Sylityksin – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen suhtauduin lapsettomuudesta kertovaan näytelmään hieman epäluuloisesti. En ole lapsirakas tai mitenkään äitimateriaalia, joten pelkäsin olevani väärää kohderyhmää. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: Sylityksin on ennen kaikkea inhimillinen draamakomedia maustettuna traagisilla sävyillä. Aiheina ovat perhesuhteet ja se, miten jälkikasvun saanti tai saamattomuus tai olemassaolo ihmiseen vaikuttaa. Meitä oli kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta naista, ja me molemmat vuoroin nauroimme katketaksemme tai hiljenimme seuraamaan ihmissuhteen nousua ja tuhoa.

Turbulenssia. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama palkittu näytelmä löytää inhimillisistä tragedioistakin mustaa huumoria, jonka voimin ihminen usein selviää eteenpäin. Jokainen tunnistanee näytelmän avainkohtia elämästään. Ville Majamaan mykistävä monologipurkaus lentokoneessa tiivistää kestohuolestuneen ihmisen suhtautumisen mahdollisesti uhkaavaan tilanteeseen. Pia Piltzin hervoton synnytyssalisaaga parodioi osuvasti ihmisen suhdetta lääketieteeseen ja synnytyksen mystifioimista. Eeva Hakulinen ja Martti Manninen nuoriparina ovat vitsikäs ja samalla surulline esimerkki ihmisistä, joiden elämä pyörii yhden ainoan asian ympärillä. Elisa Piispanen on upean pysäyttävä turvaverkottomana yksinhuoltajaäitinä, jonka käännekohta jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kirsimarja Järvisen passiivis-aggressiivisesta hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia tasoja.

Teksti on paikoin ehkä epätasainen siinä, miten se annostelee komediaa ja realismia, ja episodimaisuus vaivasi minua välillä. Näyttelijöiden ote ei kuitenkaan herpaannu hetkeksikään. Tampereen Teatterissa pesii erinomaisia koomikkoja, jotka naurattamisen jälkeen hetkessä nostattavat kyyneleet katsojan silmiin tai saavat puraisemaan kieltä jännityksestä. Hahmot ovat rahtusen karikatyyrisiä, mutta heidän elämäntilanteensa ovat samastuttavia. Uupumus, yksinäisyys, suojelunhalu, suurimpien toiveiden hiipuminen, eteenpäin pinnistely, elämän tarkoituksen kyseenalaistaminen ja yllättävät tapahtumat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan kaikille. Huumorin seassa on aidon karmivia yksityiskohtia ja ihmismielen mustuutta.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, ja Mika Hiltusen valosuunnittelulla se muuttuu hetkittäin lähes trillerimäiseksi. Tulipahan sekin muistettua, että lapset ovat kauhuelokuvissa suosittu pelottava elementti. Ihailen kerta kerran jälkeen sitä, miten Kuivasto osaa luoda vaivihkaisen stephenkingmäisen tunnelman pelkällä yksittäisellä liikkuvalla lavastuksen osalla. Teatterin taikaan riittää joskus yksi lepattava ikkunaverho.

Jälkifiilikseksi jäi se, miten epäreilua ja ironista elämä joskus on. Itkettäisi, ellei naurattaisi.

ART – Svenskan 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Marc, Serge ja Yvan ovat olleet ystävyksiä jo 15 vuotta ja tuntevat toisensa hyvin. Sitten Serge ostaa kotiinsa kalliin modernin maalauksen, jota Marc pitää naurettavana. Kokovalkoinen taulu aiheuttaa ystävyyteen säröjä, jotka kasvavat, leviävät ja johtavat sanoihin, joita ei enää saa sanomattomiksi.

Yasmina Rezan vuonna 1994 kantaesitetty komedia käsittelee kahta ajatonta aihetta: ihmissuhteita ja taidetta. Olen muutama vuosi sitten nähnyt Tampereen Teatterin version ja se vetosi taiteentutkijaminääni, joten odotin Paul Garringtonin ohjaamalta Svenska Teaternin ARTilta jotain samantapaista. ART kuitenkin yllätti, sillä tällä kertaa ainakin minulle nousi etusijalle nimenomaan ystävysten välinen monimutkainen ihmissuhdekuvio. Miten nämä kolme ovat alun perin ystävystyneet? Millaisia ihmisiä he ovat olleet 15 vuotta sitten? Eivätkö he ole huomanneet itsensä ja toistensa muuttuvan ihmisinä, vai ovatko he aina olleet tuollaisia? Yhtäkkiä kolmikon kaikki 15 vuoden aikana mieleen kaihertamaan jääneet ristiriidat, loukkaantumiset ja sanomatta jättämiset nousevat pintaan, ja syynä on ystävän maun kyseenalaistaminen ja sille nauraminen. Monenlaisia mielipide-eroja siedetään, mutta toisen rakastaman taideteoksen kutsuminen naurettavaksi paskaksi näemmä osuu johonkin hermoon. Kukaan ei halua kuulla että hänen makunsa on huono, saati joutua naurun kohteeksi.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Hillitty ja sivistynyt Serge (Mikael Andersson) pitää itseään taiteentuntijana, kun taas Marc viihtyy mieluummin helposti ymmärrettävän taiteen kuten maisemamaalausten parissa, jos nyt ylipäätään taidetta sattuu harrastamaan. Simon Hägerin esittämä Marc nousi minulle esityksen kiinnostavimmaksi hahmoksi. Suorasanaisuuden ja naurun taustalla tuntuu häilyvän epävarmuutta, joka purkautuu kovapintaisen esittämisenä ja hyökkäävänä asenteena. Marc ei tunnu suhtautuvan avopuolisoonsa erityisen lämpimästi, mutta Sergen kritisoidessa avokkia Marc puolustaa naismakuaan raivokkaasti. Kiista taidemausta muuttuu erilaisten elämänarvojen painiksi, jossa ihmisistä nousevat pintaan uudet puolet.

Eniten tunnistan itseäni Yvan-parassa (Max Forsman), jolle jokainen konflikti tuottaa liki fyysistä kipua. Epäonnekseen hän on ympäröinyt itsensä voimakastahtoisilla ihmisillä, jotka eivät arkaile riidellä. Kun hän vihdoin saa jätettyä äitinsä ja morsiamensa välisen draaman hetkeksi taakseen, hän astuu suoraan keskelle Sergen ja Marcin paisuvaa riitaa. Yvan on herkkä, miellyttämishaluinen ja mukautuva, muttei tällä kertaa voi miellyttää molempia ystäviään, vaan nämä yrittävät pakottaa hänet valitsemaan puolensa.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Katsojalle kaikki tämä on toki hauskaa. Rezan kirjoittama keskinäinen sanailu ja omaa näkökulmaa puolustavat monologit iskevät vaivihkaa maaliinsa, ja vaikka tilanteet ovat hullunkurisen liioiteltuja, jokainen tunnistanee niissä itsensä ja lähimmäisensä. Andersson, Forsman ja Häger ovat hahmojensa pikkusieluisen dramaattisuuden äärellä ilmeikkäitä koomikkoja. Puolitoistatuntinen näytelmä hujahtaa ohi hetkessä. ART on siinä mielessä hyvää ruotsinharjoitusta, että kolmikko toistelee paljon toistensa sanoja ja fraaseja, ja Svenskanin tekstityssysteemi on laadukas.

Erik Salvesen on luonut hillityn maskuliinisen lavastuksen, joka muuttuu nopeasti tunnelmasta toiseen Tom Laurmaan valaistuksilla. Näkemässäni päivänäytöksessä käytettiin kauniisti valaistuksena ja lavasteena teatterisalin suurta ikkunaa, josta lankesi näyttämölle sateisen syyspäivän harmaa valo kuin tilauksesta. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten sama toimii iltaesityksissä. Salvesen on pukenut trion aistikkaasti edustamaan hieman eri tyylisuuntia: Yvan muistuttaa hieman nuhjuista hipsteriä, Marcissa on jotain 2010-luvun juppimaista ja Sergen klassiset poolopaita ja pikkutakki ovat kuin suoraan viereisen Stockmannin vapaa-aikakuvastosta. Juomina on viiniä ja konjakkia, ravintolaehdotukset ovat sieltä kalliimmasta päästä. Hienostuneissa kulisseissaan kolme miestä äityy tappelemaan kuin kakarat, vääntämään samoista asioista uudelleen ja uudelleen ja murjottamaan toisilleen.

Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Amos-näyttämön aulassa on muuten näytteillä taideteoksia, jotka yleensä ovat teatterissa henkilökunnan puolella. Teosesittelyssä piipahtanut Simon Häger harrastaa taideteosten entisöintiä, ja monet teatterin aulan maalauksista ovat hänen restauroimiaan.

Esityksiä on vain 1.12. asti, joten lippuja haluavan kannattaa pistää vauhtia itseensä!

Juurihoito – Tampere 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Miika Nousiaisen kieron nyrjähtänyt musta huumori yleensä vetoaa minuun, eikä Tampereen Teatterin uusi Juurihoito-sovitus ollut poikkeus. Mikko Kanninen on sovittanut ja ohjannut onnistuneen uuden version Kansallisteatterissa kantaesitetystä näytelmästä, jossa kaksi veljestä lähtee etsimään isäänsä ja samalla sukunsa juuria. Matkalla vastaan tulee Nousiaiselle tyypillisiä vinkeitä persoonia ja lennokkaita käänteitä, joista monissa tiivistyy suomalaisia arkkityyppejä. Kuin ohimennen pureudutaan myös yhteiskunnan ja monen sukuhistorian tabuihin: mielenterveysongelmiin, syrjintään, välirikkoihin, lehtolapsiin, yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen ja väkivaltaisuuteen. Aina ei teatterissa tiennyt, pitäisikö tapahtumille itkeä vai nauraa, mutta nauru onneksi voitti.

Eskolla on uusi juurihoitopotilas. Kuva: Harri Hinkka / TT

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Esko (Esa Latva-Äijö), kuusikymppinen tosikko hammaslääkäri jonka suurin ja ainoa intohimo on hammaslääketiede. Esko on kuin elävä lakoninen protesti trendikkäälle onnellisuuskultille ja hyvä tyyppi -henkiselle yltiösosiaalisuudelle, jotka ovat vallanneet nykyaikaisen työelämän. Hän kohtaa ihmiset "mieluiten yksi kerrallaan ja makaamassa suu avoinna". Liikuttavan mielikuvitukseton ja tunneilmaisultaan rajoittunut Esko on sympaattinen hahmo, joka oppii matkan kuluessa hiukan irrottelemaan omalla tavallaan muttei silti luovu perimmäisestä persoonastaan. Esko on uusi filosofinen idolini. Voisin painattaa Eskon avainvirkkeistä sisustustauluja.

Ei silti, näytelmä oli täynnä kiinnostavia persoonallisuuksia. Minäkertojana toimi Antti Tiensuun esittämä kalliolainen hipsteri Pekka, joka ei edes tiennyt, että hänellä on veli. Pekka on koko ikänsä kärsinyt siitä, että hänen isänsä hylkäsi perheen kun Pekka oli kolme, ja Eskon tapaaminen innostaa hänet etsimään salaperäistä isää, jota kukaan ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Hylättyjen parisuhteiden vana johtaa juuriaan etsivät veljekset niin lieksalaisen supermummon, thaimaalaisen hotellisiivoojan kuin australialaisen kylähullunkin luo. Matkan varrella mukaan liittyy viisikulttuurisessa perheessä elävä white trash -ruotsidemokraatti Sari (Mari Turunen), perheen äijähahmo joka kannattaa perinteisiä sukupuolirooleja.

Kolmikon ristiriidat ja samankaltaisuudet muodostivat näyttämölle hervottoman kokonaisuuden, jota täydensivät Ritva Jalonen, Mari Posti ja Veera Tapanainen karikatyyrisellä sivuhahmovalikoimallaan. Varsinkin Jalonen oli hetkittäin vähällä varastaa koko show'n. Näytelmä onnistui silti välttämään ulkomaalaishahmojen pelkistämisen loukkaaviksi stereotypioiksi. He olivat absurdin rajaa hipovan outoja tyyppejä siinä missä suomalaisetkin hahmot, ja huumori luotiin nimenomaan persoonilla eikä kulahtaneilla stereotypioilla. Ylipäätään tarinassa ja ohjauksessa ei sorruttu helppoihin ratkaisuihin, ja seuraava kohtaus onnistui aina yllättämään. Mikään ei silti tainnut yllättävyydessä päihittää ensimmäisen puoliskon upeaa euroviisumaista lopetusta (koreografia Aleksi Seppänen), jossa jopa Latva-Äijöltä meinasi enskarissa pettää pokka.

Elämä, se on mutkikasta. Paitsi Eskon. Kuva: Harri Hinkka / TT

Pohjimmiltaan Juurihoidon tapahtumat eivät edes ole kovin absurdeja. Haluaisinpa tavata ihmisen, jolla ei ole outoja sukulaisia, tai joka ei vähintäänkin tunne yhtä lieksalaisen Railin hengenheimolaista. Ainakin omaan sukuuni on myös löytynyt vuosien varrella mm. ulkomailta yllätysjäseniä, joskin ehkä vähemmän dramaattisin keinoin. Samoin jokaisessa perheessä ja suvussa lienee niitä aiheita, joista ei vain puhuta ja jotka lapset saavat kunnolla selville vasta aikuisina, jos silloinkaan. Juuret ovat monimutkaisia ja usein isompia kuin niitä tonkiessa luulikaan.

Kannisen ohjaus on hullutteleva ja jo itsessään täynnä vinhoja yksityiskohtia. Tyyli on vieraannuttava, mikä kieltämättä sopii Nousiaisen romaanin hyvin subjektiiviseen minäkerrontaan vaikkei suosikkikeinojani teatterissa olekaan. Mikko Saastamoisen lavastus hyödyntää romaanin kansitaidetta (Elina Warsta) ja kiskaisee katsojat kirjan sisälle. Ehkä tällaisen road trip -kuvauksen kanssa on pakko tunnustaa suoraan tekevänsä tässä nyt fiktiota. Lennokkaat ja paikoin hauskan inhorealistiset ääniefektit (Jouni Koskinen) ovat jo luku sinänsä, ja hammaslääkärikammoisimmat saattavat tarvita väliajalla ryypyn jotakin rauhoittavaa.

Juurihoito on rullaava hyvänmielenkomedia, jonka värikkään huumoripinnan alla kytee aimo annos perisuomalaista puhumattomuutta, ahdistusta ja tunnetaidottomuutta. Kun tarina alkuverryttelyjen jälkeen pääsee vauhtiin, surkuhupaisuuden vyöryä ei pysäytä kuin hetkeksi väliaikatarjoilu.

Ex tempore -hammashoito. Kuva: Harri Hinkka / TT

Sademies – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Georg Malvius tunnetaan Suomessa lähinnä musikaaliohjaajana, mutta tällä kertaa hän on päässyt ohjaamaan Tampereen Teatteriin Suomen kantaesityksen Sademies-näytelmästä (The Rain Man), joka perustuu Oscar-palkittuun elokuvaan. Malvius on aiemmin ohjannut Sademiehen Shanghaissa kiinankielisenä, mutta Tampereella hän on omien sanojensa mukaan päässyt syventämään näytelmän teemoja ja komiikkaa. Sekin auttaa, ettei näyttelijöiden kanssa kommunikoimiseen tarvita täällä tulkkia. Näytelmän pääosissa ovat veljekset Charlie ja Raymond, joiksi Malvius tahtoi ehdottomasti jo legendaksi muodostuneen dynaamisen duon Lari Halme & Risto Korhonen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Lari Halme oli elementissään tunnelukkoisena Charliena, jonka stressitasot huitelevat taivaissa ja isäsuhde on lievästi ilmaistuna vaikea. Olen viime vuosina nähnyt Halmeen usein komediarooleissa, joten kusipäisesti käyttäytyvä juppi oli piristävää vaihtelua. Sademiehessäkin on koomisuutta ja yleisö nauroi hetkittäin vedet silmissä, mutta huumori on vaivihkaista ja alleviivaamatonta verrattuna moneen peruskomediaan. Taisin muutaman kerran revetä yksikseni nauramaan katsomossa, kun kohdalle osui muutama mustaan huumorintajuuni erityisesti vetoava repliikki tai tilanne. Charlien kasvutarina tunteet tukahduttavasta, itsekkäästä perfektionistiöykkäristä jossain määrin empaattiseksi perfektionistiöykkäriksi kosketti ja herätti sen verran, että loppupuolella liikuttuessani kerrankin muistin kyynelten olevan teatterissa täysin sallittu reaktio, jota ei tarvitse tukahduttaa. Kiitos siitä!

Risto Korhosen roolityötä autistisena Raymondina on syystäkin kiitetty. Korhonen onnistui nostamaan hahmon autististereotypian uumenista ja tekemään hänestä ennen kaikkea Charlien veljen, jolla on pelkonsa, tapansa ja ilonaiheensa. Halmeen ja Korhosen yhteispeliä katsoessani unohdin täysin olevani teatterissa ja tuijottavani kahta näyttelijää, jotka olen usein aiemminkin nähnyt lavalla erilaisissa rooleissa. Raymond ja Charlie elivät edessäni. Kaksikon kemia ja huippuunsa hioutunut yhteistyö olivat lumoavaa katseltavaa - teatterin taikaa parhaimmillaan!

Pidin ohjauksen rauhallisesta, sisäänsä kietovasta rytmistä. Aina välillä vietettiin tovi pimeässä lavasteiden vaihdon vuoksi, mutta se ei tuntunut keskeytykseltä tai turhalta odottelulta, vaan harkitulta keinolta painottaa kohtausten sanomaa. Liki hypnoottisella äänimaailmalla (Ivan Bavard) oli osansa taian luomisessa, samoin soljuvilla videoprojektioilla jotka toivat sopivasti taustaa tuntumatta silti itsetarkoituksellisilta. Rauhallinen tahti jätti tilaa näyttelijöille, repliikeille, naurulle ja ajattelulle. Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen toivat näyttämölle kiinnostavan kattauksen sivuhahmoja parodisesta sympaattiseen.

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat vuoroin vaivihkaisia, vuoroin silmille hyppiviä taustoja hahmoille. Amerikkalaisesta vanhan maailman unohtuneesta hienostohuvilasta siirryttiin sujuvasti vuoroin moderniin hoitokotiin, tunkkaiseen motelliin ja Vegasin kitschisyyteen. Etenkin Vegasin jättimäiset Disney-hahmot ja veljesten päräyttävät asut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Autismin kirjo on nimensä mukaisesti laaja joukko erilaisia piirteitä eikä yksikään autisti ole samanlainen, samaan tapaan kuin neurologisesti "normaalitkaan" eivät ole keskenään samanlaisia. Elokuvan sosiaalisesti kömpelö ja sisäänpäinkääntynyt numeroneromies loi länsimaiden laajuisen stereotypian tuodessaan autismin yleiseen tietoisuuteen. Yleinen mielikuva autismin kirjon henkilöstä vastaa edelleen Sademiehen ikuistamaa hahmoa, ja monet autistit kokevat elokuvan tehneen heille karhunpalveluksen tunkemalla heidät suuren yleisön silmissä samaan muottiin. Draaman kannalta stereotypia tarjoaa runsaasti herkullisia sosiaalisia ongelmatilanteita, joita käsikirjoittajan voi olla vaikea vastustaa. Autismin kuvaus olikin ainoa yksityiskohta, josta olin etukäteen hieman huolissani.

TT:n Sademies väistää pahimmat stereotypian sudenkuopat, vaikka elokuva-Raymondin peruspiirteet ovat ilmeisesti säilyneet näytelmässäkin. Raymond ei ole hassun nolo huumorikevennys, näytteille tuotu kummajainen tai normaaleille tarkoitettua inspiraatiopornoa, vaan hänellä on selkeä persoona, tunteet ja motiivit. Aamulehden haastattelussa Risto Korhonen sanoikin välttäneensä liian tiedon hankkimista autismista, jotta Raymondista ei vahingossakaan tule pelkkää erilaisten oireiden summaa. Toki hahmo on olemassa tarjotakseen Charlielle mahdollisuuden kasvutarinaan, mutta myös Raymond kehittyy tarinan aikana ja paljastaa itsestään uusia puolia.

Itse asiassa Charliellakin on monia autismin – ja miehisen äijän – stereotyyppisiä piirteitä kuten hallitsemattomia raivonpurkauksia ja muita pahoja ongelmia tunnetaidoissa ja empatian osoittamisessa. Charlie vaikuttaa saaneen luonteenpiirteensä geenien sijaan kasvatuksen kautta, mutta pohjimmiltaan veljekset eivät ole kovin erilaisia. Tarinan yksi opetus voisikin olla se, että kaikki ihmiset kuuluvat johonkin kohtaan autismin kirjoa eikä ole mitään yhtä määrättyä rajaa normaalin ja epänormaalin välillä. Rutiinien luomalta mukavuusalueelta poistuminen vieraaseen maailmaan on stressaavaa ilman diagnoosejakin, ja esimerkiksi laitoshoidon tuoma turva voi myös turruttaa ja tukahduttaa.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

En ole nähnyt elokuvaa, joten saatoin astella teatteriin ilman mitään ennakkokäsityksiä hahmoista tai juonesta. Ristiriitojen ja kontrastien sävyttämä tilannekomiikka ja verbaalinen huumori vetosivat minuun, ja toisaalta terävän komiikan alla oli paljon syvyyttä ja suruakin. Tasapaino pysyi mielestäni hyvänä. Alkusyksyn tamperelaisista ensi-illoista Sademies nousi kirkkaasti suosikikseni.

Masennuskomedia - Kansallisteatteri 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Alan harkita uutta sarjaa nimeltä Raakileet, tai Jäänteet, tai En vaan kykene, tai Keskeneräisten arvostelujen kirjo. Se sisältää ne hajanaiset muistiinpanot, jotka olen esityksen jälkeen tai väliajalla naputellut sähköpostin luonnokseen tai raapustanut mille tahansa käteen osuneelle paperinpalalle, mutta joista en syystä tai toisesta ole saanut kirjoitettua valmista blogiarvostelua. Ne ovat blogitekstin siemen, joka ei koskaan lähtenyt kasvamaan, koska kasvuolosuhteet olivat väärät.

Ensimmäinen osa, teemaan sopivasti, on Kansallisteatterin hieno, hilpeä Masennuskomedia, jolle nauroin ensi-illassa räkäisesti ääneen. Mene katsomaan se, koska kaikkien pitäisi mennä katsomaan se.

Paitsi jos jostain syystä pelkäät kuollaksesi valtavia pehmoeläimiä.

• Mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa ihminen on sitä mitä jää, kun yhteiskunta on pureksinut loppuun eikä ihminen jaksa enää esittää mitään, kaikkein vähiten tehokasta ja dynaamista. Ei ole voimia kuin olla, ehkä nousta sängystä ja pukeutua.
• Eeva joutuu kohtaamaan todellisuuden, oppii vasta toisella kierroksella että todella on sairas
• Ei halua myöntää kärsivänsä mt-ongelmista, koska eihän hän ole hullu
• Tajuaa puhuvansakin juuri niille orjille, joille jargon ei mene läpi koska he ovat ne sillä peitellyt kärsijät, ja itselle valehtelu romahtaa.
• Firmojen ja valtion ilmainen orjatyövoima, jonka heikkoa asemaa käytetään omassa voitontavoittelussa.
• Palavat puput, kaikki romahtaa
• Bisnesjargonparodia, taloudelle elävän ja ihmisen unohtaneen yhteiskunnan kuvaus
• Poika taidehippi, tunteensa kohtaava mies, joka on rehellisempi itselleen kuin äitinsä, vaikkei ehkä olekaan yhtä taloudellisesti tuottava osa yhteiskuntaa.
• ”Kaikki on täydellisesti!”
• Kuihtuva kukka ja päälle kaadetut roskat, loistava masennuksen kuvaus.
• Poliitikkojen, bisneseliitin ja pomoni pitäisi nähdä tämä
• Mielenterveyden naiivi, alentuva kuvaus projekteissa ja kampanjoissa
• Kipeitä asioita rehellisen hauskasti, mustasti, raa'asti
• Upea naispääosa
• Työkeskuksen riisuttu todellisuus

Taru sormusten herrasta - Turku 2018

Turun kaupunginteatterin kunnianhimoinen Taru sormusten herrasta -näytelmä on ennen kaikkea näyttävä tiivistys J.R.R. Tolkienin tiiliskivitrilogiasta. Lavastus, puvustus, valot ja äänet ovat upeita, ja fantasiahirviöt ja muut omituiset otukset on luotu mielikuvitusta ja vaivaa säästämättä. Örkkejä kiipeilee seinillä, nelimetriset puut elävät ja Keski-Maan eri kansojen asuinalueet erottuvat toisistaan selkeästi. Upouutta teatteritekniikkaa hyödynnetään lavan täydeltä ja näyttämöhenkilökunta saa ansaitusti omat kumarruksensa. Jo pelkkä visuaalinen vyörytys ja toinen toistaan kauniimmat näyttämökuvat tarjoavat runsaasti vastinetta lippurahoille, mutta tarinakin pitää otteessaan. Fanaattisimpien TSH-fanien kannattaa henkisesti varautua siihen, että tarinassa on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi ja surutta leikattu pois isojakin sivujuonia.

Tom Bombadil ja hobitit. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti

Lavastus: Teemu Loikas

Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Pyrosuunnittelu: Tero Aalto

Aivan ilman taustatietoja näytelmää ei ehkä kannata lähteä katsomaan, koska paikat ja hahmot vaihtuvat tiuhaan. Juonen seuraamisessa auttaa, jos nyt suunnilleen tietää, että hobitti on iloinen pieni tyyppi, Mustat Ratsastajat pahiksia ja se sormus on tarkoitus tuhota lopullisesti. Dramatisointi seuraa pääasiassa sormuksen matkaa ja jättää pois suurimman osan taisteluista, politiikasta ja sivujuonista, mistä olen varsin kiitollinen. Tiivistys toimii mielestäni hyvin, vaikka paljon kiinnostavaa on toki jouduttu jättämään pois. Mikään ei ihan täysin riidellyt mielikuvieni kanssa, vaikka yllätyksiäkin tuli vastaan. Esitys on tehty Tolkienin työtä kunnioittaen, mutta samalla se tunnustaa lukuisten elokuvista peräisin olevien lentävien lauseiden ja meemien olemassaolon, heittelee sekaan kevyttä komiikkaa ja kehittää hahmoista hiukan omanlaisiaan persoonia, jotka tämän esityksen kontekstissa ovat perusteltuja.

Sormuksen saattue. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Olen lukenut Tarun sormusten herrasta joskus yläasteella ja edelleen selailen siitä välillä kiinnostavimpia kohtia, mutta kokonaisuutena kärsivällisyyteni ei oikein riitä trilogiaan. Olen nähnyt elokuvat pari kertaa ja omistan nätit extended edition -dvd:t, mutta niissäkin minua kiehtoo ennen kaikkea visuaalisuus ja se valtava omistautuminen, joka jokaisen haltiaviitan, kaupungin ja ruohomättään luomiseen on vaadittu. Tolkienin luoma maailma siis kiinnostaa minua enemmän kuin sen varsinaiset tapahtumat, ja vaikka tunnustan Keski-Maan aseman kirjallisuuden kulmakivenä, sormussaagassa on minun makuuni liikaa taisteluita, jaloa ylevyyttä ja erittäin perusteellista kerrontaa. Trilogian ulkopuolelle esimerkiksi Bilbo Reppulin seikkailujen pariin en ole jaksanut enää lähteä, enkä ole nähnyt Hobitti-elokuviakaan. Tunnen siis perustarinan, mutta mikään hardcore-fani en ole.

Teatteriesitys onnistuu siinä, missä kirjat ja elokuvat eivät: minä kiinnostuin hobittikaksikko Frodon ja Samin matkasta. En yleensä ole jaksanut paljoa piitata heistä, vaan olen keskittynyt etenkin Gandalfin ja Aragornin puuhiin. Hidas, tuskainen taivallus pitkin harmaata Mordoria ei ole jaksanut kiehtoa mielikuvitustani, eivätkä traagiset sankarit ja sankariksi kasvamiset ole muutenkaan se hahmokategoria, joka yleensä tarinoissa minuun vetoaa. Minun näkökulmastani he vain mahdollistavat coolien, rosoisten tyyppien ja kaikensorttisten yliluonnollisten avustajien osallistumisen tarinankerrontaan. Näytelmän Frodo (Stefan Karlsson) on kuitenkin inhimillinen ja hauska, eikä Samin (Hannes Suominen) asenne Frodoon äidy liian palvovaksi. Vastoin odotuksiani Samille kirjoitettu vähän toilaileva ja antisankarillinen verbaalikomiikka osuu huumorintajuuni. Miska Kaukosen säälittävä, ilkeä, surkean inhimillisyyden ytimeen osuva Klonkku on esityksen kohokohtia ja yllättävän hauska niinkin surulliseksi hahmoksi. Kaukosen liikekieli, naamiointi ja puhe luovat hienon illuusion, ja roolitulkinta on vangitseva. Jatkuva viaton piilokettuilu Samin kanssa piristää reissua suuresti.

Kontu! Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

On aina kiinnostavaa nähdä, miten uudet sovitukset käsittelevät tarinan naisia, jotka romaaneissa ovat vain satunnaisesti kerrontaan ilmaantuvia sivuhahmoja. Esimerkiksi haltianeito Arwen (asianmukaisen kaunis ja viisas Anna Victoria Eriksson) ei ole juonen kannalta olennainen, mutta hänen mukanaan siihen saadaan ripaus rakkautta ja romantiikkaa, joten roolia on yleensä pyritty kasvattamaan. Taisteluun lähtevä neito Eowyn (Jenni Kitti) on hänkin vain sivujuonne, joka tässä esityksessä tosin tuntuu vähän väenvängällä mukaan liitetyltä. Rohanin valtakunta on jätetty tarinasta kokonaan pois, mutta "I am no man!" -kohtaus on elokuvissa sen verran ikoninen, että sitä ei ilmeisesti kuitenkaan haluttu leikata näytelmästä. Samalla on saatu mukaan ripaus kolmiodraamaa. Ylipäätään tämä dramatisointi kärsii hetkittäin liian uskollisesta elokuvakohtausten toisintamisesta, vaikka se juonen kannalta ei olisi niin tarpeen. Haltia Galadrielin (upea Kirsi Tarvainen) elokuvallinen monologi Sormuksen äärellä on yksi näistä tapauksista, joita ilmankin olisin pärjännyt.

Romaanin puhe on varsin ylevää ja jaloa, ja näyttämöllä kielenkäyttö kuulostaa paikoin tahattoman koomiselta. Monia sanavalintoja olisi kannattanut vielä hioa, ja runollinen puhe istuu haltioiden suuhun paremmin kuin ihmisille tai Gandalfille. Suuresti kunnioittamani Mika Kujala ei hyvisvelhona tunnu oikein olevan omassa roolissaan. Hänellä on liian nuori ja lempeä ääni mahtavaksi Gandalfiksi, ja jostain syystä Gandalf oli ainakin tässä esityksessä kovin tönkkö, mitä ei parantanut se, että hänelle on kirjoitettu paljon pitkiä selittäviä repliikkejä. Minulle ennestään tuntematon Markus Järvenpää on Aragorniksi makuuni vähän nuori, mutta tulkinta on aika lailla niin moniulotteinen kuin näytelmässä ehtii saada aikaiseksi. Muuten niin karaistunut Aragorn muuttuu naisasioissa välillä punastelevaksi teinipojaksi, mikä romaaniin verrattuna tuntuu vähän erikoiselta mutta lisää hahmon sympaattisuutta kovasti. Kääpiö Gimlin (Antti Kyllönen) ja haltia Legolasin (Olli Rahkonen) keskinäinen sanailu on onneksi tuotu mukaan.

Musta ratsastaja. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Esityksestä voisi helposti kirjoittaa loputtomiin, mutta tässä muutamia satunnaisia huomioita:

• Tässä tulkinnassa Sauron takoo valtasormuksensa ilman paitaa, vatsalihakset Tuomiovuoren hehkussa hiestä kimallellen.
• Vanhassa herttaisessa Bilbossa (Jonas Saari) on hienosti jo näkyvissä samaa ellottavaa limaisuutta kuin Klonkussa. Vielä pari vuosisataa sormuksen kanssa, niin huonosti olisi käynyt.
• Mustat ratsastajat ovat upeita. En tahtoisi kohdata pimeällä kujalla, saati sitten pellon keskellä. Pidin myös liikkuvaisten, hämähäkkimäisten örkkien toteutuksesta suuresti.
• Olli Rahkonen Bombadilin Tomppana hymyilytti, mutta hymyni hyytyi vaikuttavaa puussaliikkumista seuratessa.
• Elrondin (Valtteri Roiha) ja Sauronin (Petri Rajala) puheäänet ovat hunajaa korville, ja muutenkin pidin kummankin tulkinnasta.
• Balrog ja vuorenpeikko ovat karmivan sijaan aika lutusia. Näitä olisi ehkä kannattanut haudata enemmän näyttämösavuun.
• Gandalfin kertomus seikkailustaan Balrogin kanssa kuulosti hyvin, hyvin tapahtumarikkaalta ryyppyputkelta, jossa käydään tosi syvällä pohjalla ja maataan sitten alasti tähtiä katsomassa.
• Boromiriin (Markus Ilkka Uolevi) tyhjästä osuva nuoli, jonkun huutama "Legolas!" ja Legolasin astuminen näyttämölle osuvat ajallisesti jotenkin hassusti, koska joksikin aikaa sain sen vaikutelman, että Legolas ampui Boromiria.
• Galadrielin possella on huomattavasti parempi tyylitaju kuin Elrondin rimpsuisilla statistihaltioilla.
• Örkit mahtailevat toisilleen ja sortuvat jatkuvasti tappelemaan keskenään kuin aseistetut tarhaikäiset. Meno muistuttaa sympaattisesti erinäisiä poliittisia pikkuryhmittymiä.
• Hämähäkkikammoisten kannattaa jossain loppupuolella sulkea vähäksi aikaa silmänsä.
• Sauronin Suu (Markus Ilkka Uolevi) portteineen on kuin ripattu suoraan Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista. En muistanut koko hahmon olemassaoloa, joten sliipattu kimallevampyyri edustamassa Sauronia tuli täysin puskista ja pisti vähän hymyilemään. Mordorin ainoa henkilökohtaista hygieniaa harrastava?

Galadrielin peili. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Kävin katsomassa näytelmän melkein heti ensi-illan jälkeen, joten pieniä hiomisen paikkoja oli vielä. Repliikeissä oli vähän takeltelua, jokin kohtaus tai repliikki oli editoitu pois mutta jätetty vahingossa myöhemmin siihen viittaava repliikki jäljelle, muutama kohtaus ei vielä edennyt niin sujuvasti kuin voisi ja niin edelleen, mutta ne toivottavasti korjautuvat ajan mittaan. Kevään näytökset on myyty loppuun ja syksykin on jo myynnissä, joten halukkaiden kannattaa viimeistään nyt alkaa katsoa lippuja. Yhteensä neljän tunnin kesto kahdella vajaan puolen tunnin väliajalla ei tuntunut liian pitkältä, koska tapahtumat etenivät koko ajan, ja lavalla oli aina vähintäänkin hieno näyttämökuva ihasteltavana.

I Would Prefer Not To - Svenska Teatern 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Milja Sarkolan Svenskaniin dramatisoima ja ohjaama I Would Prefer Not To perustuu Herman "Moby Dick" Melvillen novelliin Bartleby: The Scrivener. Sinänsä yksinkertainen tarina kertoo ahkerasta lakifirman kirjurista, joka vähitellen lakkaa ympäristönsä hämmästykseksi tekemästä työtään ja istuu vain toimistossa. Syyksi hän ilmoittaa "Jag ska föredrag inte", suomeksi jotakuinkin "mieluiten en [tekisi sitä]". Novellin teemana on mm. passiivinen vastarinta, mutta Sarkolan dramatisoinnissa Bartlebyn hahmo laajenee käsittelemään ainakin sosiaalisia normeja, identiteetin rakentamista ja itsensä määrittelyä suhteessa yhteisöön. Miten yhteisö reagoi, kun yksi sen jäsenistä ei yhtäkkiä noudatakaan totuttuja tapoja?

Jag ska föredrag att inte göra det. Kuva: Cata Portin

Esitys on hauskan absurdi, vähäeleinen mutta sitäkin painokkaampi. Vaikka tarinasta ei ymmärtäisi mitään, teksti ja ilmeikkäät hahmot hihityttävät. Esityksen ajan olin välillä melko hämmentynyt tapahtumista, mutta nautin silti täysillä, ja kotimatkalla aloin ymmärtää näkemääni. Hahmot jäivät mieleeni pyörimään ja vaivaamaan ajatuksiani.

Väliajaton näytelmä kestää vain tunnin ja kymmenen minuuttia, joten se ei venytä keskittymiskykyä ja kotiinkin ehtii ihmisten aikoihin. Kaisa Rasilan harmonisessa lavastuksessa ja puvustuksessa ei ole mitään turhaa, joka kuormittaisi huomiokykyä, joten näyttelijöihin voi keskittyä täysillä. Esityksiä on vain 3.3. asti ja Amos-näyttämön katsomo on pienehkö, joten lipunostajien kannattaa pitää kiirettä.

Jossain vaiheessa teksti nauraa ihmisen pakonomaiselle taipumukselle etsiä kaikelle merkitys, mikä kaltaiselleni kaiken automaattisesti analysoivalle kirjallisuustieteilijälle oli tervetullut havahdutus. Ehdin jo tuskastua hakiessani muutamille absurdeille yksityiskohdille turhaan tarkoitusta, mutta ehkei sitä edes ollut, tai sitä oli muttei minun havaittavissani. Teksti leikkii kielellä ja korostaa sitä, miten yksi sana tai asia kätkee taakseen valtavan määrän merkityksiä, joita ihmiset ovat sille antaneet. Lavasteiden ruoho symboloi mm. luontoa, sinitaivas vapautta ja niin edelleen, näyttelijät edustavat ihmisyyttä, tuoli edustaa kaikkia maailman tuoleja.

Joanna Haartti on kiehtova Bartleby, vaivihkaisen erikoinen ja ilmeettömyydessäänkin huomiota puoleensa vetävä. Patrick Henriksen, Simon Häger ja Hellen Willberg esittävät tuomaria ja hänen kahta kirjuriaan, joiden harmaan asiallinen ulkokuori alkaa Bartlebyn vaikutuksesta rakoilla yhä pahemmin. Varsinkin Häger, joka on syöpynyt mieleeni Viidakkokirjan Kaa-käärmeenä, on kuin laavaa purskahteleva tulivuori, pinnalta hillityn cool ja provosoituessaan ihanan pikkumaisen tuomitseva.

Se vain lakkasi toimimasta. Kuva: Cata Portin

Minulle teksti kertoi ennen kaikkea erilaisuudesta ja epäkuntoon menemisestä, siitä miten ristiriita itsen ja muun maailman välillä on niin suuri, että se lopulta rikkoo ja saa ihmisen käpertymään omaan itseensä. Bartleby katsoo sisään toimistoon ja näkee absurdin maailman, jossa ihmisenkaltaiset olennot tekevät ja sanovat merkityksettömiä asioita, joissa ei ole hänelle mitään järkeä. Silti hän joutuu toimimaan siinä maailmassa, noudattamaan sen järjettömiä sääntöjä ja mukautumaan siihen olematta henkisesti kuitenkaan osa sitä. Aluksi hän suorittaa tunnollisesti yhteisön osana olemista, mutta hiljalleen hän hylkää itselleen merkityksettömät rituaalit yksi kerrallaan ja vetäytyy yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Toimisto ristikkoikkunoineen on kuin vankila, jossa muut elävät tyytyväisinä, säännöt tuntien ja niitä noudattaen. Heille kaikella tällä toiminnalla on selkeä, järkevä tarkoitus, joka motivoi heitä. Vasta täysin omaan maailmaansa paettuaan Bartleby on vapaa hämmentävästä maailmasta. Hahmo tuo mieleeni autismin kirjon henkilön, joka turhautuu yhteiskunnan käsittämättömyyteen ja masentuu, mutta tulkintoja on varmasti muitakin.

Bartlebyn työtovereiden neuvottomuutta ja reaktioita on kiehtovaa seurata. Aluksi he eivät tiedä, pitäisikö hänen passiiviseen yhdestä työtehtävästä kieltäytymiseensä edes kiinnittää huomiota vai vain olla kuin mikään ei olisi vialla. Hetken he ihailevat ja varovasti matkivat tyyppiä, jolla on pokkaa kulkea omaa tietään. Kun yhä enemmän töitä kasautuu muiden harteille, tulee hämmennys: Mikä sitä vaivaa? Miksei se voi olla kuin muutkin? Seuraa sarja erilaisia suhtautumistapoja myötätunnosta suuttumukseen ja turhautumiseen. Kyökkipsykologi yrittää keksiä mielenterveysdiagnoosia, koska jotainhan siinä on oltava vialla kun se on erilainen. Pitäisikö sille antaa seksiä vai turpiin? Laiska! Estynyt! Rikki! Niskoitteleva! Vakavasti sairas! Kaiken keskellä Bartleby tönöttää ilmeettömänä mutta kohteliaana, ei selitä eikä piittaa muiden hermostuksesta, eikä mikään kiroilu tai maanittelu herätä hänessä mitään reaktiota. Bartleby on kuin hiekanjyvä, joka ensin aiheuttaa koneistossa pientä hämmennystä ja sitten alkavat osaset lennellä irti.

Kuva: Cata Portin

Työtovereiden toinen päänvaiva on se, ettei Bartleby kerro mitään itsestään. Hänen työtovereillaan on pakonomainen tarve määritellä itseään, kertoa asioita itsestään ja erottautua joukosta, mutta niin tehdessään he vain sulautuvat yhä enemmän harmaaseen massaan. Kunkin individualistiset piirteet sekoittuvat toisiinsa, he omaksuvat niitä toisiltaan ja ne leviävät heidän joukossaan kuin muoti-ilmiöt.  Jokainen huutaa maailmalle, kuka juuri hän on, eikä huomaa, että on lähes täysin samanlainen kuin muutkin. Bartlebyn tapainen ihminen näyttäytyy heille salailevana ja epäilyttävänä, ja ihmisiä kun ovat, he näkevät hänessä automaattisesti pahimmat vaihtoehdot. Muut kolme näyttelijää vaihtavat välillä rooleja keskenään ja jatkavat siitä, mihin edellinen näyttelijä roolihahmon on jättänyt. He puhuvat sekaisin suomea ja ruotsia, kopioivat työkseen toistensa puhetta, eivät oikein ole miehiä eivätkä naisia, pukeutuvat lähes samoin ja käyttäytyvät lähes samoin. Yhdessä he ovat kuin kokonainen ihmiskunta, jossa yksilöiden rajat ovat häilyviä. Vain Bartleby on muuttumaton, vakaa ja kiinteä, kunnes lakkaa häilyvärajaisen ihmismassan sosiaalisessa paineessa kokonaan olemasta.

∗∗∗

Uteliaana lainasin teatterin aulasta tekstityslaitteen, joka sitten Kristina från Duvemålan kömpelöhkön tekstityksen on kehittynyt melkoisesti. Nyt laite on käteen sopiva älypuhelin, jolla simppeliä tekstitysohjelmaa käytetään. Sovellusta voi käyttää myös omalla puhelimella, mutta rakas näppäimellinen peruna-Nokiani ei moisiin hienouksiin veny. Ruudun taustaväri on musta, ja repliikit ilmestyvät sille himmeän keltaoranssilla tekstillä, josta saa hyvin selvää. Näyttö ei hohda hämärään katsomoon valoa tai häiritse välkkymällä. Tekstiä on hieman tiivistetty tekstitystä varten, ja useimmiten sitä oli kerrallaan sopiva määrä, jonka ehti hyvin lukea kertavilkaisulla keskittymisen kärsimättä. Silmäkulmasta voi tarkkailla, milloin tekstiblokki vaihtuu uuteen. Käytännössä homma toimii samoin kuin tv-tekstityksissäkin, lukeakseen vain täytyy välillä laskea katseensa näyttämön tapahtumista.

Ainakin tähän näytelmään tekstityksen olisi saanut myös kokonaan ruotsiksi, koska osa repliikeistä oli suomeksi, mikä kielikylpyä kaipaavalle suomenkielisellekin on kiva vaihtoehto. Samoin suomenkielisetkin repliikit olivat mukana suomalaisessa tekstityksessä, mikä auttanee huonokuuloisia. Itse ymmärrän ruotsia kohtalaisesti, joten yleensä vilkaisin tekstitystä vain kun jokin oli epäselvää. Nopeissa ja paljon puhetta sisältävissä kohdissa olin erityisen kiitollinen valmiista suomennoksesta tiiviissä muodossa. Tekstitys toivottavasti madaltaa kynnystä mennä katsomaan esityksiä toisella kotimaisella, vaikka kielitaito olisikin ruosteessa.

1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.

Adalmiinan helmi - TTT 2018

Huom! Sain esitykseen lehdistölipun.

Adalmiinan helmi Tampereen Työväen Teatterissa on hykerryttävä prinsessasatu modernein maustein. Anna Krogeruksen kirjoittama Topelius-mukaelma ylittää jatkuvasti sadun ja arjen rajoja ja tuo satumaailmaansa runsaasti huumoria lapsiperhearjesta.

Pohjatarina on se vanha tuttu Topeliuksen satu: Yksi haltia lupaa vastasyntyneelle prinsessalle kauneutta, älyä ja rikkautta niin kauan kuin hän säilyttää kummilahjahelmensä. Toinen haltia lupaa hänelle sydämen voimaa, mutta vain jos hän sattuu menettämään helmen. Adalmiinasta kasvaa kaunis, älykäs ja rikas pikkuegoisti, joka menettää sitten helmikruununsa myötä kaiken ja päätyy kilttinä asumaan vuohipaimenen mökkiin, kunnes prinsessaa etsivä prinssi sattuu löytämään kadonneen kruunun ja sovituttaa sitä valtakunnan neidoilla.

Pikkuprinsessa. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Lapsi-Adalmiina on karmea koulukiusaaja, joka vuoroin uhkailee ja kiristää tovereitaan ja yrittää nostattaa heidät toisiaan vastaan. Prinsessa kehuskelee hymyillen isänsä voivan polttaa toisen tytön perheen taloonsa tai katkaista tämän isältä pään. Seuraavaksi hän julistaa köyhien olevan luonnostaan tyhmempiä kuin rikkaiden ja siksi ansaitsevan köyhyytensä. Kuin syntynyt kokoomuspoliitikoksi! Teininä Adalmiinasta kehittyy nahkatakkinen tunnemyrskyäjä, joka rageaa vanhemmilleen vihaavansa heitä, esittelee keskisormiaan ja sulkeutuu kuulokkeilla omaan maailmaansa. Lopulta hän karkaa, koska inhoaa sitä ainoaa rajoitusta joka hänellä on, nimittäin kieltoa poistua linnasta. Tämä versio lienee jo samastuttavampi kuin murhafantasioiva mini-Orpo vaaleanpunaisessa tyllissä.

Varsinkin lapsiprinsessan opetus vanhemmille katsomossa on selvä: älä hemmottele lasta, vaan aseta hänelle rajat ja auta häntä kehittämään terve itsetunto, jonka voimin voi ottaa huomioon muutkin ihmiset. Samalla lasta ei voi kasvattaa pumpulissa ja suojella koko maailmalta. Näytelmä tarjoaa myös runsaasti samastumisen kohteita etenkin ruuhkavuosia eläville. Jokainen teinin vanhempi lienee joskus haaveillut Peltoreista nuoren huudattaessa räimerokkia kotona, ja jokainen joutuu kohtaamaan sen hetken, kun oma lapsi on tehnyt jotain mitä ei saisi.

Adalmiina ei helmensä kanssakaan ole täysin paha tai itsekeskeinen: teininä hän suree ystävättömyyttään ja ymmärtää, ettei kukaan hänen ympärillään todella pidä hänestä muuten kuin rahan ja vallan vuoksi. Hän myös pohtii asiaa eikä vain oleta vian olevan kaikissa muissa. Nätyn Katariina Havukainen antaa hahmonsa rauhassa aikuistua näytelmän mittaan ja ottaa eri vaiheista kaiken irti. Hän on ihanan karmea lapsityranni, hauska angstiteini sekä lopulta lempeä ja vaatimaton mutta itsenäinen nuori nainen, jolla on huumorintajua. Verneri Liljan staramaiset elkeet ja sankariposeeraukset prinssinä herättivät ansaittua hilpeyttä, mutta prinssi oli myös mukavan kiltti ja sympaattinen. Aina yhtä mainiot Auvo Vihro ja Teija Auvinen vetäisivät hömelön kuningasparin ohella liudan muita sekalaisia rooleja mummosta suteen. Muita rooleja esittivät Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö.

Muistinsa menettänyt tyttö ja vuohipaimenmummo. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Nautin suuresti Anne Rautiaisen ohjauksen kurottelusta oman todellisuutensa ulkopuolelle. Kruununsovitukseen koko yön jonottaneet prinsessaehdokkaat kirkuivat ja ottivat selfieitä prinssin kanssa, pikkuprinsessat leikkivät Frozenia ja masentuneen kuningasparin ympärille oli kertynyt tyhjiä pizzalaatikoita. Vanhempien lohturuoka-apatia-paniikkisiivous oli varsin samastuttava yksityiskohta. Paikoin näytelmä muistutti anarkistisuudessaan minua jopa saman näyttämön hervottomasta Luulosairaasta, jossa on paljolti samat näyttelijät kuin Adalmiinan helmessä. Niinpä vaikkapa sadunomaiseen kruununsovitukseen ilmestyy satunnaisena yksityiskohtana tuulipukuinen sauvakävelijä Nekalasta.

Pirjo Liiri-Majavan puvustus ja lavastus olivat ihastuttava sekoitus barokkia, rokokoota ja nykyajan blingiä. Metsä ja linna olivat oikeaoppisen satumaisia, prinsessan mekko juuri niin ihanan vaaleanpunainen kuin kohderyhmälle useimmiten täytyykin olla ja sudet sopivan pelottavia. Adalmiinan paimentamat suloiset vuohet taisivat viedä aika monen katsojan sydämen. Juha Haapasalon tunnelmalliset valot ja taustaprojisoinnit veivät katsojan mukanaan uuteen maailmaan ja loivat mukavaa salaperäisyyttä. Pidin etenkin Tero Koiviston animoimista ihmissilueteista, joilla luotiin taustalle suuren väkijoukon tuntua ja joista tunnisti myös sadun hahmot.

Ainoastaan loppuun petyin hieman. Kaiken sen kapinallisuuden, itsenäisyyden ja anarkistisuuden jälkeen tuntui pliisulta laittaa 18-vuotiaat avioitumaan ja prinssi nostamaan prinsessan käsivarsilleen ja kantamaan hänet pois. Olisin ennemmin odottanut käsi kädessä pois kävelyä tai vaikka prinsessaa kantamassa prinssiä. Näytelmässä kyseenalaistetaan hauskasti monia satujen konventioita, ja paimentyttö-Adalmiina mm. kysyy prinssiltä, miksi tämä unelmoi naivansa prinsessan jota ei ole koskaan edes tavannut. Romanttista loppua olisi minusta kannattanut lähestyä vähän samasta kulmasta ja edes hieman purkaa sen asemaa tytön kaikkien unelmien täyttymyksenä.

Tyttö ja vuohet. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työvis on minusta lopulta omimmillaan juuri lastenteatterin parissa. En ole koskaan nähnyt tässä talossa lastennäytelmää, josta en olisi tullut ulos hymyillen, oli se sitten lorunäytelmä perheen pienimmille tai dj:llä ryyditetty Pekka Töpöhäntä. Adalmiinan helmi jatkaa hauskojen mutta teräväkatseisten satunäytelmien sarjaa, joista nauttii niin lapsi kuin täysi-ikäinenkin. Perinteisiinkin tarinoihin on tuotu mukaan ajankohtaisuutta ja arkitodellisuutta, joka kuitenkaan ei vähennä sadun lumoa vaan tuo sen vain lähemmäs katsojaa.

Luulosairas – TTT 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusimmasta Luulosairaasta poistuessani pohdin, mitä hittoa tästä voi sanoa. Kuinka voi määritellä tilannekomiikkaa ja tosi outoa huumoria pahaisten sanojen voimin? Olin viimeiset pari tuntia räjähdellyt hirnumaan ääneen tietämättä aina edes kunnolla, mille nauran. Esitys vaatii katsojalta ehkä tietynlaista groteskia, mustaa huumorintajua ja absurdiuden arvostamista sekä mahdollisesti kykyä nauraa itselleen. Veikkaan tuotannon jakavan mielipiteitä, mutta ainakin oma iltani sujui oikein rattoisasti, kunhan ensin pääsin alkuhämmennyksestäni. En ole koskaan nähnyt tai lukenut Luulosairasta, mutta odotin kuvien ja Molièren nimen perusteella jonkinlaista epookkisatiiria. Sain kyllä epookkisatiiria, mutta höystettynä suurella määrällä dadaa, camp-henkeä, peräruiskeita ja kikkeliheviä.

Tarina kertoo rikkaasta Arganista, hyväuskoisesta luulosairaasta joka on tehnyt sairaana olemisesta ja sairaudenhoidosta taiteenlajin. Hänen nuorella vaimollaan on salarakas, ja kaksikko pyrkii saamaan Arganista irti mahdollisimman paljon rahaa. Samaa yrittävät lääkäri ja apteekkari, jotka hoitavat miehen kuviteltuja sairauksia 1600-luvun uusimmin keinoin. Arganin vanhempi tytär taas tahtoisi naida paimenpojan, mutta isä ja äitipuoli ovat pakottamassa häntä vaimoksi lääkäriksi valmistuvalle perhetutulle. Nuorempi tytär on erittäin autistinen. Palvelijatar Toinette ja Arganin veli yrittävät puhua Arganille järkeä ja samalla estää muita kuppaamasta hänestä kaikkea rahaa ja verta.

Aluksi yritin tapani mukaan analysoida, mitä tämä tai tuo yksityiskohta hahmojen käytöksessä mahtaa merkitä, kunnes alkoi pahasti näyttää siltä, että yksityiskohdat ovat liki sattumanvaraisia eivätkä merkitse muuta kuin ehkä yritystä pitää hauskaa kaltaiseni ylianalysoijan kustannuksella. Parin henkisen "Mitä helvettiä?" -nauruhetken jälkeen sain onneksi aivoni rentoutumaan. Otso Kautto on ohjannut hysteerisen absurdin ja anarkistisen Luulosairaan, joka on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Ylevyys, henkevyys ja aateluus tulevat nopeasti alas jalustoiltaan, kun ne yhdistetään pidätysvaikeuksiin ja ahneuteen. Auvo Vihron ihanan äreää ja pikkulapsimaisen oikkuilevaa Argania ympäröivät vahvasti karrikoidut hahmot, joissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Harkitun huono ylinäytteleminen ja kevyen improvisoitu vaikutelma ovat vaikeita toteuttaa, mutta tämä näyttelijäporukka suorastaan loistaa niissä. Teija Auvinen palvelijattarena ja Tommi Raitolehto Arganin veljenä ovat ehkä ainoat liki täyspäiset hahmot koko tarinassa, mutta heiltäkään tuskin ottaisin vastaan terveyspalveluja. Varsinkin Auvisella on mainioita kohtia pitkin näytelmää.

Käsiohjelman suttuiset esityskuvat eivät tee oikeutta Annukka Pykäläisen näyttävälle lavastukselle ja leikkisille puvuille, puhumattakaan TJ Mäkisen värikkäästä valoshow'sta. Puuteroitujen peruukkien, pönötyksen ja perhejuonittelun alta tursuaa esiin niin Hieronymus Boschin maalauksista karanneita lääkäreitä kuin emogoottiprinsessojakin. Etenkin musiikinopettajan (Janne Kallioniemi) barokkisävyinen Nightwish-look, pahan äitipuolen (Miia Selin) upea punainen panieripuku ja tyttären (Heidi Kiviharju) hattarainen asu S/M-lateksiyksityiskohdilla tekivät syvän vaikutuksen, tarinan kahdesta lääkäristä (Verneri Lilja ja Mika Honkanen) puhumattakaan. Hajosin esimerkiksi täysin, kun Liljan esittämä tohtori Diafoirus riisui viiksensä hoitotoimenpiteen ajaksi. Muutenkin ohjaus ja lavastus korostavat tarinan teatterillisuutta hauskasti.

On tarinassa sanomansakin. Itsejulistautuneiden auktoriteettien ja erilaisten terveysgurujen sokea seuraaminen on myös nykyajan ilmiö, joka ei lopulta johda muuhun kuin auktoriteettien ja gurujen rikastumiseen. Peräruiskeet ja suoneniskentä ovat vain muuttuneet detox-kuureiksi, elimistön maadoitukseksi ja yksisarvishoidoiksi. Toisaalta myös virallisesta terveydenhuollosta haetaan lääkitystä aivan kaikkeen. Kaikkien lääkäreiden hylkääminen ja pelkkään omaan asiantuntemukseen luottaminen eivät nekään johda näytelmässä hyviin tuloksiin. Kuten komedioissa usein, tässäkin narrin vitsi osoittautuu lopulta parhaiten todellisuutta kuvaavaksi.

Huojuva talo – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Maria Jotunin Huojuva talo Tampereen Teatterissa on niitä näytelmiä, jotka kaikkien pitäisi nähdä. Antti Mikkola on modernisoinut ja ohjannut kylmäävän hengästyttävän tarinan perheväkivallasta miehen kokemana. Arttu Ratinen tekee hienon, intensiivisen roolityön kilttinä Eerona, joka hiljalleen tajuaa naineensa väkivaltaisen narsistin. Minäkertojana toimiva Eero on lavalla käytännössä koko näytelmän ajan, eikä Ratisen ote tilanteesta herpaannu hetkeksikään. Anna-Maija Tuokon olen tottunut näkemään komediennena, mutta hänen ailahtelevainen ja manipuloiva Leansa on upean kammottava.

Eero ja Lea. © Harri Hinkka / TT

Epämiellyttävän ihmisen diagnosoiminen narsistiksi on nykyään kyökkipsykologien lempiharrastuksia, mutta Huojuvan talon Lea on ihan ehtaa tavaraa. Hän vuoroin syyllistää, uhkailee, nöyryyttää ja vakuuttaa rakkauttaan, niin että perhe joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja pelkäämään raivokohtausta. Kukaan ei voi ymmärtää hänen kärsimystään, eikä mikään ole hänen syytään vaan vika on aina muissa. Jos hän lyökin lastaan tai miestään niin se johtuu Eerosta, joka on ahdistanut hänet nurkkaan niin ettei hän voi muuta. Moni kohtaus oli äkkiseltään niin absurdi, että yleisön ensimmäinen reaktio oli nauraa ääneen, mutta yhtä hyvin tilanteiden todenmukaisuudelle voisi itkeä. Tuokko on liki paholaismainen tuodessaan lavalle Lean kontrollinhalun, silmittömän väkivaltaisuuden ja mielialanvaihtelut, ja toisaalta Lea pystyy halutessaan olemaan todella hurmaava.

Lea on mestari kääntämään asiat puheessa päälaelleen ja manipuloimaan Eeroa. Melko pian mies alkaa ymmärtää tilanteen, mutta siinä vaiheessa hän on jo niin syvällä Lean verkossa, että pakeneminen on vaikeaa. Jokainen esimerkiksi mielisairaan, alkoholistin tai addiktin läheinen tunnistanee tilanteen: jos minä vain yritän tarpeeksi ja olen tarpeeksi, niin ehkä tuo toinen muuttuu ja kaikki kääntyy taas paremmaksi. Lea osaa myös käyttää sukupuoltaan hyväkseen ja uhkaa syyttää Eeroa pahoinpitelyistä jos tämä jättää hänet, ja on kylmäävää, että tosielämässä todennäköisesti uskottaisiinkin ennemmin Leaa kuin Eeroa. Hetken jo itsekin epäilin, onko Eero sittenkin epäluotettava kertoja ja tarinan tosiasiallinen narsisti.

Osansa tarinassa on Eeron isäsuhteella ja hänen kotona oppimallaan perhemallilla. Eeron isä (Markku Thure) oli leppoisa alkoholisti, joka pakeni työttömyyttä ja konkurssia viinaan, ja äiti (Aliisa Pulkkinen) taas on hyvin voimakas persoona, joka ylistää jatkuvasti Lean vahvuutta. Eero pelkää oppineensa heikkouden isältään ja siirtävänsä sen edelleen omalle pojalleen. Isä elää Eeron muistoissa jatkuvasti, ja käsittelemättömällä isäsuhteella on vaikutusta Eeron alttiuteen Lean vaikutusvallalle, vaikka kaikkia isän kohtauksia en täysin ymmärtänytkään. Ylipäätään näytelmän teemana tuntuu olevan isyys ja jatkuvuus: jatkuuko heikkouden ketju, jossa Eero on yhtenä lenkkinä, vai katkeaako se ylpeänä onnittelulaulua laulavaan pikkupoikaan. Loppuvaiheessa vanhemmuus on ainoa asia, joka Eeron enää pitää pinnalla, mutta niin kauan kuin hän yrittää suojella lapsiaan ja pitää perheen kulisseja yllä, tilanne pääsee jatkumaan.

Eeron heikkous tosin tuntuu olevan hyvin pitkälti hänen itse luomaansa ja Lean vahvistamaa illuusiota. Tosiasiassa hän uskaltaa yllättävänkin paljon nousta vaimoaan vastaan tai yrittää puhua tälle järkeä tilanteissa, joissa itse olisin jo paennut ovesta. Eero on toki kiltti luonne, mutta Lean tapainen ihminen jyräisi henkisesti kenet tahansa. Henkilöasetelmasta, aiheesta ja tunnelmasta tuli paikoin mieleen Daphne du Maurierin Rebecca, jossa myös käsitellään heikkoa itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta, jyrääviä persoonia ja miehen kokemaa henkistä väkivaltaa. Huojuva talo herättelee ainakin kaltaistani nyhveröyteen taipuvaista ihmistä: älä ikinä, koskaan, milloinkaan päädy tuollaiseen tilanteeseen.

Arttu Ratinen ja silmät. © Harri Hinkka / TT

Olin ihan iloinen, että paikkani oli katsomon takaosassa eivätkä tapahtumat vyöryneet aivan silmille. Esityksessä on myös muutamia vieraannuttavia elementtejä, joiden tarjoamasta henkisestä puskurista olin kiitollinen, koska muuten trippi Eeron muistoihin olisi ehkä turhankin rankkaa tavaraa. Eero kertoo tarinaansa ryhmäterapiassa, ja Ville Majamaa vertaistukiryhmän vetäjänä on tervetulleen rauhallinen ja neutraali järjen ääni pimeydessä. Majamaan hahmo kertoo itse olleensa väkivaltainen ennen terapiauraansa, ja hänen rahtusen vaivautunut suhtautumisensa Eeron tarinaan vähän vihjaa, että Eeron näkökulma ei ole se ryhmässä useimmin kuultu.

Toinen vieraannuttava tekijä näytelmässä on kieli. Mikkola on näkökulman kiepauttamisen ohella modernisoinut näytelmää ja sijoittanut sen nykyaikaan, mutta varsinkin Eeron repliikeissä on jäljellä paljon vanhahtavaa tyyliä ja sanastoa kuten sänkykamari. Alkuperäiset ja lisätyt tai muutetut kohdat erottaa toisistaan suht selvästi. Muuten nykyaikaisessa ympäristössä korvani jäi kiinni vanhoihin kohtiin enkä oikein keksinyt tyylien sekoittamiselle mitään pointtia. En ole nähnyt tai lukenut Huojuvaa taloa aiemmin, joten muistutukset alkuperäisestä näytelmätekstistä saivat koko ajan pohtimaan, miten tämä tai tuo on alkujaan mahdettu toteuttaa. Tavallaan ristiriidat siis kannattelevat Jotunin alkuperäistekstiä ja näytelmän alkuperäistä sukupuoliasetelmaa koko ajan uuden tulkinnan rinnalla ja muistuttavat myös naisten kokemasta väkivallasta. Ehkä tämä on kunnianosoitus Jotunin suuntaan tai vaivihkainen keino muistaa jokaista perheväkivallan uhria sukupuoleen katsomatta, mene ja tiedä.

Niukka lavastus (Juha Mäkipää) ja valaistus (Tiiti Hynninen) ovat jäisen sinisävyisiä, ja taustalla Hynnisen videoprojisoinneissa pyörii lasin- ja jäänsirpaleita ja hiljalleen särkyviä Lean kasvoja. Silmät tarkkailevat Eeroa ja kasvot häilyvät koko ajan taustalla, hetken yhtenäisinä ja sitten taas palasina. Äänimaailman (Simo Savisaari, Antti Mikkola) vaimeat ihmisäänet ja lapsen itku tuntuvat tulevan jostain hyvin kaukaa, mikä vain korostaa Eeron ulkopuolisuuden tunnetta. Hiljalleen Lea eristää hänet muusta maailmasta, eikä hänellä lopulta ole enää voimia kuin päivittäisestä perhe-elämästä selviämiseen.

Näytelmässä ja sen toteutuksessa oli joitakin yksityiskohtia, joista en niin välittänyt, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma jättivät ne täysin varjoonsa. Ulos tultuani tunsin tarvitsevani lohtusuklaata ja jotain pehmeää halattavaa. En keskimäärin fanita perisuomalaista lumihanki, kirves ja perhe -inhorealismia, mutta tässä takaumamuoto, jo etukäteen selville tullut onnellinen loppu ja tietty fantasiamaisuus ja Eeron mielensisäisen maailman kuvitus vaikuttivat positiivisesti. Tarina pistää hiljaiseksi ja herättelee ajattelemaan. Pisteet Tampereen Teatterille rohkeasta ohjelmistovalinnasta! Nyt jos koskaan kannattaa sen kliseisen kulttuuria kammoksuvan äijänkin tulla teatteriin katsomaan ihmissuhdekuvausta.

Ihminen! – Teatteri Jurkka 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Teatteri Jurkan Ihminen! on hykerryttävän itseironinen katsaus äkilliseen keski-iän kriisiin. 48-vuotias mies nimeltä Tommi Eronen (Tommi Eronen) hoippuu aamuyöstä pöntölle ja kauhukseen havaitsee virtsassaan verta. Tässä se nyt oli, hän toteaa. Elämä. Muistot, menneet elämänvalinnat ja vanhat haaveet alkavat pyöriä miehen päässä ja sekoittuvat villeihin jossitteluihin, jotka vain korostavat arjen banaaliutta. Nuori Tommi Eronen haaveili olevansa rohkea sankari, oikea myyttinen Miesten Mies ja Kuopion coolein Tarzan. Todellisuus paljastuu avioeroksi, luomisen tuskaksi ja alkoviksi Porvoossa. Unelma ei silti kuole vaan elää lapsuusnostalgiana ja humalaisina unina miehisyysriiteistä.

Nyt oletetun kuoleman kynnyksellä mies käy tätä kaikkea läpi odottaessaan pääsyä urologille. Kaksituntinen (!) monologi esittelee episodin toisensa jälkeen, ja sen sydämessä on Tommi Eronen, oman elämänsä dramaturgi, käsikirjoittaja ja kertoja. Tarina perustuu Erosen omaan elämään, mutta Erosen käsikirjoittamana ja Ilari Johanssonin ohjauksessa siitä on syntynyt iloisen ylilyöty tutkielma ihmiselämästä. Esitystyyli on stand up -henkinen ja ironinen, mutta episodeista ja lakonisista vitseistä muodostuu hiljalleen kokonainen tarina tavallisen ihmisen tarpeesta tuntea itsensä merkitykselliseksi. Huumori on suorasukaista ja oivaltavaa, ja monia yksittäisiä lainauksia tekisi mieli kirjoittaa muistiin. Lavastuksena on yksinäinen pinnaselkäinen tuoli, ja muuten tunnelmaa luodaan valaistuksella ja muutamilla videoprojisoinneilla (Saku Kaukiainen). Muuta Eronen ei tarvitsekaan, sillä hän maalaa näyttelemisellään katsojan eteen sujuvasti paikat, ajat ja erilaiset karrikoidut ihmiset.

Aikuistumisen myötä pikkupojan sarjakuvalehtien idolit ovat vaihtuneet toisenlaisiin superihmisiin: mainoskuvaston ja self help -oppaiden täydellisiin, itsensä ja maailman kanssa sinut oleviin zen-persooniin, jotka osaavat sivistyneesti ja toista kuunnellen sanoittaa omat tunteensa. Todellisuudessa monologin suomalainen mies ei puhu kuin ehkä autoista, vaimo ei ymmärrä Erosen uhrauksia Taiteen vuoksi ja terapeutti käskee lopettamaan itsesäälissä vellomisen.

Kun moderni lääketiede ei ymmärräkään avutonta miestä, hän alkaa käydä läpi nykyihmisen mahdollisuuksia hengellisyyteen ja elämän merkityksellistämiseen. Etsiessään itseään ja vastauksia olemassaolon suuriin kysymyksiin Eronen sukeltaa mm. uskomushoitojen maailmaan. Olin nauraa itseni alas penkiltä, kun päähenkilö kulkee enkeliterapian ja kosmoksen naksauttamisen kautta etsimään sisäistä traumaruumistaan. New age -parodian täydentävät mindfulness-henkinen kielenkäyttö ja jatkuva tunteista puhumisen tärkeyden korostaminen. Taustalla panhuilut soittavat My Wayta kuin korniuden kruununa.

Nostalgiatrippailun, naurun ja eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä näytelmä on oudon lohduttava. Ihminen on vain yksi pieni hitunen universumissa, joten hänen tuskin tarvitsee rypeä alemmuuskompleksissa tai hakea suurempaa merkitystä olemassaololleen. Joskus elämän eläminen riittää.

Kissa kuumalla katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kertoo hermostuneesta, ahdistuneesta, eripuraisesta perheestä 1950-luvun lopun Amerikan syvässä etelässä. Rikkaan puuvillaplantaasin päätalossa juhlitaan plantaasinomistaja Big Daddy Pollittin kuusikymppisiä. Mukana ovat hänen vaimonsa Big Mama, lempipoikansa Brick ja tämän köyhistä oloista tuleva vaimo Maggie sekä sorsittu esikoispoika Gooper, tämän yhtä sorsittu vaimo Mae ja näiden meluisa lapsilauma. Lisäksi talossa vierailee paikallisia merkkihenkilöitä kuten pastori ja lääkäri. Varsinkin naiset yrittävät hampaat irvessä ylläpitää iloisen ydinperheen mielikuvaa ja saada miehensä mukaan Big Daddyn testamenttiin, mutta pinnan alla kuohuvat muutkin salaisuudet. Jokainen taistelee eri keinoin hyväksytyksi tulemisesta, selviytymisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Iloinen perhejuhla. © Kari Sunnari / TTT

Vintage-intoilija kun olen, aivan ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin uudessa tuotannossa huomioni kiinnittivät naisten upeat vaatteet. Kotikissamaisella Maggiella on tyylikkäitä kotelomekkoja ja niiden alla 1950-luvun alusvaatehaarniska pitseineen. Erityisesti hohtava kirkkaanpunainen satiini nostaa Maggien tapahtumien keskipisteeksi ja myös osaksi talon kirkkaan punavalkoista sisustusta – hän selvästi kuuluu kalustoon, samoin kuin aviomies Brick puhtaanvalkoisissa housuissaan. Big Maman koltun punainen on jo haalistunut vanhaksi roosaksi ja Big Daddyn puvun valkoinen kermanväriseksi. Kaikkien inhoaman Maen herkullisen myrkynvihreä kellomekko taas riitelee kuvaavasti appivanhempien talon värimaailman kanssa, talon jota Mae niin kovasti havittelee miehineen. Marjaana Mutanen on luonut herkullisen karkkimaiset puvut, jotka pääosin toistavat Amerikan lipun värejä.

Reija Hirvikosken 1960-luvun muovisuutta henkivissä lavasteissa nähdään Pollittien puuvillakartanon punavalkea makuuhuone, josta aukeaa ovia ja läpikuultavia seiniä ulkopuolella olevaan tyhjyyteen. Katto on matalalla ja punaiset seinät tuntuvat sulkevan sisäänsä, mikä lisää kohtausten klaustrofobista tunnelmaa. Aina välillä pari henkilöä sulkee muut ihmiset ulkopuolelle ja keskustelee huoneessa yksityisasioistaan, joten makuuhuone venyy symboloimaan jonkinlaista yksityistä tilaa tai kahdenkeskistä aihetta, kuin pakopaikkaa tai kidutuskammiota. Taustalla kulkee vuoroin niin todellisia henkilöitä kuin muistoja ja unikuviakin, ja yhtenään joku keskeyttää huoneessa olijat kulkemalla huoneen läpi tai kysymällä jotakin. Seinien ohuus mainitaan moneen kertaan eikä Big Mama tahdo, että hänen talossaan lukitaan ovia, joten toisaalta kaikki huoneessa puhuttava tapahtuu kuin näyttämöllä, kaikkien kuultavana ja keskeytettävänä. Paradoksaalisesti se lisää klaustrofobista tunnetta: edes tässä pienessä ahdistavassa tilassa ei voi olla rauhassa talon muilta ihmisiltä, koska milloin tahansa joku saattaa salakuunnella. Ei ihme, että Brick tuntuu saavan paniikkikohtauksia, joissa maailman täyttää humina ja hämäryys. Äänimaailma (Niklas Vainio) on muutenkin kiinnostava: välillä linnut laulavat vienosti, välillä lapset kirkuvat sietämättömästi, joku höpöttää turhanpäiväisyyksiä, levysoitin laitetaan soimaan ja sammutetaan. Näytelmä leikkii äänten, hiljaisuuden ja läpikuuluvuuden teemoilla, kun hermostuttava kotoisten äänten kakofonia ja kuunteleva hiljaisuus vuorottelevat.

Brick, Maggie ja ahdistava makuuhuone. © Kari Sunnari / TTT

Hahmojen ihmissuhdesekamelskan hidas aukikiertyminen, joka paljastaa vuosien kaunat ja valheet, on hypnoottista seurattavaa. Kaikki valehtelevat, kiertelevät ja kaunistelevat totuutta ja käyttävät perheenjäseniä astinlautana omille päämäärilleen. Jos joku oikeasti rakastaakin toista, sitä ei uskota. Vain Brick on pudonnut siitä oravanpyörästä, mutta hänetkin vedetään tahtomattaan takaisin puolitotuuksien ja kulissien maailmaan. Miika Muranen on ohjannut näytelmästä kuin hiljalleen kiristyvän jousen, jonka hidasta mutta ilmeisen vääjäämätöntä katkeamista yleisö on tullut seuraamaan.

Kukaan näytelmässä ei todella tunnu rakastavan toisiaan. Itse asiassa hahmot ovat kaikki kusipäitä – mutta niin hyvin näyteltyjä sellaisia! Juha Muje on mainion trumpmainen Big Daddy, kuin kieron kujeileva pikkupoika joka tietää voivansa tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahtoo ja kaikki ympärillä yrittävät vain pitää hänet tyytyväisenä. Hauskana yksityiskohtana paperihatut hänen syntymäpäiväjuhlissaan julistavat Amerikan tekemistä jälleen suureksi. Big Daddy on suorasanainen, hokee jatkuvasti samoja asioita ja sanoja, saa aikaan kiusallisia tilanteita ja nauraa rasvaisesti päälle. Hän arvostaa naiskauneutta, ja olin hetken aivan varma, että Maggie ja Big Daddy ovat saamassa aikaiseksi lapsen. Aina yhtä vakuuttava Tuire Salenius yrittää pitää miehensä tyytyväisenä ja onnellisen perheen kulissin pystyssä, mutta hiljalleen hänkin alkaa murentua tosiasioiden edessä. Pariskunnan viimeinen kohtaus herättää kuitenkin toivoa edes pienestä välittämisen kipinästä heidän välillään.

Kissatappelu! © Kari Sunnari / TTT

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista roolitöistään Maggiena, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen säilyttää asemansa talossa. Maggie on vangitseva ja 110-prosenttisesti elossa, jatkuvasti varpaillaan, jatkuvasti läsnä ja valmiina iskemään kissankyntensä keneen tahansa tielleen tulevaan. Masentunut, turtunut, omaan maailmaansa uponnut Brick on hänen täysi vastakohtansa, mutta silti Brickin vanha karisma on vielä jäljellä. On mukava nähdä Tuukka Huttunen pitkästä aikaa vakavassa roolissa.

Miia Selin on kammottava kanaemo Mae, kuin 50-luvun Desperate Housewife jolla on kaameat hemmotellut lapset ja jähmettynyt, epäaito hymy. Samuli Muje näyttelee ärsyttävää lakimiespoika Gooperia, paheetonta perheenisää joka nurisee ja kitisee asemaansa perheen ikuisena kakkosena.

Isoisä ei ole lapsi-ihminen. © Kari Sunnari / TTT

Näytelmää oli hetkittäin suorastaan tuskaista seurata, kun ihmiset viskoivat epämiellyttäviä totuuksia päin toistensa naamaa, yrittivät kiskoa pohjimmaisia totuuksia irti toisistaan ja kaikin tavoin demonstroivat mädäntyneitä ihmissuhteitaan. Loppu oli oudon tyydyttävä siitä huolimatta, että jatko jää jokseenkin auki eikä tilanne pohjimmiltaan taida muuttua miksikään. Jokin pieni toivonkipinä kaiken ja kaikkien selviämisestä jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja päihitti sitä edeltäneet pari tuntia tulehtuneiden ihmissuhteiden ruotimista. En yleensä erityisemmin välitä ihmissuhdeorgioista, mutta Murasen ohjaus ja kaikkien erinomainen näyttelijäntyö pitivät tehokkaasti otteessaan.