Mary Poppins – Budapest 2014

Maija Poppanen on yksi suosikkielokuviani Disneyltä, mutta olen Broadwayn tylsähköä levyä kuunneltuani suhtautunut musikaaliversioon hieman skeptisesti. Unkarinkielisen Mary Poppins -produktion ensi-ilta Budapestissa oli 2010 ja liput varataan edelleen loppuun jo kuukausia aiemmin, joten kun bongasin tilausnäytöksestä myyntiin livahtaneen tuolin, niin pitihän se kuitenkin napata. Paikka oli vieläpä hyvä, permannon vitosrivillä melko keskellä. Näin lavalle erinomaisesti, mutta joko akustiikka oli paikalla huono tai sitten miksaaja kuutamolla, koska kaikki äänet kuuluivat kuin peltipurkista.

Musikaalissa tarina ammentaa materiaalia paljolti P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista, joten tapahtumat ovat melko erilaisia elokuvaan verrattuna. Tarinana pidin musikaalista enemmän, joskin jokunen kohtaus tuntui vähän irralliselta ja tarpeettomalta. Mukana ovat samat elementit kuin elokuvassa, mutta tapahtumien yksityiskohdat ja syy–seuraussuhteet ovat hieman erilaisia. Mukana ovat mm. sana- ja karkkikauppias rouva Corry, kaksi toiveikasta pankkilainanhakijaa ja hirviönanny, kun taas katossa naurava setä ja ravikilpailut karusellihevosilla on jätetty pois. Viimeksi mainittua hieman ikävöin, mutta mielikuvituksen ja tanssin ilotulitus lisätyissä kohtauksissa korvasi sen kyllä.

Olen nähnyt Andrea Mahón aiemmin mm. Christinenä ja Cosettena, mutta hän oli topakkana Maija Poppasenakin aivan yhtä ihana. Kirjojen tapaan Maija on lavalla hieman turhamaisempi, flirttailevampi ja vähemmän herttainen kuin elokuvassa. Musikaalissa hän keskittyy melko paljon juuri Banksien vanhempiin ja heidän avioliittonsa parantamiseen, mutta huonotapaiset lapsetkin saavat osansa. Lopputulos tuntuu voimakkaammin sekä aikuisille että lapsille suunnatulta kuin ns. koko perheen musikaalilta, joka turhan usein yhdistyy hajuttomuuteen ja mauttomuuteen. Mahólla on aivan ihana ääni, kirkas ja voimakas enkelimäinen sopraano, ja hänen ilmeensä ja eleensä sopivat rooliin täydellisesti.

Muutkin näyttelijät onnistuivat rooleissaan. Judit Ladinek rouva Banksina ja Béla Szerednyey herra Banksina olivat sympaattisia, ja Banksin lapset esiintyivät luontevasti. Olen aiemmin nähnyt András Csonkan Operettiteatterin operettikoomikkona, mikä Unkarissa aika lailla takaa erinomaiset tanssi- ja laulutaidot, ja Bertin roolissa ne olivat ehdottomasti edukseen.

László Sánta tapaa viedä huomioni esityksessä kuin esityksessä, ja tälläkin kertaa hän oli miespalvelija Robertson Ayn roolissa yksi ensemblen parhaista laulajista. Sääli ettei hänen ulkonäkönsä istu esimerkiksi sankariroolien yleisimpiin mielikuviin, koska hän on myös erinomainen näyttelijä. Näkisin häntä mielelläni enemmän isommissakin rooleissa, mutta toki hauskat sivuhahmot ovat parempi kuin ei mitään. Toinen suosikkini ensemblesta oli soolotanssija Ernő Zsolt Kiss, jonka olen aiemmin nähnyt Chessin Arbiterina ja Vámpírok báljan ensemblessa.

Produktio näytti hyödyntäneen paljon alkuperäisproggiksen lavastus- ja ohjausideoita, mutta tapansa mukaan unkarilaiset olivat tehneet myös pieniä muutoksia. Rouva Banks oli ennen naimisiinmenoaan ollut näyttelijätär, mikä sopi mukavasti hänen vertaukseensa rouva Banksista roolina, jossa hän ei ole onnistunut. Se toi myös hahmoon syvyyttä ja antoi hänelle omaakin persoonaa kotirouvan aseman rinnalle. Samalla se kertoi jotain herra Banksin nuoruudesta: hän ei ole aina voinut olla kuiva ja uraansa uppoutunut pankkiiri, koska on kerran rakastunut näyttelijättäreen ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Herra ja rouva Banksilla on selvästi olemassa onnellisempi ja vapaampi menneisyys, jonka he voivat vielä herättää henkiin itsessään.

Hirviömäinen Miss Andrew (Piroska Pándy), herra Banksin oma vanha lastenhoitaja oli herkullinen vastahahmo Maija Poppaselle. Tästä "Holy Terrorista" on Budapestissa tehty hyvin epätodellisen ja karikatyyrimäisen paha olento, joka ilmestyy paikalle sotilasmaisessa asussa, hillittömissä silmämeikeissä ja myrkynvihreän valon saattelemana. Unkarissa hänelle on lääkepullon lisäksi annettu suuri metalliruisku, joka muistuttaa hieman sellaista pientä muovitruuttaa, jolla ainakin minulle lapsena annettiin penisilliiniä. Lapset todennäköisesti pitävätkin sitä sellaisena, mutta yhtään historiaa tunteva aikuinen tunnistaa sen myös välineeksi, jolla 1800-luvulla annettiin peräruiskeita. Olin tikahtua penkkiini tajuttuani yksityiskohdan. Unkarilaisten makaaberi huumorintaju keskellä mitä iloisinta lastenmusikaalia vetoaa minuun kerta toisensa jälkeen.

Banksien talon lavastus muistutti vanhanaikaista nukkekaappia tai nukketaloa, josta saattoi nostaa seiniä tai katon syrjään tai laittaa nuket katolle tanssimaan nokikolarien kanssa. Muu lavastus nojasi enemmän videoprojektioihin, valaistukseen ja yksittäisiin esineisiin kuten pankkivirkailijoiden tiskeihin. Ns. taiat ovat Maija Poppasessa tärkeitä, ja niitä oli ripoteltu osaksi kohtauksia oikein kiitettävästi. Porukkaa lensi ilmassa, esineet liikkuivat itsekseen ja tähtiä syttyi peukalonpäihin. Ehdin jo pettyä Maijan pohjattoman laukun ilmiselvään toteutustapaan (laukku lattialla, sisältä nousee jalkalamppu), kunnes ne menivät ja nostivat laukun liinattomalle pöydälle ja alkoivat kiskoa sisästä lisää tavaraa. Huijattiinpas!

Yksi suosikkikohdistani oli lasten painajainen, jossa Maija Poppanen herättää henkiin heidän kaltoin kohtelemansa lelut. Hämärän lastenhuoneen kaapeista, ikkunasta ja sänkyjen alta alkaa ryömiä ihmisen kokoisia nukkeja, klovneja, teddykarhu ja lelusotilaita, jotka piirittävät lapset uhkaavasti. Voisin itsekin nähdä kohtauksesta painajaisia, mutta lähiympäristön lapset näyttivät nauttivan tilanteesta. Musikaali ottaakin paljon vaikutteita Traversin "vanhasta kunnon ajasta", jolloin Grimmin saduissa oli vielä verta eikä kaikki lapsille suunnattu ollut joko siloiteltua tai väkivalta-actionia.

Kokonaisuutena Mary Poppins on ihanaa vanhan ajan satumaailmaa, joka kiehtoo lapsia ja aikuisia. Tunnelma on lumoava, ja näyttämön värikäs, kimaltava fantasiamaailma kuljettaa mukavasti arjen ulkopuolelle. Teatterin taikakeinot, Ákos Tihányin koreografiat, erinomaiset tanssijat ja laulajat, musiikki... Olen ollut vielä eskapistisemmissakin teatteriesityksissä, mutta Maija Poppanen kumppaneineen pääsi korkealle sillä listalla, ja kuitenkin sillä on myös hyvä sanoma.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria
Englanninkielinen juoniselostus Wikipediassa

Luukku 12: Monty Pythonia unkariksi

Monty Pythonin huumori unkariksi on melko jännittävä kokemus etenkin sellaiselle, joka ei tiedä ryhmästä kuin nimen. Menin katsomaan Spamalotia sillä asenteella, että lippu on edullinen ja on hauska nähdä jotain uutta. Ja niin totta vie oli. Verbaalisista vitseistä ymmärsin ehkä viidesosan, mutta osaltaan se myös palveli absurdia huumoria viljelevää tarinaa ja lisäsi yhden hämäryyden tason musikaaliin. Opin myös uutta hyödyllistä sanastoa kuten szent kézigranát (pyhä käsikranaatti). Sitä paitsi esitys on niin hyvin tehty että nauroin vatsani kipeäksi. Kahden mustaksi ja pinkiksi pyöveliksi puetun tanssijan herkkä balettiesitys, Sir joka ei ole tässä show'ssa, vielä elävä Fred... Mukavan makaaberia makuuni. Madách-teatteri esittää paljon Andrew Lloyd Webberin musikaaleja, ja niitä oli hyödynnetty railakkaasti Spamalotissa. Esimerkiksi The Song That Goes Like This esitettiin osaksi Phantom of the Operan lavasteissa ja erittäin pimeän ja kalliin metsän puu matki Catsin Old Deuteronomyn poseerausta.

Se harmitti, että unkariksi on mahdoton sekoittaa Englantia (Anglia) ja Suomea (Finnország) toisiinsa, joten suomalaisesta kalallaläpsimislaulusta oli täytynyt tehdä mongolialainen (Mongolia). Yksi laulu kertoo, mitä Arthur ja kumppanit tarvitsevat menestysmusikaalin tekemiseen, ja tässä produktiossa tarvittava ainesosa on joku unkarilainen, jollaiseksi Sir Robin muistaakseni paljastuu.

Unkarissa yleensä käännetään sellaisetkin musikaalien nimet kuin Cats ja Les Misérables jotka muualla jätetään alkuperäiseen asuunsa. Hoksasin juuri, että Spamalotin käsiohjelman kannessa musikaalin nimen mainitaan olevan mahdoton kääntää.

Olen nähnyt Spamalotin Budapestissa nyt kahdesti tai kolmesti, ja joka kerralla olen ymmärtänyt enemmän sanoista. Alan pian mitata kielitaitoani Spamalotin ymmärtämisellä.

Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.

Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.

Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.

Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.

Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.

Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.

Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.

Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).

The Producers - Budapest 2010

My taste in musicals is quite specific, but nowadays I like to go and see all kinds of musicals if I get the chance, just out of curiosity. Budapest is for me the perfect place for it, because there are several shows playing simultaneously and the theatres are all repertoire theatres, so already one theatre performs several different musicals per week. The tickets are also cheap, at least when compared to the big theatres in West End, Broadway, Vienna and Germany, and the quality is mostly excellent. I've found some really great shows this way and have had my prejudices proved wrong many times. My favourite examples are Spamalot and Avenue Q: I went to theatre without knowing anything about the show and came out with a stomach ache from all that laughing.

The Producers, though, has been one of my biggest disappointments in theatre, even though the production in the Madách Theatre in Budapest was technically good and I didn't have very high hopes to start with. The humour and the music just didn't match my taste at all and the story didn't have anything to offer for me. The actors were good and did what they could with the characters, but it wasn't enough to save the evening.

By this point I had learned enough Hungarian to understand some jokes, and since they had the original English libretto as surtitles, I could also read the original lyrics*. I had the feeling that I've heard all the jokes before in some B-class sitcom or joke collection or in school when I was 12. There wasn't anything original, radical or shocking in them; they felt just lame, forced and unimaginative. It's not that I'd have a problem with jokes about gays, sex, blondes and Hitler as such, because it's very well possible to make good jokes about those topics, but the jokes in the musical simply felt childish. And since the story of the musical is one big joke about gays, sex, blondes and Hitler and squeezes everything out of those topics, I started to get rather bored after 15 minutes. Besides, Ulla's "Swedish" accent wasn't Swedish at all. :-P

I like the general idea of the show - a conman-like producer's attempt to make a really bad musical about Hitler and get away with the production money - but the characters wrapped around it felt lame and one-sided. There was a funny scene/song or two, like something with hilarious fake pigeons and Leo Bloom's office life scene. Now when I watch the video, I think I could like a scene or two out of context, but a whole musical with the same joke recycled over and over was too much.

At some point I also got an overdose of the Broadway-like dance routines that accompanied almost every scene. I'm not a fan of the most stereotypical Broadway style of making musicals, and even though The Producers partly seemed to be a parody of it, that joke got old quite quickly, too. I did like the staging, and the sets looked great.

I never saw The Producers in Helsinki when it played there back in 2007/2008, but here's the Finnish trailer if anyone's interested. The Hungarian production also seems to have closed, after four years and 200 performances.

* Note: this is not the way to do theatre texts. There's too much text in the lyrics and you don't have time to read them, plus half of the time they don't have much to do with what people are singing or saying on stage. I'm Finnish and am used to reading subtitles but I still couldn't get much out of them, so I can imagine how difficult it must be for someone in whose country everything foreign in TV and movies is not subtitled.

Phantom of the Opera - Budapest, spring 2010

I'm not a huge fan of Andrew Lloyd Webber, but PotO is my favourite of his musicals and besides Cats and Sunset Boulevard the only one I really like, especially music-wise. I've seen PotO once before, in London, and mostly the Hungarian production was a more impressive experience.

The production is probably the only one in at least Western countries that looks different than the original production, and I must say I prefer the Hungarian look. I had quite high expectations because Kentaur has designed the sets and costumes and I've loved everything else I've seen from him this far, and I definitely wasn't disappointed this time, either. The visual look is more realistic and beautiful and somehow lighter (as opposite to heavy) than the original that slowly starts to have quite a 1980's air in it. Generally it's refreshing to see something newer than the sets and costumes I already know too well. My favourites were the lake and the Phantom's cave, the office of André and Firmin, the Opera House's roof, and Point of No Return which took place in gorgeus monastery-like sets. There's everything necessary on stage and nothing more or less. Kentaur can create a perfect atmosphere with very simple things and seems to be the master of creating impressive and beautiful sets out of almost nothing, and they don't even look cheap. Like, the monastery-like PonR sets I admired turned later out to be made of a one-dimensional canvas. I was totally fooled by them on the first time, the perspective worked perfectly and made everything look 2- or 3-dimensional.

Attila Csengeri was probably the whiniest and most baby-like Phantom I've ever seen. If Christine had stayed with him, she would have had to tie his shoelaces, hold the handkerchief and tell him to blow his nose, and generally be his mother. He was so whiny that the sudden bursts of rage couldn't be taken seriously anymore, because he was basically just a kid whose mother hadn't bought him candy. I wanted to slap him and tell him to pull himself together. He wasn't even lunatic and angry enough for my taste, just a pathetic angsty case who couldn't really take care of himself. Besides, his voice definitely wasn't enough for the role and he wouldn't have seduced anyone with it. He looked quite good in black leather trousers, and that's pretty much all the positive I can say about him.

It was interesting how Christine-centered the performance was, at least for me and with this cast. Christine (Renáta Krassy) wasn't the air-headed innocent victim she usually is - this Christine had a good deal of common sense and a will of her own. Had she had a chance to fight with Carlotta, she would have told the diva to shut up and f*ck off. I really strongly got the feeling that the story was mostly about Christine and her attempt to get over the death of her father. It sometimes even felt like the Phantom-parts of the story were mostly happening inside her head, and for her the Phantom really was the Angel that her father had sent. At its strongest the image was in "Masquerade". You know there's a part in which Christine dances a wild twirling dance with Phantom-like masked people? In this production the rest of the cast was frozen during it, so it really seemed like Christine's dream that she was experiencing in completely her own world, a bit like only Elisabeth sees the Death in "Der letzte Tanz". After it she ran horrified through the groups of still people and woke them up again by touching them. I've never really cared for Christine, she's usually been one of the most boring heroines out there, but now I was actually fascinated by the character. Krassy also sang well, although I've also heard better Christines. Being blonde herself, she also had a blonde wig, and I appreciate the theatre for making their actors look like individuals and not trying to clone them.

Bálint Magyar was a good Raoul with very believable Raoul-like looks and a nice voice. Raoul wasn't an idiot or a fop or anything, just a normal sensible young nobleman who likes this girl he has known when they were kids. I usually say that Raoul and Christine deserve each other in all their brainlessness, but in this case they made a very good couple because both could think and were equal. One detail I really liked was in the end of "All I ask of you" when Raoul and Christine kiss. He didn't just jump on her and give her a big smack; they both hesitated, left each other time to back out if they wanted to, and in every way made it look like their first very careful kiss.

Later we saw the show with a different cast. We were supposed to have Viktor Posta as Phantom, but he was replaced with the 1st cast Phantom, Sándor Sasvári. I must say I wasn't disappointed at all, he was the best Phantom I've seen this far. Not perhaps his voice, because I've heard better ones and the voice alone wasn't anything that special. I mean, he sings well and technically things were fine, but when I'm listening to the CD I don't get the baritone sex drooling effect that PotO could be at its best. Just ("just") a good voice. He wouldn't seduce me with it.

But good heavens, the man has charisma. It works pretty much like a sock filled with sand. It knocks you between the eyes and, perhaps differing from the sock here, it owns your soul for the next week or so. You couldn't help staring at him every time he was on stage, or paying attention to his acting even when you could only hear his voice. His angel-of-music-ness was very much based on the charisma, but it worked perfectly. His stage presence was amazing.

I really liked Sasvári's acting. Phantom is a damn hard role to do so that I can believe in the character and not just roll my eyes. It's very easy to be too emo, too angry, too angsty, too crazy or so on, but Sasvári had a very good balance between them. Even the parts that often feel ridiculous (Phantom playing the organ and generally being Passionately Artistic) were natural. And his Phantom was hot. Not in the Gerik way, because we're now talking about a 53-year-old heavy-built man and not about an oiled 30-something action movie actor, but in the way Phantom should be hot. His general being simply told you that he's hot, and you had no choice but to believe. (Pretty much the same way his being told you that he sounds like the Angel of Music, and you simply believe.) I could have melted during Point of No Return.

Um, yes, there were other actors on the stage, too. Before the show I was most curious to see Gábor Bot as Raoul, because based on his Krolock and Chagal it's hard to imagine him as Raoul. Then again, if he can be believable both as Krolock and as Chagal, it maybe tells something about his acting skills. He was a very adorable Raoul, friendly and dutiful and as smart as a Raoul can be, considering that it's he who suggests the great Let's Catch The Phantom plan that can only fail. I wanted to pet Raould and could totally imagine marrying him and living happily with him ever after. I can't connect anything very erotic to him, but a woman could easily have a balanced and peaceful marriage with him. He wasn't annoyingly stupid or too nice and blue-eyed. I like the way the director has handled Raouls and Christines here, they have brains.

Andrea Mahó as Christine wasn't as strong-willed and commanding as Renáta Krassy, but she also wasn't a passive idiot. I don't know how she'd be with Attila Csengeri as the Phantom, because in this performance she had very strong men around her. I didn't pay much attention to her because the men stole most of it, but generally I really liked her acting and singing and have nothing to complain.


I liked the rest of the cast, too. André was adorable, and Carlotta had impressive croaks. And I do mean croaks, she wasn't just going "graah" but really imitated a frog very well. It actually seems that we had Mónika Safár as Carlotta on both times, though there was some other name in the list on the first time. I like her, she's not overacting too much. I'm amused because she was the original Sisi in the Hungarian production of Elisabeth, while Sándor Sasvári was the original Franz Joseph. Now I can't get rid of the image of Phantom doing the whole Operation Soprano already with Carlotta when they were younger. No wonder he's so bitter and cynical nowadays.

Another detail I have to mention is the very ending with Meg Giry. I've never liked the original "Now I make a very exaggerated half-kneeling ballet pose and lift this mask theatrically up so that everyone can see it", so I was very glad to see Meg take the mask and the rose, put them on the ground, and then kneel behind them with her head slightly bowed as if she was mourning/praying for the Phantom.

This time they even had the boat in the title song. In my first performance the thing apparently didn't work, because the Phantom carried Christine across the lake. I noticed that there was no boat, but nothing seemed to be wrong and the scene looked so natural that I just thought that the Phantom doesn't have a boat in Hungary because the lake can be crossed without it. They used it in the later scenes, though.

The managers are hilarious. Firmin is played by a very lively elder man who pinches ballet girls and likes to be the centre of attention. Kentaur has made them dress up as owls in the Masquerade, and especially Firmin likes to leap around cheerfully and go "Huuuu!" (or whatever an owl says in English).

Later I also saw Viktor Posta as Phantom, but he wasn't very impressive in the role. Decent, but nothing special.

Production homepage
Photo gallery

Cats - Madách Színház, Budapest, Spring 2010

Cats was fun. It's not my favourite musical ever, but it's a nice feel-good musical and it was enjoyable to see it live on stage. I've never seen the musical before (except the London DVD), but again the Hungarian production seems to be slightly different from the usual style. I think the sets represented the back alley of a theatre, because the garbage bins had lots of decadent stuff in them and there was a big broken chandelier on the stage. It looked like something Firmin and André had thrown away after some unfortunate incident with the Phantom. The chandelier also served as Old Deuteronomy's throne. Géza Egyházi was playing OD and looked like a hairy Moses in big white sneakers. He kept holding his hands up in a very prophetic way when he walked, which after a while started to look funny, but it seemed to belong to the role. His singing was lovely, though, and this was the first time I've actually enjoyed listening to the Finale that usually bores me.

The other cast was great, too. Especially I liked Bustopher Jones / Gus the Theatre Cat. Bustopher was very cultivated, lived in a theatre's carbage bin and seemed to adore things like opera and ballet instead of food. The pirate scene with Gus was amazing, I don't know what did it but I kept staring to the stage half-hypnotized and I still don't know or remember what was actually going on there. The cat actually reminded me of Salieri in the nice Amadeus production I saw a couple of years ago in Finland. Grizabella seemed quite old and had a lovely voice, alto or something like that, and her Memory didn't sound like you had heard it a thousand times before, which is always an impressive achievement. Another Grizabella I saw later wasn't half as good, but I can't remember their names.

I couldn't identify all the cats because some of them sang different parts of songs than what I'm used to. For example, I still don't know which cat was Bombalurina, which Demeter and which Jemima, because the song bits were divided very oddly between three or four female cats. There also seemed to be two Munkustrap-like cats, and two Rum Tum Tuggers. I really liked one of the Bombalurina-Demeter-Jemimas, but I have no idea who the actress was. She kept snuggling with the other Munkustrap, which I believe is Demeter's thing, but I also don't know what's Demeter's name in Hungarian.

So, the production is definitely worth seeing, no matter if you have seen the musical before or not.

Homepage of the production
Photo gallery

Joseph and the A.T. Dreamcoat - Budapest 2008

Joseph - Sándor Nagy
Narrator - Judit Ladinek
Pharaoh - Attila Barát

First, do check out Madách Színház if you go to Budapest. The theatre building is one of the most beautiful and fascinating ones I've ever seen. All the walls and even some ceilings are covered in half-surreal detailed paintings and the architecture is magnificent. I could have spent hours just looking at the paintings.

Joseph is not my favourite musical in the world, I have some CDs and the official video with Donny Osmond and Maria Friedman, but I was curious to find out how the Hungarians have done it. I was not disappointed, the production is hilarious and I got a stomach ache after all that laughing.

As usually in Budapest, the actors were great. I had hoped to see Attila Sérban as Joseph, but Sándor Nagy was nice as well. There's something in Sándor's voice/singing that annoys me and I don't think he's even that cute so I have sometimes problems in understanding what people see in him, but the role suited him very well and I have no complaints with his acting.

I really, really liked Judit Ladinek as the Narrator. Usually the Narrator's songs hurt my ears because I've never heard an actress who wouldn't shout the higher parts or otherwise sound quite horrible in them, no matter how pretty her voice normally is. Judit, on the other hand, had a slighly lower voice, she didn't shout and sung by her the songs sounded very good. She was the carrier of the obligatory Wide Hungarian Cleavage of the musical, but even looked from the 2nd balcony she didn't pop out of it, which I'm very happy about.

As far as I know, the Pharaoh only has one big solo in the musical. Because Hungarians apparently have to do always at least something differently than everyone else (and the theatre seems to have a habit of adding Elvis into every production possible), they had added another solo for him. It was something called Szívkirály, King of Hearts, and in it he apparently angsted how it's hard to rule the country, win the people's respect and so on. In the end of the song he randomly kissed the Narrator. Attila Barát was ýour basic good Pharaoh and he had some very funny moments, especially with Joseph.

The rest of the cast was great as well, especially one or two of Joseph's brothers. I have no idea who they were because I don't know which brother is which, but their acting, singing and stage presence were awesome. The child choir really impressed me, they danced and acted better than half of professional adult actors in Finnish musical productions.

The most impressive part of the production for me were the sets. I hadn't even noticed that the set designer was Kentaur, also the same genious who did Vámpírok bálja, but it really showed. Not in the style, because the two musicals are almost as different as two musicals can be, but (also) Joseph had some really clever stuff in it. Most movable set pieces were quite simple and had a bit school play-ish feeling in them, but they worked in the context extremely well. I had never imagined that I could laugh so much at a singing soft toy snake or a wooden camel on wheels, but everyone was practically rolling on the floor with laughter. The sets were in a way also very international; in the hunger angst song the brothers were in Paris and in the end they jumped into the Seine. The party after Joseph's "death" happened in a western village. I think it was Benjamin's Calypso that went from Hawaii to Mexico, and all this with really simple but clever paper front pieces hanging on the actors' shoulders. Some of the scenes were so absurd that you just couldn't help loving them. The production definitely didn't take itself too seriously.

My only complaint is that they didn't know where to end things. I don't necessarily need an encore of the finale of the first act, and the music is not that great that I'd like to listen to different encores and see an endless row of non-related dance scenes for about 25 minutes in the end of the show.

But go and see the production if you have a chance. It may be "just" light and fun without any deeper hidden meanings, but it knows it and takes everything out of it.

I'm endlessly amazed of how well Hungarian kids behave in theatre. There was a class of about 10-year-olds sitting around us, and they all sat quietly and nicely, concentrated on the play, and were dressed properly in suits or dresses. The only disturbance I experienced was when the little girl right behind me was so absorbed in the story that in an exciting part she leaned forward and accidentally grabbed my hair a bit. ;-)

Homepage of the production