Teatterikesä 2018: Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia 2

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Kontu, Anna-Mari Kähärä ja Jussi Tuurna pitivät jo lähes perinteeksi muodostuneen suomalaisen näyttämömusiikin konserttinsa Teatterikesän Ohjelmateltassa. Artisteina tänä vuonna olivat Maria Ylipää, Jukka Nylund ja Tampereen Taiteellinen Kuoro sekä yllätysvieraana Vuokko Hovatta. Ohjelmistossa oli tuttuun tapaan materiaalia kaikkien kolmen säveltäjän uran varrelta, ja tänä vuonna biisivalinnat tuntuivat hieman painottuneen sävellettyyn runouteen.

Aivan alkuun tahdon kehua muusikot Esko Grundströmin ja Sara Puljulan, jotka lennossa vaihtoivat soittimesta toiseen ja tuntuivat välillä soittavan käsillä kahta eri soitinta ja suulla kolmatta. Grundströmin hanuri sai ansaitsemansa huomion lavalla. Säveltäjät soittivat pianoa, Eeva Kontun tapauksessa myös saksofoneja, ja Anna-Mari Kähärän käsissä vilahti loppupuolella melodicakin. Kolmikko eläytyi sävellyksiinsä niin lennokkaasti että hätinä pysyivät pianotuolillaan.

Maria Ylipää lienee tällä hetkellä Suomen musikaalitähdistä tunnetuin, ja syystä. Vaivaton, vahva ääni ja lavasäteily vakuuttivat nytkin. Jukka Nylundin elämistä laulujensa mukana taas oli kiehtovaa seurata, etenkin hänen eläytyessään Korkeasaaren tiikeriksi (Tuurna&Maijala: Kulosaari) ja kertoessaan Lauri Viidan tarinaa Pispalasta löytyneestä Jumalasta (Kontu&Salo: Liian lähellä maata). Ylipäältä mieleeni on jostain syystä jäänyt elävimmin vauhdikas encorelaulu Strömpans förönpöppa Tuurnan näytelmästä Sininen lintu, osaksi siksi että hän meni sitä esitellessään vitsillä kutsumaan Chessiä taas uudeksi Svenskanin Abba-musikaaliksi, mikä viilsi syvästi sydäntäni ja nostatti kapinamielialani. Abba-musikaalius ei suinkaan ole huono asia, vaikka yleisössä olisi millaista Suomen teatterieliittiä, ja Chessin musiikki on lähes hienointa mitä olen koskaan näyttämöllä kuullut. Tämä on vakava asia, josta ei sovi laskea leikkiä. Nih.

Samalla täytyy todeta, että oikeastaan vain muutama illan aikana kuulluista kappaleista oli sellaista musiikkia, jonka todella miellän hyväksi musikaalimusiikiksi, osaksi juuri runouspainotuksen vuoksi. Laulunäytelmät, näytelmälaulut ja muu musiikkiteatteri ovat nekin kunnioitettava laji ja illan ohjelmisto oli mainiota keikkamusiikkia, mutta minun sisimpäni genre on nimenomaan musikaali, jota englanniksi kutsutaan termillä 'book musical'. Siinä laulu kuljettaa tarinaa ja liittyy siihen olennaisesti, eikä kappaletta välttämättä edes voi helposti sellaisenaan irrottaa kontekstistaan.

Turussa on mielestäni onnistuttu tässä paremmin kuin muualla eteläisessä Suomessa: säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat Tom of Finlandissa ja Varissuossa luoneet nimenomaan 'book musical' -musikaaleja, joissa laulut kiinnittyvät kohtauksiinsa ja hahmoihinsa, syventävät ja vievät tarinaa eteenpäin harhautumatta sivuteille. Varsinkin Varissuossa Palefacen sujuvista ja silti taiteellisesti korkealaatuisista lyriikoista saisivat koko Suomen sanoittajat ottaa oppia. Samoin Jukka Nykäsen säveltämät teokset mm. Kapsäkille vastaavat käsitystäni kunnon musikaalista, sellaisesta jota mielelläni näkisin Suomessa enemmänkin. Esimerkiksi Heikki Salon lyriikoissa minua usein vaivaa tietty populaarimusiikkimainen irrallisuus ja abstraktius: lauseet ja kuvat ovat sinänsä yleensä kauniita, mutta miksi juuri tämä hahmo tässä ja nyt tuntee pakottavaa tarvetta laulaa ne? Kuvaisiko tämä hahmo tuntojaan tai tarinaa todella tällaisilla kielikuvilla?

Ohjelmatelttaan palatakseni: keikalla oli tunnelma katossa, loistava meininki ja huippuesiintyjät, ja toivon perinteen jatkuvan ja kehittyvän vielä pitkään!

Teatterikesä 2018: Night of the Moles

Sain esitykseen lehdistölipun.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt näyttämöllä kontiaista ajamassa formulaa sähköpotkulaudalla, mutta ranskalainen Night of the Moles korjasi tämän ja monta muuta puutetta sivistyksessäni.

Puolitoistatuntisen sanattoman esityksen myyrät ovat miehiä pehmoisten, topattujen karvateddyasujen sisällä, mutta se on helppo unohtaa myyrien myyräillessä näyttämöllä. Tarkkaan harkittu liikekieli on hauska sekoitus hellyttävää pientä eläintä ja inhimillisyyttä. Myyriä tekisi mieli halata, leikkiä hassulla kuonolla, silitellä häntää ja haudata kasvonsa niiden pehmeään turkkiin – kunnes ne hiljaksiin alkavat käytökseltään muistuttaa liikaakin ihmisiä. Ristiriita leikkisän ulkoasun ja hetkittäin K18-luokkaa olevien tekojen välillä on vinkeä.

Yleisö pääsee kurkistamaan luolastoon myyrien salaiseen elämään, joka alkaa pidemmän päälle tuoda mieleen ihmisyhteisön. Myyrät tekevät työtä ja leikkivät, mutta niillä on myös omat riittinsä, erilaiset persoonat, keskinäiset suhteet ja tutulta näyttävät viihdemuodot. Etenkin kuolleen myyrän elvytysyritykset ja arvokas hautajaisseremonia, jonka aikana ruumis hilattiin sähkövinssillä kattoon, koskettivat. Samoin pidin kiinnostavana myyrien ruokailurituaalia, jossa kasattiin kastemadot keskelle lattiaa ja kierrettiin sitten niiden ympärillä piirissä edellä kulkevan hännästä pidellen ja myyräkielellä messuten. Vasta sen jälkeen ruokien kimppuun hyökättiin. En ole ihan varma, millä madot oli kyllästetty, koska loppuosa esityksestä edusti silkkaa sex, drugs & rock'n'roll -elämäntapaa. Rankka työ, rankat huvit.

Kaikkea säestää thereminillä vahvistettu rockbändillinen soittimia, joita myyrä tai pari käy välillä soittamassa. Useimmiten soi pelkkä epätodellinen thereminin ujellus, mutta välillä thereminillä soitetaan chansonia, välillä soi sähkökitarakantri ja välillä kunnon eurotrance. Rumpalimyyrä heittäytyi soittoon sillä intensiteetillä, että puvun alla saattoi olla jälkeenpäin aika kuuma.

Yleisö selvästi viihtyi. Sieltä täältä kuului ensin epäuskoisia naurunpurskahduksia ja sitten yhä enemmän ihan rehellistä naurua myyrien absurdien elintapojen ja persoonien hiljalleen purkautuessa eteemme kuin Kubrickin ohjaamassa Avarassa luonnossa. Koskaan ei tiennyt, mitä ne seuraavaksi keksivät. Jälkiolo on pöllähtänyt, mutta hymyilyttävästi.

Teatterikesä 2018: Legenda pienestä luusta

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kolmas tila -teatterin Legenda pienestä luusta vetää katsojansa ihmiskunnan historian, arkeologian, hautalöytöjen ja merilintujen hämyiseen maailmaan. Niiden kautta etsitään omia juuria - jatkuvuutta, tulevaa ja mennyttä, omaa identiteettiä, ikuisuutta ja luonnon kiertokulkua. Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen esittävät tarinan puheen ja tanssin keinoin. Heidän liikekielensä etenkin lintuina on lumoavaa seurattavaa.

Kehystarina kertoo islantilaisesta Ránista, merilintujen tutkijasta vuonna 2063. Hän saapuu arktisen Siperian Wrangelinsaarelle seuraamaan lintujen muuttoa ja harhautuu päänsä sisään matkalle ajan ja paikan kierteeseen, joka johtaa jonnekin esihistoriaan ja neandertalinihmiseen. Matkan varrella kohdataan muutamia Ránin esiäitejä, erilaisia lintuja ja tulivuorenpurkaus sekä eräs maantieteilijä vuonna 1154. Samalla katsoja saa rautaisannoksen jännittäviä tiedonmuruja lintujen suunnistuskyvyistä, arkeologiasta ja historiasta.

Kuva: Robert Seger / Teatterikesä

Kaksituntisen esityksen tunnelma houkuttelee tehokkaasti mukaansa. Henkinen pikatrippi arktisille vesille tekee tässä helteessä hyvää, vaikka salissa olikin kuuma ja tunsin suurta sympatiaa talvivaatteissa ja viitoissa tanssivia näyttelijöitä kohtaan. Pimeän tyhjyyden luomassa mielen maailmassa on vain yksittäisiä ihmisiä, maisema on karua ja ympärillä liitää etäisiä, vapaita merilintuja, joiden suunnistuskyky on ilmiömäinen. Eero Erkamon luontoa ja teknologiaa yhdistävä valosuunnittelu on hypnoottista, samoin Ville Aallon luoma äänimaailma. Usein teki mieleni sulkea silmät ja keskittyä vain kuuntelemaan pimeästä kantautuvia luonnon ja ihmisten ääniä, sähkön rätinää ja Kari Mäkirannan musiikkia. Luonnon, tieteen, meren ja merilintujen seassa viihtyvänä tunsin kahden tunnin ajan olevani kotona ja kaltaisteni seurassa.

Vanhoissa legendoissa ja myyteissä muuttolinnut kulkevat myös tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Jumalilla on lintuja, linnut ovat jumalia, linnut asuvat talven tuonpuoleisessa tai kuollut sielu pääsee lintusaarelle. Tässä maailmassa uudet lintusukupolvet palaavat aina vanhoille pesimispaikoilleen, monet merilinnut pariutuvat koko elämäkseen saman puolison kanssa, ja kiertokulku jatkuu vuosisadasta toiseen, ellei luonnon muuttuminen häiritse sitä. Linnut merkitsevät jatkuvuutta ja tietoa.

Kaiken tämän tunnelmoinnin seassa ihailen sitä, että tässä skenaariossa vuonna 2063 maailma on vielä olemassa, linnuista puhumattakaan.

Teatterikesä 2018: Kikka Fan Club

Sain esitykseen lehdistölipun.

Teatterikesäni 2018 starttasi Teatteri Jurkan kehutulla Kikka Fan Club -esityksellä, joka tarkastelee legendaarisen popdiskotähti Kikan uraa, imagoa ja vastaanottoa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Laura Gustafssonin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama näytelmä-musiikkiesitys-sinfonia-dokumentti kunnioittaa Kikkaa ja pyrkii tuomaan esiin ihmisen, joka imagon ja päälle lyötyjen leimojen alla yritti tehdä työtään omana itsenään. Mukana on musiikkivideoita, haastattelupätkiä, aikalaisten muistoja sekä näyttelijä Pia Andersson Kikkana, joka laulaa, keskustelee, kommentoi ja saa (vihdoin?) oman äänensä kuuluviin. Hetkittäin asetelma ja runsas puhelaulaminen toivat mieleen Evita-musikaalin, jossa siinäkin nainen perustelee päätöksiään ja tekojaan virallisen julkisuuskuvan takaa.

Pia Andersson heittäytyy Kikaksi. Kuva: Marko Mäkinen / Teatterikesä

Tajusin esitystä katsoessani, etten oikeastaan tiedä Kikasta kuin nimen ja Mä haluun viihdyttää -kappaleen. Olen sen verran nuori, ettei minulla ole muistikuvia Kikasta, enkä itse asiassa ollut koskaan aiemmin kuullut kohuttua Sukkula Venukseen -biisiä, vaikka nimen tiesinkin yleisestä popkulttuurista. Kikan seksipommi-imagon laajuuskin tuli minulle yllätyksenä, koska itselläni ei ollut hänestä valmiiksi mitään mielikuvaa. En ollut tajunnut, että pikkutuhma arjen eroottisuus ei vaaninut vain Sukkula Venukseen -kappaleessa vaan todella kaikissa hänen isoissa hiteissään. Sanoitukset eivät ole minun juttuni, mutta esityksessä hyvin esiin tulleet Kikan järeän positiivinen asenne ja hilpeä camp-henkisyys vetosivat minuun.

Näytelmä käsittelee paljon naisen asemaa viihdeteollisuudessa ja kulttuurissa, korkeakulttuurin ja viihteen arvottamista ja keskinäistä hierarkiaa, seksikkään imagon mukana tulleita odotuksia ja kaksinaismoralismia. Viihde vaatii naiselta nuoruutta ja seksikkyyttä, mutta samalla tietoisen seksikästä naista moralisoidaan. Kuten turhan usein mm. teatterissa nykyäänkin, viihde ja kaupallisuus ylipäätään nähdään jonakin heppoisena ja helppona, johon ei vaadita lahjakkuutta tai kovaa työtä. Oikean Taiteen tekeminen taas on liki jumalallinen lahja. Esimerkiksi kuuluisassa Ylen haastattelussa vuodelta 1990 Irwin Goodman korostaa omaa luomistyötään ja yhteiskunnallista sanomaansa vasten Kikan "pelkkää" viihdytystä. Haastattelu on otettu osaksi esityksen materiaalia ja toimii esimerkkinä ajan ylenkatsovasta asenteesta, jonka varsinkin jutun toimittajat ovat omaksuneet. Myös räikeä seksismi tuo ummehtuneen tuulahduksen 1980-luvulta.

Andersson teki alussa selväksi, että tämä on vain näytelmää ja sovittu tilanne, jossa hän leikkii olevansa Kikka ja me katselemme. Alan olla vähän kyllästynyt näytelmien näytelmällisyyden korostamiseen vieraannuttavana elementtinä, mutta tähän esitykseen keino sopi. Kikka ilmeisesti oli monen teinitytön idoli, joten katsomossa taatusti oli niitä, jotka ovat itsekin tanssineet peilin edessä liikutellen huuliaan laulun mukana huulipunamikrofoniinsa. Asetelma muutenkin unohtui hyvin nopeasti, kun Andersson pääsi vauhtiin ja muuttui yhä enemmän Kikaksi, sai päähänsä peruukin ja alkoi lopulta laulaa itse. Väliaikoineen liki kaksituntinen monologi on Anderssonilta kunnioitettava rutistus.

Kikka Fan Club ei hurmannut minua ihan niin täysin kuin olin odottanut, mahdollisesti koska minulla ei ole Kikkaan mitään omakohtaista suhdetta, mutta se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Esitys on koostettu terävästi ja hauskasti ja kokonaisuus vaikuttaisi olevan Kikan näköinen. Muutamassa kohdassa ajatukseni lähti harhailemaan, mutta esimerkiksi Ylen haastattelu oli toteutettu kiinnostavasti ja laulettu tekstianalyysi Sukkula Venukseen -kappaleesta nauratti. Näytelmä on monitasoinen ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Hauskana (?) yksityiskohtana joku vanhempi miesääni huuteli toisessa näytöksessä yleisöstä, että eikö "Kikka" voisi esittää edes yhtä kokonaista kappaletta, kun he ovat pitkän matkan takaa ajaneet kuuntelemaan Kikan musiikkia. Olin täyttä häkää analysoimassa mielessäni, kuinka tämä on taas yksi keino korostaa ikuista ristiriitaa yleisön odotusten ja Kikan persoonan välillä, kunnes minulle seuraavana päivänä selvisi, että huuteleva mies ei kuulunutkaan käsikirjoitukseen. Ainakin tuli todistettua, että Kikalla on edelleen aktiivisia faneja.

Kikka Fan Club on poistunut jo Jurkan ohjelmistosta, mutta se on mahdollista nähdä syksyllä vierailemassa Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kivessä.

Teatterikesä 2017: Kontu, Kähärä ja Tuurna

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen kuukausikaupalla kärsinyt writer's blockista ja jonkinlaisesta teatteriturtumuksesta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, ja jos olen saanutkin aikaiseksi mennä katsomaan esitystä, se ei ole temmannut mukaansa. Lauantai-iltainen Teatterikesän konsertti Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia (vol. 1) herätti siitä horroksesta tehokkaasti. Säveltäjät Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna olivat omien sanojensa mukaan päätyneet aamuneljältä Kajaanin runoviikoilla ideoimaan suomalaisten musikaalisäveltäjien verkostoa, ja konsertti oli ideoinnin tähänastinen tulos. Lisää on toivottavasti luvassa, koska tunnelma oli taivaissa. Oman osansa tekivät huippuluokan solistit ja orkesteri sekä Tampereen Taiteellinen Kuoro, johon näyttää kuuluvan jokainen kynnelle kyennyt tamperelainen musikaalinäyttelijä. Lavalla oli enemmän lauluvoimaa kuin laki ehkä sallii, ja pystyyn nousevat ihokarvat ynnä VAU-efektit olivat monilukuisia. Säveltäjät itse osallistuivat säestykseen, taustalauluun ja yleiseen kannustukseen.

Lauri Viidan runoihin ja elämään perustuva musikaali Viita 1949 Työviksessä oli minulle kokonaisuutena pettymys, mutta Eeva Kontun siihen säveltämä musiikki on hienoa. Tuukka Leppänen rokkaamassa Jokea ja Maria Ylipään voimakkaan kaunis encore Alfhild olivat minulle ehkä konsertin kohokohdat, samoin upean Tiina Weckströmin tumman kohtalokas Liian lähellä maata, tarina pispalalaisesta ojasta kännissä löytyneestä Jumalasta. Tammikuussa 2018 Työviksessä kantaesitetään Viita-työryhmän uusi musikaali Tytöt 1918, jonka hiphophenkinen naisjoukon vallankumousjulistus Kumoon! ja kaunis Sadan vuoden päästä nostivat odotukseni jälleen korkealle.

Kähärän ja Tuurnan musiikki on minulle vieraampaa, vaikka nimet toki tiedän. Tuurnan tyyli on minun makuuni usein inasen liian rouheaa ja jazzahtavaa, mutta konserttikontekstissa kappaleet toimivat silti hyvin ja esitykset olivat vaikuttavia. Varsinkin Tuurnan Homo!-musikaalin kappaleet olivat kerrassaan herkullisia, ja nyt harmittaa vielä enemmän, etten nähnyt sitä Kansallisteatterissa. Toinen harmittelemani missattu teos on Kähärän HKT:lle säveltämä Kummitusjuna, mutta jospa se Länsimetron myötä saisi vaikka jatko-osan. Pidän molempien sävellystyylissä rahtusen kierosta huumorista. Tuttavapiirissäni on muodostunut käsitteeksi musiikkigenre "suomalainen musikaali", jossa kaikki kappaleet kuulostavat samalta eikä niistä erota mitä tunnelmaa laulun pitäisi välittää, mutta tämä trio välttää sen sudenkuopat hyvin.

Konsertin vaivihkaisena teemana oli rakkaus, mikä kuulostaa huomattavasti ällösöpömmältä ja herkemmältä kuin esitykset todellisuudessa olivat. Myös Raamattua, etenkin ensimmäistä Korinttolaiskirjettä, siteerattiin ja varioitiin paljon eri kappaleissa sekä alun musiikkiteatteriaiheeseen mukaillussa julistuksessa, jonka toivoisin muistavani tarkemmin. Tunnelmassakin oli tiettyä hurmosta ja julistavuutta, muttei suinkaan uskonnoista vaan musiikin (ja rakkauden) tärkeydestä teatterissa. Yhdyn käsiohjelmaan painettuihin jälkisanoihin:

Kiitämme teattereita, jotka ovat tilanneet ja tilaavat kotimaisen musiikkiteatterin kantaesityksiä.

Ja ne, jotka eivät tilaa, ottakoot opiksi.

Suomalainen musiikkiteatteri olkoon elossa!

Teatterikesä 2016: The Grimm Book of Horrors

 Sain esitykseen lehdistölipun.

The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille
Esityksen taiteellinen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: 3T eli Liisa Risu, Iiro Ollila ja Samuli Reunanen
Esiintyjät: Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot: Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen
Kuoro: Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Päivämäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Riihimäen kaupunginteatterin ja Näyttämö 3T:n The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille heittää tehosekoittimeen Grimmin veljesten verisimpiä satuja sekä kauhuelokuvavaikutteita ja luo niistä rujonkaunista musiikkiteatteria.

Kuva: Aki Loponen

Kohtausten tunnelma vaihtelee herkästä tanssiteatterista Shakespeare-tyyliseen toriteatteriin, absurdeihin painajaisiin ja teinikauhuleffamaisuuteen. Musta huumorintajuni nautti varsinkin kohtausten luomista kontrasteista, kuten eteerisen moniäänisestä naiskuorosta livertämässä iloista sävelmää, jonka sisältö on veristä gorea. Pahat äitipuolet, kirvesmurhat ja ihmissyönti taipuvat yllättävänkin hyvin musikaalimaiseksi kokonaisuudeksi, jota säestää milloin hevi, rap, lastenlaulu tai epämääräinen atonaalinen äänimaailma. Myös kirkuminen, karjuminen ja runsas pimeys kuuluivat tunnelmanluontiin.

Tarina nähdään pyörätuolissa istuvan Punahilkka-hahmon näkökulmasta ja ikään kuin hänen painajaisinaan, joissa eri sadut sekoittuvat ja limittyvät. Pääosin viihdyin ja nautinkin, mutta hetkittäin juonenkuljetus jää junnaamaan paikoilleen eikä lavalla tunnu tapahtuvan oikein mitään. Muutaman kerran hukkasin punaisen langan enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miten prinsessa Ruususen sinänsä kauniisti tehty tarina liittyi muuhun kokonaisuuteen. Toisaalta parhaat kohtaukset ovat todella hyviä.

Näyttelijöistä etenkin Diana Tenkorang Punahilkkana oli hieno roolissaan ja nosti kylmiä väreitä viattoman iloisella olemuksellaan kaiken sen painajaisen keskellä. Mikko Nuopponen hoiti miesroolit kunnialla, ja loput varsinaiset roolit esittivät Ninu Lindfors ja Katja Peacock, joista toisella oli aivan upea äitipuolimainen altto.

Henna Saarelan ja 3T:n puvustukselle täytyy antaa erityismaininta. Epookkiset prinsessamekot ja koulupuvut sekoittuvat kauniisti Addams Family -tyylin ja nahkahousuisen Kuoleman kanssa. Jäin usein ihastelemaan 30-luvun herrainkenkätyylisiä jalkineita, joiden paksupohjaisuus toisaalta muistutti hämärästi Scream-leffojen aikakaudesta.

Esityksessä on hyvät ja huonot piirteensä, mutta kokonaisuus ja teatterin eri keinojen ja tyylilajien sekoitus on ehdottomasti kiinnostava. Joku katsoja poistui kesken kaiken siinä vaiheessa, kun kirves alkoi heilua lavalla enemmänkin, mutta kevyen hämmentyneen tunnelman keskellä katsomossa tunnuttiin kyllä viihtyvän.

Teatterikesä 2016: Onnellisuuden tasavalta

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Martin Crimp: Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness)
Ohjaus ja suomennos: Minna Leino
Lavastus: Kati Lukka
Puvut: Tarja Simonen
Sävellys: Timo Muurinen
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Näyttelijät: Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov
 

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on Martin Crimpin näytelmä, jonka Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Ensimmäinen näytös vie keskelle epämääräisen retroa yläluokan joulupäivällistä, jota hallitsee vaivautunut tunnelma. Purevat, kohteliaan hymyn ja äänensävyn kera esitetyt kommentit singahtelevat joulupöydän puolelta toiselle. Perheen äidin kasvoille on jähmettynyt hymy, joka ei katoa vaikka yksi tytär ilmoittaa olevansa raskaana, veli jutustelee vaimonsa vihaavan heitä kaikkia ja isoisä julistaa ettei hänen erektiossaan ole mitään vikaa. Yliviedyn lakoninen ja sivistynyt sävy on räikeässä ristiriidassa puheiden alatyylisen sisällön kanssa. Dekkarisarjassa kohtaus tarkoittaisi, että joku perheenjäsenistä murhataan kohta ja tutkijaparka joutuu pohtimaan, kuka tasapuolisesti toisiaan vihaavista läsnäolijoista on tekijä. Näytöksen lopussa veljen vaimo tulee vetäisemään Euroviisu-henkisen voimalaulun tuulikoneineen kaikkineen. En yleensä välitä ihmissuhdedraamoista, mutta tämä on kaikessa kiemurtelevuudessaan ja jankkaavuudessaan hulvatonta. Väliajan alkaessa on mahdotonta päätellä, miten tarina jatkuu.

Toinen näytös vaihtaakin täysin tyyliä. Henkilöt ovat samoja, mutta heidät on siirretty jonkinlaiselle metatasolle kommentoimaan itseään, omia pyrkimyksiään ja elämäänsä. Tämä osa iskee pilkkakirveensä yhteiskunnan stubbiaaniseen mindfulness-maniaan, itsensä kehittämisen pakkosuorittamiseen ja pakonomaiseen positiivisuuteen (sivuhuomautuksena linkki hyvään tekstiin aiheesta). Dr. Phil -tyyppisessä keskusteluohjelmalavastuksessa kaikki vuorotellen ja samanaikaisesti julistavat positiivista asennetta uhkuen, kuinka heidän henkilökohtaisena projektinaan on tulla täydelliseksi ja onnelliseksi. Ota kaikki voimavarasi käyttöön, ole oman elämäsi käsikirjoittaja, näytä hyvältä, pääse yli traumoistasi (koska jokaisellahan on nykyään jokin trauma) ja muuta ne voitoksi. Repliikit ironisoivat naistenlehtien lööppejä, jossa milloin kukakin kertoo olevansa nyt kokonaisempi ihminen tai elämänsä raskaan vaiheen tehneen hänestä paremman läheisen läheisilleen. Jokainen lapsuudenkokemus on muutettu trendikkääksi traumaksi, jota käytetään uuden, paremman ihmisen rakennuspohjana. Kaikki negatiivinen on käännettävä hyväksi kokemukseksi, jätettävä taakse ja sitten unohdettava. Näyttelijät luettelevat, laulavat ja papattavat tekstiä läpi hengästyttävällä tahdilla, heittävät vuoroa toisilleen ja ajoittavat toisiinsa ketjuina liittyvät repliikit täydellisesti.

Kuva: Tuomo Manninen

Lopussa palataan ensimmäisen näytöksen ihmisiin, joita veli ja veljen dominoiva vaimo käsittelevät keskustelussaan mahdollisesti avaruudessa tai veljen pään sisällä. He suunnittelevat muuttoa uuteen, onnellisempaan todellisuuteen, josta ikävät sukulaiset on deletoitu. Tässä vaiheessa hukkasin esityksen pointin, mutta se ei juurikaan haitannut menoa. Ainakin efektit olivat hienoja!


Onnellisuuden tasavallan näyttelijät ovat loistavia ja teksti terävän hauskaa, mutta hieman eri kohtausten liittyminen toisiinsa jäi minulle epäselväksi. Toisen näytöksen metatasovaiheen voisin kevyesti katsoa uudelleen ja se toimisi itsenäisenä kokonaisuutenakin: hersyvänä ja tyylikkäänä satiirina nykyajan yksilökeskeisyydestä, itseen käpertymisestä ja oman itsensä personal trainaamisesta.

Teatterikesä 2016: When I Die

 Sain esitykseen lehdistölipun.

When I Die – A Ghost Story with Music
Idea, ohjaus ja lavastus: Thomas Luz, Gabi Bernetta
Puvut ja valot: Tina Bleuler
Äänet: Martin Hofstetter
Rooleissa: Suly Röthlisberger, Jack McNeill, Daniele Pintaudi, Samuel Streiff, Mathias Weibel

Sveitsiläisen Thom Luzin When I Die – A Ghost Story with Music on yllättävän herttainen tosipohjainen tarina brittinaisesta, joka väitti edesmenneiden suurten säveltäjien sanelevan hänelle säveltämättä jääneitä teoksiaan. Näytelmä ei ota kantaa siihen, oliko Rosemary Brown todella meedio jolla oli yhteys mm. Brahmsiin, Bachiin, Debussyyn ja John Lennoniin. Se sukeltaa katsojat mukanaan suoraan Rosemaryn omaan sulkeutuneeseen maailmaan, jossa näkymättömät vainaat ovat valloillaan eikä terve järki pääse ovesta sisään kuin valehtelemalla.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esityksen äänimaailma luo hiljaisen vanhan talon, jossa tuoli narisee, joku kävelee viereisessä huoneessa, kuiskatut keskustelunpätkät vilisevät ohitse ja joku päästää ilmoille satunnaisen nuotin. Hiljalleen äänet voimistuvat kummitustalon narahduksista musiikiksi, maailma hämärtyy ja liu'umme Rosemaryn pään sisälle. Rosemary (Daniele Pintaudi) istuu pianonsa ääressä, katsoo televisiota, juo teetä ja ottaa vastaan säveltäjien saneluita. Neljä miestä putkahtelee milloin mistäkin verhonraosta tai huonekalujen takaa, soittaa pätkän musiikkia ja kertoo Rosemarysta tai omista lukuisista roolihahmoistaan. Välillä miehet soittavat yhdessä samaa pianoa, välillä jokainen osallistuu omalla pianollaan yhteisen kappaleen soittamiseen, välillä kukin soittaa omia kappaleitaan. Jokainen teoksessa kuultava kappale on Brownin julkaisema saneltu sävellys.

Pidin suuresti Rosemaryn ja säveltäjien välisestä suhteesta. Rosemary suhtautuu Brahmsiin ja kumppaneihin tiukasti mutta hyväntahtoisesti, juttelee niitä näitä, valittaa että ehtii hädin tuskin nukkua kun jo joku on pukkaamassa hänelle uutta sävellystä tai vaatii harjoittelemaan enemmän. Säveltäjien kurittomat henget taas kujeilevat emäntänsä kanssa, siirtelevät astioita, laittavat pianon pimputtelemaan itsekseen ja alkavat yhtenään renkuttaa reipasta kansanlaulua, josta Rosemary ei ilmeisesti pidä. Välillä he yrittävät kertoa elämäntarinaansa toisilleen, väittelevät keskenään tai opettavat katsojille Kodály-metodia. Liian riekunnan Rosemary keskeyttää yhtenään räsäyttämällä rikki posliiniastioita, joiden melu ehkä karkottaa henkiä tai pitää hänet kiinni todellisen maailman äänissä. Usein Rosemaryn kuollut aviomies ilmestyy kertomaan elämäntarinaansa tai kyselemään leskeltään kuulumisia.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esitys on hiljaisen vaikuttava ja samanaikaisesti hauska. Kolmikielinen verbaalikomiikka (tekstitys englanniksi) ja lähes sitcom-henkiset tilanteet naurattavat, ja seuraavassa hetkessä pohditaan helvetin olemassaoloa tai Einsteinin teorioita. Näyttelijä-muusikot hallitsevat alueensa monipuolisesti ja esittävät musiikkinsa täydellisellä yhteispelillä. Ajoitukset ovat tarkkoja, ja pianon lisäksi lavalla kuullaan ainakin klarinettia, viulua ja vesiharppua. Tunnelma on verkkainen ja unenomainen ja tarina pirstaleinen, joten suoraviivaista actionia kaipaavalle en välttämättä suosittele. Muille kyllä.

Teatterikesä 2016: Tavallisuuden aave

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Lavastus: Milja Aho
Puvut: Laura Haapakangas
Koreografia: Janina Rajakangas
Valot: Erno Aaltonen
Äänet: Tuuli Kyttälä
Rooleissa: Laura Birn, Antti Heikkinen, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Ylermi Rajamaa

Kuva: Pate Pesonius / Tampereen Teatterikesä

Q-teatterin loppuunmyyty Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta osoittelee välillä vaivihkaa, välillä hyvinkin suoraan Suomen ja suomalaisten stereotyyppisiä piirteitä, varsinkin niitä huonoiksi katsottuja. Jäykistelystä ja kursailusta revitään ihanan lakonista huumoria, mutta monissa kohtauksissa on surullinen pohjavire. Visuaalisuus on sekoitus epämääräisestä vanhasta hyvästä ajasta, jolloin tavallisen kodin nurkassa oli Saloran tv ja johon moni tuntuu haikailevan. Vaatteet ja huonekalut aina 1950-luvulta kasarille muodostavat hellyttävän ruman mutta harmonisen kokonaisuuden lavalle. Kuolinilmoituksen lehdestä leikkaavat saksetkin ovat oranssit Fiskarsit, tietysti. Kaiken taustalla soi liki ahdistava musiikkivalikoima Jääkärimarssista Dirlandaahan.

Näytelmä koostuu tragikoomisista, liukuvasti vaihtuvista kohtauksista, jotka väläyttävät suomalaisten arkea, perhe-elämää ja juhlaa. Episodit eivät suoraan liity toisiinsa, mutta niissä vaeltelee samoja hahmoja ja parin tunnin aikana niistä muodostuu ihmisen elämänkaari lapsuudesta kuolemaan. Veikkaisin monen katsojan tunnistaneen oman elämänsä palasia näytelmästä. Morsian haluaa "ihan sellaiset tavalliset ja rennot" häät, jotka tiivistävät täydellisesti perinteisen suomalaisen hääjuhlan herättämän nolouden ja myötähäpeän. Diskoteekissa pidetään hauskaa seisomalla paikoillaan jokainen omassa nurkassaan ja juomalla kaljaa, mutta kun kukaan ei ole katsomassa, vetäistään mykistävin näkemäni diskotanssiliikkeiden sarja (Laura Birn). Haaveillaan avuttomasti Espanjasta, elämänilosta ja tanssista, ja toisaalta pelätään moista räiskyvyyttä. Koulunäytelmää ohjaava opettaja pakottaa yhden lapsen erottumaan joukosta ja saa aikaan ahdistavan ulkopuolisuuden tunteen. Kyseenalaisia tekoja selitetään huumorilla, siirretään keskustelu huomauttajan persoonaan, syytetään hysterisoinnista ja rajoittamisesta ja lopulta harjataan huolella – maton alle.

Kaikkea hallitseen erilaisuuden pelko. Pelätään erottua joukosta ja pelätään kaikkea mikä erottuu joukosta. Ja syystäkin: yhteiskunta sysää jo varhain ulkopuolelleen ne, jotka sattuvat olemaan jotenkin erilaisia, ja rankaisee sitten ulkopuolisuudesta. Toisaalta jo pelkkä tunne erilaisuudesta ja muiden tuijotuksesta voi aiheuttaa saman.

En allekirjoita kaikkea Saara Turusen Suomessa näkemää ankeutta ja kahlitsevuutta, joskin olen kasvanut Helsingissä, joka epäilemättä on usein ollut avarakatseisuudessa muuta maata edellä. Verrattuna moniin Euroopan maihin, joissa olen käynyt ja/tai asunut, Suomessa uskalletaan yllättävänkin paljon olla hyvin omantyylisiä ja erottua joukosta. Minun kaupunki-Suomessani nimenomaan ei tuijoteta vaikka kadulla kävelisi missä asussa – toista ihmistähän yleensä hätinä vilkaistaan törmäyksen välttämiseksi – ja kännillä voi aina kuitata kaiken. Missään ei esimerkiksi ole näkynyt sellaista määrää omintakeista teinien alakulttuuripukeutumista kuin täällä. Toisaalta suomalainen ehkä keskimääräistä helpommin kuvittelee kaikki ne tuijottavat katseet, jos hän itse sattuu jotenkin erottumaan joukosta. Näytelmä tosin näkyy sijoittuvan menneeseen Suomeen ja yhtenäiskulttuurin aikaan, jonne moni vanhemman polven suomalainen ikävöi ja joka minun sukupolvelleni on jo vieras.

Käsiohjelmassa Turunen kuvaa ahdistuneensa Suomeen paluusta asuttuaan ulkomailla, mutta minut vastaava sai lähinnä arvostamaan entistä enemmän Suomen hyviä puolia. Humanistina toki haluaisin tänne järkevämpiä poliitikkoja ja mm. sivistystä, tiedettä ja kulttuuria arvostavan ilmapiirin, mutta tilanne tuntuu kaikkialla länsimaissa olevan tällä hetkellä yhtä huono. Unkarissa asuminen juurrutti minuun small talkia, ja sen jälkeen olen kiinnittänyt uudella lailla huomiota suomalaistenkin yllättävän hyvään kykyyn jutella spontaanisti kassajonossa. Nykysuomalaisten mörökölliyttä parjataan usein syyttä suotta. Tuttavapiirissäni on monin paikoin kyllästytty mm. perinteiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan ja alettu juhlia hauskemmin tavoin. Toisaalta olen ehkä sen verran introvertti ja mörökölli itsekin, etten myöskään ikävöi eteläeurooppalaista ylitsevuotavaa sosiaalisuutta, joka tunkee omaan tilaani silloinkin kun en sitä kaipaa.

Tavallisuuden aave nähdään Tampereella vielä keskiviikkona 3.8., ja se palaa yleisön pyynnöstä Q-teatteriin syksyllä 2017.

Teatterikesän ennakkotunnelmia ja suosituksia

Tampere huomio, Teatterikesä lähestyy!

Yritin tänä kesänä rahtusen rajoittaa lippuhankintojani. Siedän huonosti lämpöä enkä ole parhaimmillani kesällä tai varsinkaan heinä-elokuun kuumuudessa, joten viikon teatteriputki ei ole optimaalinen harrastus näihin aikoihin. Teatterikesässä on kuitenkin niin paljon vänkää ohjelmaa, että menoja valikoitui tiistaista perjantaihin vähintään yksi per päivä.

Yritin pitää valintani kevyehköinä, hauskoina ja blogin aihetta mukaillen musiikkipitoisina. Klockriketeaternin Play Rape on suurin poikkeus tästä, mutta täytyyhän yksi vuoden puhutuimmista esityksistä tsekata. Ohjelmateltasta suosittelen ainakin Eeva Kontu feat. Lauri Viita -konserttia ja Kapsäkin Lintukotoa, jonka näin huhtikuussa (linkki arvosteluuni). Off-Tampere-esityksistä en osaa varmasti suositella kuin Pyynikin Taivaan tulia, jonka ensi-illassa olin kutsuvieraan avecina. Se ei ole kesäteatterin tavallisin puskafarssi, vaan keveähköä suomalaista draamaa ripauksella jännitystä ja huumoria. Käsikirjoitus on sujuva ja vaihdot viihdyttäviä, ja arvostin varsinkin humalaisuuden kuvausta. Kerrankin uskottavia juoppoja, jotka eivät aiheuttaneet myötähäpeää! Noin muuten Off-Tampereen valikoima näyttää hyvin, kuinka valtavan paljon erilaista teatteria Pirkanmaalla on (varsinkin?) kesäisin.

Teatterikesän Pääohjelmiston esitykset taas voisi karkeasti, kärjistäen ja täysin mututuntumalla jaotella neljään kategoriaan.


Ote yhteiskunnasta:
ma & ti: Eduskunta III
ti & ke: Maa-Tuska
ke & to: Tar Baby
to & pe: Play Rape
la & su: Minun Palestiinani

Ihmisyyden syövereitä:
ma & ti: Rose Rose Rose
ti & ke: Tavallisuuden aave
ke & to: Transformations
pe & la: Onnellisuuden tasavalta
pe & la: Mávurinn / Lokki
pe & la: Razbijeni krčag / Rikottu ruukku
la & su: Förvandlingen

l'art pour l'art:
ti & ke: The Grimm Book of Horrors
ke & to: When I Die
to & pe: Retrospektiivi
to & pe: Super Sunday
la & su: Hipsterit
Ihmissuhteet saattavat olla perCstä tai sitten ei:
ma & ti: I'm Doing This For You
ma & ti: Ruska
pe & la: Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa

Viimeinen kategoriani taitaa olla ainoa, johon minulla ei ole lippuja. Itse asiassa en aivan tarkalleen muista, mihin kaikkeen varasin liput, mutta sitten se selviää.

Eikä merta enää ole – Meriteatteri 2015

Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi

Heinäkuussa näkemäni Meriteatterin Lähtö-trilogian kolmas osa kertoi siitä, miten silliä, työtä, elämäntapaa ja kokonaista yhteisöä ei yhtäkkiä enää ole. Suuret sillisaaliit ovat historiaa ja meret on kalastettu tyhjiin. Kun meri lakkaa olemasta elinkeino ja rakkaus, mitä silloin tehdään? Lähdetään Amerikkaan, etsitään uusia töitä, tartutaan pulloon, kävellään mereen, löydetään uusia unelmia, päämääriä ja uusi identiteetti.

Toteutus oli tuttua, taattua Meriteatterin laatua: yksinkertaista mutta tehokasta, hiljaista mutta sitäkin painokkaampaa, itkettävän hauskaa mutta traagista. Röölän sillisataman elämäntarinat piirtyivät näyttämölle hyvin pienillä keinoilla ja pelkistetysti. Elämä, rakkaus ja kuolema vuorottelivat tarinassa. Nimibiisi soi päässäni vieläkin.

Miltei vanhuudenhöperön päähenkilön (ihana Vera Veiskola) muistelu nuorelle kysyjälle toi näkyviin kontrastin muistelun ja tapahtumien konkreettisen esittämisen välillä. Vaikka teatteri kuinka yrittää tuoda menneisyyden lavalle silmiemme eteen, emme kuitenkaan todella voi tietää, millaista oli kun meri ei enää ollut sama. Samalla kohtaus toi pientä itseironiaa tarinaan kyseenalaistamalla menneiden muistelun tarpeen ja työryhmän itsensä kaltaiset uteliaat nuoret ihmiset, jotka luovat muistoista kokeellisia taideprojekteja. Käsikirjoittaja Anni Mikkelsson vaikutti kirjoittaneen itsensä mukaan näytelmän loppuun ja pohtivan näytelmän teon oikeutusta – miltei pyytävän anteeksi haastatelluilta, ettei teatteri voi tehdä heidän hyväkseen enempää. (Myöhemmin Teatterikesässä näkemäni islantilais-brittiläinen Petra käsitteli samaa aihetta kokonaisen näytelmän verran.)

Sillikeskus Dikseliin tutustuin nyt ensimmäistä kertaa. Vanha sillitehtaan rakennus sopi Meriteatterin esiintymispaikaksi kuin unelma, mutta rakennuksessa toimiva sillinkalastusmuseo oli itsessäänkin jo mielenkiintoinen. Suosittelen vierailua, mikäli liikutte Röölän vierasvenesataman suunnalla. Sinne pääsee Naantalista bussilla pari kertaa päivässä, mutta Dikselin aukioloajat kannattaa varmistaa etukäteen. Vieressä on myös hyvä ravintola.

Luontoäitikin osallistui sen illan teatteriesitykseen harvinaisen draamantajuisella ukonilmalla. Juuri erään hahmon kuoltua kuului sotaisaa jyminää ja valot äkkiä sammuivat. Vasta pimeydestä kuulunut vieno "Me joudutaan varmaan keskeyttämään esitys hetkeksi" paljasti, että blackout ei kuulunutkaan tehosteisiin vaan johtui sähkökatkosta. Sähköt onneksi palasivat ennen kuin katsojia ehdittiin edes ohjata ulos, joten esitys pääsi jatkumaan isommitta keskeytyksittä. Muutama hyvin ajoitettu jyrähdys vielä kuului, ja yhden kohtauksen ajaksi hetkellinen kaatosade sillitehtaan peltikatolle loi saliin kohisevan äänivallin. Yleisöllä oli hauskaa, ja näyttelijät livauttelivat sekaan tilanteisiin sopivaa improvisaatiota.

Perjantaina 7. elokuuta Meriteatterin jäseniä osallistui Tampereen Teatterikesään tuomalla Encorebaanalle ravintolakonsertin Minun kuljeksiva elämäni - uusia teatterilauluja. Jouduin lähtemään ennen viimeistä kappaletta ehtiäkseni toiseen esitykseen, mikä harmitti, koska viimeinen kappale olisi ollut trilogian ensimmäisen osan nimibiisi enkä ole sitä kuullut. Muukin ohjelmisto oli silti vakuuttavaa. Varsinkin Haurela-nimisestä vanhemmasta esityksestä olevat kappaleet herättivät mielenkiintoni. Idea vaikutti biisien perusteella samantapaiselta kuin Turun kaupunginteatterin Seilissä, mutta Haurelan kappaleet nostivat ihon kananlihalle paljon voimakkaammin. Meriteatterilaisilla on hiljaiseksi pistävä kyky tuoda laulujen ihmiskohtalot kuulijaa lähelle, saada ne vaikuttamaan hyvin konstailemattomilta ja todellisilta. Kuin kuuntelisin ystävän elämäntarinaa enkä fiktiivistä laulua.

Trilogian kakkososa Laulu on meren laulu nähdään muuten Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamolla viikonloppuna 23.-25.10.2015. Näin esityksen keväällä Tampereella, enkä voi kuin suositella lämpimästi, suorastaan kuumasti.

Teatterikesä 2015: Petra

Sain esitykseen lehdistölipun.

"Rouva Petra Sveinsdóttirilla oli elämässään erikoinen intohimon kohde: kivet. Hänen kivikokoelmastaan muodostui suurin yksityinen mineraalikokoelma maailmassa. Niin suuri, että se päätyi museoksi asti. --- Teatterintekijä Pétur Ármannsson inspiroitui persoonallisesta isomummostaan ja alkoi keräillä paloja yhteisestä menneisyydestä tuodakseen niitä näkyville – aivan kuten Petra kiviä. Syntyi sympaattinen ja valtavan hieno, pieni suuri esitys muistoista, suvun tarinoista, taiteen tekemisestäkin."
(Teatterikesän esittelyteksti)

Petran aluksi näyttelijä Brogan Davison tuli pahoittelemaan, että esitystä ei voi nyt esittää aiotussa muodossa, koska Pétur on lukittautunut hotellihuoneeseensa eikä suostu esiintymään. Onneksi muu työryhmä on valmis auttamaan, ettei yleisön tarvitse lähteä kotiin tyhjin käsin.

Alun hämmennyksen jälkeen esitys alkaa avautua näytelmäksi näytelmän tekemisestä, syntyvaiheista ja elämäkertateatterin etiikasta. Elämänsä aikana pari tonnia kiviä kerännyt mummo on lähtökohta, jonka varaan kaikki rakentuu. Brogan itse yrittää kertoa koskettavaa, rehellistä tarinaa Petrasta materiaalinaan kotivideot ja valokuvat. Kolbeinn Arnbjörnsson korostaa olevansa koulutettu ammattinäyttelijä, haluaa tuoda lavalle luovuutta ja huumoria ja pystyy hätinä pitämään egonsa kurissa. Hjalti Jón Sverrisson on muusikko, joka aina puhumaan päästessään keskittyy omiin näkökulmiinsa ja omaan kokemukseensa. Islantilais-brittiläinen seurue tuo lavalle omalaatuista mutta brittihenkisen kuivaa ja vähäeleistä huumoria, ja onnistuu samalla kuvaamaan teatterinteon koko prosessin sudenkuoppineen ja outoine persoonineen

Toteutus on ajatuksia herättävä, suorapuheinen ja terävän hauska, eikä absurdeiltakaan hetkiltä vältytä. Tarkoituksella koulunäytelmää tai esitelmää muistuttavat kömpelöt piirteet naurattavat, ja ammattinäyttelijän tiedostamaton itserakkaus parodioi mainiosti Suurta Taidetta (TM) tekeviä tyyppejä. Teatterikesän hetkittäisen übertaiteellisuuden lopuksi oli ihan piristävää nähdä sankarin loikkivan lavalle laulamaan islantilaiseksi haltiaksi pukeutuneena "tuomaan uutta näkökulmaa".

Ääneen luetun ohjaajan making of -päiväkirjan kautta tarkastellaan elämäkertateatterin oikeutusta. Ensin into kertoa ihmisen merkittävästä elämästä elää voimakkaana, mutta projektin edetessä mukaan astuu epäilyä. Onko hyväksikäyttöä tehdä toisen ihmisen elämästä taidetta ja esitellä se kaikelle kansalle? Haluanko avata oman suhteeni toiseen ihmiseen kokonaiseksi näytelmäksi? Tekstissä ja ohjaajan anteeksipyyntökirjeessä kritisoitiin ohimennen myös katsojia, jotka olivat tulleet katsomaan näytelmää todellisen henkilön elämästä. Mitä kumman tirkistelijöitä te olette? Odotitteko jotain suurta taidetta tavallisen ihmisen elämästä? Tunkekaa kuulkaa teatteri perseeseenne ja kutsukaa sitä taiteeksi!

Kokonaisuus oli mahdottoman sympaattinen ja herttainen. Metateatteri on välillä vähän kulunut näkökulma, mutta Petra tarttui siihen reippaasti ja liioitellulla rehellisyydellä. Lopussa ohjaajakin saatiin paikalle, mutta odotin lopulta jotenkin enemmän, jonkinlaista huippukohtaa tai välähdystä tai yhtenäistä ajatusta. Nyt esitys vain, no, loppui. Ehkä se toisaalta sopii elämäkertateemaan, koska harvoinpa elämässä draamallinen ajoitus osuu kohdilleen.

Teatterikesä 2015: Harmony Sisters / A Bebop Story

Sain esityksiin lehdistöliput.

Lauantain teatteriputkeni alkoi Riihimäen teatterin musikaalilla Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret. Harmikseni työasiat estivät minua katsomasta toista näytöstä, joten tämä bloggaus on nyt ensimmäisen puoliskon perusteella kirjoitettu. Paikalla olleet tuttavat kuitenkin kertoivat tason pysyneen samana läpi esityksen.

Etukäteen oletin, että kyseessä on tyypillinen suomalainen jukebox-musikaali, jonka päämäärä on tarjoilla nostalgiaa ja tuttuja lauluja löyhän juonen varjolla ja siten houkutella paikalle mahdollisimman monta bussilastillista mummoja. Yllätyin iloisesti, kun Kolmannen valtakunnan sisaret paljastuikin kunnianhimoisesti ja ajatuksella tehdyksi musikaaliksi. Laulut toki soivat (ja kauniisti soivatkin!), mutta pääosassa oli tarinankerronta. Mummot varmasti tykkäsivät, mutta niin tykkäsin minäkin.

Elina Snicker on kirjoittanut kirpeällä huumorilla maustetun käsikirjoituksen, joka pohjautuu tositapahtumiin mutta ottaa taiteilijan vapauksia. Valtosen sisartrion teini-ikä käydään läpi surkuhupaisana sirkusesityksenä, jota ajan fiktio ja tyttöjen unelmat maustavat. Tarina etenee jouhevasti ensimmäisiin esiintymisiin, suurempaan kuuluisuuteen, sotarintamalle ja sinisilmäiselle kiertueelle Natsi-Saksaan. Yhtäkkiä Harmony Sistersistä on huomaamattaan tullut natsismia markkinoiva edustusyhtye ja osa Hitlerin propagandakoneistoa. Vauhti on miltei kabareemainen, samoin esitystyyli, mutta vakavasti otettavaa sisältöä on runsain mitoin.

Kaikkea maustaa sympaattinen, hieman mustansävyinen ja ironinen huumori, jota syntyy arkisista kommelluksista ja poliittisesta kömpelyydestä. Niinpä tyttöjen ensimmäiset esiintymisasut syntyvät työväentalon ullakon vanhasta kommunistilipusta, ja Saksassa epäonninen Hitler-patsas menettää nenänsä. Mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä traagisempia sävyjä huumori saa.

Ainakin ensimmäinen puolisko jättää vielä avoimeksi, tajuavatko neidit Valtonen, mihin he ovat Saksan-kiertueellaan joutuneet. Ehkä raha ja maine sokeuttavat, ehkä ystävällismielisen valtion toimia ei haluta nähdä, ehkä merkkejä ei vain nähnyt niin hyvin kuin nyt jälkiviisaana. Musikaali käsittelee samalla koko Suomen arkaa suhdetta Saksaan ja Hitleriin.

Vera Valtonen (vaikuttava Petriikka Pohjanheimo) on sisaruksista vanhin, vastuuntuntoisin ja vakain, mutta veikkaisin hänenkin saaneen osansa elämän heittelystä toisessa puoliskossa. Mairea näytelleellä Maija Siljanderilla oli upea tumma ääni ja ihailtava heittäytyminen rooliin. Pia Piltz oli minulle ennestään tuttu Tampereen Teatterin Les Misérablesista, ja hän oli hurmaavan menevä Raija Valtonen, nuorin ja turhamaisin sisarista.

Jonna Kuittisen lavastus oli hyvin yksinkertainen mutta toimiva. Pyörivä häkkyrä keskellä näyttämöä muuntui milloin miksikin rakennukseksi tai autoksi, ja loput hoituivat monipuolisesti käytetyillä paperilakanoilla, pyykkinaruilla ja pienellä rekvisiitalla. Pieni budjetti tunnetusti saa luovuuden kukkimaan, mutta vaikutelma onnistui silti välttämään kotikutoisuuden ja pahvisuuden.

***

Illalla suuntasin katsomaan hollantilaista modernia musiikkiteatteriesitystä nimeltä A Bebop Story (Een Bebop verhaal). Mahdollisesti fiktiivisen Lars Doberman -bändin näyttelijät olivat todella monilahjakkaita, ja kuulin muutamankin katsojan toteavan esityksen jälkeen, että heidän keikalleen menisi ihan mielellään. Jammailu oli tarttuvaa, elekieli ja äänenkäyttö pitkälle harkitun koomista. Puvustus oli niin ihanan överiä että hipsteritkin olisivat siitä kateellisia. Vietin ison osan ajasta ihaillen yhden tyypin punaisia housuja. Kikkailu viihdytti, ja näyttelijän taito matkia oman puheensa kaikua jäi mieleeni.

Esityksen tarina ja merkitys sen sijaan eivät avautuneet minulle. En tunne jazzia tai esityksen inspiroinutta Chet Bakeria kuin nimeltä, joten mahdollinen elämäkerrallisuus jäi pimentoon. Pitkästä aikaa tunsin olevani täysin pihalla siitä, mitä lavalla on meneillään ja miten mikään liittyy mihinkään. Siinä tuli venytettyä äärimmilleen ihmisen taipumus tarinallistaa näkemäänsä ja nähdä siinä logiikkaa. Tuloksena näin jonkinlaisen tutkielman cooliudesta ja noloudesta (nonchalant ja awkward) ja niiden välisestä hienonhienosta rajasta. Myös julkisuus ja julkkiksen tapa esiintyä julkisuudessa kävivät valokeilassa.

Teatterikesä 2015: Vallankumous

Sain esitykseen lehdistölipun.

KOM-teatterin Vallankumous oli tänä vuonna se esitys, jota en ehtinyt näkemään varsinaisen esityskautensa aikana ja jonka tulosta Tampereelle olin erityisen iloinen. Juha Siltasen luoma ja Lauri Maijalan ohjaama räiskyvä musikaali sisar Josefiina Huttusen ihmeellisestä elämästä ei pettänyt odotuksiani.

Vaatimaton mutta hyvänä puhujana kunnostautunut muotiliikkeen omistajaneiti (upea Pirkko Hämäläinen) joutuu puolivahingossa mukaan kristillis-sosialistiseen kulttuurivallankumoukseen Helsingissä 1917. Aavistuksenomaisesti suuruudenhullu juristi Jean Boldt (Pekka Valkeejärvi) nappaa sisar Huttusen aatteensa äänitorveksi, mutta kuten Suomen historiasta tiedämme, kaksikon yritys ei onnistu eikä tästä tullut kristillis-sosialistista ihannevaltiota. Duon ympärillä miliisi ja poliisi suhtautuvat menoon hämmentyneen karsaasti ja psykiatri yrittää saada selville, olivatko nuo ihan tolkuissaan. Kysymys jää lopulta auki, mutta väliin mahtuu pienen ihmisjoukon utopistinen seikkailu paremman yhteiskunnan puolesta.

Musiikkinumerot ovat hillittömiä diskokabareerysäyksiä, joissa huiskii ympäriinsä vallankumouksen paidattomia enkeleitä (mahdottoman säteilevä Johannes Holopainen), Kraftwerk-parodiaa, kasarisyntikkateknoa, avautumissooloja ja Finlandiaa, näin muutamia mainitakseni. Koreografiat ovat meneviä ja näyttelijät handlaavat ne hyvin. Valaistus tekee esityksistä varsinaisia shownumeroita ja irrottaa ne todellisuudesta omiksi musiikkivideomaisiksi kokonaisuuksikseen. Vallankumous syntyy ja kukoistaa ikiomassa todellisuudessaan, jossa aate lentää vapaana ja kaikki on mahdollista.

Siinä vähemmän blingissä todellisuudessa kulttuurivallankumoukselliset ovat melko surullinen joukko syrjäytyneitä, mielenterveysongelmaisia ja yksinkertaisia. Barrikadeille nousu tapahtuu valtaamalla Nikolainkirkko sunnuntain jumalanpalveluksen aikaan. Sekään ei saa kansaa nousemaan vallanpitäjiä vastaan, vaan pienen joukon kapina kukistetaan ennen pitkää ja kaikki palaa ennalleen. Vain eräs jatkaa taistelua liittymällä punakaartiin, kun ensimmäinen aate murenee alta.

Surullisia ihmiskohtaloita hauskasti esitettynä.

Teatterikesä 2015: Jorma Uotinen ja Kimmo Pohjonen

Sain esityksiin lehdistöliput.

(Ei, eivät sentään samassa konsertissa, vaikka se varmasti olisi järisyttävä elämys.)

Chanson ei ole ykkössuosikkini musiikkityyleistä, mutta yhdistettynä Jorma Uotiseen siinä on omanlaistaan viehätystä. Peruutuspaikkoja kytänneestä jonosta päätellen moni muukin piti yhdistelmää kiehtovana. Sous le Ciel de Paris - Pariisin taivaan alla olikin tunnelmoiva, viehättävä ja juuri sopivan taiteellinen lauluilta keskiviikoksi, ja ohjelmateltta oli sille täydellinen ympäristö.

Uotinen on ennemmin esiintyjä kuin varsinainen laulaja, mutta yllättävän hyvin laulukin sujui. Hänellä on varsin kaunis ja persoonallinen matala ääni, joka sopii hyvin chansoneihin. Ranskaa osaamattomalle ääntämyskin meni täydestä ja vei tehokkaasti Uotisen nuoruusvuosien Pariisiin. Olen siitä outo, että ranska ei minusta ole kaunis kieli, mutta luo se usein oman tunnelmansa musiikkiin. Kyllähän Keskustorin nupukivet jalkojeni alla muuttuivat tunnin ajaksi pariisilaisbulevardiksi ja muovituolini siroksi kahvilan pöydäksi. Pidin myös välispiikeistä, jossa Uotinen tiivisti suomeksi seuraavan laulun sanat, vieläpä runollisesti ja hauskasti. Esiintyminen oli varsin fyysistä ja dramaattista, mikä täydensi kokonaisuuden. Myös kolmihenkinen bändi oli erinomainen, etenkin pianisti Jari Hakkarainen. Helena Plathan soitti selloa ja Jari Ikkelä huolehti siitä pakollisesta ranskalaisesta haitarisäestyksestä.

***

Torstai-illan haitarinsoitto oli aivan toisesta ääripäästä, vaikka fyysinen meno tässäkin konsertissa oli. En ole ikinä ollut yhtä hikisessä haitarikonsertissa! Haitarista ei minulle ensimmäisenä tule mieleen kovin jännittävä musiikki, mutta Kimmo Pohjosen alkuvoimainen, luihin vyöryvä rytmi on hieman toista maata. Soitin on ilmeisesti itse tuunattu, ja se soi kuin demoni olisi muuttanut sen sisälle mellastamaan. Rummuissa noitui tytär Saana Pohjonen. Tyylilaji vaihteli hevihköstä kansanmusiikkiviitteisiin ja dadaismiin, ja hanuristi itse heilui lavalla kuin muinainen poppamies henkiä manaten. Aika ja paikka katosivat, ja keikan loppupuolella olin jo jokseenkin varma, että teltan tummansininen katto oli muuttunut yötaivaaksi ja sen kulumareiät kirkkaiksi tähdiksi. Pian ympäröivästä aarnimetsästä hyppelehtisi joukko hilpeitä hiisiä ja muutama vuorenpeikkokin jyrähtäisi sanasen.

Lopulta Pohjoset sentään palauttivat meidät Keskustorille, mutta oli se melkoinen show.

Teatterikesä 2015: Perplex ja Sallittu!

Sain esityksiin lehdistölipun.

Teater Viiruksen Perplex korkkasi tämän vuoden Tampereen Teatterikesäni. Viime vuonna näin Viiruksen Där vi en gång flott -esityksen, mutta olin sinä päivänä niin väsynyt ja keskittymiskyvytön, että kaikki pyöri yhtenä ketunkasvoisena massana mielessäni. Viiruksen tyyli on sen verran nopeatempoinen, absurdi ja hämärähkö, että katsoessa ei oikein auta herpaantua hetkeksikään. Ruotsini on hyvin ruosteessa, jos minun pitäisi puhua sitä, mutta ymmärtäminen sujui yllättävänkin hyvin. Suomenkielinen tekstitys tuntui puolet ajasta olevan yhden repliikin jäljessä, minkä lisäksi tekstiä oli liikaa luettavaksi niin nopealla tahdilla.

Käsikirjoitus: Marius von Mayenburg
Ohjaus: Janne Pellinen
Näyttämöllä: Maria Ahlroth, Viktor Idman, Nina Palmgren, Oskar Pöysti
Lavastus ja puvustus: Annina Nevantaus
Valosuunnittelu: Lauri Lundahl
Äänisuunnittelu: Jani Orbinski

Perplex kertoo kahdesta pariskunnasta, joiden ympärillä todellisuus muuttuu jatkuvasti. Yhtäkkiä tämä ei olekaan meidän kotimme vaan noiden, yhtäkkiä minä olen au pair omassa perheessäni, yhtäkkiä tuo ei olekaan mieheni vaan poikani - ja kukaan muu ei huomaa mitään ihmeellistä. Kaikki ympärillä tuntuvat pitävän tilannetta itsestäänselvyytenä ja käyttäytyvät kuin hämmentynyt olisi tulossa hulluksi. Tämä on yksi vakioaiheista ainakin minun painajaisissani, mutta näytelmän hahmot sopeutuvat tilanteisiin yllättävän nopeasti ja näyttävät hetken kuluttua jo unohtaneen, että mitään erikoista tapahtui. Tilanteet pyörivät eteenpäin surrealistisina, keskustelut kiertävät kehää, mikään äsken sanottu tai tapahtunut ei välttämättä pidäkään enää paikkaansa, ja koko ajan joku on vähän pihalla.

Vaikka elämässä tulee oltua usein vähän pihalla ja saatoin yllätyksekseni samastua muutamiin tilanteisiin, pidin silti eniten teatterin sisäisellä maailmalla leikkivistä kohdista. "Ihan kuin tuolla aivan lähellä istuisi ihmisiä pimeässä tarkkailemassa meitä, kuuntelemassa mitä sanomme ja tuntemassa meidät paremmin kuin me itse" -henkiset lausahdukset toivat kivasti metapohdintaa näyttelijöiden pienen maailman tarkasteluun. Ns. neljäs seinä sai osansa huumorista ja tehtiin hyvinkin näkyväksi.

Myös yhteiskuntakritiikkiä mahtui mukaan. Ihmisten asemat keskinäisessä hierarkiassa muuttuivat lakkaamatta, ja yhtenään joku oli alakynnessä, komennettavana, naljailtavana, sorrettuna ja jopa kuolemaan jätettynä. Itsekkäät ihmiset pohtivat vain sitä, miten selviävät henkisesti kun palveluskunta kuolee viereen vaikka häntä voisi auttaakin. Vaikkei se toki meidän vikamme ole, vika on rakenteissa eikä tämän saman pöydän ääressä nälkään kuolevan auttaminen voi olla juuri meidän velvollisuutemme. Paistetun pekonin tuoksu oli hauska lisäefekti.

Enimmäkseen kuitenkin nauroin. Hahmot olivat parodisen trendikkäitä, pinnallisia ja tyhmiä, ja hämmentyneet keskustelut valloittivat pienillä nokkeluuksilla. Kummalliset kohtaamiset, keskustelut ja ilmiöt naurattivat surrealismissaan. Koskaan ei voinut olla varma, mitä tapahtuu seuraavaksi. Hirviasuisen ystävänsä kanssa yllättävää seksiä harrastanut mies saattaa äkkiä haluta muuttaa hirven kanssa elämään yksinkertaista eräelämää. Trendikkääksi mutta persoonattomaksi asunnoksi lavastettu näyttämö korosti pintaliitotunnelmaa. Ripaus vintagea kuului olennaisesti asiaan, ja vietin suuren osan esityksestä ihailemalla Judithin housuja.

Kukaan meistä ei ilmeisesti oikeasti elä sellaista elämää ja ole sellainen kuin kuvittelee.

***

Perplexin jälkeen istuin hetken Tillikan terassilla ja jatkoin sitten ohjelmatelttaan kuuntelemaan Sallittu! -konserttia. Viiden naisen ja kolmihenkisen bändin keikka yllätti positiivisesti, varsinkin kauniisti yhteen soljuvat voimakkaat lauluäänet. Jazzahtava, bluesahtava ja kansanmusiikkimainen soundi loi unenomaisen tunnelman telttaan. Meno muistutti Kitkeriä Neitsyitä mutta vähemmällä itseironialla ja enemmällä elämänläheisyydellä. Ohjelmiston loppupuoli oli ehkä turhan äitiys- ja naiseuskeskeistä makuuni, ja aloinkin pohtia, millainen olisi miesten vastaava konsertti. Isyys, yhteiskunnan odotukset, arkielämä, identiteetti ja työsyrjintä kerrottaisiin sydän karrella avoimiksi, ja sitten taas laulettaisiin hetki, kauniisti.

Laulu: Laura Malmivaara, Maija Kaunismaa, Eeva Soivio, Sanna Hietala ja Eeppi Ursin
Bändi: Zarkus Poussa (lyömäsoittimet), Eeva Koivusalo (basso) ja Juha Kuoppala (koskettimet

Säveltänyt Maija Kaunismaa
Sanoittanut Anna Krogerus
Sovittanut Eeppi Ursin

Teatterikesä 2014: Pop Slut ja Carola-lauluilta

Sain esityksiin lehdistölipun.

Minua harmitti, kun en viime kaudella ehtinyt Koko-teatteriin katsomaan Sara Mellerin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Pop Slutia. Kun Teatterikesä toi sen kotiovelleni, se pääsi heti odotetuimpien esitysten kärkeeni.

Kuva: Emilia Raunio

En pettynyt. Semifeministisessä kabareespektaakkelissa viisi naista esitti starahybridejä, joissa oli havaittavissa piirteitä Britneystä, Rihannasta, Beyoncésta, Madonnasta, Lady Gagasta ja muista poppareista, ajoittain miehistäkin. En ole vuosiin kuunnellut radiota tai katsonut Music Televisionia (onko se enää edes in?), joten olen hyvin huterasti kiinni nykypopissa enkä kaikkia musiikkiviitteitä varmaan edes tunnistanut.

Ajatuksia herättänyt show koostui lauluista, monologeista ja oikeiden poptähtien haastattelupätkistä, joista esiintyjät ottivat kiinni ja käyttivät hahmojensa materiaalina. Pilkan kirves hakkasi niin julkisuudessa annettuja lausuntoja, tv:n talk show -esiintymisiä, koreografioita kuin laulujen sanoituksiakin. Eniten nauroin, kun kovispahistähti lauloi coolina suoraa suomennosta My Humps -kappaleesta. Sanojen naurettavuus ja banaalius avautuu aivan toisella tavalla, kun ne kuulee omalla äidinkielellään. Olen musikaalien puolella jaksanut toitottaa, miten musikaalit monien mielestä kuulostavat paljon paremmilta englanniksi ihan vain siksi, että kliseet ja typeryydet menevät vieraalla kielellä helpommin ohi korvien. Samoin Beyoncén Cater 2 U Sara Mellerin herättelevänä suorana suomennoksena oli mieleenpainuva kokemus. Tätäkö radiot kaikkialla todella soittavat? Tätäkö me kuuntelemme ihan tyytyväisinä ja sen kummemmin ajattelematta?

Pop Slut kulki jossakin parodian ja pastissin välimaastossa, sekä kunnioittaen että pilkaten ja uusia näkökulmia antaen. Kukaan ei voi kieltää, etteikö vaikkapa Madonna olisi tehnyt kovasti töitä ja luonut hienon uran, mutta julkisuuskuvan ylläpitoon kuuluu joskus absurdejakin puolia. Esitys nostaa naisia toisaalta vahvoiksi roolimalleiksi mutta kyseenalaistaa samalla sen, onko puolialastomana lavalla vääntelehtiminen todella vapauden ilmentymä. Onko se staralle luonnollinen olotila, osa julkisuuskuvaa, halua kohahduttaa vai vain alistumista median ja ihonnälkäisten rahoittajien vaatimuksille? Onko stara todella juuri sellainen kuin itse haluaa olla vai vain markkinakoneiston hyväkseen käyttämä ratas? Onko hän subjekti vai objekti?

Kuva: Miikka Lommi

Lopussa, parisuhdeväkivallan ja huoltajuuskiistojen jälkeen, esiintyjät pesivät lavalla kasvonsa ämpäreissä, irrottivat peruukkinsa ja konkreettisesti paljastivat tavallisen ihmisen maskin takana. Meikittöminä ja haavoittuvaisen oloisina jokainen nainen palasi omaksi itsekseen ja kävi vuorollaan kertomassa sillä hetkellä mielessä olevat pelkonsa ja haaveensa. Ajatuksena se kuulostaa minusta teennäiseltä ja yleisöä kosiskelevalta, mutta kerrankin kyyninen minäni hiljeni ja antoi naisten palata inhimillisiksi olennoiksi, joilla on tunteet ja oma elämä, joista katsoja ei tiedä lopulta yhtään mitään. Korostuskeino toimi. Samahan pätee julkkiksiinkin: liian usein fanit unohtavat, että vaikkapa Lady Gagan häröjen vaatteiden alla todella on tunteva ihminen, jolla on ihan ikioma elämänsä. Tätä näkee jo musikaalinäyttelijöidenkin faneja seuratessa.

Niin, ne naiset. En tiedä, kuka esitti ketä, mutta Rosanna Kemppi, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Annika Poijärvi ja Kreeta Salminen vetivät roolinsa täysillä ja rokkasivat. Asenne ja sitä myöten tunnelma olivat aivan upeat ja leidit saivat ansaittuja hurrauksia. Lauluääni ei aina ollut riittää kappaleisiin, mutta yleisölle teki todennäköisesti hyvääkin kuulla laulut ilman autotunea esitettyinä. Osaltaan se ehkä herätteli siihen, kuinka tuotteistettuja paketteja popstarat todella ovat. Ehkäpä suosikkini oli kurvikas badass-Beyoncé, jonka faniksi ryhtyisin (pienin varauksin) milloin tahansa.

Jos saatte mahdollisuuden, menkää katsomaan Pop Slut.

Kuva: Harri Hinkka

Hieman toivuttuani suuntasin Keskustorille Ohjelmateltan Maailmannainen-lauluiltaan, jossa Kirsi Tarvainen ja Turun kaupunginteatterin bändi esittivät Carolan kappaleita. En tiennyt etukäteen Carolasta juuri muuta kuin nimen ja pari hittiä, mutta jo Tarvaisen äänen takia kannattaa yleensä lähteä baanalle.

Tunnelma teltassa oli vuoroin hartaan liikuttunut, vuoroin miltei riehakas. Ja Kirsi Tarvainen laulamassa Bond-tunnariklassikkoa You Only Live Twice! Tykkäsin. Tarvaisen syvä ääni sopi jazzahtaviin iskelmäkappaleisiin hyvin, ja taustalla bändi soitti kaikkia mahdollisia puhaltimia ja kilistimiä. Musiikki vaihteli balladista rhythm'n'bluesiin ja iskelmään. Käännöksistä kiinnostuneena minusta oli hauska nähdä livenä Mikko Koivusalo, joka pianon ja kitaran soiton lisäksi oli suomentanut muutamia konsertin kappaleista.

Laulujen lomassa Tarvainen ja kumppanit sanailivat hieman Carolan elämästä, urasta ja musiikista ja kertoivat hauskoja anekdootteja. Pop Slutin jälkeen oli vielä erityisen kiinnostavaa kuunnella tarinaa tämän aikansa laulajatähden urasta ja julkisuuskuvasta.

Ohjelmateltta paljastui yllättävän viihtyisäksi ja tunnelmalliseksi paikaksi, hieman kuin vanhanajan sirkukseksi. Kaljatelttafiilistä ei tullut ja äänenvoimakkuuskin oli juuri sopiva herkille korvilleni. Vain takamukseni kirosi, koska olin juuri viettänyt edelliset 1,5 tuntia TTT-klubin puisella baarijakkaralla, ja kaksi tuntia lisää teltan puupenkillä aiheutti lievää jumittumista.

Teatterikesä 2014: Ponorela lokomotiva ja Miehen kuolema

Sain esitykseen lehdistölipun.

Keskiviikkona vietin vähän artsymman päivän. Aloitin slovenialaisella Ponorela lokomotivalla ("hullu veturi"), joka vaikutti olevan se jokaiselle itseään kunnioittavalle kulttuurifestarille pakollinen Todella Outo Taidepläjäys. Puolitoistatuntisen näytelmän ytimessä on kaksi näyttelijää pianoineen, joilla he luovat mm. höyryveturin liikkumista kuvaavat äänet, säestävät eri hahmojen omaelämäkerrallisia laulunpätkiä ja tunnelmoivat.

Absurdi tarina sijoittuu veturiin ja kertoo junankuljettajasta ja lämmittäjästä, joista kumpikin paljastuu kuuluisaksi murhaajaksi. Rikollisen ammattiinsa kyllästyneinä he päättävät tehdä itsemurhan törmäämällä täyttä vauhtia toiseen junaan. Yhä vauhtiaan kiihdyttävään veturiin ilmestyvät vanhemman konnan vaimo Erna ja nuoremman kihlattu Julia, johon myös vanhempi mies on rakastunut. Seuraa pientä neliödraamaa, kunnes nuori nainen antaa nolaavat lähtöpassit vanhemmalle kuin nuori näyttelijä hiipuvalle tähdelle ikään. Hieman myöhemmin veturiin putkahtaa sekalainen lauma alusvaatteisia matkustajia, jotka lisäävät oman panoksensa kaaokseen.

Näytelmä toi mieleeni yhdistelmän Tsehovin Lokkia ja Kotiteollisuuden Kummitusjuna-videota. Tunnelma on kaoottinen, impulsiivinen ja meluisa. Kaikilla on eksistentiaalinen kriisi, joka hyvin pitkinä sekunteina ennen törmäystä ja kuolemaa aiheuttaa kaikenlaisia primitiivisiä reaktioita. Nuorempi, hiilipölyn peittämä murhaaja virnistelee ympäriinsä kuin mikäkin helvetin syvyyksistä noussut demoni. Vanhempi heittäytyy filosofiseksi, mutta ainakaan tekstityksen perusteella ajatukset eivät ole kovin tajunnanräjäyttäviä. Julia rakastaa iloiten vuoroin kumpaakin miestä, näyttää hennolta ja raikkaalta eikä sitten juuri muuta teekään. Muutenkin naishahmojen osaksi jää olla traagisia, herkkiä ja pahiksiin rakastuneita. Vallalla on viimeistä päivää elävien hurmahenkinen hulluus, ja hetkistä halutaan ottaa kaikki irti. Lopulta lavalle astelee hiljakseen törmäyksen toinen osapuoli, valona pimeydessä hohtava juna numero 50, joka esittää herkän rakkauslaulun.

Ponorela lokomotiva on turhan hidastempoinen, toivottomasti pseudofilosofiaa pyörittelevä näytelmä, jossa on kuitenkin kiinnostavat hetkensä. Groteski kauneus, musta huumori ja intensiivinen tunnelma vetosivat minuun, ja pianosäestys oli toimiva osa tunnelmanluontia.

Jos minun pitäisi nimetä näytelmän teema, sanoisin sen olevan jokin maailmanlopun symboliikka. Mahdollisesti yksittäistä ihmistä koskeva, mahdollisesti koko maailmaa. Törmäsin teatterissa tuttuun, joka ehdotti poliittista teemaa: johdossa on joukko umpikonnia, jotka vievät maataan vauhdilla kohti tuhoa ja nauravat matkalla.

Elämme lopun aikoja, ystävä hyvä. Kaiken päälle Pakkahuoneen penkit simuloivat erinomaisesti neuvostoaikaisia nihkeitä ja epämukavia penkkejä, joita olen jonkin verran kuluttanut Unkarin IC-junien kakkosluokassa.

Pienen hengähdystauon jälkeen suuntasin Frenckelliin, jossa Tanssiteatteri Minimi esitti Miehen kuolemaa. Tästäkään en etukäteen tiennyt mitään, mutta olisi ehkä pitänyt ottaa selvää ja vilkaista edes ohjaajan (Leea Klemola) nimi. Aavistelin pahaa jo, kun katsojat otti vastaan vihreään kokovartalotrikooseen pukeutunut hilpeä mies, joka kostutteli siveltimellä suurta muovista representaatiota naisen sukuelimistä. Meno ei siitä parantunut, vaan sinänsä kiinnostava Kuolio-hahmo ja idea uudesta, paremmasta ihmisestä oli kuorrutettu umpikliseisellä ja mukarohkealla seksillä, alastomuudella ja kiroilulla. Millä vuosikymmenellä tämä on viimeksi ollut teatterissa kohahduttavaa tai edes virkistävä tehokeino? Vaikutelmaksi jäivät erikoisuudentavoittelu, roisius itseisarvona ja tympeä ala-astehuumori. Tavoistani poiketen lähdin väliajalla pois, koska ruokakauppa ja pyykkitupa todennäköisesti olivat vähemmän pitkästyttävää ajanvietettä kuin Miehen kuolema.

Sinänsä huvittavaa, että molemmissa näytelmissä käytettiin "piristeinä" mm. kahden naisen suudelmaa, seksin harrastamista ja pettämistä. Eikö tietyissä taidepiireissä ajatella mitään muuta kuin parittelua?

Teatterikesä 2014: Terveiset Kutturasta

Sain esitykseen lehdistölipun.

 

Ennen esitystä lueskelin käsiohjelmaa toivoen hartaasti, että Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta ei olisi ihan niin Suomi-stereotyypeistä huumorinsa repivä kuin ennalta vaikutti. Osin pelkoni osoittautui oikeaksi, mutta seassa oli myös piristäviä ja oikeasti hauskoja elementtejä.
 

Ei tarvitse mennä kovin kauas Suomen rajojen ulkopuolelle, kun sisällissodat, veriset kapinat ja kansan syvien rivien turhautumisesta nouseva raivo ovat silkkaa todellisuutta. Kun tarpeeksi venytetään, Ukrainan Euromaidan voisi hyvin tapahtua Suomessakin. Kutturassa pohjoinen (=muu) Suomi nousee Helsingin aluepolitiikkaa ja syrjäkylien autioittamista vastaan ja ajaa Helsingin herrat ahtaalle. Syttyy totinen sota, jossa jokaista strategista ABC-huoltoasemaa puolustetaan viimeiseen mieheen. Sotilaat ovat sankarillisia marttyyrejä (ainakin omissa, fiktion kanssa sekoittuvissa mielikuvissaan).
 

Ajatuksena tarina on herkullinen dystopia, jolla on varsin pätevä sanoma. Aluepolitiikka ei ihan toimi Suomessa, politiikassa on paljon mätää, luonto kuolee ja jotain tarttis tehrä. Päänäyttelijät luovat monia ehjiä ja yllättävänkin syvällisiä hahmoja, joiden karikatyyrimäisyyden alla on monta tasoa. Tuntemattoman sotilaan Koskelaa yli kaiken ihannoiva kasvatustieteen nössömaisterialikessu oli suorastaan traaginen hahmo. What would Koskela do?
 

Kutturan huumori sekä osui huumorintajuuni että upposi jo matkalle. Eritteet, inttivitsit ja seksi eivät oikein jaksa enää naurattaa edes tarkoituksellisen huonona huumorina, ja ajoittain meininki muistutti Vääpeli Körmyä heikoimmillaan. Syntyperäisenä stadilaisena, joka ei koskaan ole käynyt Seinäjokea pohjoisempana, lienen myös väärää kohderyhmää saamelaisstereotypioille naurajaksi, koska en tiedä, millaisina lappilaisia "yleensä" pidetään. Ylipäätään maakuntastereotypiat alkavat jo mennä samaan huumorikategoriaan pierujen kanssa. Helsinkiläinen umpiröyhkeä someaddiktisotilas oli sentään suht tuore hahmo, mutta siitäkin muistui mieleen Körmyn juppialokas.

Alikersantti Jesse Purola (Markku Maasilta)

Toisaalta tekstissä oli säännöllisin väliajoin todella hauskoja yksittäisiä heittoja, sanaleikkejä ja ovelia huomioita, joiden voimin jaksoin katsoa läpi toisenkin näytöksen. Eppu Normaalin kutsuminen hämäläiseksi itkuksi, joka saa pahaa-aavistamattoman kuulijan hetkessä juomaan kaiken lähiseudun alkoholin, vetosi minuun. Viittaukset populaarikulttuuriin oli tehty hyvin ja ne toivat tarinaan olennaisen lisän. Myös somalimaahanmuuttaja Abdi osoittautui hauskaksi hahmoksi, joka puhui täysin yleiskielistä suomea, kaivoi parempia korsuja kuin suomalaiset sotahullut yhteensä ja ylipäätään oli todella nähnyt sodan kurjuutta, siinä missä suomalaiset kohkasivat sodan sankarillisuudesta ja näkivät itsensä Korkeajännitteen sankareina.
 

Lavastus (Marie Antikainen) ja valaistus (Mikko Pajanen) loivat unenomaisen tunnelman näytelmään. Moottorikelkkasoturit meinasivat hetkittäin varastaa show'n. Näyttämöä kehysti puolestaan interaktiivinen screeni, jolla vilkkui nettimeemejä, #Euromaidan-twiittejä, valokuvia jatkosodasta ja näytelmän Facebook-sivun tapahtumia. Monesti tylsinä hetkinä jäinkin tuijottelemaan screenin hiljalleen liikkuvia kuvia. Ideaa voisi kehitellä vielä pidemmällekin, koska nyt esimerkiksi Fb-sivulla ei juuri tapahtunut mitään, mutta alku oli lupaava.
 

Huolimatta melko hitaasta ja paikallaan junnaavasta tahdista tarina saatiin kuitenkin niputettua loppuhuipennukseen ilman, että juurikaan teki mieli torkkua. Lavalla ja sen reunoilla oli aina sen verran katsottavaa, että pysyin leikkuukelpoisissakin kohdissa hereillä.

Kuvat © Ville Kokkola / Joensuun kaupunginteatteri

 

Teatterikesä 2014: Somedaymyprincewill.com

Sain esitykseen lehdistölipun.

Bloggaaja on ollut kirjoitustauolla töiden ja aivot sulattavan helteen vuoksi. Kun Tampereen Teatterikesältä tuli kutsu katsomaan esityksiä, oli aivan pakko kaivautua pois pimeästä luolastani. Kylmä suihku, kesämekko sekä korkkarit ja eikun nuuskimaan, mitä kesän parhaalla festarilla on tarjottavanaan!

Maanantaina laskeuduin yliopiston Teatterimonttuun katsomaan hollantilaista Trouble Man -teatteriseuruetta ja heidän esitystään Somedaymyprincewill.com. Sen verran otin selville etukäteen, että kyseessä on maahanmuuttajuutta huumorin ja musiikin kautta käsittelevä kabaree, mutta muu tuli yllätyksenä.

Sadettin Kırmızıyüz ja The Sadists -bändi (Erik van der Horst, Kaspar Schellingerhout ja Viktor Griffioen) aloittavat esityksen hääjuhlien jatkojenjatkoilla, jossa hääbändi soittaa ja morsiamen veli on viimeinen tanssilattialle jäänyt. Pienoisessa laskuhumalassa Sadettin alkaa kertoa omaelämäkerrallista tarinaa siitä, miten hänen sisarensa, Hollannissa turkkilaisille maahanmuuttajavanhemmille syntynyt Sare, on juuri mennyt naimisiin turkkilaisen miehen kanssa ja muuttanut Istanbuliin. Sadettin ja bändin pojat esittävät kaikkia tarinan rooleja ja heittäytyvät muutaman vaihtuvan karvalisäkkeen avulla niin turkkilaiseksi machoksi, hollantilaiseksi poliitikoksi kuin Ninja Turtleseiksikin. Kaiken kabareemeiningin keskellä Sadettin hiljalleen eläytyy siskonsa asemaan, muuttuu nuoreksi maahanmuuttajanaiseksi ja lopulta hääyönä sängyllään istuvaksi morsiameksi. Näin tarina kiertää täyden ympyrän ja näyttää katsojalle sekä perinteisiin pakenevan siskon että länsimaistuneen veljen näkökulman tapahtumiin. Ympärillä tanssivat stereotypiat, maahanmuuttopolitiikka, molemminpuoliset asenneongelmat ja kulttuurierot.

Esityksen energiamäärä on käsittämätön, ja kuitenkin seassa on paljon hiljaisen vaikuttavia kohtia, herkkiä laulunpätkiä ja yhteiskuntakritiikkiä. Sadettinin monologit toimivat esityksen kantavana voimana, jota täydentävät bändiläisten karikatyyrimäisemmät roolihahmot: sisarusten perheenjäsenet, kosijat, anonyymit nettikommentoijat ja nimet Hollannin poliittisesta ja kulttuurielämästä. Saren tarinan ohessa kuvataan maahanmuuttajia, kantaväestöä, uskontoja ja Hollannin maahanmuuttopolitiikkaa osuvalla huumorilla ja ketään naurettavuudelta säästämättä. Esitys ei osoittele, syytä tai tarjoa valmiiksi pureskeltua kuvaa siitä mikä olisi oikein tai väärin, vaan yksinkertaisesti näyttää palasen elämää ja siihen liittyviä ongelmia. Hollannin vapaasta opiskelijaelämästä nauttivan veljen ihmettely, miten kukaan voi haluta pukeutua huntuun ja muuttaa Turkkiin, tuntui alkujaan minulle loogisimmalta omaksuttavalta näkökulmalta, mutta esityksen edetessä ymmärsin yhä enemmän myös siskoa.

Nautin Sadettinin ja kumppanien keitoksesta suuresti. Näyttelijöiden kehonkieli, musiikki ja kaikkensa antaminen olivat mukaansatempaavaa seurattavaa. Nyt seuraavana aamuna päällimmäisenä mielessäni pulpahtelee kuva hämmentyneestä ja onnettomasta Darth Vaderista.

Toinen esitys tänään tiistaina klo 15 Teatterimontussa. Sinne, hopihopi!

Kuvat © Saris & Den Engelsman