Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.

Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen

Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Kuva: Jiri Halttunen

Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen

Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen

Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.

Phantom: Pariisin oopperan kummitus – Jyväskylä 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Arthur Kopitin sanoittama ja Maury Yestonin säveltämä Phantom – Pariisin oopperan kummitus Jyväskylän kaupunginteatterissa on yksi tämän syksyn eniten odottamiani esityksiä. Tarina kertoo Pariisin kaduilla laulujaan myyvästä kaunisäänisestä maalaistytöstä, jonka rikas oopperan mesenaatti bongaa ja lähettää oopperaan laulukoulutettavaksi. Ikävä kyllä oopperan johtaja on juuri irtisanottu ja uudet johtajat eivät lämpene ajatukselle, joten tyttö päätyy töihin puvustoon. Siellä hänen laulunsa kuulee oopperatalon kellareissa asuva salaperäinen naamioitu "kummitus", joka ryhtyy hänen laulunopettajakseen ja auttaa häntä saamaan osaamisensa laajempaan tietoon. Uusilla johtajilla ja kummituksella on muutenkin erimielisyyksiä talon henkilöstöpolitiikasta ja johdon strategiasta. Kun uusi johtaja sabotoi kummituksen suojatin suuren ensi-illan, erimielisyydet hieman eskaloituvat ja ruumiitahan siitä tulee.

Koska inspiroiduin monisanaiseksi ja joukossa saattaa olla spoilereita, tässä on spoileriton TL;DR-versio: Kaunis melodinen musiikki. Kaunis melodinen suomennos. Kaunis, kiehtova ja asianmukaisen hämyinen visuaalisuus. Julmetun kaunista laulua ja pitkälle mietittyä työtä sekä ohjaajalta, koreografilta että näyttelijöiltä. Kummituksella ja sankarittarella on yllättävän tervehenkinen keskinäinen suhde, eikä kilpakosijakreivikään yritä painostaa. Jopa pahiksen motiivit ovat ymmärrettäviä. Vuodatin kyyneleitä ja haluan nähdä uudelleen. Näe sinäkin.

Vielä lyhyempi tiivistys, josta kiitos kuuluu yhdelle seurueemme väsyneistä jäsenistä: "Kummitus hot, hyvä meno."

Erik ja Christine (Riku Pelo ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Sitten asiaan.

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera (joka tämä teos siis ei ole) on monien suosikkimusikaali ja ensimmäisiä itsekin kuulemiani teoksia, mutta Gaston Leroux'n kuuluisasta goottiromanttisesta romaanista on tehty ainakin neljä muutakin musikaalia. Yeston&Kopit aloittivat omaansa jo ennen Lloyd Webberiä, mutta ALW ja hänen viihdekoneistonsa ehtivät valmiiksi ensin ja ovat siitä asti hallinneet West Endiä ja Broadwayta. Niiden ulkopuolella Yeston&Kopit ovat kuitenkin sitkeästi hurmanneet katsojia omalla versiollaan, joka sopii hyvin myös alle tuhatpaikkaisiin teattereihin ja kertoo tarinan hieman eri näkökulmasta. Tämä versio ei ota itseään liian vakavasti vaan heittelee draaman sekaan tilannekomiikkaa ja verbaalihuumoria, jotka oudolla tavalla sopivat kaiken sen kauneuden, lämmön ja tragedian keskelle.

Maury Yestonin klassinen musikaalimusiikki on kauniin melodista ja pulppuaa elämäniloa ja rakkautta. Kapellimestari Jari Puhakka on sovittanut musiikin kokonaan uudelleen, ja hänen johtamansa 11-henkinen orkesteri soi kauniisti ja kuulostaa kokoaan isommalta. Marika Hakolan suomennos soljuu eteenpäin musiikissa, sopii tyylisuuntaan ja tapahtuma-aikaan ja on kaiken päälle kauniskin. Yksikään tavupaino ei ole eksynyt väärälle nuotille, missään ei särähdä korvaan tarpeeton tyylirikko tai aidan matalimmasta kohdasta meneminen, ja jopa sisäsoinnut ovat täydellisiä. Tätä lisää musikaalisuomennoksiin, prkl! Ei myötähäpeää kornien riimien tai "riimien" vuoksi, sinne päin musiikkiin yhteensovitettuja tavupainotuksia à la lasTENkoDINkaDULla ja tarvetta hokea itselleni, että voisihan suomennos huonompikin olla. Tarina etenee, hahmojen persoona tulee esiin, laulajat voivat keskittyä laulamiseen eikä sanojen kanssa kompasteluun. Kiitos tästä. #kehukääntäjää

Maiju Sallaksen ohjaus on oikea runsaudensarvi, ja varsinkin pidin henkilöohjauksen syvyydestä, mikä musikaaleissa ei ole mikään itsestäänselvyys. Ensi-illassa näyttämöllä oli havaittavissa vielä pientä jännityspönötystä, mutta eiköhän meno siitä rentoudu. Teoksessa on varsinkin toisessa puoliskossa aika pitkiä dialogikohtauksia, mutta niissäkin sisältö on onneksi mielenkiintoista, joten ainakin oma keskittymiskykyni pysyi mukana. Yleisesti ottaen tarina etenee jouhevasti ja näyttämöllä tapahtuu koko ajan vaikka mitä.

Christine (Saara Jokiaho) Pariisin kaduilla. Kuva © Jiri Halttunen

Jyväskylän kaupunginteatteri tuntuu sisuuntuneen keväisestä lattianostimen romahduksesta, jonka korjaamiseen ei saatu määrärahoja, ja on pistänyt pystyyn kauniin esityksen, jossa on Annukka Pykäläisen suunnittelemat kiehtovat, hämyiset lavasteet pienellä industrial-vivahteella. Toisilla teattereilla on huipputekniikkaa ja heillä on lattiaan sahattu reikä, kuten lavastaja lehdistötilaisuudessa totesi, mutta tekniikan vastineeksi näyttämöllä nähdään vähäeleisiä ja turhasta kikkailusta riisuttuja kohtauksia, joissa näytteleminen on pääosassa.

Siitä huolimatta lavastus on näyttävä ja tyylikäs, mikään ei näytä halvalta tai pahviselta ja mm. pyroefektit tuovat visuaalisuuteen jännittävyyttä. Tuukka Toijanniemen suunnittelemat projisoinnit sulautuvat niin osaksi kokonaiskuvaa, etten edes tajunnut katsovani sellaisia. Oopperatalon yläkerrokset näytetään korostetun lavastemaisina ja kaksiulotteisina, kun taas kummituksen maanalainen maailma on huomattavasti konkreettisempi ja todellisemman oloinen syvine varjoineen. Lavasteiden rakenteita ei juuri piilotella, vaan näyttämöllä on reilusti näkyvissä teräskehikkoa ja turvavaijereita, oopperatalossa kun liikutaan. Jokin värimaailmassa tuo mieleen vanhat mustavalkoiset tai seepiasävyiset mykkäfilmit. Lavastuksen murrettua sävypalettia ja metallisuutta vasten Tuovi Räisäsen upeiden pukujen väriloisto pääsee hyvin oikeuksiinsa. Etenkin oopperoiden puvustukset ovat hervottomia, mutta hahmojen arkivaatteissakin näyttää aina olevan jokin juju.

Kummitus ja keijukaiskuningatar (Riku Pelo ja Johanna Isokoski). Kuva © Jiri Halttunen

Yksi tämän Phantomin vahvuuksista on se, että tarina ei ole mustavalkoinen, vaan jopa karikatyyriset hahmot ovat inhimillisiä ihmisiä vikoineen ja hyveineen. Ykköspahis Carlotta ja hänen rahanhimoinen aviomiehensä selvästi rakastavat toisiaan ja kuhertelevat oopperatalon nurkissa, vaikka olisi ollut helppoa tehdä miehestä pelkkä voimakastahtoista vaimoaan pelkäävä tohvelisankari. Vanha oopperanjohtaja Carriere (herttainen Jouni Salo) on kertomastaan päätellen ollut nuorena petollinen häntäheikki ja pelkuri, mutta hänessäkin on rakkautta ja lopulta se opettaa häntä kantamaan vastuuta.

Dramaattisista juonenkäänteistä ja goottiromanttisista elementeistä huolimatta tässä Leroux'n tarinan versiossa on muutenkin yllättävän terveitä ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvia ihmissuhteita. Kukaan ei yritä omistaa toista ihmistä, pakottaa ketään naimisiin tai kiristää rakkaudella. Ainoa ensisilmäyksellä intohimoisesti rakastuva hahmo ilmeisesti tekee niin ainakin kerran viikossa. Ihmiset välittävät toisistaan, ja sitä on ihanaa katsella. Samalla se tasapainottaa muuten dramaattisia tapahtumia ja tuntuu korjaavan tarinan edellisen sukupolven tekemiä virheitä. Että jos ei heittäydyttäisikään suin päin tuhoisaan rakkauteen vaan tutustuttaisiin, löydettäisiin yhteisiä harrastuksia ja oltaisiin ihmisiä toisillemme. Siinä samalla tulee tehtyä vähän inhimillisiä virhearviointeja, mutta ne ovat, no, inhimillisiä. (Enkä puhu nyt niistä murhista.)

Järkyttynyt oopperan ensemble ja yksi kasvoton. Kuva © Jiri Halttunen

Christine (ensi-illassa upeaääninen, ihana Johanna Isokoski) on tukevasti jalat maassa seisova maalaistyttö, joka säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja herttaisuutta muttei kiltteydestään huolimatta ole ihan kaikkien vietävissä. Unelmaprinssi Philippen huokaillessa rakkauttaan Christinelle hän käy läpi laulusuoritustaan ja hermoilee tulevaa uraansa. Laulukilpailussa hän räjäyttää pölyt kuulijoiden korvista ja hurmaa kaikki – ja tekee sen itse säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella. Samaista uusinta lauluaan hän on tarinan alussa kaupannut Pariisin kaduilla. Enpä ole vielä kohdannut ammatikseen säveltävää musikaalisankaritarta, joka on samalla myös pienyrittäjä. Christine ei ole neito pulassa vaan itsenäinen ja itsekin hyvin pärjäävä toimija, joka välillä arvioi tilanteensa väärin ja luottaa ihmisten hyvyyteen liikaa. Rooli on jaettu puoliksi Isokosken ja teatterin oman näyttelijän Saara Jokiahon kesken, ja aion ehdottomasti hankkiutua paikalle katsomaan myös Jokiahon roolityötä.

Riku Pelon esittämä kummitus eli Erik on sympaattinen, kohtelias ja kiltti hahmo, jota tekisi mieli halata. Toisin kuin suurimmassa osassa Kaunotar ja hirviö -tyyppisiä goottilaisen kauhuromantiikkaperinteen tarinoita, tämä hirviö ei pidä Christineä vankina tai yritä omistaa häntä. Pukuhuoneen peilistä ilmestyvä naamiomies ei hypnotisoi neitoa mukaansa vaan tulee tsemppaamaan jännittävää lauluoppilastaan ennen ensi-iltaa. Tukholma-syndrooma loistaa poissaolollaan, eikä missään romantisoida kidnappausta tai uhkailua! Miten virkistävän tervettä!

Christine yksinkertaisesti ihastuu ystävälliseen jos kohta vähän salaperäiseen laulunopettajaansa, joka menee naispuolisen henkilön huomiosta suloisesti täysin lukkoon. Se ei toki haittaa, että mies on pitkä, tumma, komeaääninen baritoni, jolla on hyvä tyylitaju ja aika ihanat hiukset. Erik on viettänyt koko elämänsä oopperatalon katakombeissa vanhojen lavasteiden keskellä, joten en yhtään ihmettele, että hänen puheensa on korkealentoista ja elekielessään herkullista draamaa. Pelo ei kuitenkaan ylinäyttele tai tee hahmosta tarkoituksettoman koomista, ja hänellä todella on upea ääni.

Pienenä miinuspuolena Erik tappaa pari tyyppiä, mitä Christine tosin ei tiedä. Siinäkin on sitä paitsi kyse itseään ja rakkaitaan puolustavasta ihmisestä, joka on tainnut oppia moraalikoodistonsa oopperoista eikä yhteiskunnan laeista. Christinelle raivostuttuaankin Erik aidosti katuu, toteaa sopraanonsa olleen oikeassa ja on onnellinen, että sai sentään kuulla tämän laulavan vaikka tämä nyt hänet luultavasti hylkääkin, ja viimeistään siinä vaiheessa bloggaajalla saattoi olla vähän tippa linssissä. Lopussa katsomosta kuului sieltä sun täältä niiskutusta.

Olin myös näkevinäni Erikin hahmossa ripauksen aspergeria: valikoiva empatiakyky, hieman omalaatuinen näkökulma maailmaan, yliherkät aistit ja kauneudenkaipuu, vaikeuksia tunnetaidoissa ja aavistuksen korrektimpi puhetapa muihin hahmoihin verrattuna. Kyökkidiagnosoinnillani ei sinänsä ole vaikutusta juoneen eikä se määrittele Erikin persoonaa, se on vain kiinnostava mahdollisuus ja yksityiskohta joka herätti huomioni.

Kreivi ja sopraano (Pekka Hiltunen ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Pekka Hiltusella on vähän epäkiitollinen rooli kilpailla salaperäisen laulunopettajan kanssa, mutta dandymäinen naistenmies kreivi Philippe pääsee kyllä pitkälle kun vähän malttaa keskittyä Christineen. Hiltunen ja Isokoski ovat hirveän suloisia yhteisissä kohtauksissaan, ja kreivistä paljastuu varsin hurmaava ja vilpittömän oloinen nuorimies, jolla on hyvin hallussa niin 1920-luvun tanssiliikkeet kuin miekkailukin. Jos kreivi vain antaa Christinen luoda uraa, niin näillä kahdella voisi olla valoisa tulevaisuus.

Oopperan uusi johtajatar Carlotta Cholet (päräyttävä Tytti Vänskä) on herkullinen pahis, jonka suuri unelma on olla palvottu oopperadiiva ja luoda juuri sellaisia oopperatuotantoja kuin hän haluaa. Carlotta on jokaisen alaisen kontrollifiikki painajaispomo, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä tai häntä lahjakkaampia työntekijöitä. Hänellä on psykologista silmää olla tehokas ja huomaamaton työpaikkakiusaaja, mielistellä, manipuloida ja saada tahtonsa läpi. Samalla hahmo on hillittömän hauska, ja yhdessä rakastavan aviomiehensä (Henri Halkola) kanssa he ovat lyömätön työpari. Kolmanneksi komediatrioon liittyy jokaisen brittidekkarin arkkihahmo poliisitarkastaja Ledoux (Markus Virtanen), jonka tehtävänä olisi napata tämä mystinen kummitus.

Jokaisella ensemblehahmollakin tuntuu olevan tarinansa, joka kertoutuu vilahduksina tapahtumien taustalla. Välillä teki mieli huutaa pysäyttämään päähenkilöiden puuhat hetkeksi, että ehtisin huomata kaikki hauskat pienet yksityiskohdat päätarinan varjossa. Esimerkiksi oopperan näyttämömestari (Hannu Lintukoski) pystyisi luultavasti esittämään yhden miehen show'na koko ohjelmiston tanssinumeroineen ja aarioineen, ja hän on piippunsa kanssa ilmaisuvoimaisempi kuin monen teatterin koko musikaaliensemble yhteensä. Kreivi Philippen lutunen autonkuljettaja (Markus Virtanen) oli varastaa show'n heti kättelyssä, ja oopperan esiintyjäkaarti on vielä aivan oma lukunsa. Lauluvalmentaja Juho Eerola ja koreografi Jouni Prittinen ovat saaneet ensemblen tekemään huipputyötä, ja jotenkin porukka onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä yhtenäinen ensemble että kokoelma erilaisia persoonia. Yestonin musiikki ei sitä paitsi ole mitään helppoa laulettavaa.

Poliisi, aviomies ja diiva lukevat taidekritiikkiä. Kuva © Jiri Halttunen

Phantomista jäi traagisista sivujuonteista huolimatta lämpimän onnellinen olo, kuin olisi kääriytynyt pehmoiseen vilttiin turvaan ulkomaailman myrskyiltä. Näyttämöltä tulvii hyvää mieltä, lämpöä, rakkautta ja onnellisuuden pilkahduksia. Hahmot ovat hyväsydämisiä ja jopa pahikset tekevät pahojaan rakkaudesta (musiikkiin, rahaan ja toisiinsa). Näyttelijät selvästi nauttivat esityksestä. Matka Erikin itselleen luomaan todellisuuteen on kuin eskapistinen sukellus aikuisten satuun, ja se on juuri sitä mitä tänäkin syksynä kaipaan.

Jekyll & Hyde - Jyväskylä 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Minulla on ristiriitainen suhde Jekyll & Hyde -musikaaliin. Se on mielestäni yksi Frank Wildhornin parhaista sävellyksistä ja tarinan perusidea on kiehtova: tiedemies luo vahingossa itsestään läpimädän alter egon, joka ryhtyy toteuttamaan niitä salaisia haluja ja himoja, joita tiedemies itse ei koskaan uskaltaisi. Toisaalta käsikirjoitus on usein tylsä ja aukkoinen, Leslie Bricussen lyriikat kaipaavat rutkasti parantelua, naishahmot jäävät usein ohuiksi, ja mitäänsanomattomia balladeja ja Facaden kertauksia tuppaa olemaan liikaa. Rakkaudella paasatut Wildhornin musikaalien parannusideat ovat kaveripiirini kahvipöytäkeskustelujen vakiotavaraa. Monessa musikaalissa olisi valtavasti potentiaalia, jos niihin vain tarttuisi oikealla otteella, ja on aina kiinnostavaa nähdä teatterien yritykset. MTV:n kultakaudella ideoimme kokonaisen Pimp My Wildhorn -tositeeveeohjelman, jossa joukkueet tuunaisivat Wildhornin musikaaleista niiden ansaitsemia mestariteoksia. (Jos toteutatte idean niin vaadimme osamme tuotoista!)



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hydesta korjaa monia ongelmia ja lisää muutaman omansa, mutta kokonaisuus jää minun mittapuullani reippaasti plussan puolelle. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että J&H:n enskaria edeltävinä kahtena päivänä olin nähnyt kaksi muuta musikaaliensi-iltaa kahdessa muussa kaupungissa ja tehnyt pari kiireistä työpäivää, joten aloin olla hieman tillintallin ja musikaalitiloissa. Vaikka jokunen yksityiskohta ärsytti, leijuin pääosin tyytyväisissä fiiliksissä läpi koko esityksen.

Aloitetaan niistä huonoista puolista: Tylsähkö versio käsikirjoituksesta. Tavanomaisen hidas alku, kiitos sinänsä kyllä hyvin toteutetun Johtokunnan kokouksen. Kaikki ne perhanan Facaden repriset (joskin ohjaaja Anssi Valtonen on selvästi yrittänyt saada niihin ideaa, merkitystä ja jännitystä, mistä pisteet). Ajoittain hieman horjuvat laulusuoritukset. Vähän hassu ja mitäänsanomaton muutosprosessi Jekyllin ja Hyden välillä (joskin olen nähnyt hassumpiakin, ja toteutus on kuulemma sujuvoitunut sitten ensi-illan). Mielikuvituksettomat murhametodit ja yleinen goottiromanttisen kauhun puute. Lucyn järjetön nukkumaanmeno kun pitäisi paeta. Turhankin dramaattiseksi tehty loppukohtaus.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Ex-teatterinjohtaja Kari Arffmanin suomenkielinen teksti ottaa melko paljon vapauksia eikä juuri piittaa riimeistä, mutta Turun pakonomaisen ja sisällöllisesti huonon melkein-riimittelyn jälkeen ratkaisu on ihan virkistävä. Vapauksien ottaminen enimmäkseen toimii ja laulut kuulostavat yllättävänkin luontevilta. Teksti ei vieläkään ole mitään suurta neroutta, mutta sentään sitä kuuntelee ilman isompaa tuskaa. Pidin alkuperäisen kirjan pohjalta lisätystä dialogista, joka tuntuu sitovan kohtauksia yhteen loogisemmaksi jatkumoksi ja tuovan vähän lisää lihaa tarinan ympärille. Dialogi tosin on vähän eri paria musikaalin oman tekstin kanssa, mutta eiköhän sen esittäminen siitä luontevoidu. Lasse Hirven johtamat muusikot saavat paljon irti varsinkin Wildhornin menevämmistä kappaleista.

Marjatta Kuivaston lavastus on jälleen kerran upea. Steampunk- ja urban exploration -viitteet sopivat tarinaan ja tuovat epookkiin raikkaan henkäyksen modernia rappiota. Voisin viettää hyvän tovin tutkien Jekyllin sekaista kirjastoa lähempää, ja labra muistuttaa mukavasti jonkin vanhan sairaalan kellaria. Fanitan aivan suhteettoman paljon rikkinäistä tuulettimenhihnaa, joka nitkutti ja vingahteli omia aikojaan labran katonrajan ilmastointiaukossa. Ääni loi kokonaisen tulvan mielikuvia kellarilaboratoriosta, sen ääni- ja tuoksumaailmasta ja tunnelmasta. Ohjauksessa kauhuaspektit vähän piilottelivat, mutta visuaalisuus piti huolen, että musikaalissa oli edes jonkin verran gothic horror -tunnelmaa. Kuolemantanssi-kuvitus sairaalassa oli saada minut kyynelehtimään onnesta, ja Lontoo on karmean kaunis. Merja Levon puvustus on sekin kaunista rock- ja steampunk-henkistä melkein-epookkia, ja varsinkin Emman, Lucyn ja Lukin vaatteet voisin epäröimättä omia garderobiini. Henry Jekyll eroaa ulkoasultaan muista yhteiskuntaluokkansa miehistä: meikit, ketjut ja vyöt sekä buutsit korostavat hänen omalaatuisuuttaan tummaan pukuun puetun herramassan keskellä.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Henri Halkola nimiroolissa vakuutti minut, vaikka pientä enskaripidättelyä oli vielä ilmassa. Sympaattinen rokkiäijä-Jekyll on vähän kakaramaisen leikkisä ja lienee jo lapsena saanut poikamaisia päähänpistoja, jotka eivät aina pääty kovin hyvin. Edward Hyden voisi ehkä lukea yhdeksi tällaisista päähänpistoista. Halkolan lauluääni horjahteli vähän vaikeimmissa kohdissa, mutta roolin biisit ovat sitä vaikeustasoa että voin vielä antaa sen anteeksi. Dangerous Game on ohjaukseltaan ja intensiteetiltään kirkkaasti kuumin näkemäni, ja Lucyn kohtalo kylmää eleettömyydessään. Toisaalta kohtaukset morsio Emman kanssa ovat liikuttavan lämpimiä.

Valoilla ja vaatteilla korostetut muutokset Jekyllin ja Hyden välillä jäävät jotenkin epämääräisiksi, ja itse muuttuminen muistutti lähinnä epilepsiakohtausta. Pidin Halkolan kehonkielen muutoksista ja ärjymmästä äänestä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta jokin hydemainen kipinä jäi vielä puuttumaan. Jekyllin ja Hyden duetto jätti epäselväksi, kuka milloinkin on äänessä, mitä kohtauksessa oikeastaan lopulta tapahtuu ja kuinka Hydelle käy. Toivon kohtausten vielä hioutuvan matkan varrella. En ole varma, pidänkö lähtökohtaisesti siluettiprojisoinneista (Tuukka Toijanniemi) ja Hyden viittapossesta, mutta ainakin ne ovat erilainen lähestymistapa ja toteutettu ajatuksella. Muutama viitanheilutuskohta oli erittäin vaikuttava, samoin omaa elämäänsä elävä varjo-Hyde.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Valtosen ohjaus ansaitsee rispektit etenkin siitä, kuinka Emmasta ja Lucysta on pienillä jutuilla saatu ihan vakavasti otettavat ihmiset, joilla oli elämää myös Jekyllin perään huokailun ulkopuolella. Naishahmoista on muutenkin saatu irti huomattavasti tavallista enemmän. Varsinkin ilotyttöihin liittyvän fantasian ja todellisuuden ristiriita näkyy kiehtovasti läpi ohjauksen. Bring on the Men ei ensinnäkään ollut millään tasolla vaivaannuttava, mutta sen lisäksi ohjaus korostaa biisin sanojen ristiriitaa ilotytön arjen suhteen ja alleviivaa todella hyvin sanojen miehistä seksifantasiamaisuutta. Lucyn tanssiessa reippaana pöydällä tekohimokas virne kasvoillaan baarin asiakkaat ahdistelevat tyttöensemblea, naispuolinen parittaja vahtii ruoskan kanssa ja koko surullinen todellisuus myllertää ilottelevan biisin taustalla. Parittaja Lukki (Maija Andersson) vaanii muutenkin nurkissa kuin sadistinen yrityspomo ja on varastaa show'n aina lavalla ollessaan. Lucyn ja Nellien duetto Girls of the Night olisi sopinut tähän ohjaukseen paremmin kuin hyvin, joten on sääli ettei sitä ole mukana. Lucylla ja Emmalla oli ensimmäisessä Facadessa ainakin yksi merkityksekäs katseidenkohtaaminen, mikä on rutkasti enemmän interaktiota kuin muissa näkemissäni produktioissa. Tervehdin sitä riemulla.

En juuri pidä Maria Lundin lauluäänestä ja -tyylistä, mutta näyttelijänä hän yllätti positiivisesti. Tämä Lucy ei ole siitä stereotyyppisimmästä päästä langenneita enkeleitä. Lucyn alaluokkaisuus, haavoittuvuus ja huumorintaju tulevat hyvin esille, eikä hän toisaalta ole mikään raamatullinen, korostetun enkelimäinen tyttönen ahdingossa. Lucy on selviytyjä raadollisessa todellisuudessa, mutta hänellä on tyttömäisen haaveilevakin puoli. Pidin valtavasti siitä, että Lucy jää Jekyllin toimistossa tutkimaan salaa kirjoja (!) ja pihistää muistoksi sulkakynän. Sitä taas en ymmärtänyt, miksi Lucy tuntee vetoa Hydeen, kun mies lähinnä pahoinpitelee häntä. Ilmeisesti Lund on jossain sanonut Lucyn tietävän, että Hyde on todellisuudessa Jekyll, ja toivovan nimenomaan hetkiä Jekyllin kanssa, mutta se ei ainakaan vielä ensi-illassa tullut oikein esille. Analogia väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävästä ihmisestä "koska se on pohjimmiltaan ihana ihminen ja ne hyvät hetket saavat unohtamaan huonot" piipahti kyllä mielessäni, ja nyt taustatiedoilla varustettuna idea toimisi hyvin.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Saara Jokiahon Emma Carew puolestaan on suloinen mutta voimakastahtoinen ja älykäs nuori nainen, joka ei liikoja välitä yhteiskunnan hänenlaiselleen säätyläisneidolle tarkoittamasta muotista. Totesimme Siirin kanssa ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä, että tällä Emmalla todennäköisesti olisi yksi Lontoon ensimmäisistä autoista, ja produktion Emma vaikuttaakin juuri siltä, että järkyttyneiden herrasvarpaiden yli huristelu ei tuottaisi hänelle mitään ongelmia. Emma ja Henry ovat molemmat oman tiensä kulkijoita ja sopivat huumorintajuiltaankin hyvin yhteen, minkä lisäksi he ovat lavalla hirveän soma pari. Once Upon a Dream on aina ärsyttänyt minua lauluna ja kohtauksena, mutta kerrankin siihen oli ladattu kunnolla merkityksiä ja koskettavuutta, kun Emma kirjaimellisesti auttoi Jekylliä pääsemään hetkeksi irti Hydesta. Se ja loppukohtaus nostattivat minussa melkoiset niiskahdukset.

Jekyllin vanha lakimiesystävä Utterson (Hannu Lintukoski) on Jyväskylässä aivan ihana pidättyväinen brittimies, joka ystävänsä vanavedessä joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle kerran jos toisenkin. Laulukykyjä ei ihan hirveästi ole, mutta ei se mitään, koska puhe luonnistuu ja Utterson on niin lutunen, että hänelle voi antaa anteeksi enemmänkin. Jatkuva hienoisen huolestunut ja avuton ilme, pettämättömät herrasmiehen tavat, aivan ihana taustakohtaus Nellien (Anne-Mari Alaspää) kanssa ja kertaluontoinen käämienpalo voittivat minut täysin puolelleen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta tehdä Uttersonista musikaalin kertoja, mutta ainakin se on kiva kunnianosoitus Stevensonin pienoisromaanille.

Itse asiassa proggiksessa on kolme lutusta herrasmiestä. Jekyllin vanha palvelija Poole (Hannu Hiltunen) on mainio vanhanajan miespalvelija-hovimestari-moraalinpuolustaja, joka vartioi isäntänsä etuja kuin ärhäkkä lammaskoira. En muuten juuri kokenut raivon tunteita Hyden vuoksi, mutta kun Hyde ärjyi Poolelle, se tuntui pahemmalta kuin kaikki murhat yhteensä. Sama tunne nousi uudelleen, kun Hyde tönäisi Sir Danvers Carew'ta. Ei saa loukata pappoja!



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Kuten edeltä näkee, Anssi Valtosen ohjaus herätti minussa ajatuksia ja pohdintaa, ja se on musikaalilta aina hyvin tehty. Käytettyyn kässäriversioon (niitä on liikkeellä todella monta) nähden musikaalista on saatu irti enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Ensemblessa on energiaa kuin pienessä kylässä ja Murhat ja Facadet tulevat asenteella. Ulkoasu on nätti kuin karkki, goottiromanttinen steampunk-karkki. Näyttelijät näyttelevät ja laulavat hyvin ja ovat muodollisesti päteviä. Ylimääräistä romantiikkaa ja herkkyyttä on yritetty karsia ja korvata se tarinankerronnalla. Lyhyesti: tykkäsin.