duetto, jossa miehet väittelevät taidenäkemyksistään, elitismistä ja menestyksestä. Samaa elitismille kettuilua on aistittavissa ensemblen hilpeän ironisessa Hier in Wien! -kappaleessa, jonka mukaan Wienissä vain kuollut taiteilija on suosittu, kaikki puukottavat toisiaan selkään ja kateus myrkyttää kyvyn nauttia kauneudesta. Kunze, joka ennen Mozart!:ia oli kantaesittänyt Wienissä kaksi kriitikoiden lyttäämää mutta kulttisuosioon noussutta musikaalia, tietänee mistä puhuu. En yleensä välitä tekijöiden katkerasta tilityksestä, mutta tässä se on toteutettu niin hauskasti ja itseironisesti, että homma toimii.

Kreivi Arco ja ruhtinaspiispa Colloredo. © VBW / Deen van Meer

Hans Schavernochin lavastus on minimalistinen ja todella kaunis. Lähes tyhjällä lavalla on aukkoiset seinät, taustakangas jolle heijastetaan projektioita (Thomas Reimer), sekä muutama harva isompi lavaste. Lisäksi lavalla on koko ajan Wolfgangin flyygeli, jota hyödynnetään esineenä hyvin monipuolisesti. Weberit liikkuvat hillittömällä hippimaalatulla Kleinbussilla, Colloredon matkavaunut vessoineen kulkevat taulunkehyksissä ja loput lavasteet koostuvat sängystä, divaanista ja paristakymmenestä tuolista. VBW:n musikaaliksi Mozart! on jopa harvinaisen simppelisti toteutettu, koska kukaan ei lennä, valtavia lavasteita ei nouse tai laske lavalle eikä mitään isoja efektejä juurikaan ole. Vain näyttelijät, flyygeli ja tuoleja. Minusta ratkaisu on erinomainen, koska tarina ei vaadi yhtään enempää toimiakseen ja kaikki ylimääräinen vain häiritsisi. Tämä on luultavasti ensimmäinen näkemäni teatteriesitys, jossa projektiot eivät tunnu itsetarkoitukselta vaan sulautuvat osaksi lavastusta ja täydentävät sitä luomalla mielikuvia.

Yan Taxin puvustus noudattelee samaa linjaa. Wolfgang kulkee valkoisissa nykyajan vaatteissa, paronitar von Waldstätten ajattomassa sinisessä puvussa, Weberit white trash -vaatteissa ja ensemble mustissa pillifarkuissa, joiden päälle puetaan milloin palvelijan, milloin yläluokan rokokoovaatteita. Peruukkeja ei juurikaan ole, vaan visuaalisuus jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Tuotanto on hyvä esimerkki siitä, miten historiallisia musikaaleja ei ole pakko toteuttaa epookkina, vaan esitys voi toimia hyvin viitteellisin elementein. Wieniläisten ohjelmistovalinnoista voi usein olla montaa mieltä, mutta skenografia siellä osataan. Dennis Callahanin koreografiat tosin näyttävät tässä ympäristössä auttamattoman vanhanaikaisilta. Perusjutut kyllä toimivat, mutta näyttää siltä, ettei Callahan ole yhtään päivittänyt tyyliään sitten Elisabethin kantaesityksen vuonna 1992. Kaikki tuntui tutulta ja yllätyksettömältä.

© VBW / Deen van Meer

Tämän epistolan päätteeksi lienee selvää, että vaikutuin. Kävin katsomassa musikaalin neljän päivän aikana kolmesti, eikä vielä tuntunut siltä, että olisin saanut siitä kaiken irti. Yhtenä iltana satuin halpispaikalle, josta näki hyvin orkesterimonttuun, ja pääsin onnekseni tarkkailemaan pääkapellimestari Koen Schootsin työskentelyä. Vereinigte Bühnen Wienin orkesteri on viime vuosien säästötoimenpiteistä huolimatta huippuluokkaa, ja Schootsilla oli Mozart!-orkesteri täydellisesti hallussaan.

Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatteriin 2016

Helsingin kaupunginteatteri näköjään tuottaa Michael Kunzen kirjoittaman ja Jim Steinmanin säveltämän rockoopperamusikaalin Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire) Peacock-teatteriin helmikuussa 2016. Musikaali perustuu Roman Polanskin legendaariseen The Fearless Vampire Killers, Or: Pardon Me, But Your Teeth Are In My Neck -elokuvaan (1967), ja myös alkuperäisohjaus vuoden 1997 Wienistä on Polanskin. Kyseessä sattuu olemaan lievästi ilmaistuna lempimusikaalini, joten esityskausi 2015–2016 senkun paranee musikaalien osalta.

Karvakreivi. © Mirka Kleemola / HKT

Jokunen vuosi sitten olisin ollut uutisesta kauhuissani, mutta HKT on viime vuosina nostanut profiiliaan silmissäni. Ohjaaja & co. ovat pääosin samat kuin hyvässä Billy Elliotissa, Eeva Kontu on erinomainen kapellimestari ja Marika Hakolan suomennos on loistava, joten ainakin nimilistan perusteella produktiolla on kaikki mahdollisuudet olla hyvä. Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras näkemäni ja kuulemani Sarah kautta Euroopan, ja Anna Victoria Eriksson on hänkin ollut hyvä näkemissäni rooleissa. Petrus Kähkönen (Alfred, olettaisin) on soma kuin mikä.

Mikko Vihma ei ole tainnut aiemmin esittää näitä dark brooding man -tyyppisiä seksisymboleita, mikä minusta lupaa oikein hyvää vampyyrikreivi von Krolockin hahmon kannalta. Hyvä näyttelijä ja laulaja Vihma ainakin on, ja olen pitänyt hänestä niin Gastonina, Kerchak-gorillana kuin Hairsprayn tv-juontajanakin. Myös Jonas Saari teki vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misérablesin Javertina. Kovin nuoren oloisia nämä vampyyrikreivit vain ovat minun makuuni, mutta ehkä niistä vielä kuoriutuu uskottavia linnanherroja. Vihman Günther-viikset ekoissa promokuvissa eivät varsinaisesti vetoa minuun, mutta toivottavasti ne ja rintakarvat sheivataan Billy Elliotin loputtua, jos kreivi meinaa esitellä paljasta rintakehäänsä. Jos ei sheivata, niin se Veet-puteli enskarilahjojen joukossa on sitten minulta.



Kevyen ahdistunutta nostalgiaa.

Mutta karvoista takaisin asiaan. Vaikken olekaan kauhuissani, olen hermostunut. En hermoillut Phantomista, en Les Misérablesista enkä muista, mutta Tanz der Vampiren uusista tuotannoista hermoilen. 'Tärkeä' on melko lievä sana kuvaamaan musikaalia näkökulmastani. Vampyyrit aikoinaan aloittivat tämän kaiken, esittelivät minulle uuden musikaalien (ja netin) maailman, uusia ihmisiä, uusia maita ja kulttuureja ja kieliä. Ilman niitä en bloggaisi musikaaleista, noin alkajaisiksi. Olen tutustunut fanikulttuureihin, niiden hyviin ja huonoihin puoliin, faneihin, ystäviin, teattereihin, opiskelualaani. Olen parannellut vampyyreillä haavoja ja aiheuttanut uusia. Tanz der Vampire on minulle henkilökohtainen musikaali. Välillä en ole muistojen ja mielleyhtymien vuoksi sietänyt kuunnella siitä tahtiakaan moneen kuukauteen, mutta aina olen lopulta palannut sen maailmaan. Stärker als wir sind (Punaiset saappaat) on parhaita itsetunnonkohotusbiisejä mitä tiedän, samoin nimibiisi. Toisaalta Die unstillbare Gier (Sammumaton polte) hyvin esitettynä hajottaa sieluni palasiksi kerta toisensa jälkeen.

Vielä 12 vuoden jälkeenkin voin aukaista Tanz der Vampiren libreton ja jäädä tekstin vangiksi, liikuttua, rähähtää nauramaan ääneen satunnaiselle kohdalle. Löydän ajatuksia, teräviä havaintoja maailmasta, älykkäitä sanaleikkejä, sattuvia sutkauksia, ihmisluonteen syväluotausta, viittauksia nietzsche ties mihin eurooppalaisen kulttuurin kulmakiviin tai hämmentäviin historiallisiin yksityiskohtiin, ja kaikki tämä mitä kauneimmalla saksalla. Suomennos on onneksi tavoittanut nuo piirteet hyvin, joten siitä minun ei sentään tarvitse hermoilla. Kirjoitin musikaalin saksankielisestä libretosta kandintyöni ja pyörittelen edelleen vaivihkaa ajatusta, että tarttuisin siihen sittenkin myös gradussani.

Toisaalta Tanz der Vampirea voi katsoa ihan vain kepeänä komediana, pakona arjesta, vampyyriparodiana, toimintafiktioparodiana tai musikaaliparodiana, millä tuulella katsoja nyt sattuukaan olemaan. Ajatuksiaan voi ruokkia tai nollata. Tekeekö mieli kuolata hottiksia vampyyrejä? Onnistuu. Nauraa tissivitseille, sitcomille ja kapitalistiselle yhteiskunnalle? Tottamaar. Paeta arkea tanssiaisiin ja leikkiä prinsessaa? Tervetuloa. Fanittaa maailman söpöintä homovampyyriä? Herbert on enemmän kuin mielissään. Pohtia liminaalitilan, Kantin ja Nietzschen merkityksiä vampyyrin näkökulmasta? Mikä ettei. Ottaa selfie muoviset vampyyrinhampaat suussa? Eiköhän siihen hashtag keksitä. Kirjoittaa väitöskirja? Antaa palaa.

Nykyiset eurooppalaiset produktiot ovat edelleen kopioita vuoden 1997 alkuperäisohjauksesta, ja ohjauksen nykyinen mekaanisuus, pinnallisuus ja kuluneisuus on jo vuosia tympinyt minua. Olin intona kun Budapestissa vuonna 2007 uudistettiin edes lavasteet ja puvut, mutta varsinaisia non-replica-tuotantoja on ollut vain Japanissa, Virossa ja Seinäjoella (ja Broadwaylla, mutta se oli käytännössä täysin eri musikaali). En ole nähnyt replicaohjausta sitten vuoden 2012, koska totesin että tulen siitä enää vain huonolle tuulelle. Rakkauteni kohde on muuttumassa Disney-henkiseltä näyttäväksi muumioksi.

© Mirka Kleemola / HKT

Aivan uusi, vieläpä suomalainen, produktio on juuri sitä mitä olen kaivannut. Alan myös pikkuhiljaa toipua Seinäjoen (2011–2012) hienosta tuotannosta, joten olen positiivisen utelias näkemään, mitä HKT saa irti lempiteoksestani. Helsinkiläisillä on kova homma päihittää pohjanmaalaisten vampyyrit, mutta eihän maan suurin musikaaliteatteri kehtaa hävitä maakunnalle. ;-) Minulle ei lopulta ole niin väliä sillä, miltä jokin yksityiskohta näyttää (paitsi ei viiksiä jooko), mutta tehkää minun musikaalini ajatuksella, omalla validilla näkemyksellä ja rakkaudella. Sitten olen onnellinen.

Muoks: Lisätty linkki viralliselle sivulle sekä pressikuvat.

Mozart! ja Evita palaavat Wieniin!

Wienistä kantautuu hyviä uutisia: Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaali Mozart! palaa Vereinigte Bühnen Wienin ohjelmistoon syksyllä 2015. Musikaali kantaesitettiin Wienissä 1999 ja siitä tehtiin Mozart-juhlavuonna 2006 dramatisoituja konsertteja. Rajan takana Budapestissa musikaalia on esitetty vuodesta 2003 alkaen, ja lisäksi se on kerännyt faneja mm. Etelä-Koreassa ja Japanissa. Meitä lähinnä olleet esitykset olivat Ruotsin Karlstadissa joskus 2000-luvun vaihteessa.

Musikaalissa Wolfgang Amadeus Mozart on elämäniloinen ja luottavainen rastatukkanuorukainen, joka elää ja ajattelee paljon aikaansa edellä. Ankara isä Leopold yrittää rajoittaa ja pitää kuria, sisar Nannerl yrittää auttaa ja ymmärtää, vaimo Constanze elää taiteilijan muusana ja liuta muita hahmoja hyötyä taloudellisesti. Wolfgangia seurailee muille näkymätön alter ego Amadé, ikuinen lapsinero joka symboloi Mozartin imagoa, uraa ja musiikkia. Amadén raapustaessa nuotteja paperille Wolfgang tavoittelee maailmassa onneaan, rakastuu, rakastelee, tulee uudelleen ja uudelleen hyväksikäytetyksi ja menettää hiljalleen kaiken mitä rakastaa. Lopulta myös Amadésta tulee demoninen hahmo ja painolasti, joka kirjoittaa nuotit Wolfgangin verellä, kunnes tippaakaan ei ole jäljellä. Wolfgangin kuoltua jäljelle jäävät vain musiikki ja Amadé, jotka maailma muistaa.

Rakastan Mozart!:n musiikkia, varsinkin hahmojen sooloja ja loppukohtauksen kuoroa. Kunzen libretto on upea ja täynnä tuskaisia totuuksia ihmisen elämästä. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa Budapestissa (arvioni englanniksi) ja se on yksi elämäni vaikuttavimpia teatterikokemuksia. Erityisesti Amadén rooli on siellä ohjattu todella hyvin. Kokosin YouTube-kanavalleni taannoin soittolistan lempikappaleistani musikaalissa sekä Wienin vanhoista Making of -dokumentin videoista.

Musikaalista ei ole kahta samanlaista käsikirjoitusta, mutta oikeastaan vain muutamat kohtaukset vaihtelevat paikkaa ohjaajan mieltymysten mukaan ja pari biisiä on lisätty joskus. Saa nähdä, mitä legendaarinen Harry Kupfer keksii Wienissä tällä kertaa. Wieniin ollaan lisäämässä Wolfgangille ja Constanzelle duetto, mikä ei minusta ehkä olisi niin tarpeellista, mutta mikäs siinä. Toivottavasti mukaan pääsee myös Unkarin proggikseen tehty Wolfgangin ja piispa Colloredon duetto, jota fanitan.

Lisäksi Wienissä nähdään seuraavalla kaudella mm. Evita, joka sai saksankielisen ensi-iltansa siellä reippaat 20 vuotta sitten, ja syksyllä 2016 Stephen Schwartzin säveltämä uusi musikaali teatterinjohtaja Emmanuel Schikanederista.

Luukku 9: Vampyyrit juhlivat Wienissä

Tanz der Vampire juhli kymmentä vuottaan lavalla Wienissä kevättalvella 2007. Teimme kaveriporukan kanssa eeppisen reissun juhlakonsertteja katsomaan ja valloitimme muutenkin Wieniä. Thomas Borchert kreivi von Krolockina oli ehdottomasti parhaimmillaan ja pyöritti seurueemme sukkia oikein urakalla. Mikä ääni! Mikä fiilis! En sitä paitsi tähän päivään mennessä ole Suomen ulkopuolella nähnyt esteettisempää Krolockin rooliasua kuin konsertissa. Teatterihistoriani kauneimpia hetkiä on ollut rokkaava kreivi von Borchert potkaisemassa loppubiisissä Lukas Permania (Alfred) persiille. Tai linnanedustan vampyyrit notkumassa jonossa blues-sovituksen tahtiin.

(Bloggaaja on ollut niin tiiviisti töissä, että luukkujen availu on hieman jälkijunassa. Korvauksena tarjoilen teille uuden ulkoasun. Kiitos ja kunnia bannerista kuuluu Florelle.)

Luukku 3: Rebecca-muistoja Wienistä

Kolmannessa luukussa piileskelee Rebecca-musikaalin kantaproduktio Wienissä. Rebecca on Michael Kunzen musikaaleista vähiten kiero ja osaksi sen vuoksi hänen musikaaleistaan vähiten suosikkini, mutta se tuntuu uppoavan ns. suureen yleisöön hyvin. Francesca Zambellon ohjaus oli aika peruskauraa ja esimerkiksi Kouvolan teatterissa saatiin tarinasta enemmän irti kuin Wienissä, mutta joka tapauksessa pidin Wienin produktiosta. Näyttelijät olivat hyviä ja lavastus kaunis, ja kunnolliset nais"pahis"hahmot ovat aina plussaa.

Näin Rebeccan Wienissä useammankin kerran, mutta tähän postaukseen oli pakko valita lippu, jossa on Uwe Krögerin nimmari. Siinä on sydänkin ja kaikkea. Uwen tähti on viime vuodet ollut vähän laskussa äänenmenon myötä, mutta sellaiset 20 vuotta Uwe hallitsi saksankielisten maiden Kuumin musikaalinäyttelijä -listoja ja juorulehtiä. Hän on esittänyt jokaista isoa roolia jota tenori vain voi, aina Starlight Expressin Rustysta Phantomiin. Osa rooleista on ollut varta vasten hänelle kirjoitettuja. En ole fani enkä yleensä harrasta nimmareitakaan, mutta Uwe on hilpeä ilmiö ja todenpuhuakseni myös todella ammattitaitoinen musikaalinäyttelijä.

Ja kyllä, siihen aikaan Raimund Theaterissa pääsi seisomapaikalle 2,50 eurolla. Seisomista enemmän haittasivat lukuisat teini-ikäiset Uwe-fanit, joiden kirkumisen jäljiltä korvani soivat pari tuntia jälkeenpäin, mutta kokemus oli avartava ja kukkarolle ystävällinen. Fanityttöjen lisäksi tapasin siellä kerran vanhan rouvan, joka vihjaisi että oopperaankin saa seisomapaikkoja jos menee tiettyyn aikaan tietylle ovelle jonottamaan. En koskaan kokeillut, mutta tyylikkäästi pukeutunut herttainen mummeli sikakatsomossa jäi mieleen.

Elisabeth – Budapest 2013

Olen nähnyt Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaalin Budapestin Operettszínházissa jokusen kerran aikaisemminkin (blogikirjoitukseni vuodelta 2010), mutta viimeisin oli esiintyjien osalta ehdottomasti paras kokonaisuus. Ohjaus toimii keskimäärin hyvin, ja pidän siitä, miten kohtauksia on linkitetty toisiinsa ja miten siirtymät kohtausten välillä toimivat. Ainoa iso miinus on puuttuva laulu Wenn ich tanzen will, joka on lisätty musikaaliin vasta Unkarin-ensi-illan jälkeen. Käsikirjoituksessa on korostettu Unkarin osuutta keisarinna Elisabethin elämässä ja Elisabethin osuutta Unkarin politiikassa, joten musikaalin muualla nähneet saattavat hämmentyä lisätyn dialogin määrästä. Produktioon on myös lisätty historiallisista salaliittoteorioista ammentava kohtaus, jossa kruununprinssi Rudolf liittoutuu salaa unkarilaisten nationalistien kanssa. Produktio on siis melko erilainen kuin rajan takana Wienissä tällä hetkellä esitettävä (blogikirjoitukseni viime vuodelta), mutta kummassakin on kiinnostavat puolensa.

Budapestissa on lähdetty visuaalisesti melko painajaisenomaiselle linjalle: pyörönäyttämöllä on metallista hitsattuja apokalyptisiä rakennelmia, jotka toimivat milloin palatsina, milloin bordellina. 1990-luvulla Operettiteatterilla oli ikävä taipumus täyttää lava tarpeettoman suurilla kuoroilla, tanssijoilla ja yksityiskohtaisella tarpeistolla, mikä Elisabethissakin häiritsee melko lailla, koska pidän yleensä minimalistisemmasta ja vähemmän realistisesta ulkoasusta. Lavalla on liikaa tavaraa, ja olennaisia henkilöitä on ajoittain hankala löytää ensemblen seasta. Lisäksi puvustus huokuu 90-lukua (Kuolemalla on mm. valkoiset hiihtohousut), eikä vaikutelmaa paranna se, että Kuolemantanssijat näyttävät karanneen Cindy Crawfordin aerobicvideoilta. Nykykatsojalle ysärihenkisyydessä itsessään on tietysti omaa painajaismaista estetiikkaansa.

Prologi tuonpuoleisessa

Olen nähnyt Bernadett Vágón nimiroolissa aiemminkin, mutta silloin hänellä oli vielä korviasärkevä tapa huutaa korkeimmat kohdat laulamisen sijaan. Nyt sekä hänen äänensä, hän itse että hänen tulkintansa olivat kypsyneet, ja hän oli jo uskottavampi vanhanakin keisarinnana. Bernadett on edelleen ihanan tyttömäinen ja voimakastahtoinen nuori Sisi, mutta nyt myös kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen toimii erinomaisesti.

Kuolema (Zsolt Homonnay) ja keisarinna

Samalla Zsolt Homonnayn melko miehekäs ja raamikas Kuolema sopii hyvin hänen kuvittelemakseen. Homonnay on edelleen ehkäpä lähimpänä "minun" Kuolemaani, sellaista miksi hahmon itse kuvittelisin: enigmaattinen, kylmä ja tottunut saamaan haluamansa, mutta samalla ironinen, huumorintajuinen ja pinnan alla kuohahtelevan temperamenttinen. Lisäksi Homonnaylla on persoonallinen ja hieno ääni. Upeimmillaan hän on Kuoleman tärkeimmässä soolossa, jossa mustasukkainen Kuolema keisariparin häissä julistaa viimeisen tanssin kuuluvan vain hänelle. Kuolema mm. kilistää pilkkaavan sivistyneesti lasia jähmettyneiden häävieraiden ja keisari Franz-Josefin kanssa ja lopussa juo morsiusparin maljan. Mahtava ohjausratkaisu, joka sopii hahmolle täydellisesti. Kuoleman melko androgyyniä puvustusta ja maskeerausta ei selvästikään ole tehty Homonnayn malliselle miehelle, joten vaikutelma muistuttaa hetkittäin irvokasta drag queenia, mutta olen onneksi ehtinyt tottua sivuuttamaan sen.

Uusi tuttavuus tässä esityksessä oli Miklós Máté Kerényi, tuttavallisemmin Kiskero, joka aloitti anarkisti Luigi Luchenin esittämisen tänä vuonna. Pisimpään Luchenia esittänyt Tamás Földes ei mielistelevässä setämäisyydessään vetoa minuun ollenkaan, mutta Kiskeron elosalamamainen energia, yleinen pomppivuus ja röyhkeys sopivat Luchenille erinomaisesti. En pidä liian hulluista Lucheneista, ja Kiskeron murhaaja-kertojan terävä-älyinen sarkasmi ja pillifarkkuinen rokkaripoikaolemus tekivät hahmosta vetoavan. Kiskero on teatterin tämänhetkisen johtajan poika, mutta hän on lunastanut paikkansa talossa ihan omilla kyvyillään ja on mm. palkittu koomikkoroolien esittäjä opereteissa. Hauskana kuriositeettina kerrottakoon, että hän on esittänyt vuonna 1996 samassa produktiossa pikku-Rudolfia.

Elisabeth (Bernadett Vágó), Unkarin tuore kuningatar

Toinen tänä vuonna roolissaan aloittanut näyttelijä oli Bori Kállay, joka esittää arkkiherttuatar Sophieta, Elisabethin anoppia. Yhdistän Kállayn operetteihin ja varsin hilpeisiin rooleihin, joten oli hämmentävää katsoa häntä kylmänä ja valtakunnan edun kaiken edelle asettavana Sophiena. En tiedä, yrittikö hän irrottautua mielikuvasta, jonka moni katsoja varmasti jakoi kanssani, sillä hän oli tarpeettomankin tyly ja pelottava Sophie. Yleensä pystyn tuntemaan sympatiaa myös arkkiherttuatarta kohtaan, kun nuorempi polvi ei ymmärrä hänen uhrauksiaan ja toimintansa syitä, mutta nyt Sophie oli vain yksiulotteinen hirviöanoppi ja se harmitti.

 András Máté Gömöri (Rudolf)
ja Zsolt Homonnay (Kuolema)

Ádám Bálint keisari Franz-Josefina on perushyvä, ei liian nössö tai epäkiinnostava muttei kovin paljoa sympatiaakaan herättävä. András Máté Gömöri kruununprinssi Rudolfina teki hänkin hyvää työtä ja oli soveliaan herkän oloinen. Kaikkiaan ensemble osasi asiansa. Istuin puolittain sivuparven alla, mikä ei ollut optimaalinen paikka äänentoiston kannalta, mutta näkymä lavalle oli erinomainen.

Budapestin Elisabethissa on omat kornit ja ysärihenkiset hetkensä, mutta pidän siitä kierosta huumorista ja maailmanloppua odottavasta tunnelmasta, jolla Habsburgien vallan viimeisiä vuosia ja romahdusta kuvataan. Unkarin puolia pitänyt Elisabeth on Unkarissa lähes pyhimys ja saanut siellä ympärilleen kenties isomman kultin kuin missään, mikä näkyy myös musikaalissa. Toisaalta musikaalissa nauretaan juuri tälle myyttien ja jalustalle nostamisen perinteelle, jota myöhemmin on nähty mm. prinsessa Dianan ympärillä. Musikaali ei Budapestissakaan epäröi näyttää Sisin vähemmän mairittelevia puolia, ja kuva rooliaan vastustaneesta keisarinnasta piirtyy hyvin kriittisenä. Silti minusta tuntuu, että katsojat siellä rakastavat keisarinna Elisabethia loppukumarruksissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Zsolt Homonnay, hiihtohousut ja Kuolemanenkelit

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Eclipsis.org (suomeksi)