Teatterikesä 2018: Night of the Moles

Sain esitykseen lehdistölipun.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt näyttämöllä kontiaista ajamassa formulaa sähköpotkulaudalla, mutta ranskalainen Night of the Moles korjasi tämän ja monta muuta puutetta sivistyksessäni.

Puolitoistatuntisen sanattoman esityksen myyrät ovat miehiä pehmoisten, topattujen karvateddyasujen sisällä, mutta se on helppo unohtaa myyrien myyräillessä näyttämöllä. Tarkkaan harkittu liikekieli on hauska sekoitus hellyttävää pientä eläintä ja inhimillisyyttä. Myyriä tekisi mieli halata, leikkiä hassulla kuonolla, silitellä häntää ja haudata kasvonsa niiden pehmeään turkkiin – kunnes ne hiljaksiin alkavat käytökseltään muistuttaa liikaakin ihmisiä. Ristiriita leikkisän ulkoasun ja hetkittäin K18-luokkaa olevien tekojen välillä on vinkeä.

Yleisö pääsee kurkistamaan luolastoon myyrien salaiseen elämään, joka alkaa pidemmän päälle tuoda mieleen ihmisyhteisön. Myyrät tekevät työtä ja leikkivät, mutta niillä on myös omat riittinsä, erilaiset persoonat, keskinäiset suhteet ja tutulta näyttävät viihdemuodot. Etenkin kuolleen myyrän elvytysyritykset ja arvokas hautajaisseremonia, jonka aikana ruumis hilattiin sähkövinssillä kattoon, koskettivat. Samoin pidin kiinnostavana myyrien ruokailurituaalia, jossa kasattiin kastemadot keskelle lattiaa ja kierrettiin sitten niiden ympärillä piirissä edellä kulkevan hännästä pidellen ja myyräkielellä messuten. Vasta sen jälkeen ruokien kimppuun hyökättiin. En ole ihan varma, millä madot oli kyllästetty, koska loppuosa esityksestä edusti silkkaa sex, drugs & rock'n'roll -elämäntapaa. Rankka työ, rankat huvit.

Kaikkea säestää thereminillä vahvistettu rockbändillinen soittimia, joita myyrä tai pari käy välillä soittamassa. Useimmiten soi pelkkä epätodellinen thereminin ujellus, mutta välillä thereminillä soitetaan chansonia, välillä soi sähkökitarakantri ja välillä kunnon eurotrance. Rumpalimyyrä heittäytyi soittoon sillä intensiteetillä, että puvun alla saattoi olla jälkeenpäin aika kuuma.

Yleisö selvästi viihtyi. Sieltä täältä kuului ensin epäuskoisia naurunpurskahduksia ja sitten yhä enemmän ihan rehellistä naurua myyrien absurdien elintapojen ja persoonien hiljalleen purkautuessa eteemme kuin Kubrickin ohjaamassa Avarassa luonnossa. Koskaan ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi keksivät. Jälkiolo on pöllähtänyt, mutta hymyilyttävästi.

Teatterikesä 2018: Legenda pienestä luusta

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kolmas tila -teatterin Legenda pienestä luusta vetää katsojansa ihmiskunnan historian, arkeologian, hautalöytöjen ja merilintujen hämyiseen maailmaan. Niiden kautta etsitään omia juuria - jatkuvuutta, tulevaa ja mennyttä, omaa identiteettiä, ikuisuutta ja luonnon kiertokulkua. Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen esittävät tarinan puheen ja tanssin keinoin. Heidän liikekielensä etenkin lintuina on lumoavaa seurattavaa.

Kehystarina kertoo islantilaisesta Ránista, merilintujen tutkijasta vuonna 2063. Hän saapuu arktisen Siperian Wrangelinsaarelle seuraamaan lintujen muuttoa ja harhautuu päänsä sisään matkalle ajan ja paikan kierteeseen, joka johtaa jonnekin esihistoriaan ja neandertalinihmiseen. Matkan varrella kohdataan muutamia Ránin esiäitejä, erilaisia lintuja ja tulivuorenpurkaus sekä eräs maantieteilijä vuonna 1154. Samalla katsoja saa rautaisannoksen jännittäviä tiedonmuruja lintujen suunnistuskyvyistä, arkeologiasta ja historiasta.

Kuva: Robert Seger / Teatterikesä

Kaksituntisen esityksen tunnelma houkuttelee tehokkaasti mukaansa. Henkinen pikatrippi arktisille vesille tekee tässä helteessä hyvää, vaikka salissa olikin kuuma ja tunsin suurta sympatiaa talvivaatteissa ja viitoissa tanssivia näyttelijöitä kohtaan. Pimeän tyhjyyden luomassa mielen maailmassa on vain yksittäisiä ihmisiä, maisema on karua ja ympärillä liitää etäisiä, vapaita merilintuja, joiden suunnistuskyky on ilmiömäinen. Eero Erkamon luontoa ja teknologiaa yhdistävä valosuunnittelu on hypnoottista, samoin Ville Aallon luoma äänimaailma. Usein teki mieleni sulkea silmät ja keskittyä vain kuuntelemaan pimeästä kantautuvia luonnon ja ihmisten ääniä, sähkön rätinää ja Kari Mäkirannan musiikkia. Luonnon, tieteen, meren ja merilintujen seassa viihtyvänä tunsin kahden tunnin ajan olevani kotona ja kaltaisteni seurassa.

Vanhoissa legendoissa ja myyteissä muuttolinnut kulkevat myös tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Jumalilla on lintuja, linnut ovat jumalia, linnut asuvat talven tuonpuoleisessa tai kuollut sielu pääsee lintusaarelle. Tässä maailmassa uudet lintusukupolvet palaavat aina vanhoille pesimispaikoilleen, monet merilinnut pariutuvat koko elämäkseen saman puolison kanssa, ja kiertokulku jatkuu vuosisadasta toiseen, ellei luonnon muuttuminen häiritse sitä. Linnut merkitsevät jatkuvuutta ja tietoa.

Kaiken tämän tunnelmoinnin seassa ihailen sitä, että tässä skenaariossa vuonna 2063 maailma on vielä olemassa, linnuista puhumattakaan.

Teatterikesä 2018: Kikka Fan Club

Sain esitykseen lehdistölipun.

Teatterikesäni 2018 starttasi Teatteri Jurkan kehutulla Kikka Fan Club -esityksellä, joka tarkastelee legendaarisen popdiskotähti Kikan uraa, imagoa ja vastaanottoa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Laura Gustafssonin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama näytelmä-musiikkiesitys-sinfonia-dokumentti kunnioittaa Kikkaa ja pyrkii tuomaan esiin ihmisen, joka imagon ja päälle lyötyjen leimojen alla yritti tehdä työtään omana itsenään. Mukana on musiikkivideoita, haastattelupätkiä, aikalaisten muistoja sekä näyttelijä Pia Andersson Kikkana, joka laulaa, keskustelee, kommentoi ja saa (vihdoin?) oman äänensä kuuluviin. Hetkittäin asetelma ja runsas puhelaulaminen toivat mieleen Evita-musikaalin, jossa siinäkin nainen perustelee päätöksiään ja tekojaan virallisen julkisuuskuvan takaa.

Pia Andersson heittäytyy Kikaksi. Kuva: Marko Mäkinen / Teatterikesä

Tajusin esitystä katsoessani, etten oikeastaan tiedä Kikasta kuin nimen ja Mä haluun viihdyttää -kappaleen. Olen sen verran nuori, ettei minulla ole muistikuvia Kikasta, enkä itse asiassa ollut koskaan aiemmin kuullut kohuttua Sukkula Venukseen -biisiä, vaikka nimen tiesinkin yleisestä popkulttuurista. Kikan seksipommi-imagon laajuuskin tuli minulle yllätyksenä, koska itselläni ei ollut hänestä valmiiksi mitään mielikuvaa. En ollut tajunnut, että pikkutuhma arjen eroottisuus ei vaaninut vain Sukkula Venukseen -kappaleessa vaan todella kaikissa hänen isoissa hiteissään. Sanoitukset eivät ole minun juttuni, mutta esityksessä hyvin esiin tulleet Kikan järeän positiivinen asenne ja hilpeä camp-henkisyys vetosivat minuun.

Näytelmä käsittelee paljon naisen asemaa viihdeteollisuudessa ja kulttuurissa, korkeakulttuurin ja viihteen arvottamista ja keskinäistä hierarkiaa, seksikkään imagon mukana tulleita odotuksia ja kaksinaismoralismia. Viihde vaatii naiselta nuoruutta ja seksikkyyttä, mutta samalla tietoisen seksikästä naista moralisoidaan. Kuten turhan usein mm. teatterissa nykyäänkin, viihde ja kaupallisuus ylipäätään nähdään jonakin heppoisena ja helppona, johon ei vaadita lahjakkuutta tai kovaa työtä. Oikean Taiteen tekeminen taas on liki jumalallinen lahja. Esimerkiksi kuuluisassa Ylen haastattelussa vuodelta 1990 Irwin Goodman korostaa omaa luomistyötään ja yhteiskunnallista sanomaansa vasten Kikan "pelkkää" viihdytystä. Haastattelu on otettu osaksi esityksen materiaalia ja toimii esimerkkinä ajan ylenkatsovasta asenteesta, jonka varsinkin jutun toimittajat ovat omaksuneet. Myös räikeä seksismi tuo ummehtuneen tuulahduksen 1980-luvulta.

Andersson teki alussa selväksi, että tämä on vain näytelmää ja sovittu tilanne, jossa hän leikkii olevansa Kikka ja me katselemme. Alan olla vähän kyllästynyt näytelmien näytelmällisyyden korostamiseen vieraannuttavana elementtinä, mutta tähän esitykseen keino sopi. Kikka ilmeisesti oli monen teinitytön idoli, joten katsomossa taatusti oli niitä, jotka ovat itsekin tanssineet peilin edessä liikutellen huuliaan laulun mukana huulipunamikrofoniinsa. Asetelma muutenkin unohtui hyvin nopeasti, kun Andersson pääsi vauhtiin ja muuttui yhä enemmän Kikaksi, sai päähänsä peruukin ja alkoi lopulta laulaa itse. Väliaikoineen liki kaksituntinen monologi on Anderssonilta kunnioitettava rutistus.

Kikka Fan Club ei hurmannut minua ihan niin täysin kuin olin odottanut, mahdollisesti koska minulla ei ole Kikkaan mitään omakohtaista suhdetta, mutta se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Esitys on koostettu terävästi ja hauskasti ja kokonaisuus vaikuttaisi olevan Kikan näköinen. Muutamassa kohdassa ajatukseni lähti harhailemaan, mutta esimerkiksi Ylen haastattelu oli toteutettu kiinnostavasti ja laulettu tekstianalyysi Sukkula Venukseen -kappaleesta nauratti. Näytelmä on monitasoinen ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Hauskana (?) yksityiskohtana joku vanhempi miesääni huuteli toisessa näytöksessä yleisöstä, että eikö "Kikka" voisi esittää edes yhtä kokonaista kappaletta, kun he ovat pitkän matkan takaa ajaneet kuuntelemaan Kikan musiikkia. Olin täyttä häkää analysoimassa mielessäni, kuinka tämä on taas yksi keino korostaa ikuista ristiriitaa yleisön odotusten ja Kikan persoonan välillä, kunnes minulle seuraavana päivänä selvisi, että huuteleva mies ei kuulunutkaan käsikirjoitukseen. Ainakin tuli todistettua, että Kikalla on edelleen aktiivisia faneja.

Kikka Fan Club on poistunut jo Jurkan ohjelmistosta, mutta se on mahdollista nähdä syksyllä vierailemassa Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kivessä.

Teatterikesä 2016: The Grimm Book of Horrors

 Sain esitykseen lehdistölipun.

The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille
Esityksen taiteellinen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: 3T eli Liisa Risu, Iiro Ollila ja Samuli Reunanen
Esiintyjät: Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot: Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen
Kuoro: Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Päivämäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Riihimäen kaupunginteatterin ja Näyttämö 3T:n The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille heittää tehosekoittimeen Grimmin veljesten verisimpiä satuja sekä kauhuelokuvavaikutteita ja luo niistä rujonkaunista musiikkiteatteria.

Kuva: Aki Loponen

Kohtausten tunnelma vaihtelee herkästä tanssiteatterista Shakespeare-tyyliseen toriteatteriin, absurdeihin painajaisiin ja teinikauhuleffamaisuuteen. Musta huumorintajuni nautti varsinkin kohtausten luomista kontrasteista, kuten eteerisen moniäänisestä naiskuorosta livertämässä iloista sävelmää, jonka sisältö on veristä gorea. Pahat äitipuolet, kirvesmurhat ja ihmissyönti taipuvat yllättävänkin hyvin musikaalimaiseksi kokonaisuudeksi, jota säestää milloin hevi, rap, lastenlaulu tai epämääräinen atonaalinen äänimaailma. Myös kirkuminen, karjuminen ja runsas pimeys kuuluivat tunnelmanluontiin.

Tarina nähdään pyörätuolissa istuvan Punahilkka-hahmon näkökulmasta ja ikään kuin hänen painajaisinaan, joissa eri sadut sekoittuvat ja limittyvät. Pääosin viihdyin ja nautinkin, mutta hetkittäin juonenkuljetus jää junnaamaan paikoilleen eikä lavalla tunnu tapahtuvan oikein mitään. Muutaman kerran hukkasin punaisen langan enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miten prinsessa Ruususen sinänsä kauniisti tehty tarina liittyi muuhun kokonaisuuteen. Toisaalta parhaat kohtaukset ovat todella hyviä.

Näyttelijöistä etenkin Diana Tenkorang Punahilkkana oli hieno roolissaan ja nosti kylmiä väreitä viattoman iloisella olemuksellaan kaiken sen painajaisen keskellä. Mikko Nuopponen hoiti miesroolit kunnialla, ja loput varsinaiset roolit esittivät Ninu Lindfors ja Katja Peacock, joista toisella oli aivan upea äitipuolimainen altto.

Henna Saarelan ja 3T:n puvustukselle täytyy antaa erityismaininta. Epookkiset prinsessamekot ja koulupuvut sekoittuvat kauniisti Addams Family -tyylin ja nahkahousuisen Kuoleman kanssa. Jäin usein ihastelemaan 30-luvun herrainkenkätyylisiä jalkineita, joiden paksupohjaisuus toisaalta muistutti hämärästi Scream-leffojen aikakaudesta.

Esityksessä on hyvät ja huonot piirteensä, mutta kokonaisuus ja teatterin eri keinojen ja tyylilajien sekoitus on ehdottomasti kiinnostava. Joku katsoja poistui kesken kaiken siinä vaiheessa, kun kirves alkoi heilua lavalla enemmänkin, mutta kevyen hämmentyneen tunnelman keskellä katsomossa tunnuttiin kyllä viihtyvän.

Teatterikesän ennakkotunnelmia ja suosituksia

Tampere huomio, Teatterikesä lähestyy!

Yritin tänä kesänä rahtusen rajoittaa lippuhankintojani. Siedän huonosti lämpöä enkä ole parhaimmillani kesällä tai varsinkaan heinä-elokuun kuumuudessa, joten viikon teatteriputki ei ole optimaalinen harrastus näihin aikoihin. Teatterikesässä on kuitenkin niin paljon vänkää ohjelmaa, että menoja valikoitui tiistaista perjantaihin vähintään yksi per päivä.

Yritin pitää valintani kevyehköinä, hauskoina ja blogin aihetta mukaillen musiikkipitoisina. Klockriketeaternin Play Rape on suurin poikkeus tästä, mutta täytyyhän yksi vuoden puhutuimmista esityksistä tsekata. Ohjelmateltasta suosittelen ainakin Eeva Kontu feat. Lauri Viita -konserttia ja Kapsäkin Lintukotoa, jonka näin huhtikuussa (linkki arvosteluuni). Off-Tampere-esityksistä en osaa varmasti suositella kuin Pyynikin Taivaan tulia, jonka ensi-illassa olin kutsuvieraan avecina. Se ei ole kesäteatterin tavallisin puskafarssi, vaan keveähköä suomalaista draamaa ripauksella jännitystä ja huumoria. Käsikirjoitus on sujuva ja vaihdot viihdyttäviä, ja arvostin varsinkin humalaisuuden kuvausta. Kerrankin uskottavia juoppoja, jotka eivät aiheuttaneet myötähäpeää! Noin muuten Off-Tampereen valikoima näyttää hyvin, kuinka valtavan paljon erilaista teatteria Pirkanmaalla on (varsinkin?) kesäisin.

Teatterikesän Pääohjelmiston esitykset taas voisi karkeasti, kärjistäen ja täysin mututuntumalla jaotella neljään kategoriaan.


Ote yhteiskunnasta:
ma & ti: Eduskunta III
ti & ke: Maa-Tuska
ke & to: Tar Baby
to & pe: Play Rape
la & su: Minun Palestiinani

Ihmisyyden syövereitä:
ma & ti: Rose Rose Rose
ti & ke: Tavallisuuden aave
ke & to: Transformations
pe & la: Onnellisuuden tasavalta
pe & la: Mávurinn / Lokki
pe & la: Razbijeni krčag / Rikottu ruukku
la & su: Förvandlingen

l'art pour l'art:
ti & ke: The Grimm Book of Horrors
ke & to: When I Die
to & pe: Retrospektiivi
to & pe: Super Sunday
la & su: Hipsterit
Ihmissuhteet saattavat olla perCstä tai sitten ei:
ma & ti: I'm Doing This For You
ma & ti: Ruska
pe & la: Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa

Viimeinen kategoriani taitaa olla ainoa, johon minulla ei ole lippuja. Itse asiassa en aivan tarkalleen muista, mihin kaikkeen varasin liput, mutta sitten se selviää.

Vuosisummaus 2015

* Nähty lehdistölipulla ilmaiseksi.

Vuodesta 2015 tuli yllättävän monipuolinen. Näin 25 musikaalia ja 10 puhenäytelmää, mikä taitaa määrällisesti olla vähemmän kuin monena viime vuonna. Suurin syy lienee se, etten tehnyt kuin yhden (?!) teatterireissun ulkomaille, kun niitä esimerkiksi vuonna 2014 oli neljä.

Tämä oli minulle isojen musikaalien vuosi. Työviksen Evita toi lavalle uskottavia hahmotulkintoja ja Desirée* taas kaikin puolin erinomaisen musikaalin valtavirran ulkopuolelta. Kansallisooppera jysäytti näyttämölleen Oopperan kummituksen*, ja vaikka minulla narinanaiheeni ohjauksesta onkin, niin onhan se uroteko suomalaiselta talolta. Toinen vastaava oli HKT:n Billy Elliot. Se taas ei teoksena ole minun juttuni, mutta tunnistan kyllä hyvän toteutuksen kun sellainen eteeni lavalle loikkaa. Jyväskylän Jekyll & Hyde* puolestaan huolehti Wildhorn-kiintiöstäni: hyvä produktio musikaalista, jonka lukuisia puutteita teoksena on ihana ruotia. Sugar* TT:ssä oli ihanan viihdyttävä kevennys tuossa välissä ja kaivattu tauko aivoilleni. Wienissä Disneyn Maija Poppanen oli tasaisen laadukas, hauska ja kliininen, kun taas Mozart! on yksi suosikkimusikaaleistani koskaan ja ikinä, ja oli ihana nähdä se livenä saksaksi.

Toisaalta tänä vuonna tuli nähtyä kaikkea pientä ja hämärää. Muutama vuosi sitten harrastin maakuntamatkailua jumaltenhylkäämiin paikkoihin Unkarissa, mutta tänä vuonna eksyilin Suomessa sellaisille uusille teatterimetsästysmaille kuin Toijala, Jyväskylä ja Helsingin Kätilöopiston takaiset kalliot. Vuoden freesein tuttavuus oli varmaankin Meriteatteri, jonka perässä päädyin mm. Röölään, entiseen sillisatamaan jossain Naantalin ulkopuolella. Lisäksi näin ja jotakuinkin ymmärsinkin elämäni ensimmäisen tanssiteatteriesityksen. (ERIn hilpeä Zirkkeli* tekee muuten paluun Turun kevääseen 2016. Suosittelen lämpimästi!)

Päädyin vähän puolivahingossa katsomaan useampaakin koko perheen teatteriesitystä. Siiri houkutteli minut Työviksen värikkääseen Pekka Töpöhäntään, jonka silakkalaulu tekee vieläkin yllätysiskuja aivojeni jukeboxiin. Töpöhäntä hahmona ärsytti minua jo lapsena eikä musikaali parantanut tätä antipatiaa, mutta muuten esitys oli kerrassaan mainio. Samaisen Siirin kehuja on syyttäminen myös erittäin antoisasta Aarresaari-merirosvotripistäni Turkuun. Tampereen Teatterin tunnelmallisen Saiturin joulun ja Työviksen Mestaritontun seikkailut* kävin jo katsomassa ihan oma-aloitteisesti.

Puhenäytelmävuosi oli varsin sekalainen. Seinäjoen Amadeus oli upea, Pyynikin Avioliittosimulaattori umpitympeä, ja Suomen kaunein* ja Pikavoitto* taas hauskoja, ajateltuja ja ajatuksia herättäviä. Pikavoitto ei viehättänyt ihan yhtä paljon kuin saman kirjailijan Taide, mutta kahden naisen moraalinpunninta kantaa esitystä hyvin ja vie hersyvän absurdeihin tilanteisiin. Suomen kaunein taas hurmasi ylivedolla hahmovalikoimallaan, joka levittäytyi halki Suomen, kun viimeisiä elinpäiviään viettävä omaishoitaja päättää kerralla hankkia elämän ja lähteä road tripille muistisairas äiti vanavedessään. Plussaa siitä, että näyttelijöitä ja hahmoja yhdistettäessä ei ollut niin välitetty sukupuolesta, vaan esimerkiksi Martti Manninen oli hyvin uskottava malliksi tahtova teinityttö ja Karoliina Blackburn taas mainio Michael Monroe -henkinen rokkariäijä.

Suomalaisessa "pressi"klubissa* oli paljon potentiaalia, mutta ainakin ensi-ilta hapuili vielä vähän. Perässä pysymistä ei oikein auttanut, että enskariin oli valittu neljästä mahdollisesta aiheesta se abstraktein. Kunnianhimoinen idea, kokeellinen toteutus ja heittäytyvä tekemisen palo onneksi paikkasivat paljon, ja esimerkiksi keskiaikaiselle uutistenhuutajalle tuli naurettua reippaasti. Osa sketsimäisistä lyhyistä kohtauksista oli sellaista medialukutaidon tärkeyden osuvaa demonstrointia, jota soisin jokaisen suomalaisen aikuisen näkevän.

Molemmissa listoissa on lisäksi Teatterikesän monipuolista antia. Konserteista täytyy mainita täälläkin Kapsäkin hauska Nykänen & Laakso, jossa pianoguru Jukka Nykänen ja näyttelijä Miika Laakso esittelivät murusia uransa varrelta. Toisessa ääripäässä oli valtava nelituntinen musikaalikonsertti, jossa Helen Sjöholm ja Peter Jöback esittivät musikaalisia huippuhetkiään Hartwall-areenalla. Ellei lasketa Helen Sjöholmin parhaimpia esityksiä, viihdyin Kapsäkissä melko paljon paremmin.

(ETA: Eek, olen unohtanut listasta vaasalaisen Candiden! Ihan mahtavanparas oopperaoperettiesitys, jonka soisin palaavan elämään!)

Ensi keväänä on luvassa ainakin Vampyyreitä, uusia haasteita ja vielä vähän lisää Vampyyreitä.

Joulutervehdys! Season's Greetings!

Blogissa on joulukiireiden vuoksi ollut hiljaista enkä ole teatteriinkaan ehtinyt, mutta kaikenlaista on muhimassa. Niitä odotellessa:

Original: © Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Sille on syynsä, miksi en harrasta kuvanmuokkausta, mutta ajatushan on tärkein. Viettäkää rauhallinen, leppoisa ja onnellinen joulu, missä olettekaan ja miten juhlittekaan. Tukekaa kulttuuria ja lähimmäisten mielenterveyttä ja antakaa lahjaksi teatterilippuja tai -lahjakortteja.

***

Happy Holidays! Apologies for showing off my poor Paint talents, but it's the thought that matters, isn't it? I'm nowadays blogging mostly in Finnish, but there might occasionally be an English entry or two, so keep up the hope.