Taru sormusten herrasta - Turku 2018

Turun kaupunginteatterin kunnianhimoinen Taru sormusten herrasta -näytelmä on ennen kaikkea näyttävä tiivistys J.R.R. Tolkienin tiiliskivitrilogiasta. Lavastus, puvustus, valot ja äänet ovat upeita, ja fantasiahirviöt ja muut omituiset otukset on luotu mielikuvitusta ja vaivaa säästämättä. Örkkejä kiipeilee seinillä, nelimetriset puut elävät ja Keski-Maan eri kansojen asuinalueet erottuvat toisistaan selkeästi. Upouutta teatteritekniikkaa hyödynnetään lavan täydeltä ja näyttämöhenkilökunta saa ansaitusti omat kumarruksensa. Jo pelkkä visuaalinen vyörytys ja toinen toistaan kauniimmat näyttämökuvat tarjoavat runsaasti vastinetta lippurahoille, mutta tarinakin pitää otteessaan. Fanaattisimpien TSH-fanien kannattaa henkisesti varautua siihen, että tarinassa on vedetty jonkin verran mutkia suoriksi ja surutta leikattu pois isojakin sivujuonia.

Tom Bombadil ja hobitit. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Dramatisointi: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Mikko Kouki

Koreografi ja apulaisohjaus: Oula Kitti

Lavastus: Teemu Loikas

Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Valosuunnittelu: Janne Teivainen

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset: Iiro Laakso

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Pyrosuunnittelu: Tero Aalto

Aivan ilman taustatietoja näytelmää ei ehkä kannata lähteä katsomaan, koska paikat ja hahmot vaihtuvat tiuhaan. Juonen seuraamisessa auttaa, jos nyt suunnilleen tietää, että hobitti on iloinen pieni tyyppi, Mustat Ratsastajat pahiksia ja se sormus on tarkoitus tuhota lopullisesti. Dramatisointi seuraa pääasiassa sormuksen matkaa ja jättää pois suurimman osan taisteluista, politiikasta ja sivujuonista, mistä olen varsin kiitollinen. Tiivistys toimii mielestäni hyvin, vaikka paljon kiinnostavaa on toki jouduttu jättämään pois. Mikään ei ihan täysin riidellyt mielikuvieni kanssa, vaikka yllätyksiäkin tuli vastaan. Esitys on tehty Tolkienin työtä kunnioittaen, mutta samalla se tunnustaa lukuisten elokuvista peräisin olevien lentävien lauseiden ja meemien olemassaolon, heittelee sekaan kevyttä komiikkaa ja kehittää hahmoista hiukan omanlaisiaan persoonia, jotka tämän esityksen kontekstissa ovat perusteltuja.

Sormuksen saattue. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Olen lukenut Tarun sormusten herrasta joskus yläasteella ja edelleen selailen siitä välillä kiinnostavimpia kohtia, mutta kokonaisuutena kärsivällisyyteni ei oikein riitä trilogiaan. Olen nähnyt elokuvat pari kertaa ja omistan nätit extended edition -dvd:t, mutta niissäkin minua kiehtoo ennen kaikkea visuaalisuus ja se valtava omistautuminen, joka jokaisen haltiaviitan, kaupungin ja ruohomättään luomiseen on vaadittu. Tolkienin luoma maailma siis kiinnostaa minua enemmän kuin sen varsinaiset tapahtumat, ja vaikka tunnustan Keski-Maan aseman kirjallisuuden kulmakivenä, sormussaagassa on minun makuuni liikaa taisteluita, jaloa ylevyyttä ja erittäin perusteellista kerrontaa. Trilogian ulkopuolelle esimerkiksi Bilbo Reppulin seikkailujen pariin en ole jaksanut enää lähteä, enkä ole nähnyt Hobitti-elokuviakaan. Tunnen siis perustarinan, mutta mikään hardcore-fani en ole.

Teatteriesitys onnistuu siinä, missä kirjat ja elokuvat eivät: minä kiinnostuin hobittikaksikko Frodon ja Samin matkasta. En yleensä ole jaksanut paljoa piitata heistä, vaan olen keskittynyt etenkin Gandalfin ja Aragornin puuhiin. Hidas, tuskainen taivallus pitkin harmaata Mordoria ei ole jaksanut kiehtoa mielikuvitustani, eivätkä traagiset sankarit ja sankariksi kasvamiset ole muutenkaan se hahmokategoria, joka yleensä tarinoissa minuun vetoaa. Minun näkökulmastani he vain mahdollistavat coolien, rosoisten tyyppien ja kaikensorttisten yliluonnollisten avustajien osallistumisen tarinankerrontaan. Näytelmän Frodo (Stefan Karlsson) on kuitenkin inhimillinen ja hauska, eikä Samin (Hannes Suominen) asenne Frodoon äidy liian palvovaksi. Vastoin odotuksiani Samille kirjoitettu vähän toilaileva ja antisankarillinen verbaalikomiikka osuu huumorintajuuni. Miska Kaukosen säälittävä, ilkeä, surkean inhimillisyyden ytimeen osuva Klonkku on esityksen kohokohtia ja yllättävän hauska niinkin surulliseksi hahmoksi. Kaukosen liikekieli, naamiointi ja puhe luovat hienon illuusion, ja roolitulkinta on vangitseva. Jatkuva viaton piilokettuilu Samin kanssa piristää reissua suuresti.

Kontu! Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

On aina kiinnostavaa nähdä, miten uudet sovitukset käsittelevät tarinan naisia, jotka romaaneissa ovat vain satunnaisesti kerrontaan ilmaantuvia sivuhahmoja. Esimerkiksi haltianeito Arwen (asianmukaisen kaunis ja viisas Anna Victoria Eriksson) ei ole juonen kannalta olennainen, mutta hänen mukanaan siihen saadaan ripaus rakkautta ja romantiikkaa, joten roolia on yleensä pyritty kasvattamaan. Taisteluun lähtevä neito Eowyn (Jenni Kitti) on hänkin vain sivujuonne, joka tässä esityksessä tosin tuntuu vähän väenvängällä mukaan liitetyltä. Rohanin valtakunta on jätetty tarinasta kokonaan pois, mutta "I am no man!" -kohtaus on elokuvissa sen verran ikoninen, että sitä ei ilmeisesti kuitenkaan haluttu leikata näytelmästä. Samalla on saatu mukaan ripaus kolmiodraamaa. Ylipäätään tämä dramatisointi kärsii hetkittäin liian uskollisesta elokuvakohtausten toisintamisesta, vaikka se juonen kannalta ei olisi niin tarpeen. Haltia Galadrielin (upea Kirsi Tarvainen) elokuvallinen monologi Sormuksen äärellä on yksi näistä tapauksista, joita ilmankin olisin pärjännyt.

Romaanin puhe on varsin ylevää ja jaloa, ja näyttämöllä kielenkäyttö kuulostaa paikoin tahattoman koomiselta. Monia sanavalintoja olisi kannattanut vielä hioa, ja runollinen puhe istuu haltioiden suuhun paremmin kuin ihmisille tai Gandalfille. Suuresti kunnioittamani Mika Kujala ei hyvisvelhona tunnu oikein olevan omassa roolissaan. Hänellä on liian nuori ja lempeä ääni mahtavaksi Gandalfiksi, ja jostain syystä Gandalf oli ainakin tässä esityksessä kovin tönkkö, mitä ei parantanut se, että hänelle on kirjoitettu paljon pitkiä selittäviä repliikkejä. Minulle ennestään tuntematon Markus Järvenpää on Aragorniksi makuuni vähän nuori, mutta tulkinta on aika lailla niin moniulotteinen kuin näytelmässä ehtii saada aikaiseksi. Muuten niin karaistunut Aragorn muuttuu naisasioissa välillä punastelevaksi teinipojaksi, mikä romaaniin verrattuna tuntuu vähän erikoiselta mutta lisää hahmon sympaattisuutta kovasti. Kääpiö Gimlin (Antti Kyllönen) ja haltia Legolasin (Olli Rahkonen) keskinäinen sanailu on onneksi tuotu mukaan.

Musta ratsastaja. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Esityksestä voisi helposti kirjoittaa loputtomiin, mutta tässä muutamia satunnaisia huomioita:

• Tässä tulkinnassa Sauron takoo valtasormuksensa ilman paitaa, vatsalihakset Tuomiovuoren hehkussa hiestä kimallellen.
• Vanhassa herttaisessa Bilbossa (Jonas Saari) on hienosti jo näkyvissä samaa ellottavaa limaisuutta kuin Klonkussa. Vielä pari vuosisataa sormuksen kanssa, niin huonosti olisi käynyt.
• Mustat ratsastajat ovat upeita. En tahtoisi kohdata pimeällä kujalla, saati sitten pellon keskellä. Pidin myös liikkuvaisten, hämähäkkimäisten örkkien toteutuksesta suuresti.
• Olli Rahkonen Bombadilin Tomppana hymyilytti, mutta hymyni hyytyi vaikuttavaa puussaliikkumista seuratessa.
• Elrondin (Valtteri Roiha) ja Sauronin (Petri Rajala) puheäänet ovat hunajaa korville, ja muutenkin pidin kummankin tulkinnasta.
• Balrog ja vuorenpeikko ovat karmivan sijaan aika lutusia. Näitä olisi ehkä kannattanut haudata enemmän näyttämösavuun.
• Gandalfin kertomus seikkailustaan Balrogin kanssa kuulosti hyvin, hyvin tapahtumarikkaalta ryyppyputkelta, jossa käydään tosi syvällä pohjalla ja maataan sitten alasti tähtiä katsomassa.
• Boromiriin (Markus Ilkka Uolevi) tyhjästä osuva nuoli, jonkun huutama "Legolas!" ja Legolasin astuminen näyttämölle osuvat ajallisesti jotenkin hassusti, koska joksikin aikaa sain sen vaikutelman, että Legolas ampui Boromiria.
• Galadrielin possella on huomattavasti parempi tyylitaju kuin Elrondin rimpsuisilla statistihaltioilla.
• Örkit mahtailevat toisilleen ja sortuvat jatkuvasti tappelemaan keskenään kuin aseistetut tarhaikäiset. Meno muistuttaa sympaattisesti erinäisiä poliittisia pikkuryhmittymiä.
• Hämähäkkikammoisten kannattaa jossain loppupuolella sulkea vähäksi aikaa silmänsä.
• Sauronin Suu (Markus Ilkka Uolevi) portteineen on kuin ripattu suoraan Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista. En muistanut koko hahmon olemassaoloa, joten sliipattu kimallevampyyri edustamassa Sauronia tuli täysin puskista ja pisti vähän hymyilemään. Mordorin ainoa henkilökohtaista hygieniaa harrastava?

Galadrielin peili. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Kävin katsomassa näytelmän melkein heti ensi-illan jälkeen, joten pieniä hiomisen paikkoja oli vielä. Repliikeissä oli vähän takeltelua, jokin kohtaus tai repliikki oli editoitu pois mutta jätetty vahingossa myöhemmin siihen viittaava repliikki jäljelle, muutama kohtaus ei vielä edennyt niin sujuvasti kuin voisi ja niin edelleen, mutta ne toivottavasti korjautuvat ajan mittaan. Kevään näytökset on myyty loppuun ja syksykin on jo myynnissä, joten halukkaiden kannattaa viimeistään nyt alkaa katsoa lippuja. Yhteensä neljän tunnin kesto kahdella vajaan puolen tunnin väliajalla ei tuntunut liian pitkältä, koska tapahtumat etenivät koko ajan, ja lavalla oli aina vähintäänkin hieno näyttämökuva ihasteltavana.

Tom of Finland – Turku 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Turun kaupunginteatterin uusi musikaalikantaesitys Tom of Finland on eittämättä tämän vuoden suurimpia teatteritapauksia. Piirtäjä Touko Laaksosen elämästä ja urasta kertova musikaali on show'na kansainvälistä tasoa, näyttävä ja huolellisesti tehty. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä ovat kirjoittaneet ihastuttavan musiikin, joka elää 1900-luvun tyylisuuntien mukana ja tarjoilee niin iskelmää, balladia kuin euroviisuvipatustakin mutta onnistuu silti kuulostamaan hyvällä tavalla musikaalimaiselta. Tuomas Parkkisen katkeransuloinen teksti leikittelee sanoilla, mustalla huumorilla ja riimeillä ja aiheutti ensi-illassa monia nauruntyrskäyksiä, mutta koskettavuuskin luonnistuu tarvittaessa. Teksti on paikoin roisia, kuten aiheelta voi olettaakin, ja lavalla nähdään mustan nahan lomasta pilkottavaa paljasta mieslihaa, mutta mikään irstas pornomusikaali tämä ei ole. Olisin itse asiassa odottanut ja kaivannutkin vähän rietastelevampaa menoa, kun ottaa huomioon, millaisia Tom of Finlandin piirrokset ovat.

Tom of Finlandin avoin, ylpeä ja humoristinen sekä toisaalta kutkuttavan vihjaileva seksuaalisuuskuvasto on kuitenkin tuotu näyttämölle tyylilleen uskollisesti, vaikka ronskiutta saisi olla enemmänkin. Musta nahka, piukat univormut, viipyilevät kosketukset ja päätä suurempi haba muodostavat vastakohdan tavis-Toukon (sympaattinen, hieno Olli Rahkonen) olemukselle ja arkiympäristölle. Maailmaa sävyttävät sotienjälkeinen harmaa realismi, tiukentuneet moraalinäkemykset ja yleinen feminiinisen homostereotypian muodostuminen. Piirtäminen on Toukon pakopaikka arjesta, aivan oma maailmansa jossa hän jumalan lailla pystyy luomaan unelmiensa miehiä ja määräämään heidän tekemisensä. Äänimaailmaa musiikin läpi hallitseva kynän rapina paperilla luo kauniin loppusilauksen Toukon innostunutta luovuutta pursuavalle flow-tilalle.

Tom of Finlandin parasta antia ovat ensemblekohtaukset. Alkupuolella tanssitaan hidasta tangoa pimennetyn Helsingin puistoissa, joissa rakkauden kaikki muodot odottavat etsijäänsä. Sanna Malkavaaran suunnittelemat projisoinnit luovat täydellisen yön hämärän tunnelman sodanaikaisesta Helsingistä. Ensimmäisen näytöksen lopussa taas herätetään eloon Toukon tukkijätkäpiirrosten riemukas Suomi-kuvasto kuohuvine koskineen ja Me tulemme taas -lauluineen, eikä tässä(kään) kohtauksessa tarvitse olla humanistista koulutusta nähdäkseen fallossymboleja. Jani Uljaksen lavastus on kauniin minimalistinen ja kompakti eikä siinä ole mitään turhaa. Tuomas Lampisen puvustus luo mukavasti kontrasteja nahkaisten piirroshahmojen ja 1900-luvun loppupuoliskon muotisuuntausten välille. Värimaailma on hillitty ja tummasävyinen, ja sille vastaparina toimii piirustuspaperin puhdas valkoinen.

Touko piirtää. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tarinassa on muutama elämäkertamusikaaleille tyypillinen ongelma. Episodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan, kuvaavat kunkin ajan ilmiöitä ja Toukon elämänvaiheita, mutta jokin punainen lanka puuttuu ja kohtaukset kaipaisivat siltoja toisiinsa. Esimerkiksi venäläisen laskuvarjosotilaan tappaminen sodassa on hyvin nostettu käännekohdaksi elämää ja kuolemaa pohtivan soolon avulla, ja olisin kaivannut vastaavia nostoja enemmänkin. Kun Laaksosen elämänkumppani Veli kuolee, tarina siirtyy suoraan seuraavaan kohtaukseen eikä tapahtuman merkitystä Laaksoselle jäädä käsittelemään. Katsojakaan ei saa tilaisuutta surra, ja sisar Kaijakin tuntuu lopulta surevan Veliä enemmän kuin Touko. Reija Wäre on aiemmin ohjannut lähinnä revyitä ja jäin miettimään, kuinka paljon se on mahtanut vaikuttaa Tom of Finlandin tarinankerrontaan. Wäreen koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja yksittäiset kohtaukset ovat toimivia kokonaisuuksia, mutta jokin laajempi näkemys jää vielä puuttumaan. Jatkokehittely on siis vielä tarpeen, mutta se ei kantaesitykselle ole harvinaista.

Toinen ongelma on päähenkilön käsittely. Touko siirtyy onnistumisesta onnistumiseen ja esitetään oikeastaan koko ajan positiivisessa valossa, mikä tekee hahmosta lopulta aika etäisen ja epätodellisen tuntuisen. Usein tunsin katsovani ennemminkin homouden historiaa itsenäisessä Suomessa muutaman ihmisen näkökulmasta kuin varsinaista henkilökuvaa. Epämukavia asioita kuten viehtymystä natsiunivormuihin hipaistaan, mutta yleisesti Laaksosta on käsitelty hyvin ristiriidattomasti ja silkkihansikkain. Jokin roso toisi hahmoon inhimillisyyttä ja hänen vaiheensa koskettaisivat enemmän. Vasta lopun kuolinkohtaus todella vetosi tunteisiini.

Sisko, veli ja Veli. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Myöskään Kaija Laaksosen (Anna Victoria Eriksson) hahmosta en saanut oikein otetta. Musikaalin naiskuva jää paljolti hänen varaansa, mutta hahmo pelkistyy lähinnä miehenkipeäksi vanhaksipiiaksi ja jättää paljon kysymyksiä avoimiksi ainakin kaltaiselleni katsojalle, joka ei kovin hyvin tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa. Jäin esimerkiksi miettimään, missä vaiheessa Kaijalle alkoi selvitä veljensä homous ja Velin suhde tähän. Loppupuolella Kaija paljastaa tienneensä Toukon suuntautumisesta ja nähneensä piirroksia, mutta silti Velin ja Toukon rakkaus tuntuu tulevan hänelle täysin yllätyksenä. Onko Kaija täysin sokea samassa asunnossa asuvalle rakastavalle parille? Puhuivatko sisar ja veli koskaan asiasta? Miten Kaija reagoi tajutessaan Toukon olevan Tom of Finland ja nähdessään piirroksia? Miten tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että Kaija luuli Velin rakastavan häntä itseään? Kaijalle kirjoitettu katkera tilitys olisi ollut minulle kiinnostavampi, jos häntä olisi kuljetettu tarinan taustalla enemmän ja näytetty hänen reaktioitaan, mutta kerrankin olen Hesarin Lauri Meren kanssa samaa mieltä mm. siitä, että Kaijan ajatuksia avaava soolo tulee melko lailla puskista.

Myös Toukon elämänkumppani Veli (Jukka Nylund) kaipaisi jotain lisää hahmon elävöittämiseen. Olli Rahkonen, Eriksson ja Nylund ovat hyviä musikaalinäyttelijöitä, mutta tuntuu että käsikirjoitus ei anna heille tarpeeksi tilaisuuksia tehdä hahmoistaan todella eläviä. Henkiin heräävä piirroshahmo Kake, Toukon fantasioiden huipentuma, on hauska idea, mutta hänkin kaipaisi lisää kehittelyä ja tiiviimpää sijaa tapahtumissa. Hunks-tanssija Ville Erola on kuin tehty Kaken rooliin ja tuo lihasten lisäksi hyvin esiin piirrosten itsevarman huumorintajuisuuden.

En ole niitä! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Markus Palinin sivuhahmolla on lopulta musikaalin ehjin draaman kaari ja tarina, kuten täysin fiktiivisillä (?) hahmoilla tapaa olla. Aiemminkin kansallisaarteeksi ehdottamani Mika Kujala on loistava tiukasti kaapissa olevana sotilaana, poliisina, aviomiehenä ja perheenisänä. Palin edustaa musikaalissa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, itsensä kieltämisen traagisuutta, heteronormatiivisuutta ja toisaalta ns. tavallisen kaappihomon reaktioita Tom of Finlandin piirroksiin. Överi ja näyttävä En ole niitä -soolo on musikaalin huippukohtia. Palinia ja tämän suhdetta homouteen kuljetetaan Toukon tarinassa hyvin taustalla. Osa vaikkapa tukkijätkäkohtauksen viehätyksestä on juuri Palinin reaktioissa ja siinä, kuinka maailmoja valaisevaa sellaisen kuvaston näkeminen kansainvälisessä lehdessä on voinut homouttaan häpeävälle olla.

Olipa muuten mukava pitkästä aikaa nähdä näyttämöllä vähäpukeisia, selvästi katseiden kohteeksi ja seksiobjekteiksi asetettuja miehiä. Yleensä musikaalien ilotalokohtaukset ym. seksikästä vähäpukeisuutta ja provokatiivista koreografiaa sisältävät kohtaukset on varattu naisesiintyjille. Siinä mielessä on jännää, että etenkin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa musikaalit nähdään niin vahvasti homomiesten genrenä, koska harvoinhan niissä on pyritty miellyttämään erityisesti miehiin suuntautuneiden silmää. Mamma Mia! taitaa olla niitä harvoja, joissa olen nähnyt erityisesti katseen kohteeksi nostettuja miestanssijoita, ja sekin on hyvin leimallisesti naisille suunnattu ja naisista kertova teos. Tom of Finlandin piirroksille tyypillisesti musikaalinkin miehet ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita eivätkä alistettuja objekteja: piirrosten miehet rehellisesti nauttivat omasta kehostaan (ja muidenkin kehoista) ja ovat prostituoidun sijaan valta-asemassa olevissa ammateissa (poliisi, sotilas jne.). Tätä lisää naishahmoillekin! Tomin miehiä on vaikea kuvitella laulamassa musikaaleille tyypillistä langenneen naisen haikeaa balladia.

Kake in da house! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tom of Finland kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa vaikkei se täydellinen (vielä) olekaan. Musikaalista nauttiakseen ei tarvitse olla kiinnostunut miehistä, nahasta tai Suomen historiasta. Esimerkiksi eläkeikää lähestyvät heteroparit, nuo teatterien vakiokansoittajat, näyttivät ainakin ensi-illassa viihtyvän mainiosti. Esitys on hauska, visuaalisuus tyylikästä, esiintyjät huipputasoa ja musiikki tarttuvaa, eli kaikki hyvän show'n edellytykset ovat kasassa.

Toc Toc - Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Ranskalaisen Laurent Baffien Toc Toc -näytelmän jokainen hahmo kärsii jonkinlaisesta pakko-oireisesta häiriöstä. He jämähtävät kuuluisan terapeutin odotushuoneeseen, kun terapeutti itse on jumissa lentokentällä, ja odottellessaan he väistämättä hieman tutustuvat toisiinsa. Erilaisten luonteiden särmät iskevät nopeasti yhteen, mutta hiljalleen terapiajonossa syntyy myös yhteisöllisyyden tunnetta.

Esko Roine on herttainen Touretten syndroomasta kärsivä Fred, jonka suusta hetkittäin syöksähtää härskiyksiä. Alatyyli jaksaa ainakin jonkin aikaa naurattaa nimenomaan sanojan olemuksen kanssa syntyvän ristiriidan vuoksi. Noin muuten Roineen hahmo on hauska sivustatarkkailija ja katalysaattori, kun nuoremmat pistävät tuulemaan. Ehkä suosikkini potilaista oli loistavan Tuija Ernamon vanhempi naisihminen Maria, jolla on pakkomielle esimerkiksi tarkistaa, jäikö hella päälle ja ovatko avaimet mukana. Hahmon varsinainen viihdearvo on kuitenkin tarkemmin määrittelemätön kristillinen pakkomielle, joka tuomitsee kaiken syntisen, ja toisaalta jokin alla piilevä viehtymys seksin ajatteluun ja riettaissa mietteissä rypemiseen. Ernamon lakonisen napakka sanailu muiden hahmojen kanssa on herkullista seurattavaa ja sisäisten ristiriitojen pulpahtelu pinnalle kiehtovaa. Eniten Marian kanssa sanan säilää heiluttelee Vincent (Kimmo Rasila), kammottavan juntti huumorismies, joka yrittää sitkeästi kieltää pakkomielteensä numeroihin, koska jokuhan voisi luulla häntä vammaiseksi. Vincent on sitä rasittavaa miestyyppiä, joka suoltaa huonoja kaksimielisyyksiä, on pinnan alla hyvin epävarma itsestään ja peittää sen röyhkeydellä, ja välittömästi ryhtyy iskemään jokaista näköpiiriin osuvaa nuoreksi laskettavaa naista. Rasila tavoittaa maailman vincentien eri tasot erinomaisesti, vaikka minulla meinasikin välillä loppua kärsivällisyys hahmon läpänheiton kanssa.

Blanche (Riitta Salminen) puolestaan kammoaa tauteja ja bakteereja ja desinfioi itseään ja ympäristöään jatkuvasti. Lili (Pauliina Suominen) toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan. Bobilla (Stefan Karlsson) taas on pakkomielle symmetriasta, eikä hän pysty astumaan viivojen päälle. Lili ja Blanche ovat hahmoina hieman yksipuolisia ja jäävät käsikirjoituksessa täytteeksi, mutta Bobin persoona pääsee paremmin oikeuksiinsa, odotushuoneen lattia kun on raidallinen. Hän kulkee vaivattoman näköisesti huonekaluilla ja hyödyntää todellakin koko sisustusta päästäkseen huoneen poikki. Karlssonin liikkuminen on hypnoottista katsottavaa: miten joku voi saada kirjahyllyssä ja verhotangoissa kiipeämisen näyttämään noin arkiselta ja luontevalta!

Etukäteen pelkäsin hieman, että Toc Toc olisi moderni friikkisirkus ja katsoja laitettaisiin tirkistelemään toinen toistaan oudompia tyyppejä ja nauramaan heille. Näytelmä paljastui kuitenkin hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi kurkistukseksi ongelmanratkaisuun, tragikoomisiin kohtaloihin ja ihmisten kykyyn mukautua toisten ihmisten seuraan. Se korostaa ryhmähenkeä ja vertaistuen tärkeyttä. Yhdenvertaisessa porukassa, jossa jokaisella on omat mörkönsä ja erikoisuutensa, päästään yli mörköjen kauhistelusta ja hyväksytään ne niin itsessä kuin muissakin, jolloin niille pystyy tekemäänkin jotain. Kukin potilaista alkaa hiljalleen unohtaa sairautensa häpeämisen ja pystyy keskittymään itsessään olennaiseen. Kun sairaus ei nouse muuriksi itsen ja maailman väliin, ihminen nähdään muunakin kuin sairautenaan. Tästä syystä erilaiset vertaistukiryhmät ovat tärkeitä eivätkä rajoitu vain näytelmässä kuvatun kaltaisiin erikoistilanteisiin. En ehkä kokeilisi juuri tätä nimenomaista metodia kotona, mutta viihdekäytössä tilanne toimii.

Ympärilläni moni kommentoi väliajalla seuralaiselleen tuntevansa sen tai tuon, jolla on jokin sairautta hipova pakkomielle. Kommenteista päätellen en myöskään ollut yksin, kun Marian hermoilua seuratessani aloin pakostakin pohtia, jäikö minulta hella päälle.

Loppukin on toimiva. Näytelmä ei tarjoa epärealistisia ihmeparantumisia vaan toivon pilkahduksia. Arvasin loppuratkaisun melko pian ja toivoin olevani oikeassa, enkä pettynyt. Kiemuraista tietä loppuun oli viihdyttävää seurata, ja minun teki mieli hihkua aina kun huomasin särön jonkun pakkomielteisessä käytöksessä. Välillä tuntui, että tilanteet ja keskustelut jäivät vähän turhaankin junnaamaan, mutta ehkä pieni suljetun tilan tuntu kuuluu teokseen. Tuomas Parkkisen ohjaus on hauska mutta yltää myös syvemmälle hahmojen ja inhimillisen kanssakäymisen syövereihin. Välillä mietin, olisiko Pariisiin sijoittuva tarina kannattanut kotouttaa ja tehdä paikasta ja hahmoista suomalaisia, koska paikannimiä mainitaan paljon. Tarina on kuitenkin sen verran mielikuvituksellinen, että on ehkä uskottavampaa antaa sen tapahtua toisessa maassa ja sellaisessa kulttuurissa, jossa voi helpommin kuvitella joukon tuntemattomia pistävän pystyyn spontaanin ryhmäterapian.

Rock of Ages – Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

1980-luvun rockhiteillä kyllästetty Rock of Ages -musikaali sijoittuu rokin kultakautta elävään Los Angelesiin ja Sunset Stripille, jossa legendaaristen rokkiäijästarojen ympärillä kiehnää niukka-asuisia neitosia ja jokainen tahtoo olla kuuluisa. Kaksi nuorta yrittää nousta tähteyteen ja rakastuu toisiinsa, mutta väärinkäsitykset ja pikkumaiset riidat erottavat heidät toisistaan ja samalla kumpikin saa aimo annoksen todellisuutta tähtikulissien takana. Taustalla taistellaan legendaarisen rokkibaarin olemassaolon puolesta ja pahisgryndereitä vastaan.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Musikaalin tarina on naiivi ja jokseenkin epäuskottava, mutta sen kerronta on vastustamattoman itseironista. Parodia kattaa niin rock-elämäntavan, romantiikan kuin musikaaligenrenkin, joita pilkataan kieli poskessa mutta lämpimällä rakkaudella. Etukäteen kuvittelin Rock of Agesia taas yhdeksi nostalgialla ratsastavaksi jukebox-halpaviihdemusikaaliksi, mutta ainakin tämä tuotanto on toteutettu huolellisesti ja aidan matalimpia kohtia välttäen. Mikko Koukin ohjaus ja tarinan hahmot ovat tarkkaan mietittyjä, yksityiskohdat hiottuja ja asenne kunnossa. Pääparin romanssi ei yksinään kanna kovin pitkälle, mutta sivuhahmoista paljastuu yllättävänkin paljon syvyyttä. Alkuasetelma on tarkoituksellisen kliseinen, mutta toinen puolisko onnistui täysin yllättämään minut juonenkäänteillään ja hahmojen kehityksellä. Turussa on ilmeisesti karsittu pahin seksismikin huumorista, mistä isot lisäpisteet. Kaamean kasari ulkoasukin (Teemu Loikas, Tuomas Lampinen ja Jarmo Esko) on hauska.

Pauliina Saarinen on osuvan säpäkkä maalaistyttö Sherrie, joka vaihtaa navettamekon piukkoihin farkkushortseihin ja lähtee suureen kaupunkiin etsimään onneaan näyttelijänä. Mikael Saari on hauska wannabe-rokkistara Drew, joka saa Sherrien työkaverikseen baaritarjoilijaksi. Pariskunta on sympaattinen ja sopii toisilleen, ja vaikka hahmot eivät kovin uskottavia olekaan, Saarinen ja Saari ottavat niistä irti minkä voivat ja laulavat erinomaisesti.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Persoonalliset sivuhahmot ovat kuitenkin musikaalin todellinen suola. Mika Kujala on aivan ihana viinassa marinoitu baarinpitäjä Dennis, elävä joskin alaa vaihtanut rocklegenda itsekin. Olen seurannut Kujalan puuhia sen jälkeen, kun näin hänet 2005 Elisabethissa Kuoleman roolissa, ja minusta hänet voisi hiljalleen jo julistaa kansallisaarteeksi. Veeti Kallio uransa huipulla olevana kusipäisenä rokkistarana paljastuu hiljalleen varsin piristäväksi hahmoksi, joka demonstroi aineilla kyllästetyn elämän varjopuolet herkullisen ironisesti. Minna Hämäläisen anarkistinen Regina taas tuo fyysiseksi rautaisen tahdonvoiman ja asiaansa uskomisen. Ympärillä pyörii milloin kukakin suuryrityksiä edustava rahanahne pahis, ja koko ensemble asianmukaisen pitkähiuksista bändiä myöten vetää show'n täysillä.

Lempihahmoni ovat silti Aki Louhela kertojana ja Tuukka Raitala nuorena Franzina. Louhelan esittämä sankarihevarisetä Lonny kertoo kaikkitietävästi tarinaa ja kommentoi sen etenemistä, ja samalla hän on baarinpitäjä Dennisin vanha bestis ja mukana tarinassa itsekin. (Mieleni tekisi kirjoittaa hahmon kaksoisroolista tutkielma!) Kertojahahmot ovat muutenkin suosikkejani, ja Lonnyn selostus, sisääntulot ja paitamuoti olivat pudottaa minut penkistäni. Siinä vaiheessa kun kannettava savukone ja pinkki taikasauva tulivat mukaan kuvioihin, olin täysin myyty. Tuukka Raitala taas on lutunen nujerrettu saksalaisnuorukainen, jota rokkaajat innostavat nousemaan isäänsä vastaan ja vaihtamaan rakennusbisneksestä unelmauralleen. Muutos on mykistävä, samoin kuin Raitalan esiintyminenkin. Sekä Lonny että Franz ovat vastustamattoman innostuneita unelmoijia ja hyvän mielen hahmoja, joille toivon kaikkea hyvää.

Nuori rokkikukko Mikael Saari. Kuva: Otto-Ville Väätäinen / TKT

Suosittelen siis lämpimästi, koska ainakin itse yllätyin positiivisesti. Satun fanittamaan täysin epäironisesti 80-luvun rockia ja kaikenkattavaa ylilyövyyttä, mutta muutenkin esitys oli hauska piriste arkeen. Katsomossa näkyi niin pikkujoulukansaa, tavisteinejä kuin nostalgian perässä tulleita rokkifanejakin. Tammikuussa on vielä pari esitystä jäljellä.

Tsekatkaatten muuten Tuukka Raitalan vlogi Näyttelijän elämää!

Bloggaajia koolla Turussa

Turun kaupunginteatteri kutsui edellisviikolla liudan bloggaajia tutustumaan toimintaansa, uusiin väistötiloihinsa Logomossa sekä Breaking the Waves -näytelmään. Joukossa näkyi niin hyviä tuttujani kuin minulle täysin uusiakin kasvoja, ja tunnelma oli hilpeä, mihin vaikutti mm. erinomainen ruokatarjoilu. Tiedottaja Kirsi Lönnmark kertoili teatterista, taiteellinen johtaja Mikko Kouki pistäytyi esittäytymässä ja kertomassa Breaking the Waves -ohjauksestaan, ja lopussa pääsimme vilkaisemaan näytelmän valmistavan harjoituksen alkua.

Bloggaajat ryhmäkuvassa Tamaran kanssa.

Teatteri on hiljattain vaihtanut kaupungin alaisuudesta itsenäiseksi osakeyhtiöksi, mikä on tuonut jonkin verran muutoksia, kuulemma pääasiassa positiiviseen suuntaan. Byrokratia on helpottanut, ohjelmiston ja esityskalenterin suhteen voidaan joustaa tarpeen mukaan paremmin ja teatteri oli jopa saanut hankittua kaksi käytettyä pakettiautoa suhaamiseen eri väistötilojensa välillä. :-) Varsinainen teatteritalo Aurajoen rannassa on täysremontissa, ja Sopukkaa ja Pikkolo-näyttämöä siirretään ja rakennetaan uusiksi. Minulla on nostalginen suhde teatterin omaan päänäyttämöön, joten oli mukava kuulla, että se pysyy periaatteessa ennallaan, sisustus vain entisöidään. Toivottavasti akustiikkaakin vähän tuunataan samalla, mutta muuten sali on kivankokoinen ja -mallinen.

Entinen VR:n konepaja Logomo on tilana rouhean kaunis ja varmasti jokaisen industrial-tyylistä intoilevan sisustajan unelma. Yksi siipi on muokattu varta vasten Turun kaupunginteatteria varten, ja sen salia voi muunnella monenlaisia teatteriesityksiä varten. Teimme pienen kulissikierroksen, jonka aikana saattoi bongata mm. keittiön, hauta-arkun ja soutuveneen. Backstage on yllättävänkin tilava suhteessa moniin näkemiini, mutta toki repertoaariteatterin lavasteet tilaa tarvitsevatkin. Jokaisen näytelmän lavastaja saa kuulemma lavastevarastosta tietyn neliömetrimäärän, johon lavasteiden on mahduttava säilöön. Haasteita on siis muitakin kuin vain katsojan silmille näkyviä.

Breaking the Waves ei ole aiheeltaan sellainen näytelmä, jota todennäköisesti päädyn katsomaan, joten valmistavan harjoituksen seuraaminen oli sitäkin mielenkiintoisempaa. Lavastus on unenomainen ja tavoitti meren tunnelman ja valon kauniisti. Rujona vastakohtana toimi öljylautan likainen, tekninen maailma. Kaiken keskellä viaton ja puhtoinen Bess (Helmi-Leena Nummela) tanssahteli kallioilla kuin irronnut lokin höyhen. Lähdimme katsomosta siinä vaiheessa, kun Bess oli päässyt naimisiin öljynporaaja-Janinsa (Taneli Mäkelä) kanssa, eikä salista jossain vaiheessa kuulunut kirkuna luvannut hyvää tytön tulevaisuudelle. Olen liian eskapistinen ja naurua kaipaava näille tarinoille, mutta liikutuksen kyyneleitä ja koskettavia kohtaloita kaipaavat viihtynevät esityksen parissa.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri

Muut iltaan osallistuneet blogit:

Einon kuvatoimet http://kaduilla.fi/einonkuvatoimet
Kylillä http://kaduilla.fi/kylilla
La Plus Douce http://kaduilla.fi/laplusdouce
Mari H http://kaduilla.fi/marih
Santsikuppi http://kaduilla.fi/santsikuppi
Q&Victoria http://kaduilla.fi/qandvictoria
Kirjallisia http://kirjallisia.blogspot.fi
Kirsin kirjanurkka http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi
Krista_llia http://blogikristallia.blogspot.fi
Lady of the Mess http://kaaoksenkeskella01.blogspot.fi
Paljon Melua Teatterista http://paljonmeluateatterista.blogspot.fi
Teatterikärpäsen puraisuja http://teatterikarpanen.blogspot.fi
Todella vaiheessa http://todellavaiheessa.blogspot.fi
Toiseen todellisuuteen http://blogit.extempore.fi/kulttuurinkeinoin
Turun Tilda http://turuntilda.blogspot.fi
Some Superfluous Opinions http://somesuperfluousopinions.blogspot.fi

Tämä pohdiskelevan Mikko Koukin taustalla vilahtava Tamara-musiikkinäytelmä saa ensi-iltansa syksyllä. Tamara Lundin elämästä kertovassa jukebox-esityksessä kuullaan hänen kuuluisimpia laulujaan eri musiikkityyleistä, joista ehkäpä eniten odotan operettia. Tamaraa esittävät joka esityksessä Sofia Arasola, Angelika Klas ja Kirsi Tarvainen sekä yksi kolmesta vuorottelevasta lapsinäyttelijästä. Kiinnostavaa nähdä vaihteeksi tällainen ratkaisu, kun yleensä tunnutaan suosivan sitä, että yksi ihminen maskeerataan näyttelemään samaa hahmoa nuoresta vanhukseen.

Seili – Turku 2014

 Sain esitykseen lehdistölipun.

En oikein osannut odottaa Turun kaupunginteatterin Seili-musikaalilta mitään, mutta sen vuoksi tai siitä huolimatta yllätyin positiivisesti. Seili on muodikkaasti jukebox-musikaali, ja musiikki koostuu suomalaisten naisartistien lauluista, mutta ne oli sovitettu musikaaliksi tavallista huolellisemmin. Tosin tunnen huonosti suomalaista musiikkia enkä tunnistanut lauluista ainuttakaan, mikä varmasti auttoi minua keskittymään itse musikaaliin. Lauluilla kuitenkin oli tarkoituksensa eikä yksikään tuntunut väkisin mukaan ympätyltä. Pisteet siitä sovittaja Jussi Vahvaselälle.

© Otto-Ville Väätäinen / TKT

Nuori Sofia (eloisa ja upea Helmi-Leena Nummela) ei halua naida isänsä määräämää vanhempaa aviomiestä vaan karkaa. Paetessaan hän osuu suoraan kulkukauppias Johanneksen (Petja Lähde) syliin ja lähes saman tien sänkyynkin. Vaikka Johannes on aamun tullen häipynyt, salamarakkaus jää elämään molempien mieliin. Johannes palaa vaimonsa Marian luo muttei saa Sofiaa mielestään ja päättää lopulta etsiä tämän. Naiivin mutta tahdonvoimaisen Sofian tie taas vie rahapulassa prostituoiduksi, irtolaiseksi ja sen verran pahoihin ongelmiin, että hänet lähetetään loppuelämäkseen Seilin surullisenkuuluisalle mielisairaalasaarelle. Pystyykö Johannes pelastamaan Sofian? Saavatko rakastavaiset toisensa vai erottaako meri heidät ainiaaksi? Saako paha palkkansa?

Tarinana Seili on mukavan kompakti. Ylimääräisiä numeroita kuten alkusoittoja ei juuri ole, vaan heti alkaa tapahtua ja tarina etenee reippaasti. En ole romanttisen melodraaman ylin ystävä, mutta rakkaudella ei onneksi jäädä alun jälkeen mässäilemään vaan tarina kulkee koko ajan, joten kaltaisellani epäromanttisella katsojalla säilyy mielenkiinto. Huolimatta alaotsikosta "Musikaali hullusta rakkaudesta" Seilissä on minusta kyse ennemminkin erilaisista elämänkohtaloista ja hulluuden hoidon historiasta.

Juoni on melko simppeli ja muistuttaa vanhojen Suomi-filmien opettavaisia lankeemustarinoita naisista, jotka ajautuvat huonoille teille. Seilin näkökulma on kuitenkin paljon feministisempi. Viatonta tyttöä käytetään härskisti hyväksi joka käänteessä, ja sadan vuoden takainen yhteiskunta mahdollistaa sen liiankin hyvin. Maailma kuuluu miehille, ja naiset, jotka eivät mukaudu siihen, tuomitaan hulluiksi ja he joutuvat Seiliin. Olisin Sofian kohtaaman paskiaiskavalkadin kontrastiksi kaivannut musikaaliin edes yhtä rehellisen hyväsydämistä miestä, mutta mieshahmot jäävät melko yksiulotteisiksi sioiksi. Tätä korostaa vielä se, että puolta heistä esittää sama näyttelijä (kiitettävän etova Petri Rajala). Muutama uranainen (ylihoitajatar ja parittaja) oli onnistunut selviämään itsenäisenä miesten maailmassa, mutta hekin olivat miesten tapaan alhaisia ja häikäilemättömiä. En nähnyt tekijöiden edellistä musikaalia Kakolaa, joka ilmeisesti kertoi linnakundeista miesartistien musiikin tahtiin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olivatko siinä puolestaan naiset kaikkien ongelmien syy.

Seiliin soudetaan. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Seilin naiset olivat hyvinkin kiinnostavia. Suosikkini oli puhumaton Alma (jälleen hyytävän hyvä Kirsi Tarvainen), joka oli piristävä sekoitus kilttiä äitihahmoa ja palavasilmäistä kapinallista. Sain Alman tarinasta vahvoja Siintää Sargassomeri -viboja, ja käsikirjoittaja Satu Rasila on varmasti lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, mahdollisesti sen ohella myös feministisen lukutavan tiiliskiven The Madwoman in the Attic (Gilbert & Gubar 1979). Loppupuolella Alma nousi koko patriarkaalisen luterilaisen järjestelmän vastaiseksi terroristiksi ja toi mieleeni Akseli Gallen-Kallelan maalaaman Louhen.

Minna Hämäläisen esittämä kivenkantaja-Hilda oli karmivan liikuttava ja symboloi todennäköisesti hyvin suurta aikoinaan ongelmiin joutunutta naisjoukkoa. Riitta Salminen ei jostain syystä koskaan ole oikein iskenyt minuun, mutta traumoissaan riehuva Sigrid on hänen tähän mennessä näkemistäni hahmoistaan todentuntuisin.

Sofia tapaa Seilin naiset. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Ylipäätään Seilin naisissa oli jotain kalevalaisen alkuvoimaista ja kesytöntä. Ei ihme, ettei heitä ollut uskallettu päästää kunniallisen kansan pariin. Manaava, alkusoinnuilla leikkivä musiikkikin alkoi muistuttaa Värttinän loitsivimpia tulkintoja. Suurimman osan naisista hulluus tai "hulluus" oli miehen aiheuttamaa, ja heidän tarinoidensa kirjo sai musikaalin jossain vaiheessa muistuttamaan Chicagon Cell Block Tango -kappaletta. Nekin, jotka olivat joutuneet Seiliin terveinä, näyttivät ennen pitkää niksahtaneen ympäristön vaikutuksesta. Nautin mielisairaalassa vallinneesta suorasukaisesta, itseironisen mustasta huumorista, jossa laskettiin häpeilemättä leikkiä naisten asemasta, hulluudesta ja kuolemasta. Samalla naispotilaiden keskinäinen solidaarisuus ylitti musikaalin kaikki muut ihmissuhteet ja voimat.

Jonkinlaiseksi Seilin naisten vastakohdaksi oli asetettu Johanneksen vaimo Maria, joka kiltisti hoiti kotona lapsia miehensä ollessa töissä maailmalla. Anna-Maija Jalkanen oli sympaattinen petetty vaimo jo HKT:n Tohtori Zivagossa, ja Mariana hän pääsi sentään purkamaan tunteita petollista aviomiestä kohtaan. Jalkasella on myös todella kaunis ääni. Jollain tavoin Mariakin silti rinnastui Seilin naisiin ja tuntui hahmona väläyttelevän mahdollisuutta, että naisen päätyminen Seiliin riippui ihan vain sattumasta. Marian lapsi oli melkein hukkunut hänen silmiensä edessä, mutta toisin kuin muutama syyllisyyden murtama Seiliin joutunut, hän oli pystynyt pelastamaan hukkuvan.

Alvar ja Ida hoitelevat. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Mieleenjäävin mieshahmo oli Mika Kujalan esittämä ylilääkäri Alvar. Oli mukava nähdä Kujala vaihteeksi pahisroolissa uhkaavana ja vastenmielisenä Seilin diktaattorina, ja hänellä on hienon synkkä ääni. Miespäähenkilö Johannes jäi vähän säälittäväksi häntäheikiksi, vaikka Petja Lähde kovasti tuskailikin rakkauden ja velvollisuuden välillä. Laulutkin olivat suht persoonattomia. Erityismaininta taas menee Jukka Aaltosen esittämälle soutajalle, joka oli pienestä luotu hauska karikatyyri.

Kaiken sen juonenrakennuksen jälkeen musikaalin loppu tuntui pikkaisen antiklimaattiselta ja yhtäkkiseltä. Ratkaisua olisi mielestäni voinut pohjustaa ja käsitellä enemmän, mutta ehkä tekijöiden tarkoitus oli jättää kysymyksiä auki.

Hilda ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Jani Uljaksen suunnittelema lavastus oli yksinkertainen ja utuisen kaunis. Muutama liikuteltava väliseinä, taustaverho ja pari penkkiä riittivät luomaan viitteellisiä tiloja, maisemia ja säitä. Videoprojektioita (Sanna Malkavaara) käytettiin paljon, ja ehkä vaikuttavin oli Sofian usvainen matka Seiliin halki veden. Naisten taustatarinoita oli videoitu kesäisen suomalaiskansallisissa maalaismaisemissa, ja videot heijastettiin taustalle heidän kertoessaan tapahtumista ennen Seiliä. Idylliset kesäiset videot ja tapahtumien konkreettinen näytteleminen niillä loivat mukavasti kontrastia mielisairaalan hyvin viitteellisiin lavasteisiin. Pahoja asioita tapahtui kauniissa idyllissä, ja Seili tuntui konkreettisesti olevan irrallaan realistisesta arkitodellisuudesta, joka oli jäänyt jonnekin menneisyyteen mantereelle. Sumuisen saariston, meren ja talven värit oli tavoitettu lavastuksessa, valoissa (Mika Randell ja Jarmo Esko) ja projektioissa kauniisti. Pääparin filmaaminen veden alla oli ehkä jo liioiteltu tehokeino, mutta kauniilta se näytti projektioissa.

Alma ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

En varsinaisesti hurmaantunut Seilistä, mutta se tarjosi kauniin musiikin ja visuaalisen ilmeen ohella ajateltavaa, ja arvostan sitä musikaaleissa. Päätarina oli makuuni turhan melodramaattinen ja romanttinen, mutta se tarjosi samalla tilaisuuden kertoa paljon kiinnostavia sivujuonia. Musikaali ei yrittänyt tiristää katsojista itkua väkisin vaan jätti liikuttavuutensa suhteellisen vähäeleiseksi. Logomo ei akustiikaltaan ole optimaalinen esityspaikka, mutta äänenvoimakkuus oli sopiva eikä ääni särkynyt, joten tuskaa musiikki ei aiheuttanut. Esiintyjät olivat hyviä, Mikko Koukin ohjaus ei jättänyt näyttelijöitä seisoskelemaan tyhjän panttina eikä ainakaan tämä katsoja pitkästynyt tai tuntenut myötähäpeää missään vaiheessa. Jos mielisairaanhoidon historia, koskettavat tarinat ja/tai romantiikka kiinnostavat, Seili kannattaa mielestäni käydä vilkaisemassa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Teatterin Spotify-lista Seilin musiikista
Pro Seili-Själö ry

Teatterikesä 2014: Pop Slut ja Carola-lauluilta

Sain esityksiin lehdistölipun.

Minua harmitti, kun en viime kaudella ehtinyt Koko-teatteriin katsomaan Sara Mellerin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa Pop Slutia. Kun Teatterikesä toi sen kotiovelleni, se pääsi heti odotetuimpien esitysten kärkeeni.

Kuva: Emilia Raunio

En pettynyt. Semifeministisessä kabareespektaakkelissa viisi naista esitti starahybridejä, joissa oli havaittavissa piirteitä Britneystä, Rihannasta, Beyoncésta, Madonnasta, Lady Gagasta ja muista poppareista, ajoittain miehistäkin. En ole vuosiin kuunnellut radiota tai katsonut Music Televisionia (onko se enää edes in?), joten olen hyvin huterasti kiinni nykypopissa enkä kaikkia musiikkiviitteitä varmaan edes tunnistanut.

Ajatuksia herättänyt show koostui lauluista, monologeista ja oikeiden poptähtien haastattelupätkistä, joista esiintyjät ottivat kiinni ja käyttivät hahmojensa materiaalina. Pilkan kirves hakkasi niin julkisuudessa annettuja lausuntoja, tv:n talk show -esiintymisiä, koreografioita kuin laulujen sanoituksiakin. Eniten nauroin, kun kovispahistähti lauloi coolina suoraa suomennosta My Humps -kappaleesta. Sanojen naurettavuus ja banaalius avautuu aivan toisella tavalla, kun ne kuulee omalla äidinkielellään. Olen musikaalien puolella jaksanut toitottaa, miten musikaalit monien mielestä kuulostavat paljon paremmilta englanniksi ihan vain siksi, että kliseet ja typeryydet menevät vieraalla kielellä helpommin ohi korvien. Samoin Beyoncén Cater 2 U Sara Mellerin herättelevänä suorana suomennoksena oli mieleenpainuva kokemus. Tätäkö radiot kaikkialla todella soittavat? Tätäkö me kuuntelemme ihan tyytyväisinä ja sen kummemmin ajattelematta?

Pop Slut kulki jossakin parodian ja pastissin välimaastossa, sekä kunnioittaen että pilkaten ja uusia näkökulmia antaen. Kukaan ei voi kieltää, etteikö vaikkapa Madonna olisi tehnyt kovasti töitä ja luonut hienon uran, mutta julkisuuskuvan ylläpitoon kuuluu joskus absurdejakin puolia. Esitys nostaa naisia toisaalta vahvoiksi roolimalleiksi mutta kyseenalaistaa samalla sen, onko puolialastomana lavalla vääntelehtiminen todella vapauden ilmentymä. Onko se staralle luonnollinen olotila, osa julkisuuskuvaa, halua kohahduttaa vai vain alistumista median ja ihonnälkäisten rahoittajien vaatimuksille? Onko stara todella juuri sellainen kuin itse haluaa olla vai vain markkinakoneiston hyväkseen käyttämä ratas? Onko hän subjekti vai objekti?

Kuva: Miikka Lommi

Lopussa, parisuhdeväkivallan ja huoltajuuskiistojen jälkeen, esiintyjät pesivät lavalla kasvonsa ämpäreissä, irrottivat peruukkinsa ja konkreettisesti paljastivat tavallisen ihmisen maskin takana. Meikittöminä ja haavoittuvaisen oloisina jokainen nainen palasi omaksi itsekseen ja kävi vuorollaan kertomassa sillä hetkellä mielessä olevat pelkonsa ja haaveensa. Ajatuksena se kuulostaa minusta teennäiseltä ja yleisöä kosiskelevalta, mutta kerrankin kyyninen minäni hiljeni ja antoi naisten palata inhimillisiksi olennoiksi, joilla on tunteet ja oma elämä, joista katsoja ei tiedä lopulta yhtään mitään. Korostuskeino toimi. Samahan pätee julkkiksiinkin: liian usein fanit unohtavat, että vaikkapa Lady Gagan häröjen vaatteiden alla todella on tunteva ihminen, jolla on ihan ikioma elämänsä. Tätä näkee jo musikaalinäyttelijöidenkin faneja seuratessa.

Niin, ne naiset. En tiedä, kuka esitti ketä, mutta Rosanna Kemppi, Heidi Kirves, Iina Kuustonen, Annika Poijärvi ja Kreeta Salminen vetivät roolinsa täysillä ja rokkasivat. Asenne ja sitä myöten tunnelma olivat aivan upeat ja leidit saivat ansaittuja hurrauksia. Lauluääni ei aina ollut riittää kappaleisiin, mutta yleisölle teki todennäköisesti hyvääkin kuulla laulut ilman autotunea esitettyinä. Osaltaan se ehkä herätteli siihen, kuinka tuotteistettuja paketteja popstarat todella ovat. Ehkäpä suosikkini oli kurvikas badass-Beyoncé, jonka faniksi ryhtyisin (pienin varauksin) milloin tahansa.

Jos saatte mahdollisuuden, menkää katsomaan Pop Slut.

Kuva: Harri Hinkka

Hieman toivuttuani suuntasin Keskustorille Ohjelmateltan Maailmannainen-lauluiltaan, jossa Kirsi Tarvainen ja Turun kaupunginteatterin bändi esittivät Carolan kappaleita. En tiennyt etukäteen Carolasta juuri muuta kuin nimen ja pari hittiä, mutta jo Tarvaisen äänen takia kannattaa yleensä lähteä baanalle.

Tunnelma teltassa oli vuoroin hartaan liikuttunut, vuoroin miltei riehakas. Ja Kirsi Tarvainen laulamassa Bond-tunnariklassikkoa You Only Live Twice! Tykkäsin. Tarvaisen syvä ääni sopi jazzahtaviin iskelmäkappaleisiin hyvin, ja taustalla bändi soitti kaikkia mahdollisia puhaltimia ja kilistimiä. Musiikki vaihteli balladista rhythm'n'bluesiin ja iskelmään. Käännöksistä kiinnostuneena minusta oli hauska nähdä livenä Mikko Koivusalo, joka pianon ja kitaran soiton lisäksi oli suomentanut muutamia konsertin kappaleista.

Laulujen lomassa Tarvainen ja kumppanit sanailivat hieman Carolan elämästä, urasta ja musiikista ja kertoivat hauskoja anekdootteja. Pop Slutin jälkeen oli vielä erityisen kiinnostavaa kuunnella tarinaa tämän aikansa laulajatähden urasta ja julkisuuskuvasta.

Ohjelmateltta paljastui yllättävän viihtyisäksi ja tunnelmalliseksi paikaksi, hieman kuin vanhanajan sirkukseksi. Kaljatelttafiilistä ei tullut ja äänenvoimakkuuskin oli juuri sopiva herkille korvilleni. Vain takamukseni kirosi, koska olin juuri viettänyt edelliset 1,5 tuntia TTT-klubin puisella baarijakkaralla, ja kaksi tuntia lisää teltan puupenkillä aiheutti lievää jumittumista.

Rocky Horror Show – Turun kaupunginteatteri 2013

Aivan aluksi ylistän Turun kaupunginteatterin ohjelmistopolitiikkaa: talon tuontimusikaalit ovat olleet erinomaisen kiinnostavia ja tuoreita valintoja. Myös Rocky Horror Show on varmasti ollut riski, mutta arvostan suuresti sitä, että teatteri ottaa näitä riskejä kuten RHS, Elisabeth, Kesäyön hymyilyä ja Jekyll & Hyde. Kaikesta päätellen se on kannattanut, ja jos ajatellaan kaupunginteattereita, Turussa on ollut minusta keskimäärin ehdottomasti kiinnostavin musikaalikattaus. Toivottavasti sama linja jatkuu teatteritalon remontin jälkeenkin. Resursseja selkeästi on, ja olisi sääli haaskata niitä samoihin ikuisiin Sound of Music -tuotantoihin kuin monessa muussa teatteritalossa.

Kuva © Nana Simelius / Turun kt

Visuaalisesti Rocky Horror Show on näyttävä ja mukavan hullutteleva. Lavastuksen (Jani Uljas) vinkeät yksityiskohdat kuten pakastearkku-Cadillac ja Barbie-häkki viehättivät minua suuresti, ja punaisessa väliverhossa oli ihana vanhan varieteeteatterin tunnelma. Etenkin tanssijoiden puvustus (Tuomas Lampinen) oli mielikuvituksellinen ja hauskan anarkistisen oloinen, ja Janetin pinkki Barbie-look loi mukavaa kontrastia niihin. Vasemman kätensä antanut, Magentan viitta ja Rockyn Borat-henkinen paljettiuikkari jäivät erityisesti mieleen. Pidin myös koreografiasta (Russell Adamson), ja nuoria tanssijoita oli ilo katsella.

Näyttelijävalinnat olivat minusta pääosin onnistuneita. Ei yhtään nappivalintaa, mutta ainakin kaikki osasivat laulaa ja tanssia ja sopivat rooleihinsa ulkoisestikin. Esimerkiksi upea Kirsi Tarvainen Magentana on melko omintakeinen ratkaisu, mutta kaikessa hämmentävyydessään Tarvaisen puumanaishenkinen Magenta kiehtoi minua. Riff Raff on lempihahmoni, ja Miska Kaukonen onnistui olemaan jotenkin sympaattisen pimeä roolissa. Teki mieli antaa hali. Severi Saarisen lutunen Rocky taisi kyllä korjata potin, hilpeää heittäytymistä ja muodollista pätevyyttä oli luultavasti eniten koko porukasta.

Ja sitten se ikävämpi osuus. Ensimmäinen iso ongelma Turussa on huutosakin ja sen myötä yleisön välihuutojen puute. Valtaosa musikaalin vitseistä menettää valtaosan hauskuudestaan, kun mukana ei ole yleisön kommentteja. Osa vitseistä lakkaa aivan täysin toimimasta. Urpo- ja hutsu-huudot eivät auta tässä pitkälle, vaikka esitykseni yleisö niitä innokkaasti huutelikin. Satunnaisella pamahduksella ei ole mitään pointtia, jos joku ei karjaise lavalla lausuttuun "Mikä se oli?" -kysymykseen vastaukseksi "Immenkalvo puhkesi!". Rocky Horror Show'ssa interaktiivisuus on aika lailla koko homman pointti, joten esityksen tekeminen ilman sitä tuntuu järjettömältä. Muistelen teatterin hakeneen keväällä huutosakkilaisia, mutta jos heitä ei ilmaantunut, niin täytyisi sinne jotain porukkaa laittaa huutelemaan rivouksia, vaikka sitten henkilökuntaa. Harmittaa edelleen, että omat hoksottimeni toimivat liian hitaasti, jotta olisin tajunnut hihkaista masentuneelle Frankille katsomon pimeydestä "Hymyileminen saa kivekseni kasvamaan!".

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Ylipäätään Marika Vapaavuoren ohjauksesta jäi puuttumaan riehakas överiys, eroottisuus ja absurdius, joita ilman musikaalista putoaa pohja. RHS on esimerkiksi viimeinen musikaali, jossa odottaisin näkeväni loppubiisin laulamisen sievästi rivissä kasvot yleisöön päin. Olisivat edes maanneet rivissä selällään! Ohjauksessa oli kyllä hauskoja yksityiskohtia kuten Riff Raff elvyttämässä Frankia, mutta niiden ulkopuolella tarina eteni melko yllätyksettömästi ja kokonaisuus jäi laimeaksi. Tuntui että näyttelijät yrittivät liikaa näyttää, kuinka tosi outoja heidän hahmonsa nyt ovatkaan sen sijaan, että olisivat vain olleet outoja.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Koreografia ja pari kässäriin kuuluvaa seksikohtausta olivat eroottisinta mitä lavalla näkyi, mutta esimerkiksi paljasta pintaa ja todellista irrottelua olisi saanut olla paljon, paljon enemmän. Vaikka lavalla vilkkui korsetteja ja pvc:tä, puvustus oli peittävämpää kuin 50-luvun kokouimapuvut, eikä vaikutelma ollut kovin rohkea. Jos elokuvaversio 40 vuotta sitten onnistui olemaan villi ja vapaa ja kähmimään ja näyttämään tissit, kuinka Suomessa 2010-luvulla ei ole mitään vilahtelun vaaraa? Kaikki haudattu peittojen, hipsterien (sen housumallin siis) ja ihonvärisen trikoon alle. Kuin olisi syönyt purkkaa papereineen. Joskus tuntuu, että suomalaisissa näytelmissä käytetään jokainen liikenevä tilaisuus juoksennella lavalla munasillaan, mutta tässä tapauksessa johonkuhun oli iskenyt uskonpuute. Toisaalta alastomuus ei yleensä ole eroottista, joten kenties kansamme suhtautuu alastomuuteen avoimesti ja hautaa samalla seksikkyyden jonnekin mielensä perukoille. Tai teatterissa tehdään niin. Tai siellä kuvitellaan yleisön tekevän niin. Joka tapauksessa munastaan borateissa kuoriutuva Rocky oli tervetullut härskiyden tuulahdus keskelle muuten siveää menoa.

Toinen ongelma oli, ikävä sanoa, Sami Saikkonen Frank N. Furterina. Ymmärrän miksi hänet on valittu rooliin, koska hän osaa laulaa ja tanssia ja näyttää hyvältä korsetissa, mutten ole ikänäni nähnyt missään yhtä huonoa näyttelijää. Homma onneksi toimii jotenkuten niin kauan kun Frank laulaa ja hänellä on jokin show esitettävänään, minkä vuoksi pidin Frankin monologien tuomisesta esimerkiksi stand upin maailmaan tai terapeutin sohvalle. Dialogit ja yksittäiset repliikit sen sijaan olivat niin latteita, ettei se ollut enää edes kaurismäkeläisen hauskaa. Olisi kiinnostavaa nähdä, olisiko koko esityksen kokonaisvaikutelma parempi Lari Halmeen ollessa Frankina.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Myös musiikin sovitus (Ismo Laakso) oli jokseenkin omituinen: pidin muutamasta jazzahtavasta kohdasta, mutta joskus biisien tunnistaminen oli suorastaan vaikeaa eivätkä musiikki ja teksti oikein osuneet yhteen. Tilannetta ei parantanut Moog Konttisen suomennos, jota on Marika Vapaavuoren mukaan muokattu ja modernisoitu produktiota varten, koska suuri osa alkuperäisistä viittauksista ei sanoisi valtaosalle yleisöä yhtään mitään. Verrattuna Seinäjoen levytykseen vuodelta 1995 teksti onkin melko erilainen. Suomennoksen laulettavuus ja riimit olivat turkulaisten prosessissa kärsineet kovia, eikä sisältökään varsinaisesti tehnyt vaikutusta. Elleivät korvani pettäneet, niin esimerkiksi I'm Going Home -kappaleesta puuttui kokonaan korttipeliviittaus, mikä taas teki korttien sirottelusta katsomoon täysin tarpeetonta. En lopulta kovinkaan paljon harmitellut sitä, että sanoista ei saanut selvää ja musiikki hautasi ne ajoittain alleen. Joko miksaaja ei oikein ollut tehtäviensä tasalla, salin äänentoisto on pahasti remontin tarpeessa tai istuin akustiikaltaan huonolla paikalla.

Kuva © Robert Seger / Turun kt

Lopussa astelin salista ulos turhautuneena ja ärsyyntyneenä kaikesta siitä potentiaalista ja resursseista, joita tässä oli hassattu. Olisin niin kovin halunnut pitää esityksestä ja nähdä ensimmäistä kertaa lavalla sekopäisen kulttiklassikon. En tiedä, tajuaako musikaalia tuntematon, miksi se on niin suosittu. Koko produktio on näyttävyydestään huolimatta kovin hampaaton ja siloiteltu. Rocky Horror Show'n tarina itsessään ei kanna kovin pitkälle, vaan kulttimaine tulee nimenomaan niistä elementeistä, jotka Turussa ovat jääneet pois.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Jekyll & Hyde – Turku 3/2013

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Pidän Frank Wildhornin musikaaleista suuresti. Valtavan potentiaalin lisäksi niissä on yleensä kuitenkin harvinaisen paljon parannettavaa, joten tavallisesti osoitan rakkauttani loputtomalla nillityksellä ja ideavirralla siitä, miten niistä saisi järkeviä ja merkityksellisiä esityksiä. Alkuun kuitenkin yleisvaikutelmia, koska pohdintani tuskin kiinnostavat kaikkia.

***

Jos juonta ja yksityiskohtia ei rupea sen kummemmin ajattelemaan, Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -produktio on todella hyvä. Se on näyttävä, ohjaus toimii ja siirtymät kohtauksien välillä ovat sujuvia. Riku Nieminen ei ole mikään armoitettu laulaja, mutta hän näyttelee kropallaan todella vakuuttavasti. Jennie Storbacka ja Anna Victoria Eriksson sen sijaan laulavat kauniisti, joskin heilläkin tuntuu vaikeimmissa kohdissa olevan ongelmia. Ensemble on energinen ja kuulostaa hyvältä, ja yleisesti pidin koko porukan näyttelijäntaidoista. Mikko Nuopposen pappi kuulosti erityisen hyvältä!

Käännös on sisällöltään ihan ok ja kaikki olennainen tieto välittyy, vaikka lavalla kuultava puhekieli kuulostaakin todella luonnottomalta jo itsessään, saati sitten 1800-luvun hahmojen suusta. Luonteva puhekieli lavalla ei ole sama asia kuin luonteva puhekieli sen ulkopuolella, vaan lavalle pitäisi kyetä luomaan luonnollisen puheen illuusio. Osa hahmoista puhuu satunnaisissa kohtauksissa hyvää yleiskieltä, mutta siinäkään ei ole mitään sisäistä logiikkaa. Ylä- ja alaluokan puheen välillä ei myöskään ole mitään eroa, mikä epookkimusikaalissa on ongelma. Jos produktio olisi muuten modernisoitu, se voisi toimia, mutta nyt ollaan selvästi 1800-luvun lopun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa ja sen pitäisi kuulua. "Sit mä aattelin et mä meen" -kieli kuulostaa lavalla siltä, että hahmot matkivat nykyteinejä.

Tuomas Parkkisen henkilöohjaus on hyvää: hahmot tekevät jotain laulaessaan eivätkä vain pönötä lavalla kasvot yleisöön. Suomessa näkee turhan usein rakkaus- tai riitaduettoja, jotka esitetään eri puolilla lavaa seisten kasvot yleisöön päin eikä "keskustelijoiden" välillä ole mitään toimintaa, mutta Parkkisen ohjauksessa näyttelijät laulavat toisilleen ja tekevät jotain. Missään ei myöskään näkynyt tarpeetonta rintamalinjalaulantaa, jota usein ylikäytetään useamman hahmon kohtauksissa, kun kaikki seisovat rivissä kasvot yleisöön ja laulavat.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Lavastus on näyttävä ja toimiva ja puvut kauniita. Missään ei ole menty siitä missä aita on matalin, eikä lavalla näy aaltopahvia tai muita halvalta näyttäviä materiaaleja. Valoja on käytetty todella hienosti, ja niiden ja savun luomat illuusiot toimivat täydellisesti ainakin (ja myös) parven eturiviin, joka ei yleensä ole se kulma, josta niitä on tarkoitettu katsottavaksi. Etenkin Jekyllin muuttuminen Hydeksi on hypnotisoivan hienosti tehty.

Kyseessä ei ole mikään iloinen lastenmusikaali, toisin kuin Hesarin kriitikko näyttää omituisesti otaksuneen, ja teemat ovat synkkiä ja yhteiskuntakriittisiä. Murhat eivät olleet mielestäni mitenkään splatter-henkisiä tai turhan näyttäviä (vaikka yksi efekti ensimmäisen näytöksen lopussa taisikin epäonnistua näkemässäni esityksessä), joten ainakin kauempaa niitä uskaltaa katsoa eikä luvassa ole mitään CSI-tason kamaa.

Kaikin puolin suosittelemisen arvoinen produktio siis...

Mutta sitten on se mutta 

... kunhan sitä ei ryhdy liikaa analysoimaan. Minua jäi vaivaamaan musikaali kokonaisuutena enkä pääse sen syvempien merkityksien jäljille.

Musikaalista on käsiohjelman mukaan olemassa kolme eri englanninkielistä käsikirjoitusta. Jos tämä on niistä paras niin olisin suositellut käyttämään saksalaisten tekemää kässäriä, jossa on parempia lauluja, parempi sisäinen logiikka ja parempi henkilöhahmokehitys. Myös Parkkisen ohjauksessa oli muutamia ongelmakohtia, mutten aina ollut varma, johtuiko jokin ongelma oikeuksien haltijoilta saadusta käsikirjoituksesta vai ohjaajasta.

Olisin kaivannut kappaletta I Need to Know motivoimaan Jekyllin teot, sillä kun olisi voitu tiivistää hieman hidasta alkua. The World Has Gone Insanea jäin myös ikävöimään ihan vain siksi, että siitä olisi saanut todella hienon kohtauksen. Nyt musikaalissa tuntui olevan liian paljon pieniä minuutin tai parin laulunpätkiä ja muuta pikkusälää, joka haittasi kokonaisuuden muodostumista. His Work and Nothing More puolestaan olisi syventänyt Emman hahmoa enemmän, ja muutenkin olisin kaivannut Emmaan vieläkin enemmän vahvaa ja itsenäistä naista. Ehkä se sieltä ennen pitkää paljastuu.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Bordellivalitusta

Tässä versiossa etenkin Lucy jää jotenkin epämääräiseksi ja irtonaiseksi hahmoksi, mikä johtuu paljolti käsikirjoituksesta. Lucyn ja vanhemman ilotytön Nellien duetto Girls of the Night on musikaalin kauneimpia kappaleita ja taustoittaa Lucyn unelmia paremmasta elämästä. Samalla Nellie isosiskomaisena hahmona pyytää Lucya luopumaan turhista unelmistaan, koska hän tietää jo kokemuksesta, että mikään ei kuitenkaan muutu. Turussa laulu kuitenkin puuttuu ja Nelliestä on tehty laimea parittajaämmä, joka heittelee puheensa sekaan huonosti äännettyä saksaa ja huutelee rivouksia.

Suomalaisilla teattereilla tuntuu olevan ongelmia bordellikohtausten kanssa, niitä ei täällä ilmeisesti voi tehdä tyylikkäästi. Olen jotenkin elänyt siinä käsityksessä, että Lucy on kabareetähti ja ilotyttö hieman paremman väen Moulin Rouge -tyyppisessä paikassa eikä kapakassa, jossa asiakkaat suunnilleen syljeskelevät kaljaa hänen päälleen kesken esityksen. Herkullinen Bring on the Men on Turussa aika lailla lyöty läskiksi ja laitettu porukkaa paneskelemaan ympäriinsä taustalle, kun kohtaus minusta olisi toiminut huomattavasti paremmin kiusoittelevana burleskiesityksenä. Se olisi osaltaan tukenut musikaalin julkisivu- ja naamioteemaa: ylellisesti sisustettu bordelli, jossa ilotytön elämä ei kuitenkaan ole yhtään sen miellyttävämpää kuin räkälässä, koska hienot herrat ovat aivan yhtä sikamaisia kuin kapakkajuopot. Lavastus näyttää hienolta, mutta asiakaskunta ulkonäöltään ja käytökseltään ei jotenkin istu ympäristöönsä. Ideana kuitenkin olisi, että hienon käytöksen taakse kätkeytyisi likainen mieli. Laulun suomennos oli myös turhan yksiselitteinen makuuni. Jekyllin täytyy kuitenkin ihastua Lucyyn, enkä nähnyt Bring on the Menin Lucyssa oikein mitään ihastumisen arvoista, vaikka Eriksson kappaleen hyvin vetikin.

Samoin upea Dangerous Game seksikohtauksena oli vähän tarkoitukseton. Juu, seksi väkivaltaisen hullun kanssa on aika vaarallista peliä, mutta olisin kaivannut kohtaukseen jonkin syvemmänkin sanoman tai edes juonenkuljetuksen kannalta olennaisen pointin. Nyt kohtaus tuntui aika irralliselta ja samalla turhan kohuhakuiselta. Kaiken lisäksi jostain ensimmäisen näytöksen loppupuolelta Lucyn ja Hyden ensitapaamisesta puuttui minusta olennaista dialogia, joka olisi perustellut Dangerous Gamen olemassaolon paremmin.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Naamioita ja addiktio vaiko eikö

Kuten mainitsin, naamio (Facade) ja julkisivu ovat musikaalin kantavia teemoja. Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa näytetty hahmojen kaunisteltua julkisivua, eikä hahmojen toiminnassa ja käytöksessä ollut sitä ristiriitaa, joka ylhäisön aseman ja turmeltuneiden tapojen välillä on. Meille näytettiin vain jälkimmäistä, kaikki se ruma mitä on naamion takana. Produktio oli hyvin suorapuheinen kaiken suhteen eikä mitään edes muodon vuoksi peitelty tai ilmaistu vertauskuvallisesti tai monimielisesti, mikä hieman soti naamion ajatusta vastaan. Minulle tarinan pointti on siinä, että me yleisönä näemme ja kuulemme hienoa puhetta ja tapoja mutta samalla ymmärrämme totuuden niiden takana. Nyt tämä kontrasti puuttui, ja se mielestäni söi tarinan sanomaa. Lordi Savagelta puuttui hahmona kaikki uskottavuus, eikä Lady Beaconsfield tullut kaukana perässä. Hienosto puhui puhekieltä, ja minua ärsytti suunnattomasti suomennokseen lisätty runsas ja tarkoitukseton kiroilu ja alatyyli. Minun mielikuvieni Jekyll vain ei sano This is the Momentissa 'paska', vaikka Hyde voikin käyttää vaikka millaista kieltä.

Käännös oli muuten ihan ok eikä minun tarvinnut yrittää unohtaa osaavani suomea. Loputtomat homonyymiset lopputavut (kuljettiin, suudeltiin, mentiin, alettiin jne.) riimien paikalla alkoivat jossain vaiheessa nostaa verenpainettani ja tavumäärät eivät ihan istuneet nuotteihin, mutta muuten ongelmia oli yllättävän vähän. Take Me as I Am -biisin kääntäminen muotoon Saat mun rakkauden tosin kirjaimellisesti käänsi laulunsanojen merkityksen ympäri. Kun alkuperäisen dueton pointti on, että voitko ottaa minut sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni, niin nyt laulu oli käännetty vain perusherkäksi rakkauslauluksi.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Vielä yksi ohjauksellinen ongelma. Parkkinen kertoi lehdistötilaisuudessa ja kirjoittaa käsiohjelmassakin, että hän on lähestynyt tarinaa addiktioiden kautta. Jekyll on addiktoitunut Hydenä olemiseen kuin juoppo alkoholiin. Näkemys kuulosti minusta hyvin kiinnostavalta ja odotin innolla, miten se produktiossa toteutuu. Se ei minusta kuitenkaan tullut esityksessä esille, ja muistin vasta jossakin toisen näytöksen loppupuolella, että Hyden tosiaan pitäisi olla addiktoiva. Sain lähinnä sen vaikutelman, että Jekyll ei halua olla Hyde ja pelkää tätä.

Minulle jäi samalla epäselväksi se, miten Jekyllin lääke tässä tarinassa toimii. Se aiheuttaa muutoksen hahmosta toiseen, juu, mutta onko Jekyll vain addiktoitunut Hydena olemiseen ja tarvitsee siksi jatkuvasti lisää lääkettä? Onko taistelu Hyden kanssa oikeastaan taistelu Jekyllin ja hänen addiktionsa välillä? Musikaalin tarina on ainakin muualla ollut se, että kun Jekyll kerran päästää Hyden valloilleen, hän alkaa muuttua Hydeksi myös tahtomattaan ja tarvitsee lääkettä päästäkseen takaisin Jekylliksi. Lopulta hän onnistuu häätämään Hyden tahdonvoimalla pois häihinsä saakka. Nyt en saanut oikein otetta siitä, mitä Hyden taustalla on, Jekyllin addiktio vai käsistä karannut ihmiskoe. Hyde kuitenkin piikittää lääkettä itseensä Uttersonin edessä muuttuakseen Jekylliksi. Jos ihmiskoe karkaa käsistä, kuten se näyttää Turussakin karkaavan, miten Jekyllin addiktio Hydena olemiseen näkyy ohjauksessa?

***

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Saatan olla väärässä, mutta minusta kuulosti siltä, että Hyden lauluosuudet tulivat nauhalta. Nieminen kuulosti niissä yhtäkkiä paljon paremmalta ja hänen lauluäänensä oli vahvempi, vaikka hän saattoi laulaessaan ryömiä lattialla. Jekyllin lauluissa Nieminen kuulosti ajoittain turhan selvästi siltä, että on ylittänyt äänensä mukavuusrajat ja äänen tuottaminen on tuskallista eikä suinkaan vaivatonta. Toivon vain, että hänen äänensä kestää roolin esittämisen vahingoittumatta. Hieman minusta on kummallista, että musiikillisesti niinkin haastavaan rooliin ei etsitty näyttelijää, joka selviäisi myös lauluista vaivatta, koska sellaisiakin varmasti löytyisi Suomesta. Huonomminkin voisi silti olla.

Huolimatta kaikesta nillityksestäni pidin produktiosta ja popitan tällä hetkellä läpi Jekyll & Hyde -levyjäni. Olen välillä ollut hieman kyllästynyt musikaalin musiikkiin, mutta esityksessä en pitkästynyt ja nyt olen yhtäkkiä löytänyt vanhat "inhokki"kappaleenikin uudelleen. Olen aina pitänyt Wildhornin iskevistä ensemblekappaleista ja pahisbiiseistä, mutta nyt elävää teatteria katsoessa viehdyin myös herkempiin kappaleisiin. Jos asuisin Turussa, kävisin varmasti vielä katsomassa, miten produktio kehittyy, mutta nyt taidan tyytyä mahdolliseen toiseen käyntiin syksyllä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu