Näin lauantaina Oopperan kummituksen toisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Ilokseni esityksessä oli lähes täysin eri miehitys kuin ensi-illassa, joten olen nyt tainnut nähdä lähes kaikki näyttelijävaihtoehdot lavalla.
Jos ensi-iltamiehitys ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia suuria tunteita, niin se ei ainakaan ollut ongelma kakkosmiehityksen kanssa. Tuntui miltei kuin olisin katsonut täysin eri ohjausta. Olen iloinen, että hahmot olivat aivan omanlaisiaan tulkintoja ja hyvinkin persoonallisia ihan valideilla tavoilla, mutta Christinenä en olisi alkujaankaan lähtenyt kummankaan miehen matkaan.
Raoul (Olli Tuovinen) oli aggressiivinen, itsekeskeinen kusipää, joka karjui uhkaavasti Madame Girylle ja piti Christineä samaan tapaan itsestäänselvyytenä kuin Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Gaston pitää Belleä. Raoul ei koko tarinan aikana tuntunut kuuntelevan, mitä Christine yritti hänelle sanoa, vaan paasasi omasta rakkaudestaan, itsestään ja oikeudestaan Christineen. Huvittavat sankarimaneerit ja "minä olen tässä, joten olet turvassa" -henkisyys etoivat sen verran, etten yhtään ihmettele, että hänen piti lähes kiskoa Christine pois Phantomin luolasta.
Ilkka Hämäläisen Phantom taas muistutti vanhaa likaista hippisetää, jolta on vuosikymmenten kellarielon saatossa unohtunut, että tyhmien tyyppien murhaaminen tekee hallaa muillekin ihmissuhteille. Näin Hämäläisen aikoinaan viidesti Luigi Luchenina Turun kaupunginteatterin Elisabethissa, ja nyt minulta kesti jonkin aikaa päästä yli siitä tunteesta, että tässä on Lucheni naamioituneena. Olin myös huomaavivani Phantomissa piirteitä Turun Kuolemasta. Molemmilla oli hieman koiranpentumaisen miellyttämishaluinen suhtautuminen neitoon ja aivan täysin väärät keinot hurmata kohde. Kuolema vei Elisabethin pikkulapsen ja vaikutti rehellisen hämmentyneeltä siitä, että Elisabeth ei ilahtunutkaan asiasta ja rapsuttanut häntä hyväksyvästi korvan takaa. Phantom taas ilmeisesti uskoi että nyt kävi flaksi, esitteli Christinelle punasatiinisen sänkynsä ja pöllämystyi sitten, kun neito innostumisen sijaan pyörtyi kauhusta. Minulta meni ensi-illassa ohi, miksi Christine Music of the Nightin lopussa pyörtyy, mutta ilmeisesti Phantomin sängyn näkeminen tosiaan aiheutti sen. Hieman erikoinen käänne, mutta kieltämättä olisin itsekin aika järkyttynyt Phantomin kaltaisen tyypin yllättävästä ehdottelusta.
Lopussa minulla oli ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni sellainen olo, että olisin Christinenä siinä tilanteessa mieluummin valinnut Phantomin kuin Raoulin. Ei tosin siksi, että Phantom olisi erityisen mukava, vaan siksi että vipsahtanut kellarihippikin vaikutti sympaattisemmalta vaihtoehdolta kuin Raoul. Mitä nyt muutama murha sinne tai tänne.
Molemmat miehet osasivat kyllä laulaa roolinsa läpi ihan ok:sti, etenkin Tuovinen. Hämäläisellä tuntui olevan vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mutta matalat osuudet kuulostivat juuri sopivan syviltä minun makuuni.
Hanna-Liina Võsa Christinenä oli asianmukaisen ahdistunut ja panikoiva herrojen huomiosta. Pidin Sofie Asplundin äänestä enemmän, mutta Võsan roolitulkinta tuntui mietitymmältä. Christine tuntui varsinkin loppupuolella epäilevän mielenterveyttään ja haluavan vain päästä pois koko Pariisista ja oopperasta.
Tämän trion Point of No Return oli aivan erilainen kuin toisella miehityksellä, joka tuntui sijoittavan kohtauksen kokonaan Christinen pään sisään. Asplundin Christine tuntui käyvän laulun dialogia tietoisesti Phantomin kanssa, setvivän omia ajatuksiaan ja lopulta valitsevan Phantomin. Vasta Phantomin yllättäen laulama All I Ask of You -melodia havahdutti Christinen kylmään todellisuuteen, ja ele, joka oli alkanut posken hyväilynä, vaihtui lennossa naamion repäisyksi pois kasvoilta. Võsan Christine taas yritti kauhuissaan elehtiä ja pyytää apua aitiossa istuvalta Raoulilta, joka vaikutti katsovan oopperaa aivan tyynenä huomaamatta, että Piangi on vaihtunut eri mieheksi ja että hänen morsionsa lähes huutaa apua lavalla.
Carlotta (Kaisa Ranta) oli aivan loistava. Hillittömät diivamaiset elkeet, kursailemattoman itsekeskeinen asenne ja taistelunhalu aseman puolesta sopivat hahmolle mainiosti. Il Mutossa Carlotta kirjaimellisesti kääri hihojaan ja valmistautui taistelemaan kohtauksen loppuun hampaat irvessä, kunnes rupikonnaäänet pakottivat hänet lavalta. Myös korrepetiittori Monsieur Reyerillä (Arto Hosio) oli erityisen hauskoja hetkiä.
Lavasteet toimivat kauempaa katsoen paremmin, mutta esimerkiksi nimibiisi ja oopperatalon katto näyttivät upeilta myös vitosriviltä. Läheltä huomasi myös paljon lisää yksityiskohtia mm. ensemblen touhuissa. Suosikkini tässä taisi olla miestanssija, joka Buquet'n ruumiin nähtyään hoippui verhoihin oksentamaan.
Kansallisoopperan Kummitus on ollut vuoden tapaus jo pitkään. Kevätkauden esitykset myytiin loppuun ensi-iltapäivänä, joten myöhäiset saavat tyytyä vaanimaan peruutuspaikkoja. Ennakkoajatuksiani suomalaisesta produktiosta voi lukea täällä ja täällä.
Tiivistys tunnelmistani:
The Phantom of the Opera Kansallisoopperassa on tyylikäs ja laadukas tuotanto, ja kaikki ennakkopelkoni toteutuksen suhteen haihtuivat ensi-illassa. Ohjaus on sujuva joskin pääosin aika yllätyksetön. Christine ei ole pelkästään neito pulassa, vaan ihan kunnon omatoiminen sankaritar. Ainakin enskarimiehityksessä kaikki kuulostivat hyvältä ja enimmäkseen sopivat rooleihinsa. Kukaan ei laula rallienglannilla. Hieno lavastus on ehkä esityksen isoin tähti, ellei valtaisaa orkesteria ja kuoroa lasketa. Musiikki kuulosti julmetun hyvältä ja sähkökitarat ovat ilokseni edelleen mukana.
Vältän isoimpia spoilereita, mutta jos haluat mennä katsomaan esityksen täysin puhtaalta pöydältä, älä lue pidemmälle. Istuin rivillä 16, joten hienovaraisimmat ilmeet sun muut menivät minulta ohi.
Tiina Puumalainen sanoi lehdistötilaisuudessa kaksi vuotta sitten, että ohjaus on uusi mutta hän ei silti yritä keksiä pyörää uudelleen. Tämä tuntuu olevan Puumalaisen yleinen metodi. Kaikki häneltä näkemäni on ollut perustoimivaa ja tasaisen ok, ja sitten seassa on muutama wau!-kohtaus, joihin selvästi on keskitytty enemmän ja joissa tunnelma lähtee kunnolla lentoon. Oopperan kummitus ei ole poikkeus: ohjaus on enimmäkseen aika yllätyksetön mutta hyvin rullaava. Kaikki toimii moitteettomasti ja sujuvasti, joskaan ei ehkä kovin tajunnanräjäyttävästi tai tunteita mihinkään suuntaan herättävästi. Ehdin jo melkein pettyä, kunnes viimeiset 20-30 minuuttia muistuttivat, että Puumalaisella on myös voimakkaampia näkemyksiä ja tulkintoja. Tämä loppupuolen huipennus nosti pisteitä reilusti.
Yritin katsoessani olla vertailematta standardiversioon. Ilokseni ohjaus kuitenkin fiksaa ne ongelmakohdat ja vaivaannuttavat ratkaisut, joita alkuperäisohjauksessa minusta on. Kummituksen suurieleinen ja alleviivatun taiteellinen urkujensoitto, Megin teennäiset poseeraukset, uhkailu kynttilällä, sähikäisiä muistuttavien tulipallojen heittely ja muu vastaava loistaa poissaolollaan. Kokonaisuus on tyylikäs, esteettinen ja hillitty, etenkin verrattuna 80-luvun överiin ja ylidramaattiseen megamusikaalimeininkiin, josta The Phantom of the Opera on ikoninen esimerkki. Kansallisoopperassakin valloillaan ovat tunteellinen, suuri ja helposti kuunneltava musiikki sekä näyttävä lavastus, mutta vähäeleisempi ohjaus ilman sinne tänne juoksentelua, dramaattista poseerausta ja käsien ojentelua sopii niihin.
Alun perin Kansallisooppera mainosti kovasti hakevansa näyttelijöitä ulkomaita myöten, mutta lopulta vain Christinet taisivat tulla Suomen rajojen ulkopuolelta. Musikaali esitetään silti englanniksi, mikä häiritsi minua yllättävän vähän. Useimpien näyttelijöiden ääntäminen on ihan ok, vaikka muutamalla oli hieman "ranskalaista" aksenttia mukana, enkä juuri kiinnittänyt asiaan isompaa huomiota. Kansallisooppera esittää muutenkin usein alkukielellä esityksensä, joten tämä ei oikeastaan poikennut mitenkään normaalista. Tekstitys on ammattimainen ja selventää mukavasti mm. Don Juan -kohtauksen juonen, minkä lisäksi "Diiva ottaa hatkat, sijainen haihtuu ilmaan" -tyyliset heitot koomisissa kohtauksissa toivat lisäväriä menoon.
Visuaalisuus
Teppo Järvisen lavastus on aivan upea. Suosikkejani ovat oopperatalon kellarit ja katto sekä Kummituksen koti. Tyylikäs kultainen, pitsinomainen kattokruunu ansaitsee ikioman kehulauseensa, ja se tulee alas ihan vaikuttavaa vauhtia. Nimibiisin toteutus porrasteemoineen ja pylväikköineen on kaunis ja lavasteiden liike hypnoottista katsottavaa. Samalla lavastus simuloi hyvin Christinen ja Kummituksen laskeutumisen syvälle alas kellareihin. Kummituksen luola taas kävisi trendikkään sisustuslehden kansijuttuun tyylikkäästä goottisisustuksesta. Kynttilät ovat miltei orgaanisesti kasvaneen oloisia, ja urut ovat vaikuttavan kokoiset ja näköiset. (Yritän kynsin hampain olla päästämättä kaikkia englanninkielisiä impressive organ -vitsejä mieleeni pilaamaan tunnelmaa.) Peili uruissa on hauska yksityiskohta: kirkkouruissahan urkuri näkee peilistään, mitä alttarilla tapahtuu, mutta Kummituksen tapauksessa peilillä lienee omaa symboliikkaansa. Pappia sieltä tuskin ainakaan näkyy. Moulin Rouge -henkinen punainen parisänky helmiverhon takana on ehkä vähän tarpeeton ja liioitteleva yksityiskohta, jonka paikalla näkisin ennemmin vaikka punaisen sohvan.
Marjaana Mutasen puvustus on vaihtelevamman tasoinen, mutta siinäkin on hetkensä. Kummituksen pitkä takki, nahkasaappaat ja nahkaiset kynsikkäät sopivat hahmolle ja päivittävät hänet seksikkääksi oman tiensä kulkijaksi, jos rokkaripojista sattuu pitämään. Kiintoisaa nähdä, miten tyyli istuu Ilkka Hämäläiselle. Christinellä on kauniita joskin hieman persoonattomia vaatteita, ja hääpuvun puutteesta olen ihan tyytyväinen. Myös Carlotan omat vaatteet ovat hahmon luonteeseen nähden aika tylsiä ja hillittyjä, ja Raoul taas näyttää epämääräisen brittiläiseltä pikkutakeissaan.
Sisäisoopperoiden (Hannibal, Il Muto, Don Juan Triumphant) ulkoasu puolestaan istuu Kansallisoopperan tyyliin kuin hanska. Ne voisivat kaikki olla talon omia tuotantoja. Hannibalissa on hyvin paljon perinteisen eksoottista Aida-henkeä, ja Il Muto taas ottaa kaiken irti runsaasta barokkityylistä. Don Juan Triumphantista huputettuine kuoroineen tulee mieleen jonkin synkeän Mozartin moderni toteutus. Värimaailma on yllättävänkin hillitty ja maanläheinen ja välttää pahimman kitschin.
Naamiaiskohtaus tosin on makuuni turhankin hillitty väreiltään, vaikka puvut hauskoja ovatkin. Seassa on ainakin commedia dell'arten hahmoja ja eri eläimiä (ampiainen!). Kummituksen Punainen kuolema -puku on kerrankin tyylikäs ja todella tuo mieleen Edgar Allan Poen novellin. Tosin yhdistettynä Christinen ja Raoulin Arthur ja Guinevere -pukuteemaan rutto vei ajatukseni hetkeksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin puolelle, mikä hieman pilasi dramaattista vaikutelmaa.
Kummituksen kasvot ovat pressikuvissa aika lievästi rumat, mutta maskia oli korjattu ensi-iltaan mennessä, koska kasvojen epämuodostuma taimikäonkaan näkyi isona taaksekin. Vaikutelma muistuttaa kyllä lähinnä kolmannen asteen palovammaa, joten hätkähdyttävämpikin se saisi olla. Kummituksen naamio näytti ainakin takarivilleni ihan hyvältä.
Osku Heiskasen koreografioista en asiantuntemuksellani oikein osaa sanoa kuin että ne sopivat teokseen, mutta Timo Alhasen valaistus oli näyttävä. Varsinkin aivan lopun valaistus jäi mieleeni, ja lavasteiden tarjoamista synkistä varjoista otettiin kaikki irti.
Ville Rusasen verrattain nuorella Kummituksella on metallirokkarin habitus ja kaikesta päätellen traumaattinen äitisuhde. Ulkomuoto ja vaatetus toivat epämääräisesti mieleen angstisen Jarkko Aholan tai Tuomas Holopaisen. Vihaa, itkua ja aggressiota purskahtelee hetkittäin ulos, muttei mitenkään ylitsevuotavasti. Christinessä Kummitus tuntuu näkevän jonkinlaisen äidinkorvikkeen jota anelee rakastamaan itseään, enkä oikein onnistunut näkemään erotiikkaa kaksikon välillä, mikä ei varsinaisesti haittaa minua. Inhoan Kummituksen hahmon hoivaviettistä romantisoimista, kun kyseessä kuitenkin on stalkkaava ja väkivaltainen tyyppi jolla on selvästi muitakin ongelmia kuin rakkaudenkaipuu. Julkisissa esiintymisissään Rusasen Kummitus on sarkastinen ja hienostunut. Tuli mieleen jokin Anne Ricen yläluokkainen vampyyri, eikä mielikuvaa suinkaan laimentanut se, että Music of the Night oli visuaalisesti lähellävampyyrin ja uhrin Totale Finsternis -duettoa Tanz der Vampire -musikaalissa. Christinellä on jopa punaiset saappaat ja valkeat vaatteet kuten Vampyyrien tanssin Sarah'lla.
Rusasella on yllättävän epäoopperamainen ääni roolissa ja laulut sujuvat hyvin, joskin ainakin ensi-illassa vähän kliinisesti. Itse pidän baritoneilla hieman syvemmästä äänenväristä, mutta matalimmat kohdat kuulostivat jo oikein hyvältä. Rusasen ääni ei yllä ihan musiikin enkeli -mittasuhteisiin, mutta pikkuisen lumousta ja hypnoosia niin eiköhän se Christinelle mene läpi.
Sofie Asplund on herttainen ja vahva Christine jolla on kaunis ääni. Budapestin non-replican Christinet ovat vielä vahvempia ja vielä enemmän tarinan keskiössä, mutta tässä Christinessä on enemmän herkkyyttä ja yksinäisyyttä. Pitkästä aikaa muistin, mitä Wishing You Were Somehow Here Again oikeastaan käsittelee: Christinen päätöstä vihdoin irtautua isänsä muistosta ja alkaa elää omaa elämää. Ei vain nätti soolo, vaan hahmon kehityksen käännekohta. Kummituksessakin Christine tuntuu ensisijaisesti tavoittelevan isäänsä ja isän unelmoimaa laulu-uraa, mikä osui hyvin yhteen Kummituksen äitisuhdeongelmien kanssa. Ei ihme, että kaksikon suhde ei oikein toimi. Christine on ilmeisen turhautunut jopa Raouliin, kun mies esittää ideoitaan napata Kummitus. Puumalaisen ohjaus on pienillä jutuilla päivittänyt Christinen 2010-luvun sankarittareksi, joka ei ole mikään passiivinen neito pulassa vaan itsenäinen hahmo, jolla on oma tahto ja voimaa toimia sen mukaisesti.
Tero Harjunniemen esittämä Raoul on kiltti, kunnollinen ja vakavamielinen. Todennäköisesti Raoul viihtyy suvun maaseutukartanossa, jossa hän on intohimoisen perehtynyt hevosiin tai moderniin lantunviljelyyn. Vastapainoksi hän sitten tukee arvostettua kulttuurilaitosta. Ei kovin jännittävä tyyppi eikä ehkä kynäpenaalin terävimmästä päästä, mutta turvallinen ja tasainen – vähän kuin isähahmo. Mieleeni tulee jokunen P.G. Wodehousen sivuhenkilö. Harjunniemellä on kaunis tenori ja hän on muodollisestikin pätevä rooliin, mutta hän kuulosti jotenkin vanhemmalta kuin Kummitus, mikä hieman hämmensi.
Tässä ohjauksessa kaikki ovat yllättävän täysjärkisiä. Christinellä on ongelmansa ja Kummituksella on ongelmansa, mutta viiraamista ei alleviivata ylenpalttisesti. Toki Kummitus noin lähtökohtaisesti on vähän erikoinen tyyppi, eikä niitä murhia ihan normaali mies tekisi. Kansallisoopperassa Kummitus voi silti kävellä lavan poikki ilman, että katsojan ensimmäinen ajatus on tyypin olevan seinähullu taiteilija. Käytös on verrattain normaalia, ja tarkemmin ajatellen Garnier'n muu henkilökunta on usein dramaattisemman ja ylireagoivan oloista. En ihmettele, että Christine ei aavista alkuun pahaa.
Herrat André (Juha Riihimäki) ja Firmin (Sauli Tiilikainen) hoitavat oopperan johtamisen kunnialla, huumorilla ja hyvällä laululla, vaikka enemmänkin irrottelua soisin näkeväni. Toinen näytti olevan kovasti balettityttöjen lumoissa, ja hyppelystä päätellen toinen taas halusi itse olla ballerina. Carlotta (Hanna-Leena Haapamäki) ja Piangi (Mika Pohjonen) diivailevat ympäriinsä soveliaan rasittavina, mutta kollegat näyttivät silti pitävän heistä. Prima Donnassa tanssahteli puoli ensemblea laulamassa Carlotan ylistystä ihan ilman ironiaa, joten ilmeisesti Carlotta osaa olla myös mukava. "She's mad!" -repliikistä en pitänyt, koska se tuli tylsän ilkkuvasti, kun vaihtoehtoina olisi vaikka mitä sympatian tai hämmästyksen tunteita, jotka toisivat Carlotan hahmoon moniulotteisuutta.
Ylipäätään oopperan ensemble ja työntekijät ovat paljon läsnä kohtauksissa, ja oopperatalon arki pyörii koko ajan tapahtumien taustalla. Lavasteita maalataan, tanssijat treenaavat, puolipukeista väkeä rooliasuissa ja ilman hengaa taustalla. Notes-kohtaukset tapahtuvat backstagella, jossa kohdalle sattuneet työntekijät kuuntelevat viimeisimpiä uutisia Kummituksen puuhista, reagoivat kirjeissä esitettyyn kritiikkiin ja juoruavat keskenään. Fanitin esimerkiksi siivoojaa, joka Hannibalin harjoituksissa nojaili sivummalla moppiinsa, eläytyi tyytyväisenä musiikkiin ja lopulta torkahti Carlotan aarian aikana.
Esityksen isoimmat naurut puolestaan herätti ensemblen yleinen sähläys tarinan sisäisoopperoissa, kun yllättäen lavalle joutuneet ballerinat loikkivat eri tahtiin ja näyttelijöitä ja pukijoita eksyi keskelle näyttämön tapahtumia ja yritti päästä huomaamattomasti pois. Muutenkin kyky nauraa itselle ja oopperalle ilmiönä näkyi hyvin. Pönöttävät vanhanaikaiset oopperakohtaukset parodioivat hauskasti stereotypioita, ja johtajien yksinkertainen huumorintaju tulee niissä hyvin esille. Don Juanin moderni ulkoasu ja toteutus luovat vanhoille oopperoille voimakkaan kontrastin, josta voisin kuvitella oopperantuntijoiden saavan paljon irti.
Nick Daviesin johtama Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja tanssijat ovat aivan omiaan tämänkaltaiseen teokseen. Ison orkesterin soittamana musiikki kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ja valtava kuoro tuo voimaa joukkokohtauksiin. Ostaisin ilomielin tästä tuotannosta tehdyn instrumentaalilevyn.
Parin viikon päästä minun pitäisi nähdä toinen miehitys, mitä odotan suurella mielenkiinnolla. Siihen mennessä esitys on toivottavasti kehittynyt entisestään, joskin yrittänen tunkea itseni myös keväällä johonkin näytäntöön.
Suuret tunteet, goottiromantiikka ja musikaalinostalgia elivät ensi-illassa. Oli hauska nähdä yleisön joukossa niin oopperan kantakävijöitä, musikaalifaneja kuin julkkiksiakin, ja reaktioista päätellen katsojat olivat lähtökohdista riippumatta innoissaan. Enkä ihmettele, kyllähän PotO vetoaa. En tiedä, mitä sieniä Andrew Lloyd Webber mahtoi nauttia siihen aikaan kun sävelsi vaikkapa Point of No Returnin, mutta samanlaista suurta dramatiikkaa ei sen jälkeen juuri ole hänen tuotannossaan kuultu. Hienoa, että se vihdoin saatiin Suomeenkin, ja vieläpä ansaitsemanaan isona tuotantona, johon selvästi on panostettu aikaa, rahaa ja rakkautta.
Sopivasti kesken Suomen Oopperan kummitus -hypetyksen osuin Hampuriin katsomaan paikallista proggista. Vuonna 1990 The Phantom of the Opera avasi varta vasten rakennetun Neue Flora -teatterin, jäi taloon vuoteen 2001 saakka ja palasi viime vuonna uudelleen. Välissä 2000-paikkaiseen, huipputekniikalla varustettuun Neue Floraan ehtivät vieraisille mm. Titanic, Tarzan ja Tanz der Vampire. Viimeksi mainittu oli ensimmäinen lavalla näkemäni musikaali, joten tavallaan palasin hurahdukseni juurille. Ensi vuonna teatteriin on tulossa Disneyn uutukainen Aladdin-musikaali.
Vaikka The Phantom of the Operan tarinassa on kattokruunun mentäviä aukkoja ja Harold Princen 1980-luvun ohjaus on nykysilmin jo vähän kökkö, musikaalissa on jotain sadunomaista viehätystä joka jaksaa useimmiten temmata minut mukaansa. Lisäksi siinä on hulvattoman övereitä kasarisähkökitaroita, joita en vain voi vastustaa tällaisissa megamusikaaleissa. Voisin vaikka vannoa, että Hampurissa oli vielä lisätty nimibiisiin ja alkusoittoon muutama kitaranulvahdus lisää.
En mitenkään erityisemmin palvo alkuperäisiä englanninkielisiä tekstejä, joten Michael Kunzen
saksannos kuulosti mielestäni paikoin ilmaisuvoimaisemmalta kuin
alkuteksti. Hampurissa on kyllä tuunattu saksannosta vähän verrattuna
alkuperäiseen wieniläiskäännökseen, ja esimerkiksi Engel der Muse
(muusan enkeli) on aika hassu käännös Angel of Musicille. Jään jatkuvasti pohtimaan, kuka tuossa sanaparissa innoittaa ketä. Ilmeisesti Peter Hoffman, Hampurin alkuperäinen Phantom vuonna 1990, oli melkoinen diiva ja halusi itselleen varta vasten uudet lyriikat, joten nykyinen teksti voi olla sieltäkin peräisin.
Viime vuonna Lontoossa näin nimiroolissa Geronimo Rauchin, jonka tulkinta syrjäytyneestä kellarinerosta oli psykologisesti kiehtova. Rauchin Phantom oli onneton ja rakkautta janoava hahmo, jolla selvästi oli vaikeuksia kontrolloida aggressiivisuuttaan. Vihaiset kohtaukset olivat lähes psykoottisia, ja tätä Kummitusta oli todella vaikea romantisoida naisen hellää hoivaa kaipaavaksi traagiseksi sankariksi. Pidin näkökulmasta, koska yleensä näen Phantomin juuri syvästi ongelmaisena, yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, jonka mökkihöperyys, itsekeskeisyys ja omaan maailmaansa vetäytyminen alkavat olla kriittisessä pisteessä. Rauchin Phantomilla tuntui olevan muutama psykiatrinen diagnoosi siihen päälle, ja kaikessa pelottavuudessaan hahmo oli surullinen. Christinenä olisin lähtenyt lätkimään aika helvatan lujaa. En tunne erityisempää vetoa Phantomia kohtaan, mutta voisin kuvitella, että Raoul-Phantom-akselilla ehdottomasti Phantomin valitsevat katsojat ovat pettyneet Rauchin tulkintaan. Melko kirjaimellisesti seinähullu Kummitus olisi haastava kohde hoivaviettisimmällekin fanille. Rauchin tummasävyinen ja voimakas lauluääni sen sijaan oli hieno ja musiikin enkelille ihan uskottava.
Hampurissa kummitteleva Matthias Edenborn teki roolista hyvin erilaisen tulkinnan. Tämä Phantom oli suht hillitty, sarkastinen ja ivallinen ja selvästi piti yllä mahtailevaa, ylemmyydentuntoista ulkokuorta. Taide ja sen kautta eläminen tuntuivat määrittävän Phantomin tekemisiä enemmän kuin mikään muu. Christinen lähdettyä kuori kuitenkin romahti ja alta paljastui henkisessä kehityksessä jonnekin kauas menneisyyteen jäänyt pikkupoika. Kesken nyyhkytyksensä Phantom huomasi Christinen sivuun heittämän morsiushunnun ja sanoi lapsenomaisella, hellän "voi sinua hajamielistä höpsöä" -sävyisellä äänellä "Voi, unohdit huntusi!". Jos aika olisi sallinut, Phantom olisi varmasti juossut rantaan katsomaan, oliko Christine vielä tavoitettavissa, jotta unohtunut huntu ehtisi mukaan veneeseen. Siihen asti Edenbornin tulkinnassa ei ollut ollut mitään erityisen mieleenpainuvaa, mutta nuo viimeiset hetket lavalla sentään herättivät mielenkiintoani. Edenborn lauloi sinänsä ihan hyvin, mutta kaipasin ääneen lisää syvyyttä ja voimaa eikä ylimaallista musiikin enkeli -vaikutelmaa oikein syntynyt.
Christine (Valerie Link) ja Raoul (Nicky Wuchinger) olivat söötti pari. Christinessä oli naiivia herttaisuutta, mutta samalla hän oli sen verran toiminnan nainen että yritti esimerkiksi löysätä Raoulin hirttosilmukan solmua eikä vain seisoskellut pelastettavana. Lontoossa näkemäni Olivia Brereton oli laulaessaan ärsyttävän tönkkö, mutta Valerie Link todella näytteli hahmoa ja oli lavalla täysin luonteva. Raoulkaan ei ollut mikään kiintiötyperys vaan yritteliäs ja kiltti yläluokan nuorimies.
Carlotta ja oopperan johtajat olivat Hampurissa suosikkihahmoni. Varsinkin Andrélla (Marco Fahrland-Jadue) oli jatkuvasti jotain säätöä meneillään, ja Firmin (Reinhard Schulze) oli hupaisa setä. Rachel Anne Mooren verisesti loukattu oopperadiiva Carlotta oli samaan aikaan sekä hilpeä parodia että monitasoinen henkilöhahmo. Jonkinlaisena hyvän Carlotan mittarina pitämäni "Hän on hullu!" -toteamus Christinestä oli myötätuntoisen hämmentynyt, mistä pidin.
Muukin ensemble osasi asiansa. Meg (Vanessa Spiteri) oli vähän turhan lapsenomainen ja inhoan jatkuvan teennäisen balettikävelyn lisäksi sitä loppuposeerausta naamion kanssa koko sydämestäni, mutta sille ei kai tässä ohjauksessa voi mitään. Madame Giry (Michaela Christl) selvästi rakasti dramaattisia äänenpainoja ja liihotteli ympäriinsä kuin tuomiopäivän korppikotka. Ylipäätään tuntui, että Hampurin produktio repi vaivihkaa riemua musikaalin tahattomasta komiikasta ja kitschisyydestä eikä ottanut itseään aivan täysin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä suhtautumistapa.
Ooppera on vihdoin julkistanut ainakin suurimman osan Oopperan kummituksen miehityksestä:
Christine Daaé: Sofie Asplund / Hanna-Liina Võsa
Kummitus: Ville Rusanen / Ilkka Hämäläinen
Raoul, Vicomte de Chagny: Tero Harjunniemi / Olli Tuovinen
Monsieur Firmin: Sauli Tiilikainen / Markus Nieminen
Monsieur André: Juha Riihimäki / Jussi Miilunpalo
Carlotta Giudicelli: Hanna-Leena Haapamäki / NN
Madame Giry: Päivi Nisula / Sari Nordqvist
Ubaldo Piangi: Mika Pohjonen / Kai Pitkänen
Monsieur Reyer: NN
Meg Giry: Elli Vallinoja / Vilja Riutamaa
Bouquet: Robert McLoud / Jussi Merikanto
Ensi-ilta on 4.9.2015 ja muutkin sen syksyn esityspäivät on julkistettu. Yksittäisliput tulevat myyntiin tiistaina 11.11.2014 klo 9 (Oopperan oma lippukassa avautuu klo 11), joten tässä on viikonloppu aikaa kerätä voimaa ruuhkaraivoon. Varasimme jo aiemmin yhdistyksemme kautta ryhmälippuja, joten taidan jättää taistelun väliin, mutta onnea teille muille!
Ilkka Hämäläisen olen nähnyt Turun kaupunginteatterin Elisabeth-produktiossa kaudella 2005–2006, eikä äänessä Luchenin roolissa ainakaan ollut mitään vikaa vaikka popahtavammista pidänkin. Tero Harjunniemi Raoulina on tuossa listassa positiivisin yllätys. Jos Harjunniemi sai Jean Valjeanista silmissäni kiinnostavan hahmon, hänen Raoulistaankin voisi löytyä tavallista enemmän puhtia.
Yleisesti melko oopperamaista väkeä musikaaliksi, sanoisin, ja paljon Oopperan omaa väkeä huolimatta paljon rummutetuista kansainvälisistä koe-esiintymisistä. Vähän kyllä mietin, miten jotkut selviävät popahtavimmista biiseistä. Olen pettynyt muutaman toivomani nimen suhteen, mutta taloudelliset seikat taitavat puhua tuossa. Lisäksi talolla on varmaan melkoisia paineita saada operaatio Kummitukselle myös oopperayleisön suosio, missä nimet kuten Ville Rusanen saattavat auttaa kummasti. Toisaalta listalta jumalten kiitos puuttuvat myös pahimmat kauhuni.
Muoks:
Yle uutisoi Helsingin kaupunginteatterin tekevän syksyllä Billy Elliot -musikaalin. Odotinkin mielenkiinnolla, miten HKT vastaa haasteeseen, ja tuo suuruusluokka on jotakuinkin ainoa mahdollinen vastaus.
Kansallisooppera tarttuu 15 vuoden jälkeen taas musikaaliin, tällä kertaa Andrew Lloyd WebberinThe Phantom of the Operaan. Ensi-ilta on 4.9.2015.
En suhtaudu Phantomin replica-produktioihin kovinkaan suurella lämmöllä, joten otin erityisen positiivisesti vastaan uutisen uudesta ohjauksesta, koreografiasta ja ulkoasusta. On jo aikakin tuoda 27-vuotiaaseen teokseen uusia näkökulmia, eikä jokaisen kädenliikkeen kopioiminen 1980-luvulta palvele oikein ketään. Olen aiemmin nähnyt Budapestissa non-replican, ja olin itkeä onnesta jo ihan sen vuoksi, että siellä oli tehty asioita toisella tavoin. Radikaalimminkin olisivat voineet lähteä irrottelemaan, mutta Kummitus nahkahousuissa, vähemmän tyhjäpäinen Christine ja ylipäätään järjellisempi ohjaus olivat jo hyvä alku. Toivottavasti ohjaaja Tiina Puumalainen työryhmineen ottaa vielä tuoreemman otteen musikaalista. Kyselin asiasta ja Puumalainen vastasi, ettei toki lähde keksimään pyörää uudelleen mutta pyrkii kuitenkin tarttumaan teokseen kuin maailmanensi-iltaan, aivan kuin kukaan ei aiemmin olisi nähnyt tätä teosta esitettävän lavalla.
Ulkoasu tulee olemaan epookkia mutta kuitenkin erilainen kuin standardiversio. Lavastaja Teppo Järvinen korosti, että hänellä toisaalta enemmän tilaa niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, ja toisaalta talon muu repertoaari rajoittaa lavastuksen mahdollisuuksia. Runsaat resurssit ja hyvä tekniikka tekevät lavastamisesta hänelle nautinnon. Kynttilöitä ja kattokruunu tullaan näkemään, mutta muuta hän ei vielä visioistaan paljastanut. Valaistuksen suunnitteleva Timo Alhanen lupasi valon lisäksi pimeyttä ja väpättäviä varjoja, jotka sopivat goottilaiseen kauhuun mainiosti. Osku Heiskanen nauroi koreografioivansa ison ensemblen ja kuoron lisäksi todennäköisesti myös seiniä. Puvut suunnittelee Marjaana Mutanen. Työryhmä on aiemmin tehnyt yhteistyötä Puhdistus-oopperassa.
Musikaali esitetään englanniksi ja esiintyjiä haetaan sekä Suomesta että kansainvälisesti. Phanien ei siis tarvitse päästä yli suosikkinsa kuulemisesta suomeksi, ja minun ei tarvitse kestää nillitystä siitä, että kaikki musikaalisuomennokset ovat kuitenkin aina automaattisesti perCstä. (Suomen kielen intohimoisena rakastajana olen eri mieltä: suomennos voi olla hyvä, ja siltä toisaalta pitääkin vaatia laatua.)
Uutinen on myös siinä mielessä positiivinen, että Oopperalla on luultavasti Suomen parhaat resurssit tehdä Oopperan kummitus hyvin. Teos vaatii tiettyä näyttävyyttä ja Ooppera pääsee hyödyntämään balettiosaamistaan. Jossain määrinhän Phantom myös parodioi perinteisiä oopperoita ja 1800-luvun tapoja esittää niitä, mutta Puumalaisen mukaan sekin tehdään rakkaudella ja hellyydellä oopperaa kohtaan. Kovin monia oopperalle sopivia musikaaleja maailmasta ei löydy, joten en usko Lilli Paasikiven taloineen lähtevän haastamaan Suomen teattereita ja niiden musikaalivalintoja. En kovin montaa nykymusikaalia osaa Oopperaan kuvitella, ne ovat niin paljon pop-tyylisempiä kuin Phantom ja pari muuta mahdollista.
Suhtaudun tulevaan produktioon positiivisella mielenkiinnolla. Phantom ei ole lempimusikaalejani, mutta osasyynä sille on ollut juuri alkuperäisproduktion jatkuva pikkutarkka kopiointi. Annan siis Tiina Puumalaiselle ja kumppaneille tilaisuuden vakuuttaa minut ja tehdä jotakin ennennäkemätöntä sekä Suomen että maailman mittakaavassa.
I'm not a huge fan of Andrew Lloyd Webber, but PotO is my favourite of his musicals and besides Cats and Sunset Boulevard the only one I really like, especially music-wise. I've seen PotO once before, in London, and mostly the Hungarian production was a more impressive experience.
The production is probably the only one in at least Western countries that looks different than the original production, and I must say I prefer the Hungarian look. I had quite high expectations because Kentaur has designed the sets and costumes and I've loved everything else I've seen from him this far, and I definitely wasn't disappointed this time, either. The visual look is more realistic and beautiful and somehow lighter (as opposite to heavy) than the original that slowly starts to have quite a 1980's air in it. Generally it's refreshing to see something newer than the sets and costumes I already know too well. My favourites were the lake and the Phantom's cave, the office of André and Firmin, the Opera House's roof, and Point of No Return which took place in gorgeus monastery-like sets. There's everything necessary on stage and nothing more or less. Kentaur can create a perfect atmosphere with very simple things and seems to be the master of creating impressive and beautiful sets out of almost nothing, and they don't even look cheap. Like, the monastery-like PonR sets I admired turned later out to be made of a one-dimensional canvas. I was totally fooled by them on the first time, the perspective worked perfectly and made everything look 2- or 3-dimensional.
Attila Csengeri was probably the whiniest and most baby-like Phantom I've ever seen. If Christine had stayed with him, she would have had to tie his shoelaces, hold the handkerchief and tell him to blow his nose, and generally be his mother. He was so whiny that the sudden bursts of rage couldn't be taken seriously anymore, because he was basically just a kid whose mother hadn't bought him candy. I wanted to slap him and tell him to pull himself together. He wasn't even lunatic and angry enough for my taste, just a pathetic angsty case who couldn't really take care of himself. Besides, his voice definitely wasn't enough for the role and he wouldn't have seduced anyone with it. He looked quite good in black leather trousers, and that's pretty much all the positive I can say about him.
It was interesting how Christine-centered the performance was, at least for me and with this cast. Christine (Renáta Krassy) wasn't the air-headed innocent victim she usually is - this Christine had a good deal of common sense and a will of her own. Had she had a chance to fight with Carlotta, she would have told the diva to shut up and f*ck off. I really strongly got the feeling that the story was mostly about Christine and her attempt to get over the death of her father. It sometimes even felt like the Phantom-parts of the story were mostly happening inside her head, and for her the Phantom really was the Angel that her father had sent. At its strongest the image was in "Masquerade". You know there's a part in which Christine dances a wild twirling dance with Phantom-like masked people? In this production the rest of the cast was frozen during it, so it really seemed like Christine's dream that she was experiencing in completely her own world, a bit like only Elisabeth sees the Death in "Der letzte Tanz". After it she ran horrified through the groups of still people and woke them up again by touching them. I've never really cared for Christine, she's usually been one of the most boring heroines out there, but now I was actually fascinated by the character. Krassy also sang well, although I've also heard better Christines. Being blonde herself, she also had a blonde wig, and I appreciate the theatre for making their actors look like individuals and not trying to clone them.
Bálint Magyar was a good Raoul with very believable Raoul-like looks and a nice voice. Raoul wasn't an idiot or a fop or anything, just a normal sensible young nobleman who likes this girl he has known when they were kids. I usually say that Raoul and Christine deserve each other in all their brainlessness, but in this case they made a very good couple because both could think and were equal. One detail I really liked was in the end of "All I ask of you" when Raoul and Christine kiss. He didn't just jump on her and give her a big smack; they both hesitated, left each other time to back out if they wanted to, and in every way made it look like their first very careful kiss.
Later we saw the show with a different cast. We were supposed to have Viktor Posta as Phantom, but he was replaced with the 1st cast Phantom, Sándor Sasvári. I must say I wasn't disappointed at all, he was the best Phantom I've seen this far. Not perhaps his voice, because I've heard better ones and the voice alone wasn't anything that special. I mean, he sings well and technically things were fine, but when I'm listening to the CD I don't get the baritone sex drooling effect that PotO could be at its best. Just ("just") a good voice. He wouldn't seduce me with it.
But good heavens, the man has charisma. It works pretty much like a sock filled with sand. It knocks you between the eyes and, perhaps differing from the sock here, it owns your soul for the next week or so. You couldn't help staring at him every time he was on stage, or paying attention to his acting even when you could only hear his voice. His angel-of-music-ness was very much based on the charisma, but it worked perfectly. His stage presence was amazing.
I really liked Sasvári's acting. Phantom is a damn hard role to do so that I can believe in the character and not just roll my eyes. It's very easy to be too emo, too angry, too angsty, too crazy or so on, but Sasvári had a very good balance between them. Even the parts that often feel ridiculous (Phantom playing the organ and generally being Passionately Artistic) were natural. And his Phantom was hot. Not in the Gerik way, because we're now talking about a 53-year-old heavy-built man and not about an oiled 30-something action movie actor, but in the way Phantom should be hot. His general being simply told you that he's hot, and you had no choice but to believe. (Pretty much the same way his being told you that he sounds like the Angel of Music, and you simply believe.) I could have melted during Point of No Return.
Um, yes, there were other actors on the stage, too. Before the show I was most curious to see Gábor Bot as Raoul, because based on his Krolock and Chagal it's hard to imagine him as Raoul. Then again, if he can be believable both as Krolock and as Chagal, it maybe tells something about his acting skills. He was a very adorable Raoul, friendly and dutiful and as smart as a Raoul can be, considering that it's he who suggests the great Let's Catch The Phantom plan that can only fail. I wanted to pet Raould and could totally imagine marrying him and living happily with him ever after. I can't connect anything very erotic to him, but a woman could easily have a balanced and peaceful marriage with him. He wasn't annoyingly stupid or too nice and blue-eyed. I like the way the director has handled Raouls and Christines here, they have brains.
Andrea Mahó as Christine wasn't as strong-willed and commanding as Renáta Krassy, but she also wasn't a passive idiot. I don't know how she'd be with Attila Csengeri as the Phantom, because in this performance she had very strong men around her. I didn't pay much attention to her because the men stole most of it, but generally I really liked her acting and singing and have nothing to complain.
I liked the rest of the cast, too. André was adorable, and Carlotta had impressive croaks. And I do mean croaks, she wasn't just going "graah" but really imitated a frog very well. It actually seems that we had Mónika Safár as Carlotta on both times, though there was some other name in the list on the first time. I like her, she's not overacting too much. I'm amused because she was the original Sisi in the Hungarian production of Elisabeth, while Sándor Sasvári was the original Franz Joseph. Now I can't get rid of the image of Phantom doing the whole Operation Soprano already with Carlotta when they were younger. No wonder he's so bitter and cynical nowadays.
Another detail I have to mention is the very ending with Meg Giry. I've never liked the original "Now I make a very exaggerated half-kneeling ballet pose and lift this mask theatrically up so that everyone can see it", so I was very glad to see Meg take the mask and the rose, put them on the ground, and then kneel behind them with her head slightly bowed as if she was mourning/praying for the Phantom.
This time they even had the boat in the title song. In my first performance the thing apparently didn't work, because the Phantom carried Christine across the lake. I noticed that there was no boat, but nothing seemed to be wrong and the scene looked so natural that I just thought that the Phantom doesn't have a boat in Hungary because the lake can be crossed without it. They used it in the later scenes, though.
The managers are hilarious. Firmin is played by a very lively elder man who pinches ballet girls and likes to be the centre of attention. Kentaur has made them dress up as owls in the Masquerade, and especially Firmin likes to leap around cheerfully and go "Huuuu!" (or whatever an owl says in English).
Later I also saw Viktor Posta as Phantom, but he wasn't very impressive in the role. Decent, but nothing special.
Her Majesty's Theatre, London, Friday evening 22.06.2007.
My seat was quite lousy, second row on the highest balcony. I really regretted that I had forgotten my dear binoculars at home. Luckily I had nothing blocking my view, I just had problems in seeing the actors' facial expressions, but the binoculars you could get at the theatre helped at least a bit. I did have to sit on my jacket to get the crucial 1,5 cm higher to see better over the hairdo of the lady in front of me. I also had a little discussion with the sweet middle-aged lady next to me, we had fun complaining together about the seats and glaring at the woman behind us who was eating something noisy during the show. I wonder why sweet ladies always start to talk to me in theatres.
I didn't see the cast list of that night anywhere but I asked some worker and he told me I saw Earl Carpenter as the Phantom, Leila Benn Harris as Christine and someone else than Michael Xavier as Raoul, probably Oliver Thornton. I have no idea of the rest of the cast but as it was Friday evening I assume it was mostly the first cast. Everybody was pretty good. At first Christine seemed even more air-headed than Emmy Rossum, which I had thought would be impossible and which was scary. Like the Christine in Terry Pratchett's Maskerade would have suddenly taken over her mind. After Think of Me she started to sound a bit more normal, to my great relief, and the rest of the show she was as likeable as a Christine can be to an almost-feminist who has gotten used to sensible and powerful female musical characters like Elisabeth. I have seen and heard better actresses in the role but she was good.
Raoul was a bit funny. He didn't seem that bright, either, and he and Christine totally earned each other. I think 'a fop' would be a good word for it. He was kind of sweet but slightly too boyish and heroic for my taste. Anyway, a good Raoul, that's the way the young and innocent young boys can be.
Earl Carpenter then... To be honest, he was the only actor who managed to make me so absorbed in the musical that I completely forgot everything else. His Point of No Return was gorgeous and the Final Lair one of the best I've ever seen. If I would be the kind of person who cries in theatre I would have cried during the Lair. I almost even enjoyed Music of the Night. (Don't hate me but it simply bores me to death, I can't help it). This far only Thomas Borchert has made me actually like the song so I was rather surprised to find myself really concentrated in it in the theatre.
Otherwise... Well, I like the musical and it is certainly the best one ALW has ever gotten out of his brains (I always wonder what he was eating when Point Of No Return was written, and if someone could give it him again), but I can't help thinking that some fresh air wouldn't hurt it, it seemed that even most actors were a bit too used to playing the characters everyone knows too well, and the whole show was like covered in invisible spiderwebs. I was slightly shocked when I noticed that I was rather bored during too many scenes. It felt like I would have seen it all a dozen times earlier and it hardly roused feelings in me anymore, and yet this was my first time seeing PotO. I also saw Rebecca six times on stage and never got the feeling with it. I admit the cases are a bit different, but still it bothers me that I should have enjoyed the musical more, considering how much I still like it. Of course it was well made, the actors were good, the sets and costumes beautiful, the music lovely and so on, but something was missing, some general spirit that would have made the whole thing alive. It may be that I had too great expectations and a better seat would certainly have helped, but I have a feeling that it's not the only reason. I still enjoyed the evening very much, definitely don't regret that I went to see the musical, it could have been much, much worse and I also have seen worse musicals. I'm probably just spoiled or have weird opinions, but in general I think the Germans and Austrians have more feeling on stage than their colleagues in West End, at least judging by the three musicals I saw there. The quality was good but something was always missing.
Btw, why does Christine get scared twice during The Point of No Return? I can understand that she recognizes the Phantom under the cape and is shocked, but she did it twice, and as far as I can remember that's the way Christine's do all over the world. I tried to explain to myself that the first time was Aminta being scared of what she was going to do with Don Juan, but the both times looked too much like Christine suddenly realizing it's the Phantom she's singing with. And even Christine can't be that stupid.
