27 syyskuuta 2015

Paluu Oopperan kummitukseen

Näin lauantaina Oopperan kummituksen toisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Ilokseni esityksessä oli lähes täysin eri miehitys kuin ensi-illassa, joten olen nyt tainnut nähdä lähes kaikki näyttelijävaihtoehdot lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Jos ensi-iltamiehitys ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia suuria tunteita, niin se ei ainakaan ollut ongelma kakkosmiehityksen kanssa. Tuntui miltei kuin olisin katsonut täysin eri ohjausta. Olen iloinen, että hahmot olivat aivan omanlaisiaan tulkintoja ja hyvinkin persoonallisia ihan valideilla tavoilla, mutta Christinenä en olisi alkujaankaan lähtenyt kummankaan miehen matkaan.

Raoul (Olli Tuovinen) oli aggressiivinen, itsekeskeinen kusipää, joka karjui uhkaavasti Madame Girylle ja piti Christineä samaan tapaan itsestäänselvyytenä kuin Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Gaston pitää Belleä. Raoul ei koko tarinan aikana tuntunut kuuntelevan, mitä Christine yritti hänelle sanoa, vaan paasasi omasta rakkaudestaan, itsestään ja oikeudestaan Christineen. Huvittavat sankarimaneerit ja "minä olen tässä, joten olet turvassa" -henkisyys etoivat sen verran, etten yhtään ihmettele, että hänen piti lähes kiskoa Christine pois Phantomin luolasta.

Ilkka Hämäläisen Phantom taas muistutti vanhaa likaista hippisetää, jolta on vuosikymmenten kellarielon saatossa unohtunut, että tyhmien tyyppien murhaaminen tekee hallaa muillekin ihmissuhteille. Näin Hämäläisen aikoinaan viidesti Luigi Luchenina Turun kaupunginteatterin Elisabethissa, ja nyt minulta kesti jonkin aikaa päästä yli siitä tunteesta, että tässä on Lucheni naamioituneena. Olin myös huomaavivani Phantomissa piirteitä Turun Kuolemasta. Molemmilla oli hieman koiranpentumaisen miellyttämishaluinen suhtautuminen neitoon ja aivan täysin väärät keinot hurmata kohde. Kuolema vei Elisabethin pikkulapsen ja vaikutti rehellisen hämmentyneeltä siitä, että Elisabeth ei ilahtunutkaan asiasta ja rapsuttanut häntä hyväksyvästi korvan takaa. Phantom taas ilmeisesti uskoi että nyt kävi flaksi, esitteli Christinelle punasatiinisen sänkynsä ja pöllämystyi sitten, kun neito innostumisen sijaan pyörtyi kauhusta. Minulta meni ensi-illassa ohi, miksi Christine Music of the Nightin lopussa pyörtyy, mutta ilmeisesti Phantomin sängyn näkeminen tosiaan aiheutti sen. Hieman erikoinen käänne, mutta kieltämättä olisin itsekin aika järkyttynyt Phantomin kaltaisen tyypin yllättävästä ehdottelusta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Lopussa minulla oli ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni sellainen olo, että olisin Christinenä siinä tilanteessa mieluummin valinnut Phantomin kuin Raoulin. Ei tosin siksi, että Phantom olisi erityisen mukava, vaan siksi että vipsahtanut kellarihippikin vaikutti sympaattisemmalta vaihtoehdolta kuin Raoul. Mitä nyt muutama murha sinne tai tänne.

Molemmat miehet osasivat kyllä laulaa roolinsa läpi ihan ok:sti, etenkin Tuovinen. Hämäläisellä tuntui olevan vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mutta matalat osuudet kuulostivat juuri sopivan syviltä minun makuuni.

Hanna-Liina Võsa Christinenä oli asianmukaisen ahdistunut ja panikoiva herrojen huomiosta. Pidin Sofie Asplundin äänestä enemmän, mutta Võsan roolitulkinta tuntui mietitymmältä. Christine tuntui varsinkin loppupuolella epäilevän mielenterveyttään ja haluavan vain päästä pois koko Pariisista ja oopperasta.

Tämän trion Point of No Return oli aivan erilainen kuin toisella miehityksellä, joka tuntui sijoittavan kohtauksen kokonaan Christinen pään sisään. Asplundin Christine tuntui käyvän laulun dialogia tietoisesti Phantomin kanssa, setvivän omia ajatuksiaan ja lopulta valitsevan Phantomin. Vasta Phantomin yllättäen laulama All I Ask of You -melodia havahdutti Christinen kylmään todellisuuteen, ja ele, joka oli alkanut posken hyväilynä, vaihtui lennossa naamion repäisyksi pois kasvoilta. Võsan Christine taas yritti kauhuissaan elehtiä ja pyytää apua aitiossa istuvalta Raoulilta, joka vaikutti katsovan oopperaa aivan tyynenä huomaamatta, että Piangi on vaihtunut eri mieheksi ja että hänen morsionsa lähes huutaa apua lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Carlotta (Kaisa Ranta) oli aivan loistava. Hillittömät diivamaiset elkeet, kursailemattoman itsekeskeinen asenne ja taistelunhalu aseman puolesta sopivat hahmolle mainiosti. Il Mutossa Carlotta kirjaimellisesti kääri hihojaan ja valmistautui taistelemaan kohtauksen loppuun hampaat irvessä, kunnes rupikonnaäänet pakottivat hänet lavalta. Myös korrepetiittori Monsieur Reyerillä (Arto Hosio) oli erityisen hauskoja hetkiä.

Lavasteet toimivat kauempaa katsoen paremmin, mutta esimerkiksi nimibiisi ja oopperatalon katto näyttivät upeilta myös vitosriviltä. Läheltä huomasi myös paljon lisää yksityiskohtia mm. ensemblen touhuissa. Suosikkini tässä taisi olla miestanssija, joka Buquet'n ruumiin nähtyään hoippui verhoihin oksentamaan.

24 syyskuuta 2015

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2015

Eikä merta enää ole  kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Heinäkuussa näkemäni Meriteatterin Lähtö-trilogian kolmas osa kertoi siitä, miten silliä, työtä, elämäntapaa ja kokonaista yhteisöä ei yhtäkkiä enää ole. Suuret sillisaaliit ovat historiaa ja meret on kalastettu tyhjiin. Kun meri lakkaa olemasta elinkeino ja rakkaus, mitä silloin tehdään? Lähdetään Amerikkaan, etsitään uusia töitä, tartutaan pulloon, kävellään mereen, löydetään uusia unelmia, päämääriä ja uusi identiteetti.


Toteutus oli tuttua, taattua Meriteatterin laatua: yksinkertaista mutta tehokasta, hiljaista mutta sitäkin painokkaampaa, itkettävän hauskaa mutta traagista. Röölän sillisataman elämäntarinat piirtyivät näyttämölle hyvin pienillä keinoilla ja pelkistetysti. Elämä, rakkaus ja kuolema vuorottelivat tarinassa. Nimibiisi soi päässäni vieläkin.

Miltei vanhuudenhöperön päähenkilön (ihana Vera Veiskola) muistelu nuorelle kysyjälle toi näkyviin kontrastin muistelun ja tapahtumien konkreettisen esittämisen välillä. Vaikka teatteri kuinka yrittää tuoda menneisyyden lavalle silmiemme eteen, emme kuitenkaan todella voi tietää, millaista oli kun meri ei enää ollut sama. Samalla kohtaus toi pientä itseironiaa tarinaan kyseenalaistamalla menneiden muistelun tarpeen ja työryhmän itsensä kaltaiset uteliaat nuoret ihmiset, jotka luovat muistoista kokeellisia taideprojekteja. Käsikirjoittaja Anni Mikkelsson vaikutti kirjoittaneen itsensä mukaan näytelmän loppuun ja pohtivan näytelmän teon oikeutusta  miltei pyytävän anteeksi haastatelluilta, ettei teatteri voi tehdä heidän hyväkseen enempää. (Myöhemmin Teatterikesässä näkemäni islantilais-brittiläinen Petra käsitteli samaa aihetta kokonaisen näytelmän verran.)

Sillikeskus Dikseliin tutustuin nyt ensimmäistä kertaa. Vanha sillitehtaan rakennus sopi Meriteatterin esiintymispaikaksi kuin unelma, mutta rakennuksessa toimiva sillinkalastusmuseo oli itsessäänkin jo mielenkiintoinen. Suosittelen vierailua, mikäli liikutte Röölän vierasvenesataman suunnalla. Sinne pääsee Naantalista bussilla pari kertaa päivässä, mutta Dikselin aukioloajat kannattaa varmistaa etukäteen. Vieressä on myös hyvä ravintola.

Luontoäitikin osallistui sen illan teatteriesitykseen harvinaisen draamantajuisella ukonilmalla. Juuri erään hahmon kuoltua kuului sotaisaa jyminää ja valot äkkiä sammuivat. Vasta pimeydestä kuulunut vieno "Me joudutaan varmaan keskeyttämään esitys hetkeksi" paljasti, että blackout ei kuulunutkaan tehosteisiin vaan johtui sähkökatkosta. Sähköt onneksi palasivat ennen kuin katsojia ehdittiin edes ohjata ulos, joten esitys pääsi jatkumaan isommitta keskeytyksittä. Muutama hyvin ajoitettu jyrähdys vielä kuului, ja yhden kohtauksen ajaksi hetkellinen kaatosade sillitehtaan peltikatolle loi saliin kohisevan äänivallin. Yleisöllä oli hauskaa, ja näyttelijät livauttelivat sekaan tilanteisiin sopivaa improvisaatiota.

Perjantaina 7. elokuuta Meriteatterin jäseniä osallistui Tampereen Teatterikesään tuomalla Encorebaanalle ravintolakonsertin Minun kuljeksiva elämäni - uusia teatterilauluja. Jouduin lähtemään ennen viimeistä kappaletta ehtiäkseni toiseen esitykseen, mikä harmitti, koska viimeinen kappale olisi ollut trilogian ensimmäisen osan nimibiisi enkä ole sitä kuullut. Muukin ohjelmisto oli silti vakuuttavaa. Varsinkin Haurela-nimisestä vanhemmasta esityksestä olevat kappaleet herättivät mielenkiintoni. Idea vaikutti biisien perusteella samantapaiselta kuin Turun kaupunginteatterin Seilissä, mutta Haurelan kappaleet nostivat ihon kananlihalle paljon voimakkaammin. Meriteatterilaisilla on hiljaiseksi pistävä kyky tuoda laulujen ihmiskohtalot kuulijaa lähelle, saada ne vaikuttamaan hyvin konstailemattomilta ja todellisilta. Kuin kuuntelisin ystävän elämäntarinaa enkä fiktiivistä laulua.

Trilogian kakkososa Laulu on meren laulu nähdään muuten Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamolla viikonloppuna 23.-25.10.2015. Näin esityksen keväällä Tampereella, enkä voi kuin suositella lämpimästi, suorastaan kuumasti.

17 syyskuuta 2015

Jekyll & Hyde - Jyväskylä 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Minulla on ristiriitainen suhde Jekyll & Hyde -musikaaliin. Se on mielestäni yksi Frank Wildhornin parhaista sävellyksistä ja tarinan perusidea on kiehtova: tiedemies luo vahingossa itsestään läpimädän alter egon, joka ryhtyy toteuttamaan niitä salaisia haluja ja himoja, joita tiedemies itse ei koskaan uskaltaisi. Toisaalta käsikirjoitus on usein tylsä ja aukkoinen, Leslie Bricussen lyriikat kaipaavat rutkasti parantelua, naishahmot jäävät usein ohuiksi, ja mitäänsanomattomia balladeja ja Facaden kertauksia tuppaa olemaan liikaa. Rakkaudella paasatut Wildhornin musikaalien parannusideat ovat kaveripiirini kahvipöytäkeskustelujen vakiotavaraa. Monessa musikaalissa olisi valtavasti potentiaalia, jos niihin vain tarttuisi oikealla otteella, ja on aina kiinnostavaa nähdä teatterien yritykset. MTV:n kultakaudella ideoimme kokonaisen Pimp My Wildhorn -tositeeveeohjelman, jossa joukkueet tuunaisivat Wildhornin musikaaleista niiden ansaitsemia mestariteoksia. (Jos toteutatte idean niin vaadimme osamme tuotoista!)


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hydesta korjaa monia ongelmia ja lisää muutaman omansa, mutta kokonaisuus jää minun mittapuullani reippaasti plussan puolelle. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että J&H:n enskaria edeltävinä kahtena päivänä olin nähnyt kaksi muuta musikaaliensi-iltaa kahdessa muussa kaupungissa ja tehnyt pari kiireistä työpäivää, joten aloin olla hieman tillintallin ja musikaalitiloissa. Vaikka jokunen yksityiskohta ärsytti, leijuin pääosin tyytyväisissä fiiliksissä läpi koko esityksen.

Aloitetaan niistä huonoista puolista: Tylsähkö versio käsikirjoituksesta. Tavanomaisen hidas alku, kiitos sinänsä kyllä hyvin toteutetun Johtokunnan kokouksen. Kaikki ne perhanan Facaden repriset (joskin ohjaaja Anssi Valtonen on selvästi yrittänyt saada niihin ideaa, merkitystä ja jännitystä, mistä pisteet). Ajoittain hieman horjuvat laulusuoritukset. Vähän hassu ja mitäänsanomaton muutosprosessi Jekyllin ja Hyden välillä (joskin olen nähnyt hassumpiakin, ja toteutus on kuulemma sujuvoitunut sitten ensi-illan). Mielikuvituksettomat murhametodit ja yleinen goottiromanttisen kauhun puute. Lucyn järjetön nukkumaanmeno kun pitäisi paeta. Turhankin dramaattiseksi tehty loppukohtaus.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Ex-teatterinjohtaja Kari Arffmanin suomenkielinen teksti ottaa melko paljon vapauksia eikä juuri piittaa riimeistä, mutta Turun pakonomaisen ja sisällöllisesti huonon melkein-riimittelyn jälkeen ratkaisu on ihan virkistävä. Vapauksien ottaminen enimmäkseen toimii ja laulut kuulostavat yllättävänkin luontevilta. Teksti ei vieläkään ole mitään suurta neroutta, mutta sentään sitä kuuntelee ilman isompaa tuskaa. Pidin alkuperäisen kirjan pohjalta lisätystä dialogista, joka tuntuu sitovan kohtauksia yhteen loogisemmaksi jatkumoksi ja tuovan vähän lisää lihaa tarinan ympärille. Dialogi tosin on vähän eri paria musikaalin oman tekstin kanssa, mutta eiköhän sen esittäminen siitä luontevoidu. Lasse Hirven johtamat muusikot saavat paljon irti varsinkin Wildhornin menevämmistä kappaleista.

Marjatta Kuivaston lavastus on jälleen kerran upea. Steampunk- ja urban exploration -viitteet sopivat tarinaan ja tuovat epookkiin raikkaan henkäyksen modernia rappiota. Voisin viettää hyvän tovin tutkien Jekyllin sekaista kirjastoa lähempää, ja labra muistuttaa mukavasti jonkin vanhan sairaalan kellaria. Fanitan aivan suhteettoman paljon rikkinäistä tuulettimenhihnaa, joka nitkutti ja vingahteli omia aikojaan labran katonrajan ilmastointiaukossa. Ääni loi kokonaisen tulvan mielikuvia kellarilaboratoriosta, sen ääni- ja tuoksumaailmasta ja tunnelmasta. Ohjauksessa kauhuaspektit vähän piilottelivat, mutta visuaalisuus piti huolen, että musikaalissa oli edes jonkin verran gothic horror -tunnelmaa. Kuolemantanssi-kuvitus sairaalassa oli saada minut kyynelehtimään onnesta, ja Lontoo on karmean kaunis. Merja Levon puvustus on sekin kaunista rock- ja steampunk-henkistä melkein-epookkia, ja varsinkin Emman, Lucyn ja Lukin vaatteet voisin epäröimättä omia garderobiini. Henry Jekyll eroaa ulkoasultaan muista yhteiskuntaluokkansa miehistä: meikit, ketjut ja vyöt sekä buutsit korostavat hänen omalaatuisuuttaan tummaan pukuun puetun herramassan keskellä.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Henri Halkola nimiroolissa vakuutti minut, vaikka pientä enskaripidättelyä oli vielä ilmassa. Sympaattinen rokkiäijä-Jekyll on vähän kakaramaisen leikkisä ja lienee jo lapsena saanut poikamaisia päähänpistoja, jotka eivät aina pääty kovin hyvin. Edward Hyden voisi ehkä lukea yhdeksi tällaisista päähänpistoista. Halkolan lauluääni horjahteli vähän vaikeimmissa kohdissa, mutta roolin biisit ovat sitä vaikeustasoa että voin vielä antaa sen anteeksi. Dangerous Game on ohjaukseltaan ja intensiteetiltään kirkkaasti kuumin näkemäni, ja Lucyn kohtalo kylmää eleettömyydessään. Toisaalta kohtaukset morsio Emman kanssa ovat liikuttavan lämpimiä.

Valoilla ja vaatteilla korostetut muutokset Jekyllin ja Hyden välillä jäävät jotenkin epämääräisiksi, ja itse muuttuminen muistutti lähinnä epilepsiakohtausta. Pidin Halkolan kehonkielen muutoksista ja ärjymmästä äänestä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta jokin hydemainen kipinä jäi vielä puuttumaan. Jekyllin ja Hyden duetto jätti epäselväksi, kuka milloinkin on äänessä, mitä kohtauksessa oikeastaan lopulta tapahtuu ja kuinka Hydelle käy. Toivon kohtausten vielä hioutuvan matkan varrella. En ole varma, pidänkö lähtökohtaisesti siluettiprojisoinneista (Tuukka Toijanniemi) ja Hyden viittapossesta, mutta ainakin ne ovat erilainen lähestymistapa ja toteutettu ajatuksella. Muutama viitanheilutuskohta oli erittäin vaikuttava, samoin omaa elämäänsä elävä varjo-Hyde.

© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Valtosen ohjaus ansaitsee rispektit etenkin siitä, kuinka Emmasta ja Lucysta on pienillä jutuilla saatu ihan vakavasti otettavat ihmiset, joilla oli elämää myös Jekyllin perään huokailun ulkopuolella. Naishahmoista on muutenkin saatu irti huomattavasti tavallista enemmän. Varsinkin ilotyttöihin liittyvän fantasian ja todellisuuden ristiriita näkyy kiehtovasti läpi ohjauksen. Bring on the Men ei ensinnäkään ollut millään tasolla vaivaannuttava, mutta sen lisäksi ohjaus korostaa biisin sanojen ristiriitaa ilotytön arjen suhteen ja alleviivaa todella hyvin sanojen miehistä seksifantasiamaisuutta. Lucyn tanssiessa reippaana pöydällä tekohimokas virne kasvoillaan baarin asiakkaat ahdistelevat tyttöensemblea, naispuolinen parittaja vahtii ruoskan kanssa ja koko surullinen todellisuus myllertää ilottelevan biisin taustalla. Parittaja Lukki (Maija Andersson) vaanii muutenkin nurkissa kuin sadistinen yrityspomo ja on varastaa show'n aina lavalla ollessaan. Lucyn ja Nellien duetto Girls of the Night olisi sopinut tähän ohjaukseen paremmin kuin hyvin, joten on sääli ettei sitä ole mukana. Lucylla ja Emmalla oli ensimmäisessä Facadessa ainakin yksi merkityksekäs katseidenkohtaaminen, mikä on rutkasti enemmän interaktiota kuin muissa näkemissäni produktioissa. Tervehdin sitä riemulla.

En juuri pidä Maria Lundin lauluäänestä ja -tyylistä, mutta näyttelijänä hän yllätti positiivisesti. Tämä Lucy ei ole siitä stereotyyppisimmästä päästä langenneita enkeleitä. Lucyn alaluokkaisuus, haavoittuvuus ja huumorintaju tulevat hyvin esille, eikä hän toisaalta ole mikään raamatullinen, korostetun enkelimäinen tyttönen ahdingossa. Lucy on selviytyjä raadollisessa todellisuudessa, mutta hänellä on tyttömäisen haaveilevakin puoli. Pidin valtavasti siitä, että Lucy jää Jekyllin toimistossa tutkimaan salaa kirjoja (!) ja pihistää muistoksi sulkakynän. Sitä taas en ymmärtänyt, miksi Lucy tuntee vetoa Hydeen, kun mies lähinnä pahoinpitelee häntä. Ilmeisesti Lund on jossain sanonut Lucyn tietävän, että Hyde on todellisuudessa Jekyll, ja toivovan nimenomaan hetkiä Jekyllin kanssa, mutta se ei ainakaan vielä ensi-illassa tullut oikein esille. Analogia väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävästä ihmisestä "koska se on pohjimmiltaan ihana ihminen ja ne hyvät hetket saavat unohtamaan huonot" piipahti kyllä mielessäni, ja nyt taustatiedoilla varustettuna idea toimisi hyvin.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Saara Jokiahon Emma Carew puolestaan on suloinen mutta voimakastahtoinen ja älykäs nuori nainen, joka ei liikoja välitä yhteiskunnan hänenlaiselleen säätyläisneidolle tarkoittamasta muotista. Totesimme Siirin kanssa ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä, että tällä Emmalla todennäköisesti olisi yksi Lontoon ensimmäisistä autoista, ja produktion Emma vaikuttaakin juuri siltä, että järkyttyneiden herrasvarpaiden yli huristelu ei tuottaisi hänelle mitään ongelmia. Emma ja Henry ovat molemmat oman tiensä kulkijoita ja sopivat huumorintajuiltaankin hyvin yhteen, minkä lisäksi he ovat lavalla hirveän soma pari. Once Upon a Dream on aina ärsyttänyt minua lauluna ja kohtauksena, mutta kerrankin siihen oli ladattu kunnolla merkityksiä ja koskettavuutta, kun Emma kirjaimellisesti auttoi Jekylliä pääsemään hetkeksi irti Hydesta. Se ja loppukohtaus nostattivat minussa melkoiset niiskahdukset.

Jekyllin vanha lakimiesystävä Utterson (Hannu Lintukoski) on Jyväskylässä aivan ihana pidättyväinen brittimies, joka ystävänsä vanavedessä joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle kerran jos toisenkin. Laulukykyjä ei ihan hirveästi ole, mutta ei se mitään, koska puhe luonnistuu ja Utterson on niin lutunen, että hänelle voi antaa anteeksi enemmänkin. Jatkuva hienoisen huolestunut ja avuton ilme, pettämättömät herrasmiehen tavat, aivan ihana taustakohtaus Nellien (Anne-Mari Alaspää) kanssa ja kertaluontoinen käämienpalo voittivat minut täysin puolelleen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta tehdä Uttersonista musikaalin kertoja, mutta ainakin se on kiva kunnianosoitus Stevensonin pienoisromaanille.

Itse asiassa proggiksessa on kolme lutusta herrasmiestä. Jekyllin vanha palvelija Poole (Hannu Hiltunen) on mainio vanhanajan miespalvelija-hovimestari-moraalinpuolustaja, joka vartioi isäntänsä etuja kuin ärhäkkä lammaskoira. En muuten juuri kokenut raivon tunteita Hyden vuoksi, mutta kun Hyde ärjyi Poolelle, se tuntui pahemmalta kuin kaikki murhat yhteensä. Sama tunne nousi uudelleen, kun Hyde tönäisi Sir Danvers Carew'ta. Ei saa loukata pappoja!


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Kuten edeltä näkee, Anssi Valtosen ohjaus herätti minussa ajatuksia ja pohdintaa, ja se on musikaalilta aina hyvin tehty. Käytettyyn kässäriversioon (niitä on liikkeellä todella monta) nähden musikaalista on saatu irti enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Ensemblessa on energiaa kuin pienessä kylässä ja Murhat ja Facadet tulevat asenteella. Ulkoasu on nätti kuin karkki, goottiromanttinen steampunk-karkki. Näyttelijät näyttelevät ja laulavat hyvin ja ovat muodollisesti päteviä. Ylimääräistä romantiikkaa ja herkkyyttä on yritetty karsia ja korvata se tarinankerronnalla. Lyhyesti: tykkäsin.

12 syyskuuta 2015

Desirée – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Desirée Pieni yösoitto (A Little Night Music) on kaunis aikuisten satu, jonka pinnan alta paljastuu teräviä särmiä. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende (1955). Lakimies Fredrik Egermanilla on nuori kaunis vaimo, papiksi opiskeleva poika, eloisa palveluskunta ja vaivihkaisia parisuhdehuolia. Kun nuoruudenheila, näyttelijätär Desirée Armfeldt osuu lähistölle, vanha suola alkaa janottaa ja Egerman perheineen päätyy keskelle rakkaussuhdesirkusta, jossa yhdellä jos toisellakin on syrjähyppyjä, kaipuunkohteita ja rakkaudennälkää. Sotku huipentuu kohtalokkaisiin viikonloppukutsuihin Desiréen äidin maaseutukartanossa.

Jos pitäisi kehittää avainsanalista Desiréestä ja tästä arviosta, se olisi jotakuinkin tällainen:
runsas, värikäs, hattara, Barbie, rakkaus, seksi, kaksimielisyys, yksimielisyys, Juice Leskinen, tekstuaalinen rätinä, viikonloppu maalla, valssi, synti, Shakespeare, miehiä ilman paitaa, Veeti Kallio ilman paitaa, filosofiset heitot, mainio mummi, alusvaatteet, kesäyö


Lavastus (Hannu Lindholm) on upean runsas. Ensimmäisessä näytöksessä nukketalomainen talokaruselli suo hyvät puitteet salonkien, makuuhuoneiden ja teatterien vaihtuvalle kavalkadille. Satumaiset valaistukset luovat lisätunnelmaa, ja siten esimerkiksi nuoren rouva Egermanin makuuhuone on barbienpinkki ja hempeä, kun taas Desiréen väriteema on voimakas ja syvä. Toisessa näytöksessä Madame Armfeldtin kartanon puisto, sokkeloinen pensasaita, vehreät puut ja elokuunsininen yötaivas tuudittavat täydelliseen kesäyön unen tunnelmaan. Puoliksi odotin Shakespearen keijujen hiipivän esiin suihkulähteen ympäriltä, mutta sentään puskista putkahteli vain kuolevaista herrasväkeä ja heidän palvelijoitaan. Pensasaidan suomaa suojaa hyödynnettiinkin tehokkaasti. Rakastavaiset setvivät sotkujaan, rakastuivat, erosivat, karkasivat, hakivat lohtua, ja palveluskunta vietteli toisiaan ja seurasi hihitellen isäntäväen säätöä. Palvelijoilla rakkausasiat sujuivat rennosti, mutta herrasväen lemmensuhteet aiheuttivat draamaa ja paniikkia osallisissaan.

Puvustus (Tarja Lapintie) on sekin överin leikittelevä, värikylläinen ja fantasiavaikutteinen. Hajoilin herrojen Egerman pastellisävyisille frakeille, joista tuli elävästi 1980-luku mieleen. Muutamissa kohtauksissa heiluttiin valkeissa (alus)vaatteissa, mikä yhdessä unenomaisen valaistuksen (Eero Auvinen) kanssa toi vastapainoa muun puvustuksen runsaudelle. Pitsit, röyhelöt, laahukset ja hattaraiset värisävyt olivat kuin aikuisten prinsessaleikki, ja kieltämättä pastellifrakeissakin oli jotain Ken-nuken tyylistä. Desirée Armfeldtin tähdittämät näytelmänpätkät oli puvustettu asiaankuuluvan dramaattisesti ja barokkihenkisesti, joskin puvustajan kieli on tainnut olla poskessa.

Kesäyön taikaa. © Kari Sunnari / TTT

Stephen Sondheimin säveltämä musiikki on kauttaaltaan valssia, tuota wieniläisseurapiirien paheksuttua ja syntistä muotitanssia, jossa tanssijoiden vartalot saattoivat jopa koskettaa toisiaan. Desiréessä valssin tahtiin edetään rahtusen pidemmällekin fyysisessä kontaktissa, joten syntiä on tiedossa runsain mitoin. Keinahtelevat kappaleet eivät ole heppoisia musikaalihittejä vaan mutkikkaita, kauniita kudelmia, jotka pistävät laulajat (ja kääntäjän) koville. Joukossa on silti muutama hittibiisi, jotka jäävät päähän kuin tauti: monien tuntema upea Send in the Clowns sekä ensimmäisen näytöksen lopettava joukkokohtaus Viikonloppu maalla. Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, että kun kuulen minkä tahansa melodianpätkän A Little Night Musicista, päässäni alkaa soida Viikonloppu maalla. Musikaaliguru Eeva Kontu kapellimestaroi 11-henkistä orkesteria, jossa on jäseniä mm. Tampereen filharmoniasta. Lopputulos kuulostaa kauniilta, harvinaisen ammattimaiselta ja paljon suuremmalta kuin onkaan.

Juice Leskisen suomennos on herkullinen sekoitus herkkää filosofiaa ja suoraa puhetta, herraskaisia pikkutuhmuuksia ja eksistentiaalista kriisiä. Olin sitten Vampyyrien tanssin (2011) ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kuunnella hyvää musikaalisuomennosta, mutta Juice muistutti kerralla, kuinka mitäänsanomattomia musikaalit usein ovat suomeksi. Mikä tunne yhtäkkiä kuunnella tekstiä, joka herättää ajatuksia! Johon voi ja haluaa keskittyä! Joka ei herätä minussa myötähäpeää tai toivetta unohtaa osaavani suomen kieltä! Jossa on sisältöä, ja vieläpä kieliopillisesti oikein ilmaistuna! Aivoni heräsivät turtumuksestaan ja rätisivät tekstuaalisessa ekstaasissa!

Liian usein musikaalin suomentaa muun työnsä ohessa joku ohjaaja tai kapellimestari ja lopputuloksena on rytmisesti ja/tai sisällöllisesti vähän sinne päin oleva teksti, jonka ainoa tarkoitus on tarjota näyttelijöille jotain laulettavaa ja pitää yleisö suunnilleen kärryillä tapahtumista. Usein tuntuu kuin katsojan ei edes oletettaisi todella kuuntelevan, mitä musikaalissa lauletaan, ja suomennosten yleistason huomioiden hänen ei usein kannatakaan. Toki monissa musikaaleissa myös alkuteksti on diipadaapaa, mutta onneksi Juicen tapainen kääntäjänkoulutuksen saanut tekstiammattilainen ehti kääntää edes pari kunnon musikaalitekstiä. (Ja kun musikaalissa yhtäkkiä on alkutekstille uskollisesti sisältöä, kriitikon pasmat menevät aivan sekaisin ja hän syyttää suomentajaa liian raskaasta tekstistä. Hauskintahan tuossa on, että Juice on todennäköisesti joutunut jättämään valtavasti sisältöä ja sivumerkityksiä pois, koska kaikki ei vain ole mahtunut mukaan toisella kielellä.)

Äitipuoli, poikapuoli ja uhka. © Kari Sunnari / TTT

Siiri muuten sanoi tuon äskeisen vähän napakammin, suosittelen lukemaan. Palatkaamme nyt Pieneen yösoittoon.

Miehitys on harvinaisen onnistunut. Lavalla ei ole heikkoa lenkkiä, vaan kaikki kuoroa myöten osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia. Koreografi Virve Varjos kertoi lehdistötilaisuudessa lisänneensä musikaaliin aiempaa enemmän tanssia, mutta varsinaisia tanssikohtauksia ei juuri ole, vaan varsinkin kuorolle on tanssiaskelia sujauteltu sinne ja tänne kohtausten lomaan. Lopputulos on yhtenäinen ja tyylikäs, ja tanssi vaikuttaa ihan luonnolliselta tavalta liikkua tässä hämmentävässä kesäöisessä hattaramaassa. Pidän muutenkin siitä, miten ohjaaja Miika Muranen käyttää seitsenhenkistä kuoroa: he ovat jatkuvasti läsnä palveluskuntana, näyttelijäseurueena, sivustakatsojina ja kommentoijina, he laulavat ja tanssivat, he piikittelevät ja luovat tunnelmaa.

Petra Karjalainen on herkkis mutta tiikerimäinen Desirée Armfeldt. Pidin etenkin hänen koomikonkyvyistään, ja toisaalta Send in the Clowns nosti ihon kananlihalle. Veeti Kalliota tatuointeineen ei ensimmäisenä ajattelisi Fredrik Egermanin tapaiseksi 1900-luvun alun kunnialliseksi lakimieheksi, mutta kontrasti toimii yllättävän hyvin. Kallio on symppis keski-iän kriisistä kärsivä perheenisä ja selviää lauluistaankin kunnialla. Ei vastaa minun miesmakuani, mutta lihaksikas ja nallekarhumainen Kallio lavalla ilman paitaa tuntui vetoavan moneen yleisössä istuneeseen estetiikanystävään. Desirée ja Fredrik ovat ympäröivästä saippuaoopperasta huolimatta yllättävän maanläheinen ja suorasukainen pari.

© Kari Sunnari / TTT

Teinivaimo Anne Egerman (Anna-Elisa Hannula) on ilkikurinen mutta viaton prinsessa avioliiton satulinnassa. Tytön kujeilua katsoessa täytyy hieman ihmetellä, miten hän ja Fredrik ovat päätyneet naimisiin, mutta kaipa toinen on kaivannut turvaa ja toinen nuoruutta. Avioliitto vaikuttaa asetelmaltaan järkiavioliitolta, mutta kovasti kaksikko näyttää hullaantuneen toisiinsa silleen söpön teinisti. Kikatteleva rouva on ajoittain turhankin ylilyödyn lapsellinen, mutta vakavammissa kohtauksissa Hannula loistaa. Reaktiot aina Desiréen ollessa paikalla ovat mainioita.

Nuoriherra Henrik Egerman (Severi Saarinen) on kuin potkittu koiranpentu. Papiksi lukeva ressukka joutuu kaikkien ylikävelemäksi ja nauramaksi, mutta kun Henrik lopulta sisuuntuu, sitä on ilo katsella. Fanitin etenkin sellonkäyttöä ja Henrikin mainiosti toteutettua osuutta Viikonlopussa maalla. Emmi Kaislakari Henrikiä (ja muutamaa muutakin) kiusoittelevana palvelustyttö Petrana pääsee kunnolla irti toisessa näytöksessä, kun avioliitto ja parisuhde saavat soololaulussa täyslaidallisen kritiikkiä.

© Kari Sunnari / TTT

Tuukka Huttuseen tutustuin ja ihastuin jo Mustalaisruhtinattaren kreivi Zupánina, eikä tulinen rakuuna Malcolm häivennä vaikutusta lainkaan. Huttusen koomikonkyvyt ja fyysinen heittäytyminen rooliin viihdyttävät melkoisesti. Sari Havas rakuunan vaimona jää toisessa näytöksessä vähän juonenkuljetuskeinon asemaan, mutta ensimmäisen näytöksen Pieni kuolema -kappale ja kohtaukset Anne Egermanin kanssa pysäyttävät ajattelemaan.

Tuire Salenius on Desiréen äitinä juuri niin herkullisen sarkastisen kettuileva kuin olin toivonutkin Vanhan naisen vierailun perusteella. Rooli on kuin tehty hänelle. Vain aivan viimeinen hänen kohtauksistaan oli vähän kömpelön oloinen, mutta kyse saattoi myös olla ensi-illan pakollisista tökkimisistä (joita muutoin oli koko porukalla harvinaisen vähän). Ronja Alatalo on hänkin ihan herttainen Desiréen tytär ja hauska aisapari mummilleen.

En ala eritellä tässä kuoron edesottamuksia, niin mainioita kuin ne ovatkin, mutta nimiä en kehtaa jättää mainitsematta. Kaikki kunnia siis näyttelijä-laulaja-tanssijoille Kristiina Hakovirta, Johanna Kalmari, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Anna Pukkila, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström sekä lutuselle Juha-Matti Koskelalle (kartanon hovimestari).

© Kari Sunnari / TTT

Desirée Pieni yösoitto tuo Tampereelle tuulahduksen eskapistista arjen välttelyä, fantasiaa, romantiikkaa ja naurua. Teatteriin mennessään ei kuitenkaan ole pakko jättää aivoja narikkaan ellei nimenomaisesti tahdo, sillä musikaali tarjoilee myös paljon ajattelemisen aihetta alkaen elämän tarkoituksesta. En yleensä välitä rakkaustarinoista, mutta Desiréessä yhdistyvät operetin unelmankepeä höttöisyys ja toisaalta terävät havainnot ihmisluonnosta sekä ripaus minulle sopivaa sarkasmia ja kyynisyyttä. Kun paketti vielä on toteutettu erittäin kunnianhimoisesti, laadukkaasti ja rakkaudella, niin eihän musikaalia voi kuin ihailla.

10 syyskuuta 2015

Sugar – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin tämän kauden musikaali Sugar – Piukat paikat perustuu Billy Wilderin klassikkoelokuvaan, josta on onnistuneesti muokattu viihdyttävä musiikkinäytelmä. Musiikki on suht yhdentekevää enkä kuuntelisi sitä esityksen ulkopuolella, mutta menevät rytmit täyttävät paikkansa ja tarjoavat hyviä tilaisuuksia laulaa, tanssia ja naurattaa. Käsiohjelman biisilistaa nyt vilkuillessani en edes osaa yhdistää kaikkia kappaleita näkemiini, eikä musiikki jäänyt päähäni soimaan kuin epämääräisenä 1930-luvun rytminä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta biisit kuitenkin istuivat juonenkulkuun ihan hyvin eivätkä vaikuttaneet turhalta täytteeltä. Ralf Nyqvistin johtama bändi svengaa monttunsa uumenissa ja kuulostaa uskottavalta 30-luvun viihdeorkesterilta.
© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Roolivalinnat ovat onnistuneet – ja hyvä niin, koska teos itsessään ei ole niin vahva että seisoisi omillaan ilman karismaattisia näyttelijöitä. Virolaisen Hanna-Liina Võsan (Sugar Kane) aksentti häiritsi aluksi, mutta Sugarilla sattuu onneksi olemaan repliikissäkin mainittu puolalainen äiti, joten aavistuksen ulkomaalaiselta kuulostava puhetyyli selittyi mukavasti sillä. Sugar hahmona on minulle aika yhdentekevä enkä oikein ymmärrä, mitä musikaalin miehet hänessä näkevät (jos ulkonäköä ei lasketa), mutta Võsa on suloinen ja säteilevä ja kuulostaa kauniilta. Loppupuolen yökerhoballadi on hieno esitys.

Risto Korhonen (Jerry alias Daphne) varasti show'n täysin. Daphne ei jäänyt pelkän drag-huumorin varaan vaan oli herkkä ja topakka persoona, kuin Jerryn vapautunut alter ego. Viime lauantain Jekyll&Hyden jälkeen vaikutti siltä, että Jerry vain paljasti itsestään sellaisen puolen, jota miehekäs basisti ei ole tunnistanut itsessään tai kehdannut päästää valloilleen. Mutta kun Daphne kerran on päässyt vapaaksi, häntä ei niin vain vaiennetakaan. Ballerinan siroudella treffeille liihotteleva Daphne oli henkeäsalpaava näky, ja Korhosen hulvaton elekieli ja äänenpainot olisivat naurattaneet naisnäyttelijänkin tekeminä. Korhosen ja Ville Majamaan (viriili joskin symppis Sir Osgood) yhteispeli oli mainiota katsottavaa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Lari Halmeen esittämä Joe ei imeydy Josephinen rooliinsa yhtä vahvasti kuin Jerry, mutta hyvin Halmekin mekkonsa täyttää. Ehkä vahvimmin Joen valeasuista minuun silti vetosi Junior, maailmaa nähnyt öljymiljonääri, joka oli saanut aina kaiken ja turtunut flegmaattiseksi ja surumieliseksi oman tiensä kulkijaksi. Halme on erinomainen koomikko ja sopi Joeksi hyvin.

Sivuhahmoista fanitin eniten Spats Palazzoa (Teemu Korjuslommi), tyylikästä steppaavaa gangsteria, jota Joe ja Jerry pakenevat. Spats ja hänen kuin yhtenä entiteettinä paikalle steppiliukuva gangsteripossensa ottivat lavan hetkessä haltuun liukkaalla liikekielellään. Possesta täytyy erikseen mainita vielä Martti Manninen, jonka olen nähnyt Veriveljissä ja Villikalkkunassa mutta jonka en tiennyt venyvän niin moninaisiin tanssiliikkeisiin ja persoonallisiin ensemblehahmoihin.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Ylipäätään koko ensemble oli tasokas, lennokas ja asiansa osaava. Naisilla oli vähän epäkiitollinen tehtävä esittää lähinnä bimboja muusikoita ja heidän kiukkuista kanaemoaan (Ritva Jalonen), mutta tilaisin hurmaavat Seurapiirien Synkoopit epäröimättä juhlabändiksi. Esimerkiksi Pia Piltzin, Saara Lehtosen ja Sarah Nedergårdin muistan Les Misistä, Annamaria Karhulahden olen nähnyt Helsingin kaupunginteatterin musikaaleissa, ja miehistäkin ainakin Aki Haikonen ja Filip Ohls, tuo musikaalien verraton asiakaspalvelijahahmo, ovat tuttuja. Tasaisen laadukas ensemble, jonka osaamista ei tarvinnut hermoilla.

Lavastuksesta ihailin etenkin taustan vintagehenkisiä pahviautoja ja muita kuvia sekä Floridan hotellia ja rantoja. Puvuista taas voisin epäröimättä hankkia kaappiini Daphnen koko garderobin. Mikko Saastamoisen ja valomestari Raimo Salmen luoma visuaalinen ilme on kaunis ja paikoin kaupunkimaisen karu. Videoprojisointien värisävy tosin sai näyttelijät näyttämään oudon vanhoilta ja väsyneiltä. Sinänsä projisoinnit ja koko elokuvanfilmaus kehystarinana toimivat, koska tarina on sen verran hassu, että yksi etäännyttävä kerros ja fiktiivisyyden korostaminen tekivät sen vakavasti ottamiselle ihan hyvää.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Georg Malviuksen ohjaus on sujuva ja hauska, tuo ripauksen kimalletta arkeen ja viihdyttää onnistuneesti vajaat kolme tuntia, mikä on Sugarin tapaiselta kevyeltä viihdemusikaalilta juuri se mitä katsoja vaatiikin. Mikko Koivusalon suomennos on ihan ok, lauluissa paikoin kömpelö mutta paikkansa täyttävä. Kuten avecini totesi, tarina on kestänyt yllättävän hyvin aikaa eivätkä sukupuolistereotypiat saaneet oloa vaivautuneeksi.

Jos kaipaat laadukasta mutta kepeää irtiottoa arjesta, iloisesti tanssivia sääripareja ja viihdyttävää komediaa, Sugar on erinomainen valinta.

07 syyskuuta 2015

Oopperan kummitus – Helsinki 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kansallisoopperan Kummitus on ollut vuoden tapaus jo pitkään. Kevätkauden esitykset myytiin loppuun ensi-iltapäivänä, joten myöhäiset saavat tyytyä vaanimaan peruutuspaikkoja. Ennakkoajatuksiani suomalaisesta produktiosta voi lukea täällä ja täällä.


Tiivistys tunnelmistani:

The Phantom of the Opera Kansallisoopperassa on tyylikäs ja laadukas tuotanto, ja kaikki ennakkopelkoni toteutuksen suhteen haihtuivat ensi-illassa. Ohjaus on sujuva joskin pääosin aika yllätyksetön. Christine ei ole pelkästään neito pulassa, vaan ihan kunnon omatoiminen sankaritar. Ainakin enskarimiehityksessä kaikki kuulostivat hyvältä ja enimmäkseen sopivat rooleihinsa. Kukaan ei laula rallienglannilla. Hieno lavastus on ehkä esityksen isoin tähti, ellei valtaisaa orkesteria ja kuoroa lasketa. Musiikki kuulosti julmetun hyvältä ja sähkökitarat ovat ilokseni edelleen mukana.

Vältän isoimpia spoilereita, mutta jos haluat mennä katsomaan esityksen täysin puhtaalta pöydältä, älä lue pidemmälle. Istuin rivillä 16, joten hienovaraisimmat ilmeet sun muut menivät minulta ohi.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ohjaus

Tiina Puumalainen sanoi lehdistötilaisuudessa kaksi vuotta sitten, että ohjaus on uusi mutta hän ei silti yritä keksiä pyörää uudelleen. Tämä tuntuu olevan Puumalaisen yleinen metodi. Kaikki häneltä näkemäni on ollut perustoimivaa ja tasaisen ok, ja sitten seassa on muutama wau!-kohtaus, joihin selvästi on keskitytty enemmän ja joissa tunnelma lähtee kunnolla lentoon. Oopperan kummitus ei ole poikkeus: ohjaus on enimmäkseen aika yllätyksetön mutta hyvin rullaava. Kaikki toimii moitteettomasti ja sujuvasti, joskaan ei ehkä kovin tajunnanräjäyttävästi tai tunteita mihinkään suuntaan herättävästi. Ehdin jo melkein pettyä, kunnes viimeiset 20-30 minuuttia muistuttivat, että Puumalaisella on myös voimakkaampia näkemyksiä ja tulkintoja. Tämä loppupuolen huipennus nosti pisteitä reilusti.

Yritin katsoessani olla vertailematta standardiversioon. Ilokseni ohjaus kuitenkin fiksaa ne ongelmakohdat ja vaivaannuttavat ratkaisut, joita alkuperäisohjauksessa minusta on. Kummituksen suurieleinen ja alleviivatun taiteellinen urkujensoitto, Megin teennäiset poseeraukset, uhkailu kynttilällä, sähikäisiä muistuttavien tulipallojen heittely ja muu vastaava loistaa poissaolollaan. Kokonaisuus on tyylikäs, esteettinen ja hillitty, etenkin verrattuna 80-luvun överiin ja ylidramaattiseen megamusikaalimeininkiin, josta The Phantom of the Opera on ikoninen esimerkki. Kansallisoopperassakin valloillaan ovat tunteellinen, suuri ja helposti kuunneltava musiikki sekä näyttävä lavastus, mutta vähäeleisempi ohjaus ilman sinne tänne juoksentelua, dramaattista poseerausta ja käsien ojentelua sopii niihin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Alun perin Kansallisooppera mainosti kovasti hakevansa näyttelijöitä ulkomaita myöten, mutta lopulta vain Christinet taisivat tulla Suomen rajojen ulkopuolelta. Musikaali esitetään silti englanniksi, mikä häiritsi minua yllättävän vähän. Useimpien näyttelijöiden ääntäminen on ihan ok, vaikka muutamalla oli hieman "ranskalaista" aksenttia mukana, enkä juuri kiinnittänyt asiaan isompaa huomiota. Kansallisooppera esittää muutenkin usein alkukielellä esityksensä, joten tämä ei oikeastaan poikennut mitenkään normaalista. Tekstitys on ammattimainen ja selventää mukavasti mm. Don Juan -kohtauksen juonen, minkä lisäksi "Diiva ottaa hatkat, sijainen haihtuu ilmaan" -tyyliset heitot koomisissa kohtauksissa toivat lisäväriä menoon.

Visuaalisuus

Teppo Järvisen lavastus on aivan upea. Suosikkejani ovat oopperatalon kellarit ja katto sekä Kummituksen koti. Tyylikäs kultainen, pitsinomainen kattokruunu ansaitsee ikioman kehulauseensa, ja se tulee alas ihan vaikuttavaa vauhtia. Nimibiisin toteutus porrasteemoineen ja pylväikköineen on kaunis ja lavasteiden liike hypnoottista katsottavaa. Samalla lavastus simuloi hyvin Christinen ja Kummituksen laskeutumisen syvälle alas kellareihin. Kummituksen luola taas kävisi trendikkään sisustuslehden kansijuttuun tyylikkäästä goottisisustuksesta. Kynttilät ovat miltei orgaanisesti kasvaneen oloisia, ja urut ovat vaikuttavan kokoiset ja näköiset. (Yritän kynsin hampain olla päästämättä kaikkia englanninkielisiä impressive organ -vitsejä mieleeni pilaamaan tunnelmaa.) Peili uruissa on hauska yksityiskohta: kirkkouruissahan urkuri näkee peilistään, mitä alttarilla tapahtuu, mutta Kummituksen tapauksessa peilillä lienee omaa symboliikkaansa. Pappia sieltä tuskin ainakaan näkyy. Moulin Rouge -henkinen punainen parisänky helmiverhon takana on ehkä vähän tarpeeton ja liioitteleva yksityiskohta, jonka paikalla näkisin ennemmin vaikka punaisen sohvan.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Marjaana Mutasen puvustus on vaihtelevamman tasoinen, mutta siinäkin on hetkensä. Kummituksen pitkä takki, nahkasaappaat ja nahkaiset kynsikkäät sopivat hahmolle ja päivittävät hänet seksikkääksi oman tiensä kulkijaksi, jos rokkaripojista sattuu pitämään. Kiintoisaa nähdä, miten tyyli istuu Ilkka Hämäläiselle. Christinellä on kauniita joskin hieman persoonattomia vaatteita, ja hääpuvun puutteesta olen ihan tyytyväinen. Myös Carlotan omat vaatteet ovat hahmon luonteeseen nähden aika tylsiä ja hillittyjä, ja Raoul taas näyttää epämääräisen brittiläiseltä pikkutakeissaan.

Sisäisoopperoiden (Hannibal, Il Muto, Don Juan Triumphant) ulkoasu puolestaan istuu Kansallisoopperan tyyliin kuin hanska. Ne voisivat kaikki olla talon omia tuotantoja. Hannibalissa on hyvin paljon perinteisen eksoottista Aida-henkeä, ja Il Muto taas ottaa kaiken irti runsaasta barokkityylistä. Don Juan Triumphantista huputettuine kuoroineen tulee mieleen jonkin synkeän Mozartin moderni toteutus. Värimaailma on yllättävänkin hillitty ja maanläheinen ja välttää pahimman kitschin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Naamiaiskohtaus tosin on makuuni turhankin hillitty väreiltään, vaikka puvut hauskoja ovatkin. Seassa on ainakin commedia dell'arten hahmoja ja eri eläimiä (ampiainen!). Kummituksen Punainen kuolema -puku on kerrankin tyylikäs ja todella tuo mieleen Edgar Allan Poen novellin. Tosin yhdistettynä Christinen ja Raoulin Arthur ja Guinevere -pukuteemaan rutto vei ajatukseni hetkeksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin puolelle, mikä hieman pilasi dramaattista vaikutelmaa.

Kummituksen kasvot ovat pressikuvissa aika lievästi rumat, mutta maskia oli korjattu ensi-iltaan mennessä, koska kasvojen epämuodostuma taimikäonkaan näkyi isona taaksekin. Vaikutelma muistuttaa kyllä lähinnä kolmannen asteen palovammaa, joten hätkähdyttävämpikin se saisi olla. Kummituksen naamio näytti ainakin takarivilleni ihan hyvältä.

Osku Heiskasen koreografioista en asiantuntemuksellani oikein osaa sanoa kuin että ne sopivat teokseen, mutta Timo Alhasen valaistus oli näyttävä. Varsinkin aivan lopun valaistus jäi mieleeni, ja lavasteiden tarjoamista synkistä varjoista otettiin kaikki irti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Näyttelijät

Ville Rusasen verrattain nuorella Kummituksella on metallirokkarin habitus ja kaikesta päätellen traumaattinen äitisuhde. Ulkomuoto ja vaatetus toivat epämääräisesti mieleen angstisen Jarkko Aholan tai Tuomas Holopaisen. Vihaa, itkua ja aggressiota purskahtelee hetkittäin ulos, muttei mitenkään ylitsevuotavasti. Christinessä Kummitus tuntuu näkevän jonkinlaisen äidinkorvikkeen jota anelee rakastamaan itseään, enkä oikein onnistunut näkemään erotiikkaa kaksikon välillä, mikä ei varsinaisesti haittaa minua. Inhoan Kummituksen hahmon hoivaviettistä romantisoimista, kun kyseessä kuitenkin on stalkkaava ja väkivaltainen tyyppi jolla on selvästi muitakin ongelmia kuin rakkaudenkaipuu. Julkisissa esiintymisissään Rusasen Kummitus on sarkastinen ja hienostunut. Tuli mieleen jokin Anne Ricen yläluokkainen vampyyri, eikä mielikuvaa suinkaan laimentanut se, että Music of the Night oli visuaalisesti lähellä vampyyrin ja uhrin Totale Finsternis -duettoa Tanz der Vampire -musikaalissa. Christinellä on jopa punaiset saappaat ja valkeat vaatteet kuten Vampyyrien tanssin Sarah'lla.

Rusasella on yllättävän epäoopperamainen ääni roolissa ja laulut sujuvat hyvin, joskin ainakin ensi-illassa vähän kliinisesti. Itse pidän baritoneilla hieman syvemmästä äänenväristä, mutta matalimmat kohdat kuulostivat jo oikein hyvältä. Rusasen ääni ei yllä ihan musiikin enkeli -mittasuhteisiin, mutta pikkuisen lumousta ja hypnoosia niin eiköhän se Christinelle mene läpi.

Sofie Asplund on herttainen ja vahva Christine jolla on kaunis ääni. Budapestin non-replican Christinet ovat vielä vahvempia ja vielä enemmän tarinan keskiössä, mutta tässä Christinessä on enemmän herkkyyttä ja yksinäisyyttä. Pitkästä aikaa muistin, mitä Wishing You Were Somehow Here Again oikeastaan käsittelee: Christinen päätöstä vihdoin irtautua isänsä muistosta ja alkaa elää omaa elämää. Ei vain nätti soolo, vaan hahmon kehityksen käännekohta. Kummituksessakin Christine tuntuu ensisijaisesti tavoittelevan isäänsä ja isän unelmoimaa laulu-uraa, mikä osui hyvin yhteen Kummituksen äitisuhdeongelmien kanssa. Ei ihme, että kaksikon suhde ei oikein toimi. Christine on ilmeisen turhautunut jopa Raouliin, kun mies esittää ideoitaan napata Kummitus. Puumalaisen ohjaus on pienillä jutuilla päivittänyt Christinen 2010-luvun sankarittareksi, joka ei ole mikään passiivinen neito pulassa vaan itsenäinen hahmo, jolla on oma tahto ja voimaa toimia sen mukaisesti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Tero Harjunniemen esittämä Raoul on kiltti, kunnollinen ja vakavamielinen. Todennäköisesti Raoul viihtyy suvun maaseutukartanossa, jossa hän on intohimoisen perehtynyt hevosiin tai moderniin lantunviljelyyn. Vastapainoksi hän sitten tukee arvostettua kulttuurilaitosta. Ei kovin jännittävä tyyppi eikä ehkä kynäpenaalin terävimmästä päästä, mutta turvallinen ja tasainen – vähän kuin isähahmo. Mieleeni tulee jokunen P.G. Wodehousen sivuhenkilö. Harjunniemellä on kaunis tenori ja hän on muodollisestikin pätevä rooliin, mutta hän kuulosti jotenkin vanhemmalta kuin Kummitus, mikä hieman hämmensi.

Tässä ohjauksessa kaikki ovat yllättävän täysjärkisiä. Christinellä on ongelmansa ja Kummituksella on ongelmansa, mutta viiraamista ei alleviivata ylenpalttisesti. Toki Kummitus noin lähtökohtaisesti on vähän erikoinen tyyppi, eikä niitä murhia ihan normaali mies tekisi. Kansallisoopperassa Kummitus voi silti kävellä lavan poikki ilman, että katsojan ensimmäinen ajatus on tyypin olevan seinähullu taiteilija. Käytös on verrattain normaalia, ja tarkemmin ajatellen Garnier'n muu henkilökunta on usein dramaattisemman ja ylireagoivan oloista. En ihmettele, että Christine ei aavista alkuun pahaa.

Herrat André (Juha Riihimäki) ja Firmin (Sauli Tiilikainen) hoitavat oopperan johtamisen kunnialla, huumorilla ja hyvällä laululla, vaikka enemmänkin irrottelua soisin näkeväni. Toinen näytti olevan kovasti balettityttöjen lumoissa, ja hyppelystä päätellen toinen taas halusi itse olla ballerina. Carlotta (Hanna-Leena Haapamäki) ja Piangi (Mika Pohjonen) diivailevat ympäriinsä soveliaan rasittavina, mutta kollegat näyttivät silti pitävän heistä. Prima Donnassa tanssahteli puoli ensemblea laulamassa Carlotan ylistystä ihan ilman ironiaa, joten ilmeisesti Carlotta osaa olla myös mukava. "She's mad!" -repliikistä en pitänyt, koska se tuli tylsän ilkkuvasti, kun vaihtoehtoina olisi vaikka mitä sympatian tai hämmästyksen tunteita, jotka toisivat Carlotan hahmoon moniulotteisuutta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ylipäätään oopperan ensemble ja työntekijät ovat paljon läsnä kohtauksissa, ja oopperatalon arki pyörii koko ajan tapahtumien taustalla. Lavasteita maalataan, tanssijat treenaavat, puolipukeista väkeä rooliasuissa ja ilman hengaa taustalla. Notes-kohtaukset tapahtuvat backstagella, jossa kohdalle sattuneet työntekijät kuuntelevat viimeisimpiä uutisia Kummituksen puuhista, reagoivat kirjeissä esitettyyn kritiikkiin ja juoruavat keskenään. Fanitin esimerkiksi siivoojaa, joka Hannibalin harjoituksissa nojaili sivummalla moppiinsa, eläytyi tyytyväisenä musiikkiin ja lopulta torkahti Carlotan aarian aikana.

Esityksen isoimmat naurut puolestaan herätti ensemblen yleinen sähläys tarinan sisäisoopperoissa, kun yllättäen lavalle joutuneet ballerinat loikkivat eri tahtiin ja näyttelijöitä ja pukijoita eksyi keskelle näyttämön tapahtumia ja yritti päästä huomaamattomasti pois. Muutenkin kyky nauraa itselle ja oopperalle ilmiönä näkyi hyvin. Pönöttävät vanhanaikaiset oopperakohtaukset parodioivat hauskasti stereotypioita, ja johtajien yksinkertainen huumorintaju tulee niissä hyvin esille. Don Juanin moderni ulkoasu ja toteutus luovat vanhoille oopperoille voimakkaan kontrastin, josta voisin kuvitella oopperantuntijoiden saavan paljon irti.

Nick Daviesin johtama Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja tanssijat ovat aivan omiaan tämänkaltaiseen teokseen. Ison orkesterin soittamana musiikki kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ja valtava kuoro tuo voimaa joukkokohtauksiin. Ostaisin ilomielin tästä tuotannosta tehdyn instrumentaalilevyn.

Parin viikon päästä minun pitäisi nähdä toinen miehitys, mitä odotan suurella mielenkiinnolla. Siihen mennessä esitys on toivottavasti kehittynyt entisestään, joskin yrittänen tunkea itseni myös keväällä johonkin näytäntöön.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Suuret tunteet, goottiromantiikka ja musikaalinostalgia elivät ensi-illassa. Oli hauska nähdä yleisön joukossa niin oopperan kantakävijöitä, musikaalifaneja kuin julkkiksiakin, ja reaktioista päätellen katsojat olivat lähtökohdista riippumatta innoissaan. Enkä ihmettele, kyllähän PotO vetoaa. En tiedä, mitä sieniä Andrew Lloyd Webber mahtoi nauttia siihen aikaan kun sävelsi vaikkapa Point of No Returnin, mutta samanlaista suurta dramatiikkaa ei sen jälkeen juuri ole hänen tuotannossaan kuultu. Hienoa, että se vihdoin saatiin Suomeenkin, ja vieläpä ansaitsemanaan isona tuotantona, johon selvästi on panostettu aikaa, rahaa ja rakkautta.

Muoks: Ajatuksiani toisesta miehityksestä täällä.